Tiedeviestintäpalkinto!

Kiitos palkinnosta! Kuva: Elina Helkala.

Jos olen koskaan epäillyt onko blogin pitämisestä mitään iloa, en epäile enää: Suomen tiedetoimittajien liitto päätti myöntää minulle 3.2. vuoden tiedeviestintäpalkinnon ennen kaikkea tämän blogin (mutta myös egyptologiablogini Musta maa ja keskiaikablogini De proprietatibus rerum) pitämisestä. En voi sanoa muuta kuin suuri kiitos sekä valitsijaraadille että teille kaikille lukijoille, teitä varten minä kirjoitan! 

Tiedetoimittajassa julkaistun hauskan haastattelun (sisältää kuvia kirjoittajasta keskiaikavaatteissa) voi lukea täältä.

Tämän huomionosoituksen kunniaksi julkaisen tässä mukailtuna palkintotilaisuudessa pitämäni puheen:

---

Suomen kuvalehti julkaisi vuonna 2018 ammattien arvostuskyselyn, joka oli muinaistutkijoille mairittelevaa luettavaa: arkeologi oli kavunnut aiempien kyselyiden pohjalukemista asiantuntija-ammattien kärkisijoille. Tulos kertoo siitä, että arkeologian yleistajuistamisessa on tapahtunut 2000-luvulla kehitystä oikeaan suuntaan. Enää arkeologit eivät vain ole rakennushankkeiden kiusa ja hidaste, vaan tieteenala nähdään kiinnostavana ja arvokkaana – vaikkakaan ei ehkä vielä rahoittajien silmissä. 

Kun aloitin arkeologian opintoni vuonna 2009, idealistinen tavoitteeni oli paikata Suomen tiedekentän ilmeistä aukkoa: arkeologian popularisointia oli aivan liian vähän. Etenkin projektin alkuvaiheessa huomasin monta kertaa kysyväni, kenelle kirjoitan? Lukeeko tätä joku? Blogitekstien ja kirjojen saama näkyvyys on onneksi osoittanut, etteivät tekstit ole kaikuneet kuuroille korville, ja yllättävissäkin tilanteissa kuulee toisinaan, että joku on lukenut tekstejäni, saanut oivalluksia ja ehkä jopa innostunut. Kirjailijana ja bloggarina ei voi saada parempaa palautetta kuin kuulla, että on saanut lukijan inspiroitumaan ja oman kipinänsä leviämään.

Erityisen tärkeänä pidän arkeologisen tiedon tarjoamista lapsille ja nuorille, kahdesta syystä: lapset ovat tavattoman hyviä levittämään kiinnostustaan myös vanhempiinsa, ja lapsena saadut positiiviset kokemukset kantavat kauas tulevaisuuteen. Tämän päivän lapsissa kasvaa tulevaisuuden päättäjiä, joilla toivoisin olevan silmää myös kulttuuriperinnölle, historialle ja menneisyyden arvostamiselle. Koska peruskoulun oppikirjat eivät tarjoa juuri tietoa omasta varhaishistoriastamme, laadukasta tietoa täytyy olla saatavilla muualla.

Palkituksi tuleminen on aina mukavaa, mutta erityisen ilahduttavaa on tulla vertaistensa palkitsemaksi. Näen, että palkinto on henkilökohtainen kannustin tuottaa jatkossakin laadukasta yleistajuista tekstiä, mutta yhtä lailla näen palkinnon kannustimena kaikille muillekin, jotka ovat tehneet tärkeää yleistajuistamistyötä arkeologian parissa.

Koska hyvään puheeseen kuuluu aina lainaus itseä viisaammilta kirjoittajilta, haluan lopuksi siteerata ruotsalaista historiantutkijaa ja opettajaa Carl Grimbergiä, jonka vaikuttava kirjasarja Kansojen historia on koristanut lukuisten suomalaiskotienkin kirjahyllyjä. Sarjan osassa 1 kirjoittaja kuvaa arkeologin työtä sanoilla, joita olen usein muistellut kaivauksilla mudassa ja kaatosateessa:

Mikään ei saa tympäistä arkeologia hänen tutkimustyössään. Ei ainoastaan kuokalla ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei vähäisinkään savipala tai luunsiru välttyisi hänen huomioltaan.  

Tämä neuvo on kullankallis jokaiselle, joka tekee tieteellistä tutkimus- ja kirjoitustyötä. Kaiken keskellä on tärkeää muistaa varjella omaa kipinäänsä, ja tehdä parhaansa sen levittämiseksi kirkkaana eteenpäin.