Oppikirja osa 2: Mitä on suomalaisuus?

Työryhmän kanssa kirjoittamani Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Kirja olisi tarjonnut oppikirjoista ajantasaisimman katsauksen Suomen vanhimpaan historiaan ja sen monitieteiseen tutkimukseen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Osa 2. Näkökulma: Mitä on suomalaisuus?

Suomen vanhin ihmisen luuranko on niin sanottu Jettbölen mies,

joka eli kivikauden lopulla. Emme tiedä, mitä kieltä hän puhui,

tai mihin ihmisryhmään hän katsoi kuuluvansa. Voiko häntä

pitää suomalaisena? Kuva: Björn Cederhvarf (1911). Museovirasto,

CC BY 4.0.

 

Kansallisuuksien ja identiteettien muodostuminen on monisäikeinen kysymys. Arkeologit puhuvat arkeologisista kulttuureista, kuten kivikauden kampakeraamisesta kulttuurista tai rautakauden maanviljelystä harjoittaneesta kalmistokulttuurista, mutta arkeologinen kulttuuri ei ole sama asia kuin etnisyys. Esihistoriallisesta kulttuurista ei voida sanoa, mikä näiden ihmisten oma identiteetti on ollut ja onko kyseessä ylipäätään ollut yksi “kansa” – todennäköisesti laajaan kulttuuriin on kuulunut erilaisia paikallisia etnisyyksiä ja kieliryhmiä, jotka eivät näy arkeologisissa löydöissä.

Kirjallisten lähteiden kautta on helpompi lähestyä kansallisuuksia. On hyvin epäselvää, mihin ihmisryhmään roomalainen historioitsija Tacitus viittasi vuonna 98 jaa. kirjoittamansa Germania-teoksen fenneiksi kutsumallaan kansalla. Nimihistorian ja Tacituksen kuvauksen perusteella fennien on ajateltu olleen saamelaisia tai vanhemmassa historian tulkinnassa suomalaisia, mutta silloin on kysyttävä, minkälaista saamelaisuus tai suomalaisuus oli kaksituhatta vuotta sitten. Monet niistä asiosita, joita pidämme leimallisen suomalaisina tai saamelaisina, ovat kehittyneet vasta vuosisatoja myöhemmin.On myös hyvin epävarmaa, liittykö Tacituksen kuvaus ollenkaan nykyisen Suomen alueella eläneisiin ihmisiin.

Nykyisenkaltainen käsitys suomalaisuudesta on muodostunut hitaasti rautakauden lopulta tai keskiajalta alkaen – yhteinen kieli, yhteiset uskomukset ja tavat ovat erottaneet Suomen asukkaita muita kieliä puhuneista naapureistaan. Rautakaudella ja keskiajalla ihmiset kokivat olevansa ensisijaisesti paikallisyhteisön, pitäjän tai heimon jäseniä, kuten karjalaisia tai hämäläisiä. Suomen eri maantieteelliset kolkat olivatkin hyvin erilaisia kulttuuriltaan, tavoiltaa ja elinkeinoiltaan, ja maailma näyttäytyi hyvin erilaisena Savon tiettömien kaskimaiden raivaajille kuin tiheiden liikenneyhteyksien ääressä eläneille Varsinais-Suomen peltoviljelijöille. Keskiajan kuluessa alun perin Varsinais-Suomea tarkoittanut Suomi-nimitys yleistyi tarkoittamaan koko Turun hiippakuntaa, ja 1500-luvulla Turun piispa Mikael Agricola kutsui jo tällä alueella puhuttua kieltä juuri suomen kieleksi.

Suomalaiset eivät missään vaiheessa ole olleet yksi homogeeninen kansakunta. Levittäytyessään rautakaudella suomenkielinen väestö sulautti itseensä saamenkielistä väestöä, mutta saamelainen kulttuuri-identiteetti onnistui kuitenkin säilymään ja kehittymään itsenäisesti peltoviljelyalueen ulkopuolella. Keskiajalla Ruotsista saapuneet uudisasukkaat muodostivat lisäksi rannikolle ruotsinkielisen väestön. Suomesta on ollut aina kontakteja pitkin Itämeren ympäristöä, ja ollessaan osa Ruotsin ja Venäjän valtakuntia Suomi on omaksunut monia skandinaavisia ja venäläisiä vaikutteita, ja myös uusia vähemmistöjä, kuten Ruotsin vallan aikana saapuneet romanit ja Venäjän aikana keisarikunnan eri kolkista saapuneet tataarimuslimit ja juutalaiset. Suomalaisista tekeekin suomalaisia asuminen tietyllä maantieteellisellä alueella ja vuosisatojen aikana kehittynyt omaleimainen kulttuuri-identiteetti, joka liittyy kieleen, tapoihin, elinkeinoihin ja uskontoon, mutta myös jaettuun kokemukseen yhteisestä historiasta.

Oppikirjan näkökulmatekstit ovat lyhyempiä tekstejä, joiden ei ole tarkoitus olla kattavia kokonaisesityksiä, vaan ne tarkentavat jotakin varsinaisen luvun teemaa.