Työryhmän kanssa kirjoittamani Suomen esi-
ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen
osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Kirja olisi tarjonnut oppikirjoista ajantasaisimman
katsauksen Suomen vanhimpaan historiaan ja sen monitieteiseen
tutkimukseen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon,
julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet
Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät
tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.
Osa 1. Menneisyyden lähteillä
 |
Miten tutkijat voivat tietää, minkälaista elämä oli viisisataa tai kymmenen tuhatta vuotta sitten? Kaukaiseen menneisyyteen ei ole mahdollista palata haastattelemaan ihmisiä tai havainnoimaan tapoja, vaatteita, rakennuksia ja asuinympäristöjä. Historiantutkijat ja arkeologit voivat kuitenkin esittää menneisyydestä tulkintoja säilyneiden lähteiden perusteella. Lähde voi olla mitä vain menneisyyden todellisuudesta kertovaa, kuten arkeologinen esinelöytö, laivan hylky, siitepölyhiukkanen, tekstilähde tai kokonainen, vuosituhansia jatkuneen ihmistoiminnan muokkaama maisema.
Nykyisen Suomen alueella on asunut ihmisiä heti viimeisen jääkauden jäätiköiden sulamisesta lähtien, noin 10 900 vuotta. Suurin osa tämän jälkeisestä ajasta on aikaa ennen kirjallisia lähteitä, siis esihistoriaa. Mitä kaukaisempaa menneisyyttä tarkastellaan, sitä satunnaisempia jälkiä siitä on jäljellä. Monet menneisyyden ilmiöt ovat kadonneet kokonaan, eikä niistä voi saada tietoa: esimerkiksi suurin osa kivikautisista puu-, nahka- ja luuesineistä on maatunut olemattomiin, joten tutkijoiden täytyy tehdä tulkintoja hyvin hajanaisten jäänteiden ja pohjalta. Tarkalla tieteellisellä tutkimuksella pienetkin todistuskappaleet ja löydöt voivat kuitenkin täydentää käsitystämme kaukaisesta menneisyydestä. Erityisesti kolme tieteenalaa voivat tuottaa tietoa Suomen asutuksen varhaisvaiheista: nämä tieteenalat ovat arkeologia, genetiikka ja kielitiede.
Arkeologia tutkii menneisyyden aineellisia todisteita
 |
| Meriarkeologit tutkivat vedenlaisia kohteita, kuten
laivanhylkyjä. Kuvassa arkeologi dokumentoi vuonna 1789 Inkoon edustalle uponnutta venäläistä sotalaivaa. Suomen rannikko on täynnä laivanhylkyjä, jotka säilyvät hyvin Itämeren kylmissä olosuhteissa. Kuva: Minna Koivikko/Museovirasto. CC BY 4.0. |
Arkeologit tutkivat menneisyyden ihmisten jättämiä aineellisia jälkiä, kuten asumusten jäänteitä, hautapaikkoja ja hukattuja ja tarkoituksella kätkettyjä esineitä. Arkeologia pyrkii tekemään perusteltuja tulkintoja menneisyydestä aineellisten todisteiden pohjalta ja esittämään syitä arkeologisessa aineistossa näkyville muutoksille. Usein arkeologit kaivavat tutkimusaineistonsa tieteellisesti esiin maan tai veden alta, mutta arkeologit voivat tutkia myös esimerkiksi muinaisjäännösten levintää tai historiallisen ajan rakennuksia, kuten keskiaikaisia kivikirkkoja.
Arkeologian tärkeimpiä kysymyksiä on, miten vanha jokin ilmiö, rakenne tai esine on. Tutkijat ovat kehittäneet useita erilaisia tapoja vastata tähän kysymykseen. Ajoitusmenetelmät voidaan jakaa suhteellisiin ja absoluuttisiin ajoituksiin: suhteelliset ajoitukset paljastavat asian iän suhteessa johonkin muuhun ilmiöön, kun taas absoluuttiset ajoitukset paljastavat asian tarkan iän kalenterivuosissa. Suhteellista ajoittamista on esimerkiksi se, että maaperässä alempana olevan maakerroksen täytyy olla vanhempi kuin sen yläpuolella olevat kerrokset. Eri aikoina on myös käytetty erilaisia esineitä, ja esinetyyppien kehitystä on voitu seurata tutkimalla esimerkiksi eriaikaisissa haudoissa esiintyviä hautalahjoja tai eri-ikäisiltä asuinpaikoilta löytyneitä keramiikkatyyppejä. Tätä esineiden muotokieleen perustuvaa ajoitusta kutsutaan typologiaksi.
Absoluuttisia ajoituksia ovat esimerkiksi puulustoajoitus eli dendrokronologia ja radiohiiliajoitus. Puulustoajoitus perustuu sille, että puut kasvattavat joka vuosi uuden vuosirenkaan. Samaan aikaan samalla alueella kasvaneilla saman puulajin puilla on identtiset vuosirenkaat, jotka ovat ikään kuin yksilöllinen sormenjälki. Kun arkeologisen puunäytteen vuosilustoja verrataan tunnettuihin vanhojen puiden sarjoihin, voidaan päätellä jopa vuoden tarkkuudella, milloin puu on kaadettu. Radiohiiliajoitus puolestaan perustuu siihen, että kaikessa elollisessa on hiilen radioaktiivista C14-isotooppia. Radioaktiivinen hiili hajoaa ajan saatossa typeksi, ja mittaamalla radioaktiivisen hiilen ja typen suhde orgaanisessa näytteessä, kuten luussa, voidaan selvittää, milloin eliö on kuollut.
Genetiikka vastaa kysymykseen ”mistä me tulemme?”
 |
| Arkeologit löytävät kivikautisilta asuinpaikoilta
toisinaan purupihkaa, koivun tuohesta valmistettua tervamaista ainetta. Sitä käytettiin liimana esimerkiksi nuolenkärjen kiinnittämiseen puuvarteen. Tätä varten aine täytyi pehmittää pureskelemalla, ja toisinaan purupihkassa näkyy kivikauden ihmisen hampaanjälkiä. Muinaisgeneetikot pystyvät nykyään eristämään kivikauden ihmisten perimää purupihkasta. Nämä purupihkan palat ovat löytyneet Lapualta. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0. |
Genetiikka tutkii sekä muinaisten, arkeologisesti löydettyjen ihmisyksilöiden että nykyisten elävien ihmispopulaatioiden perimää. Ihmisten perimä kertoo menneisyyden muuttoliikkeistä, väestöhistoriasta ja kulttuurien yhteyksistä. Viime vuosina muinais-DNA:n tutkimus on muun muassa ratkaissut vanhan arkeologisen kysymyksen maanviljelyksen leviämisestä: toiset arkeologit olivat esittäneet maanviljelyksen levinneen kivikaudella Lähi-idästä Eurooppaan taitojen ja tekniikoiden välittymisenä, kun taas toiset olivat olettaneet taidon liittyneen maanviljelysväestön siirtymiseen Eurooppaan. Genetiikan tulosten pohjalta on selvää, että kivikaudella Eurooppaan on levittäytynyt Aasiasta maataloutta harjoittanut muuttoaalto, joka on syrjäyttänyt ja sulauttanut Euroopan vanhemmat metsästäjä-keräilijäväestöt itseensä.
Suomessa muinais-DNA-tutkimuksen haasteena on, että palamaton luu säilyy Suomen maaperässä heikosti, ja yli tuhat vuotta vanhoja ihmisluita löytyy vain poikkeuksellisissa olosuhteissa. Suomen muinaisesta väestöstä on kuitenkin mahdollista tehdä arvioita lähialueilta tutkittujen näytteiden perusteella. Esihistorian aikana eläneiden ihmisten perimää on myös tekniikan kehittyessä onnistuttu eristämään muun muassa maanäytteistä ja kivikautisilta asuinpaikoilta löytyneestä purupihkasta.
Kielitiede pureutuu elävien kielten esihistoriaan
Kielitiede tutkii kielien kehitystä ja sukulaisuussuhteita. Kirjoitettua historiaa edeltävien aikojen suhteen kielitiede nojaa vahvasti arkeologiaan: muinaisten innovaatioiden käyttöönotto antaa takarajan monien sanojen lainautumiselle. Esimerkiksi indoeurooppalaisten kielten yhteinen hevosiin ja pyörään liittyvä sanasto osoittaa, että nämä kielet ovat levinneet vasta hevosen kesyttämisen ja pyörän keksimisen jälkeen. Indoeurooppalaiset kielet ovat nykyään maailman levinnein kieliryhmä, johon kuuluvat muun muassa germaaniset, balttilaiset, slaavilaiset ja indoiranilaiset kielet. Samoin muista kielistä suomeen otetut lainasanat kertovat, milloin suomen puhujat ovat olleet kosketuksissa muihin kieliryhmiin.
Kivikaudella Suomen alueella puhutuista kielistä ei tiedetä käytännössä mitään, mutta ne eivät olleet sukua myöhemmille suomalais-ugrilaisille kielille, kuten suomelle, saamelle ja virolle. Nykyisen käsityksen mukaan suomalais-ugrilaisten kielten kantamuoto, kantaurali, syntyi nykyisen Venäjän alueella noin 2000 eaa. Se alkoi levitä alkuperäiseltä puhuma-alueeltaan länteen ja muodostui Itämeren ympäristössä Itämeren suomeksi pronssikaudella, noin 1000 eaa. Kantasuomi ja kantasaame erosivat itämerensuomesta rautakauden taitteessa, noin 500 eaa. Saamen kielet levisivät Suomen alueen valtakieliksi, kunnes suomalainen kielimuoto alkoi syrjäyttää niitä rautakauden (500 eaa. – 1200 jaa.) kuluessa.
Kirjalliset lähteet puhuvat menneisyyden ihmisten omalla äänellä
 |
| Keskiajan Suomesta on säilynyt
tuhansia asiakirjalähteitä, joista monet ovat erilaisia kauppa- ja lahjoituskirjoja. Tässä 23. helmikuuta 1452 päivätyssä ruotsinkielisessä kauppakirjassa Pyhtään pappi Karl Odygd myy Naantalin birgittalaisluostarille Maskussa sijaineen maatilansa. Asiakirjan pohjalta voi tutkia esimerkiksi keskiajan hengellistä kulttuuria, maaomistuksia, kieltä tai esimerkiksi sinettitaidetta. Kuva: Riksarkivet. CC BY 4.0. |
Monet historiantutkijat ovat halunneet pitää roomalaisen historioitsija Tacituksen Germania-teoksessaan (98 jaa.) mainitsemaa fenni-kansaa kuvauksena suomalaisista tai saamelaisista, mutta kuvauksen yhdistäminen mihinkään myöhemmin tunnettuun etnisyyteen on epävarmaa. Varsinaisesti Suomea koskevat kirjalliset lähteet alkavatkin vasta keskiajalta, 1100-luvulta. Varhaiselta keskiajalta säilyneet Suomea koskevat lähteet ovat lähes yksinomaan kirkollisia ja hyvin hajanaisia, ja vasta 1300-luvulta eteenpäin historiantutkijoilla on käytettävissään kattavampaa lähdeaineistoa.
Kaiken kaikkiaan keskiajan Suomesta on säilynyt reilut 6 000 kirjallista lähdettä, osa alkuperäisinä asiakirjoina ja huomattavasti suurempi osa keskiajalla ja myöhemmin tehtyinä kopioina. Yksi tärkeimpiä Suomen keskiajan lähdekokonaisuuksia on Turun tuomiokirkon Musta kirja, 1400-luvulla laadittu kopiokirja, johon on kopioitu kirkon tärkeinä pitämiä asiakirjoja. Varhaisimpien lähteiden kieli on kirkon käyttämä latina, mutta 1300-luvulta eteenpäin on säilynyt myös ruotsiksi ja Itämeren yleiskielellä alasaksalla kirjoitettuja asiakirjoja. Suomen kielellä kirjoitettiin satunnaisesti tekstejä jo keskiajalla, mutta laajemmin suomeksi kirjoitettuja tekstejä on säilynyt vasta 1500-luvulta eteenpäin.
Asiakirjalähteiden lisäksi keskiajan Suomesta on säilynyt kokonaisia käsikirjoituksia ja erityisesti kirkollisten kirjojen fragmentteja eli katkelmia. Reformaation jälkeen 1500-luvulla vanhojen katolisten messukirjojen pergamenttilehtiä käytettiin tilikirjojen kansilehtinä. Hieman nurinkurisesti messukirjojen hajottaminen ja käyttäminen uudelleen on auttanut säilyttämään niiden lehdet, jotka olisivat todennäköisesti muuten kadonneet. Lisäksi koko Ruotsin valtakuntaa koskeneet lakitekstit paljastavat paljon tietoa elämän järjestämisestä.
Suomen vanhin systemaattinen asiakirja-aineisto alkaa 1540-luvulta, jolloin kuningas Kustaa Vaasan (kuninkaana 1523–1560) aloitteesta kruununlinnojen voudit alkoivat toimittaa verokirjanpitonsa arkistoitavaksi Tukholmaan. Näitä asiakirjoja kutsutaan voudintileiksi, ja niistä voidaan ensimmäistä kertaa tutkia Ruotsin hallitsemilla Suomen alueilla asunutta väestöä tilakohtaisesti.
Uuden ajan monipuoliset lähteet
Suomen historian kirjallisten lähteiden tilanne paranee huomattavasti 1600-luvulta alkaen: tältä ajalta alkavat systemaattiset kirkonkirjat, joista voidaan seurata kaikkien suomalaisten elämänvaiheita syntymästä kuolemaan. 1600-luvulta eteenpäin on säilynyt myös aiempaa runsaammin oikeuspöytäkirjoja. Nämä tuomiokirjat kertovat sekä menneisyyden rikoksista että laajemmin ihmisten arvoista ja arkiympäristöstä, jossa rikokset tapahtuivat. Esimerkiksi 1600-luvulla naapurin haukkuminen oli yleinen syy joutua oikeuden eteen, koska hyvä maine oli yksilön tärkeintä pääomaa, ja ääneen lausutut haukkumasanat ja juorut vaaransivat henkilön maineen. Historiantutkijaa auttavat myös erilaiset yksityisluontoiset lähteet, kuten kirjeet ja päiväkirjat, ja 1700-luvulta lähtien painetut sanomalehdet antavat myös merkittävää tietoa menneisyyden elämästä, ilmiöistä ja asenteista.
Kaikkien menneisyyden lähteiden tutkiminen vaatii lähdekriittisyyttä ja tulkintaa. Lähdekritiikki tarkoittaa tietolähteen luotettavuuden ja todistusvoiman arvioimista. Arkeologiset löydöt eivät valehtele, mutta niiden oikeanlainen tulkinta vaatii löytöjen tarkkaa sijoittamista löytöyhteytensä ja kulttuurinsa kontekstiin. Kirjalliset lähteetkään eivät ole aina luotettavia – tekstin tuottaja on voinut haluta korostaa omaa näkökulmaansa tai muuttaa yksityiskohtia mieleisekseen. Tekstilähteitä tulkitessa on aina pidettävä mielessä, kuka tekstin on tuottanut ja mitä tarkoitusta varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti