Ääniä menneisyydestä

"Tulevaisuudelle on hyvä puhua, se kuuntelee." Nämä sanat ikuisti muinaisegyptiläinen oppinut visiiri Ptahhotep reilut 4300 vuotta sitten. (Mahdollisesti ne on hänen nimiinsä laitettu kuitenkin vasta joitakin satoja vuosia myöhemmin.) Ja tottahan se on. Kun kirjoitamme jotakin, säilömme sanamme, puheemme ja ajatuksemme tulevaisuuteen, vaikka kaikki kirjoittamamme ei ehkä säilykään neljää vuosituhatta.

Hieraattista kirjoitusta.

Vaikka on hyvä puhua tulevaisuudelle on myös hyvä kuunnella menneisyyttä. Luen paraikaa British Museumin kustantamaa kirjaa "Voices from Ancient Egypt" ja tuntuu villiltä kyetä lukemaan vuosituhansia sitten eläneitten ihmisten arkisista murheista ja iloista, melkein kuin he itse puhuisivat haudan takaa. Melkein.
Muinaisen Egyptin kohdalla henkilökohtaisiakaan kirjeitä on vaikea ihan täysin pitää puheena menneisyydestä. Kirjakieli koostui vahvasti säädellyistä kaavoista, jotka tuskin muuttuivat koko kolmetuhatvuotisen historiansa aikana. Esimerkiksi Ramses Suuren eläessä 1200-luvulla eaa. kirjoitettiin temppeleiden ja hautojen seiniin Vanhan valtakunnan aikaista, yli tuhat vuotta vanhempaa kieltä, jolla ei juuri ollut tekemistä puhutun kielen kanssa. Sama kuin me kirjoittaisimme vielä Agricolan suomea, tai paremminkin jotakin rautakauden muinaissuomea! Ei ihme että iso osa kirjureista ei edes opetellut vanhoja hieroglyfejä jotka ovat meille tutuimpia, vaan tyytyivät puuhaamaan kahden yksinkertaistetun kirjoitusjärjestelmän, hieraattisen ja kursiivisen kanssa.

Onhan muinaisia ajatuksia ja ääniä säilynyt muuallakin kuin egyptiläisellä papyruksella. Kaikkia vanhoja tekstejä lukemalla, oli niillä ikää sata tai viisituhatta vuotta, on mahdollista nähdä vilaus aikansa todellisuudesta, päästä kirjoittajansa pään sisään. En yhtään ihmettele, miksi kirjoitusta on monissa kulttuureissa pidetty jollakin tapaa maagisena.

Menneisyyden äänistä puhuttaessa ei tietenkään voi sivuuttaa äänimaailmoja ja musiikkia. Eräänlaisesta ikiaikaisesta äänimaailmasta pääsee tietysti osalliseksi menemällä metsään. Siellä kuulostaa varmasti aivan samalta kuin vuosisadat tai tuhannet sitten.
Myös musiikkia on onneksi säilynyt Antiikista asti (tulkittavissa olevina) nuotteina, joten on täysin mahdollista tätäkin kautta kuulla mitä menneisyyden ihmiset ovat kuulleet. Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä vaikeampi on varmuudella tavoittaa kuuntelemisen tapaa tai suhtautumista musiikkiin. Toisaalta musiikki on varmasti voinut ennenkin vain temmata mukaansa kysymättä sen suurempaa tulkintaa tai analyysia. Eiköhän ihmiselle kulttuurista ja aikakaudesta riippumatta ole aivan yhtä mahdollista antautua rytmin huumaan.

Cantigas de Amigo, keskiaikaisia nuotteja 1200-luvulta.

Silti allekirjoittaneen niskakarvat nosti pystyyn eräs muinainen ääni. Löysin netin syövereistä audiopätkän 35 000-vuotiaan huilun replikan äänestä. Tuntuu mielettömältä kuulla ääntä jääkaudelta. Siinä jos missä vuosituhannet sulavat pois ja menettävät merkityksensä. Kokeile sinäkin, pätkän kuulet täältä.

Ja kuvalähdehän oli wikimedia, tuo kaikkien kuvannälkäisten sankari.