Onko joulu pakanallinen juhla?

Joulu on ollut aina vuodenkierron suosikkijuhliani, ei vähiten sen vuoksi, että joulunvietto pitää sisällään eri-ikäisiä perinteitä eri vuosikymmeniltä ja -sadoilta. Samalla salaperäisen talonpoikaismenneisyyden romantisoimiselle perustuva joulu kääntää katseet menneisyyteen. Tänä syksynä on käyty erityisesti keskustelua joulun kristillisyydestä tai pakanallisuudesta, kun Uskonnottomat Suomessa ry. teki kantelun koulujen joulujuhlien viettämisestä kirkoissa. Yhtenä perusteena kantelulle yhdistyksen puheenjohtaja Kaisa Robbins perustelee joulun olevan alun perin pakanallinen sydäntalvenjuhla. Mutta onko joulu todella pakanallinen juhla?

Vanha Joulu-ukko ratsastaa joulupukilla Robert Seymourin
kirjakuvituksessa 1836. Joulupukki oli hyvää vauhtia muotoutumassa
Yhdysvalloissa eurooppalaisten perinteiden pohjalta. Wikimedia Commons.

Lyhyt vastaus on tietenkin kyllä. Nykyisin Suomessa vietettävän joulun voi nähdä olevan yhdistelmä esikristillisiä ja kristillisiä sekä myöhemmin pakanallistuneita, mutta kristinuskosta peräisin olevia elementtejä. Gregoriaanisessa kalenterissa joulu ajoittuu talvipäiväseisauksen tienoille, jolloin pohjoisella pallonpuoliskolla on vuosituhansien ajan juhlittu vuoden taitetta ja valon paluuta. Tästä perinteestä todistaa muun muassa Stonehengen ja useiden muiden neoliittisten megaliittimonumenttien suuntaaminen sekä kesä- että talvipäivänseisauksen auringonnousuihin. Joulun liittyminen juuri talvipäivänseisaukseen on kuitenkin epäsuoraa.

Stonehenge ennen auringonnousua. Kuva: Wikimedia Commons.

Kristillisen joulun päivämäärä ei ole aivan itsestäänselvä, koska varhaisessa kirkossa joulua vietettiin paikoin 6. tammikuuta, paikoin 25. joulukuuta. Ainakin osa kristityistä vietti joulua 25. joulukuuta kuitenkin jo 200-luvulla jaa. Miikka Niiranen on avannut joulun ajankohdan historiaa artikkelissaan Areiopagissa: joulun ajankohta saattoi kristityillä juontua Marian ilmestyspäivästä 25.3., eikä toisin päin. Vasta keisari Aurelianus julisti vuonna 274 jaa. Voittamattoman auringon eli Sol Invictuksen kultin yhdeksi Rooman virallisista uskonnoista, ja samalla auringon juhlapäiväksi määrättiin 25. joulukuuta. Tämä liittyi mitä suurimmalla todennäköisyydellä tuolle päivämäärälle osuneeseen talvipäivänseisaukseen, mutta on myös ehdotettu, että päivämäärä olisi ollut tietoinen vastaveto kasvavalle kristittyjen lahkolle. Joka tapauksessa kristityt viettivät jo aiemmin joulua samana päivänä.

Suomesta ei ole mitään tietoa erityisestä talvipäivänseisauksen esikristillisestä juhlimisesta, koska kirjallisia lähteitä ei ole, eikä arkeologia voi paljastaa tietoa yksittäisestä vuotuisjuhlasta. Joulusanaston ja perinteiden perusteella nykyisenkaltainen joulu on kuitenkin lainattu Suomeen vasta keskiajalla kristillisenä juhlana. Joulun nykyinen nimi on kuitenkin ehdottomasti esikristillinen, eikä joulu saanut Pohjoismaissa koskaan kristillistä nimeä, kuten englannin Christmas. Sana "joulu" on samaa juurta kuin "juhla", ja se on peräisin germaaniselta kielialueelta. Varhaisin todiste nimestä on 300-luvulta jaa., jolloin gootit käyttivät joulukuusta nimetä fruma jiuleis. Suomessa joulukuu oli vielä keskiajalla ja 1500-luvulla nimeltään talvikuu, ja joulun merkityksen kasvaessa nimitys vaihtui. Vielä keskiajalla suomalaisten talonpoikien tärkein vuodenvaihteen juhla oli satokauden päättänyt kekri. 

Saagakirjailija Snorre Sturluson kirjoitti 1200-luvulla Heimskringla-saagassaan esikristillisestä joulunvietosta, johon kuului keskeisesti oluen juominen ja jumalille uhraaminen. Snorrin mukaan joulua vietettiin kuitenkin alun perin keskitalvella, ja vasta kristillisestä vaikutuksesta 900-luvulla se siirtyi nykyiselle paikalleen. Täytyy myös muistaa, että keskiajalla joulu ei ollut talvipäivänseisauksen aikaan: juliaaninen kalenteri oli jättänyt 1300-luvulle tullessa noin kymmenen päivää, ja talvipäivänseisaus osui Lucian ja Annan päivien välille (13.–15.12.). Sen vuoksi keskiajan Pohjolassa Lucian päivästä tuli tärkeä valon lisääntymisen merkkipäivä, joka säilytti merkityksensä, vaikka gregoriaaninen kalenteri otettiin Ruotsissa käyttöön 1700-luvulla. Joulunvieton rantautuessa Suomeen keskiajalla kyseessä ei siis ainakaan enää ollut talvipäivänseisaukseen liittynyt juhla.

Tamperelainen joulukuusi vuonna 1901. Kuva:
Museokeskus Vapriikki (CC BY 4.0).

Entä sitten ne jouluperinteet? Vaikka joulukuuset on haluttu usein liittää esikristilliseen puiden palvontaan, tälle ei ole mitään perustetta. Joulukuusiperinne syntyi vasta myöhäiskeskiajalla, eikä ole mitään syytä pitää sitä pakanallisena: sen esikuvina ovat todennäköisesti joulun aikaan esitettyjen mysteerinäytelmien kuuset, jotka esittivät paratiisin hyvän ja pahan tiedon puuta – elämänpuuaihetta näkyy paljon maalattuna keskiaikaisten kivikirkkojen seinille. 

Englannissa ja saksalaisella kulttuurialueella esitettiin joulunaikaan näytelmiä syntiinlankeemuksesta, ja säilyneissä näytelmäohjeissa mainitaan omenoilla koristeltu puu. Talvisaikaan oli luontevinta käyttää ikivihreää havupuuta. Joulukuusia pystyttivät killat ja ammattikunnat, jotka myös järjestivät mysteerinäytelmiä: leipurikisällien ammattikunta pystytti Freiburgissa piparkakuilla ja öyläteillä koristetun joulukuusen 1419, Tallinnan raatihuoneelle pystytettiin joulupuu 1441 ja Riian Mustapäiden kilta pystytti joulukuusen 1510. Mainintoja joulukuusista on 1500-luvulta pitkin saksalaista kulttuuripiiriä, ja hiljalleen kuusesta tuli nimenomaan osa protestanttista jouluperinnettä, vastineena katoliselle seimiasetelmalle.

Perinteinen joulupukki Tukholmassa vierailulla 1910-luvulla.
Kuva: Wikimedia Commons.

Joulupukkia voi tuskin pitää kristinuskon värittämänä aasajumalana, vaikka näin internetissä väitetään. Viikinkimytologiassa Thor kyllä lensi kahden pukin vetämissä vaunuissa ja Odin oli vanha, parrakas mies, mutta siihen yhteydet loppuvat. Kansainvälisen joulupukkiperinteen taustalla on kristillinen Myran piispa Pyhä Nikolaus, jonka muistopäivä on 6. joulukuuta – jälkimmäinen näkyy erityisesti pukin englannin- ja hollanninkielisissä nimissä Santa Claus ja Sinterklaas, joiden pohjalla on latinankielinen Sanctus Nicolaus. Pohjolaan lahjoja jakeleva pukki saapui vasta 1800-luvulla, ja hahmo yhdistyi joulun tienoilla kiertäneisiin naamiohahmoihin, etenkin pukinhahmoiseen joulupukkiin, jonka nimi siirtyi suoraan uudelle tulokkaalle. Alkuperäiset joulupukit saattoivat juontua jo pakanallisina aikoina suoritetuista vuohiuhreista, mutta kierteleviin pukkeihin vaikutti myös Keski-Euroopan Krampus-hahmo. Toisin sanoen suomalainen joulupukki on kristillisen pyhimyksen ja esihistoriaan palautuvan vuodenpäätösperinteen hahmon yhdistelmä.

Muutkin pyhimykset liittyvät joulun aikaan, etenkin protomarttyyri Stefanos, jota muistetaan Tapaninpäivänä 26. joulukuuta. Keskiaikaisen kansanperinteen mukaan Tapani oli Herodeksen tallirenki ja siis hevosten suojelija, ja Tapaninpäivään liittyi rekiajeluiden lisäksi erityisesti miesten lauluja, kiertueita ja Tapaniksi pukeutumista. Mikael Agricolan Dauidin Psalttarin (1551) hämäläisten ja karjalaisten luettelossa mainitaan viljanjumalat Rongoteus ja Virankannos, joiden Martti Haavio on esittänyt olevan pakanallistuneet versiot Pyhistä Tapanista ja Johanneksesta, joiden päivinä joulun jälkeen siunattiin kirkossa vilja.

Jouluateria Faltineilla Helsingissä 1909. Museovirasto (CC BY 4.0).

Joulupöytä on melkoinen kerrostuma eri-ikäisiä ruokia, joista vanhimmat ajoittuvat keskiajalle. Suurin osa perinteisistä jouluruoista on kuitenkin melko uusia, ja joulukinkku on löytänyt tiensä suomalaiseen joulupöytään vasta 1900-luvulla. Jos kaikki uustulokkaat riisutaan pois, nykyisistä jouluruoista keskiaikaan palautuvat ohrapuuro ja lipeäkala. Islannissa kinkku kuului jo esikristilliseen aikaan joulun viettoon, mutta Suomessa sillä ei ole samanlaista historiaa. Joulupöydän liha oli perinteisesti lammasta. Laatikkoruoat ovat syntyneet vasta 1800-luvulla. Jo muinaisista ajoista juhlajuoma on tietenkin ollut olut, ja esimerkiksi 1100-luvun Norjassa laki määräsi ankaran sakon uhalla jokaista panemaan jouluolutta ja siunaamaan sen jouluna Kristuksen ja Neitsyt Marian kunniaksi – tapa juoda juhlaolutta on tietenkin paljon kristinuskoa vanhempi, mutta laki varmisti, ettei olutmaljoja enää kilistelty pakanajumalten kunniaksi.

Lyhyestä virsi kaunis: vaikka joulun juuret ovat pakanallisissa vuodenkierron juhlissa, nykymuotoista suomalaista joulun juhlintaa on mahdotonta irrottaa kristillisestä kontekstista. Vaikka muuta joskus väitetään, joulukuusi, joulupukki ja monet jouluruoat ovat kristillistä perua. Toisaalta jouluperinteet ovat olleet helposti mukautuvia maailmankuvasta toiseen: pakanalliset elementit ovat kristillistyneet ja kristilliset pakanallistuneet tai maallistuneet. Yksi perinne on kuitenkin pitänyt puolensa sitkeästi: kaikkein vanhimpia jouluperinteitä lienee oluenjuonti, joka on säilyttänyt asemansa, vaikka uskonnot ovat vaihtuneet. Siispä kippis, ja hyvää joulua!

Lisälukemistoa:

Brunner, Bernd 2012: Inventing the Christmas Tree. New Haven: Yale University Press.

Haavio, Martti 1959: Karjalan jumalat. Uskontotieteellinen tutkimus. Helsinki: WSOY. 

Vilkuna, Kustaa 1994: Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Helsinki: Otava.

10 vuotta arkeobloggausta

Vuosi 2019 vetelee viimeisiään, ja samalla tämä blogi on saavuttanut merkittävän kulmakiven: 10 vuotta yhtäjaksoista arkeobloggausta! Sen kunniaksi arkeologinen kakkukuva:

Kuva: Ilari Aalto.

Kun aloitin blogin ensimmäisen vuoden arkeologian opiskelijana vuonna 2009, tiedebloggaaminen oli nouseva trendi, ja ajattelin tietenkin, että arkeologiasta löytyisi jo suomenkielistä blogitarjontaa. Olin väärässä, mutta onneksi Mullan alta -blogi ei joutunut olemaan kauaa alan ainoa edustaja: vuodesta 2010 lähtien arkeologia-aiheisia blogeja on syntynyt lisää, ja osa niistä päivittyy edelleen aktiivisesti. Arkeologiablogien kruununjalokivenä on nostettava esiin Kalmistopiiri, joka julkaisee säännöllisesti arkeologien kirjoittamia laadukkaita artikkeleita muustakin arkeologiasta kuin hautojen tutkimuksesta.

Suoritin hieman virtuaaliarkeologiaa ja kaivauduin tämän blogin vanhimpiin kerrostumiin. Suurin osa kuvatiedostoista ja linkeistä on kuollut kymmenen vuoden aikana, mutta tekstit avasivat valaisevan ikkunan nuoren arkeologibloggarin elämään: erityisesti tavallisen opiskelupäiväni kulkua käsitellyt postaus on nostalginen aarre, josta kyllä edelleen tunnistan hajamielisen itseni.

Blogin ensimmäinen postaus 11.10.2009 käsitteli Staffordshiren aarrekätköä.
David Rowan, Birmingham Museum and Art Gallery/Wikimedia Commons.

Ihka ensimmäinen bloggaukseni käsitteli Englannin Staffordshiresta vasta löydettyä anglosaksista kultakätköä, ja alkuaikojen postaukset olivat pääasiassa arkeologisia uutisia. Nyttemmin uutisten käsittely on jäänyt lähinnä blogin Facebook-sivuilla jakamieni linkkien tasolle, ja itse blogissa olen keskittynyt kirjoittamaan mistä milloinkin kiinnostavasta arkeologia-aiheesta ja omista kenttätyöprojekteistani. Lähtölaukaus tälle oli päivittäinen raportointi Kaarinan Ravattulan Ristimäen Suomen vanhimman kirkonpaikan kaivauksilta syksyllä 2010 – nämä postaukset saivatkin aikaan blogin ensimmäisen lukijapiikin. Leijonanosa blogin postauksista on viimeisen seitsemän vuoden ajan syntynyt Aboa Vetus & Ars Nova -museon kaivauksilta.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon kaivaukset ovat ehtymätön lähde
blogiteksteille. Kuva: Ilari Aalto.

Blogin tähänastisia tähtihetkiä lukijapiikkien osalta ovat olleet postaukset, joihin media on tarttunut. Etenkin Ylen Heroes of the Baltic Sea -sarjasta kirjoittamani bloggaus herätti keskustelua aivan eri mittakaavassa ja näkökulmista kuin olin ajatellut. Oma suosikkini on kuitenkin postaussarja, jossa kävelen lukijan kanssa keskiajan Turun kaupunginosien läpi.

Viime vuosina tietokirjojen kirjoittaminen ja muut harrastukset (kuten rintamamiestalo) ovat vieneet aikaa bloggaamiselta, mutta älkää peljätkö, ei minusta niin helposti päästä. Yleistajuinen ja helposti saatavilla oleva arkeologiaviestintä on minusta tänä päivänä yhtä tärkeää kuin kymmenen vuotta sittenkin, ja kunnianhimoinen tavoitteeni on, että Mullan alta -blogi on voimissaan vielä vuonna 2029. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin sinulle, rakas lukija: ilman kiinnostunutta ja kannustavaa yleisöä tuntuisi tarpeettomalta kirjoittaa tekstejä eetteriin. Kiitos, ja pidetään kaivauslastat terävinä!

Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita

Siitä lähtien kun aloin kirjoittaa tietokirjoja arkeologiasta ja keskiajasta, olen halunnut kirjoittaa lasten tietokirjan. Se haave toteutui tämän vuoden elokuussa, kun minulta ja vaimoltani Elina Helkalalta ilmestyi kirja Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita: nuoren arkeologin käsikirja (Atena). Kirja on kolmas yhdessä tekemämme, ja se sukeltaa lasten näkökulmasta Suomen arkeologian ja muinaislöytöjen maailmaan.

Kiinnostun arkeologiasta 4 vuoden vanhana, kun isäni luki minulle kirjaa, joka kertoi Tutankhamonin haudan etsimisestä ja tutkimisesta. Selasin lapsena läpi kirjaston arkeologia-aiheiset kirjat, joita ei kovin montaa ollut. Siksi suorastaan johtoajatus Jatulintarhoja kirjoittaessa oli, millaisen kirjan olisin itse halunnut lukea 10 vuoden ikäisenä.

Jatulintarha. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Kirja kertoo, miten arkeologinen tutkimus tapahtuu ja mitä merkkejä eri aikakausina Suomessa eläneet ihmiset ovat jättäneet itsestään. Kirjan lähestymistapa ei ole aivan perinteikäs, vaan kirja etenee arkeologisen kaivauksen tavoin historiallisesta ajasta kohti varhaisinta kivikautta. Samalla vieraillaan muun muassa laivanhylyillä, linnanraunioilla, hautaröykkiöillä ja kalliomaalauksilla.

Kivi-, pronssi- ja rautakauden ihminen. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Muun tekstin lomassa on puhu kuin arkeologi -tietolaatikoita, joista oppii kätevästi muinaistutkijan suuhun sopivaa kielenkäyttöä: tiesitkö esimerkiksi, että arkeologit kutsuvat muinaista kakkaa koproliitiksi, ja kaivauksilla ammattilaiset tunnistaa siitä, että he puhuvat seulasta eivätkä siivilästä?

Keskiaikaisen huussikuopan löytöjä.
Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Keräsimme kirjaan myös tarinoita lasten tekemistä muinaislöydöistä, joita olisi ollut paljon enemmän kuin kirjaan mahtui. Itselläni on vanhana hämeenlinnalaisena jäänyt erityisesti mieleen kolmen koulupojan vuonna 1988 Hämeen linnan rannasta löytämä keskiaikainen kahden käden lyömämiekka, joka on nykyään taas esillä linnan perusnäyttelyssä.

Kirjassa on Elinan tekemä runsas kuvitus, joka tekee näkyväksi kauan sitten kadonneita maailmoja. Arkeologisten rekonstruktiokuvien tekeminen on kaikkea muuta kuin helppoa, koska tarkan taustatutkimuksen lisäksi kuvissa pitää aina tehdä valistuneita arvauksia vaikkapa siitä, miltä menneisyyden ihmiset tai rakennukset ovat tarkalleen näyttäneet. Kuvituksessa seikkailee myös mäyrä, kaivamisen ammattilainen sekin.

Panelian Kuninkaanhauta, Suomen suurin pronssikautinen hautaröykkiö.
Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

 

Kampakeraaminen asuinpaikka. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Punamultahauta kivikaudelta. Kuva: Elina Helkala/
Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita

Kivikauden ruoka-aineita. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Kirjaa oli hauska kirjoittaa, ja toivon, että moni nuori lukija saa siitä tietoa ja virikkeitä Suomen vanhemmasta historiasta, jota ei juuri sisälly nykyisiin historian oppikirjoihin. Oman historian ymmärtäminen on kuitenkin tärkeää – miten olisi mahdollista ymmärtää nykypäivää ja erilaisia kulttuureita, jos ei tiedä mistä itse on tulossa? Esihistorian aikana kehitetyt taidot, kuten maanviljely ja metallien muokkaaminen, ovat luoneet sen ympäristön, missä me tämän päivän ihmiset elämme.

Kirjaa saa yleisesti kirjakaupoista ja verkkokaupoista.

Muutamia arvosteluja:

• Bibbidi bobbidi book: Vinkki joululahjoja etsivälle!
• Kotiseutuliitto: Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita
• Kirjavinkit: Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita: nuoren arkeologin käsikirja