Viikon sitaatti numero 19

Menneisyys on vieras maa: siellä asiat tehdään eri tavalla.

- L. P. Hartley, teoksessa The Go-Between, 1953.

Onko tämä oikein?

Tuomiokirkkopuiston kaivaus lähenee loppuaan, ensi maanantaina on jo viimeinen kaivauspäivä. Vaikuttaisi siltä, että ehdimme juuri saada kolmen kaivajan voimin viimeiset kaksi kuoppaa kaivettua metriin. En kuitenkaan ole ihan varma onko se mitä teemme oikein. Itse asiassa olen hyvinkin varma että toimintamme on kyseenalaista. Usein arkeologit kauhistelevat tapoja, joilla edelliset tutkijasukupolvet ovat suorittaneet kaivauksia hävittäen informaatiota. Ovat kaivaustekniikat sitten kehittyneet kuinka paljon tahansa niistä ajoista, teemme mielestäni yhä saman rikoksen.

Nykyään kaupunkiarkeologiassa elää kirjoittamaton sääntö, että vuotta 1721 nuorempi aineisto ei ole mielenkiintoista. Kaivaessamme kaivinkoneella ja lapiolla hävitämme tehokkaasti ison osan löytöaineistoa, mutta mitäpä jos vaikkapa Turun palo 1827 muuttuisi äkkiä mielenkiintoiseksi? Voisimme vain levitellä käsiämme: kyllä, tuhosimme kerrokset näytteitä ottamatta, mutta ei se silloin kiinnostanut. Arkeologia on oleellisesti eettistä tiedettä, meillä on moraalinen velvollisuus sekä menneitä että tulevia sukupolvia kohtaan. Arkeologit ovat rajapinnalla, linkkinä menneisyyden ja tulevaisuuden välillä, ja tietoisuus siitä tuo suuren vastuun. Kaivaukset tuhoavat aina kohteensa, ja eettisesti perusteltua tiedettä siitä tekee tiedonkeruu, maanalaisten jäänteiden muuttaminen dataksi. Mielestäni olemme epäonnistuneet tässä.

Metrin syvyydessä oleva kellarin katto Tuomiokirkkopuistossa. Kuva: Ilari Aalto

Entä keskiaika? Jo muutaman vuoden ajan Turussa on kaivettu tuomiokirkkoa ympäröivissä puistoissa yhden metrin syvyisiä kaivantoja. Keskiajalla alue oli Turun ydintä, silloista Kirkkokorttelia jossa papisto ja muut silmäätekevät asuivat. Puistokaivauksilla olisi ollut kaikki mahdollisuudet paljastaa aivan uutta tietoa keskiajan elämästä ja Turun varhaisimmista vaiheista, mutta tietomme ovat lisääntyneet tuskin yhtään. Tosiasia on, että löytöaineisto vähenee ajan kuluessa. Koska emme nyt kaivaneet keskiajan kerroksiin asti, varmistamme ettei niitä kaiveta ainakaan vuosisataan. Uudet puuistutukset syövät vanhempiin kerroksiin juurillaan, mutta kukapa välittäisi. Jos olisimme kaivaneet vaikka puolet vähemmän kuoppia pohjasaveen asti, olisimme saanet huomattavasti enemmän tietoa kuin nykyisillä naurettavilla raapaisuilla. Minä tunnustan olevani täysin syyllinen tähän rikokseen ja ansaitsen tulevaisuuden arkeologian tuomion.

Onko kaikessa kyse vain rahasta vai ovatko pelissä myös asenteet? Monet ohikulkijat ovat kauhistelleet kaikkea tietoa, joka meiltä jää saavuttamatta. Olisi varmasti palvelus kiinnostunutta yleisöäkin kohtaan tutkia kaupungin vanhempaa historiaa, mutta eihän kaikkeen voi olla resursseja. Ei ilmeisesti edes kulttuuripääkaupunkivuonna, kun arkeologia olisi voinut olla yksi ylpeydenaihe jolla ratsastaa sen sijaan, että se olisi hätäistä ja häpeilevää kaivelua. Kaivetaan nyt vanhat kerrokset äkkiä pois koska on pakko, ei tutkita kunnollisesti siksi että meitä todella kiinnostaisi.

Loppujen lopuksi on kuitenkin parempi kaivaa edes metrin syvyisiä kuoppia kuin olla kaivamatta ollenkaan. Ainainen ongelmahan on rahanpuute, arkeologia kun on kallista käsityötä. Ainoastaan asennemuutos, uudenlainen priorisointi voisi kohentaa tieteenalan tilannetta. Siihen kuinka sellaisen voisi saada aikaan en osaa antaa reseptiä, mutta tutkimusta tehdään sitä enemmän mitä mielenkiintoisemmaksi ja tärkeämmäksi päättäjät sen kokevat.

Viikon sitaatti numero 18

Minulle arkeologia ei ole kuvituslähde kirjalliselle tekstille, vaan itsenäinen historiallisen tiedon lähde, jolla ei ole vähempää arvoa ja merkitystä, tai jolla joskus on enemmänkin merkitystä kuin kirjallisilla lähteillä.

- Michael I Rostovtzeff, historioitsija

Chaucet'n luolan maalaukset ovat vanhimmat tunnetut esimerkit kalliotaiteesta. Vanhimpien ikä näyttäisi radiohiiliajoituksen valossa olevan yli 32 000 vuotta. Mikäli kalliomaalaukset ovat toimineet myös symboleina ja välittäneet merkityksiä, niitä voidaan pitää vanhimpina "kirjallisina" lähteinä. Wikimedia.

Miltä akkadi kuulosti?

Sen kirjoittaminen vaati 90 vuotta uutteraa työtä, mutta nyt Chicago Assyrian Dictionary on valmis. 21-osainen hakuteos pyrkii kattavasti selittämään, mitä babylonialaisten, assyrialaisten ja muiden Mesopotamian kansojen sanat tarkoittivat. Kieli jota he käyttivät oli akkadi, jota kirjoitettiin nuolenpääkirjoituksella.

Assyrologisen suursaavutuksen kunniaksi tohtori Irving Finkel British Museumista pistää parastaan ja yrittää lausua akkadia. Kuulet pätkän täältä. Koska kieli kuoli parituhatta vuotta sitten, emme tietenkään voi täysin varmasti tietää miltä se kuulosti. Finkel päässee kuitenkin aika lähelle, ja miksikäs ei: British Museumin joulupukki on nimittäin todella omistautunut aiheelleen. Hän myös vastaa maailman suurimmasta kokoelmasta nuolenpääkirjoitustauluja.

Viikon sitaatti numero 17

On outo paradoksi, että vainajan fyysiset jäänteet – luut ja säilyneet kudokset, hiukset, iho ja niin edelleen – paljastavat todennäköisimmin tietoa yksilön elämästä eikä niinkään tämän kuolemasta. Luut ja kudokset toimivat todisteena ihmisten menneistä elämistä: kuinka he elivät, mitä sukupuolta he olivat, mistä taudeista ja sairauksista he kärsivät, minkälainen geneettinen perimä heillä oli, minkälaisia ruokia he söivät, minkälaisia vammoja heillä oli, kuinka hyvärakenteisia he olivat, ja olivatko he epämuodostuneita, sidottuja, tatuoituja, iholtaan maalattuja tai arpisia.

– Mike Parker Pearson, teoksessa The Archaeology of Death and Burial

Myöhäispronssikautinen hautaus Wessexissä. Vanha miesvainaja pitelee kädessään seudulla esiintymättömän kalkkikiven palaa. Wessex Archaeology, flickr.

Tuomiokirkkopuiston kuulumisia

Huh, kylläpä kuukausi on vierähtänyt vikkelään!

Tuomiokirkkopuiston kaivaus etenee hyvään tahtiin, 17 aiotun kuopan lisäksi avaamme yhden ylimääräisen koska puistosta kaadettiin arkeologien terveyttä uhannut puu. Eräänä perjantaina kyseinen lehmusvanhus päästi ikävän rasahduksen ja huomasimme siinä valtavan halkeaman, toinen puun haaroista riippui uhkaavasti työmaakoppimme päällä.

Ensimmäisenä kaivauspäivänä häkellyin siitä, miten paljon kaupunkikaivaus poikkeaa vaikkapa esihistoriallisen kohteen tutkimuksesta. Rautakautista kalmistoa nysvätään sudilla, mutta täällä kaivetaan pintamaa kaivinkoneella ja tarkempi työ tehdään lapiolla. Yllätyin myös siitä, miten paljon löytöjä on. Luuta on monen monituisen eläimen verran, mutta emme toistaiseksi ole ottaneet talteen muita kuin mahdollisista rakenteisiin liittyvistä rituaalikätköistä löytyneitä – eräs tutkijamme on erikoistunut tällaisiin kätköihin. Muuten tavara onkin pitkälti sitä mitä odottaa saattaa; posliinia, punasavikeramiikkaa, nauloja, avaimia, hakasia, rahoja, ikkuna- ja pullolasia... Monet esineet ovat pahasti palaneita ja siellä täällä näkyy paksu palokerros. Jotkin tiilet ovat jopa osittain sulaneet kuumuudessa, joten vuoden 1827 palo on helppo muistaa kaiken aikaa.

Usein kuulee kysyttävän, mikä on hienoin löytö mitä tähän mennessä on tehty. Kaikki löydöt valottavat toki omalla tavallaan menneisyyden arkea Turun paremman väen keskuudessa, mutta väistämättä jotkin löydöt menevät toisten ohi. Omat suosikkini ovat astrolabin kappaleet, joita löytyi Turun palon aikaan akatemiaprofessori Hellströmille kuuluneelta tontilta. Ehkä Helström oli yrittänyt pelastaa hienon tähtitieteellisen mittalaitteensa yhdessä kirjojensa kanssa, joiden metallisolkia löytyi lähettyviltä? Mieleen ovat jääneet myös ensimmäinen löytämäni raha pahaenteisesti vuodelta 1666 sekä tänään 1600-luvun kerroksesta löytynyt kerrosta paljon vanhempi keskiaikaisen lasipikarin pala. Aikakausia ei ehkä saisi arvottaa, mutta keskiajan tuleminen mukaan kuvioihin piristi kummasti tukalan helteistä kaivamista.

Sääoloja on nähty jos jonkinlaisia. Välillä on ollut kylmää, toisinaan on satanut kaatamalla ja myös erinäisiä helleaaltoja on koettu. Kaikkein miellyttävintä puolipilvistä 15-18 asteen säätä ei ole ollut järin monena päivänä, mutta ehkä kauniista päivistä ei sovi valittaakaan vaikka hikinen paita liimautuu ihoon yhtä tehokkaasti kuin musta lika tarrautuu aurinkorasvaan. Sadepäivien ilona Turun savinen maa imaisee veden itseensä ja paitsi muuttuu raskaaksi, yrittää imaista kaivajan jämäkästi kiinni kuoppaan. Joku voisi sanoa että arkeologia on hullun hommaa, mutta sitten kun tekee yhden erikoisemman löydön, unohtuu kaikki vaiva saman tien.

P.S. Suomen keskiajan arkeologian seura (SKAS) järjesti toukokuun lopulla retken Suomen keskiaikaisiin kaupunkeihin, ja retkeläiset vierailivat luonnollisesti myös Turussa. Matkalle osallistunut Kaisa Kyläkoski on kirjoittanut blogiinsa mukavan kuvauksen retkestä, ja löytyypä sieltä myös kuva eräästä jo peitetystä kuopastamme. Tekstin voit lukea täältä.

Viikon sitaatti numero 16

Tarvitaan todella erityisiä ominaisuuksia, että elämänsä voi omistaa ongelmille vailla vastauksia ja kuolleiden ihmisten jätteiden penkomiseen: sellaiset sanat kuin "masokistinen", "kyylä" sekä "umpihöperö" nousevat mieleen.

– Paul Bahn, teoksessa Bluff Your Way in Archaeology

Viikon sitaatti numero 15

Väitöskirjansa kirjoittaneet arkeologit toimivat joko opetustehtävissä, muinaismuistohallinnon virkamiestehtävissä tai työttömyyskortistossa.

- Mika Lavento

Aarteenetsijöiden ryöstelyn jälkiä Huauran laaksossa Perussa. Alueella vaikutti n. 1200-1450 jaa. vähän tutkittu Chancay-kulttuuri. Wikimedia.

Viikon sitaatti numero 14

Nettiyhteyteni toimii taas, joten yritän saada sitaattien lisäämisen uudelleen viikottaiseksi. Seuraavaksi siis Välimeren arkeologian professori James Whitleyn näkemys nykyarkeologiasta:

Tämänhetkiset arkeologian teoreetikot ovat kuin kalaparvi, joka seuraa kääntyileviä virtauksia: kun yksi kääntyy kääntyvät kaikki, ei yleensä mihinkään erityiseen suuntaan.

- James Whitley

Minolainen kalastajafresko Akrotirilta, Santorinilta. N. 1500 eaa. Wikimedia.

Muinaisjäännöksistä

Euran Luistarin kalmisto ja sitä halkova voimalinja. Luistari on maamme suurin tunnettu rautakautinen kalmisto: siihen on tehty noin 1000 hautausta. Kuva: Ilari Aalto

Istun bussissa ja mutustan neoliittisen vallankumouksen hedelmiä, tuc-keksejä. Tai minkä vallankumouksen, siirtyminen maanviljelykseenhän vei ihmiskunnalta tuhansia vuosia ennen kuin kasvien tarkkailusta ja yksinkertaisesta hyödyntämisestä päästiin lainehtiviin emmervehnäpeltoihin. Nyt maailma on kokemassa aivan uudenlaista murrosvaihetta, kun viimeisetkin kulttuurit ovat siirtymässä metsästäjä-keräilystä maanviljelykseen tai ainakin riippuvaisuuteen siitä.

Vaikka ulkona on jo pimeää, näen maisemassa asioita joita kaikki eivät näe edes päivänvalossa: Aurajokilaakso on täynnä historiaa ja sen merkkeinä kiinteitä muinaisjäännöksiä. Tuota kalmistoa, tuota röykkiötä, tuota asuinpaikkaa ei moni ohikulkija tunne tai ymmärrä. Mutta pitäisikö tämän ymmärtää?

Suomen muinaismuistolaki velvoittaa suojelemaan kiinteää kulttuuriperintöämme, mutta kumma kyllä Muinaismuistovirasto on perinteisesti tulkinnut tämän niin, että muinaisjäännökset tulee salata. Ajatushan on sinänsä looginen, jos oletamme suurimman osan suomalaisista haluavan tuhota kollektiivista menneisyyttämme, mutta aivan järjenvastainen jos haluamme ihmisten voivan ymmärtää kulttuuriperintöämme. Salailu ei ole mikään tae jäännösten säilymisestä, sillä metsätyön koneellistumisen myötä järkyttävän monet metsissämme olevista jäännöksistä on tuhottu, eikä tässä tapauksessa ole ollut mitään merkitystä sillä, oliko ne merkitty museoviraston kyltillä vai ei. Ilman metsäkoneitakin jäännöksiämme uhkaavat luonnonvoimat, kuten rapautuminen. Ei mikään, ei edes pronssikautinen hiidenkiuas, ole ikuinen.

Muinaisjäännöksiin liittyy yksi aivan perustavanlaatuinen kysymys: miksi me niitä suojelemme? Säilytämmekö me röykkiöitä, linnavuoria ja maisemia vain niiden itsensä takia, tutkimuksellisista syistä vai kokemuksellisina paikkoina, joissa ihmiset voivat kohdata juurensa? Muinaisjäännösten arvottamisessa kansallisesti merkittävät jäännökset on ehdottomasti suojeltava osittain juuri tutkimuspotentiaalinsa vuoksi, mutta tässä jokin menee pahasti vikaan: näiden ykkösluokan jäännösten tutkimiseen on nimittäin lähes mahdotonta saada lupaa. Usein urbaanissa ympäristössä säilytettävät muinaisjäännöksetkin taas ovat vain irvikuvia itsestään: vaikka jäännökseen ei kajottaisi, sen informaatioarvo ja elämyksellisyys kärsivät pahasti kun jäännöksen ympäristö on tuhottu.

Muinaisjäännöksiä on kaikkialla, vaikkei sitä aina uskoisi. Tienviitta Kiukaisista. Kuva: I.A.

Monille muinaisjäännökset tuntuvat olevan vain tikku silmässä, koska ne haittaavat maankäyttöä. Muinaisjäännöksiin, kuten arkeologiaankin, on usein kahtalaista suuntautumista: niistä ei joko tiedetä mitään, tai niitä suorastaan vihataan. Onneksi aitoa mielenkiintoakin on, mutta se tuntuu usein jäävän vähälle. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka moni suomalainen on käynyt ihailemassa kauniita kalliomaalauksiamme tai nähnyt eläessään uhrikiven. Esihistorian opetuksemme vain sattuu koulussa olemaan niin perusteellisen olematonta, ettei ole mikään ihme etteivät ihmiset usein tiedä jäännöksestä vaikka asuisivat sen vieressä. Ihme ei siis ole sekään, että ihmiset usein yllättyvät kuullessaan että Suomessa on asuttu jo kivikaudella, 10 000 vuotta sitten! Osattiinkohan silloin vielä puhua, uteli erään radion keskusteluohjelman soittaja.

Voi hyvällä syyllä kysyä, onko pari tuhatta vuotta vanhalla kalmistolla merkitystä nykypäivänä, jos se ei anna kokijalleen mitään. Jos ihmisten historiatietämys taas jatkuisi hieman talvisotaa kauemmas, voisivat esihistorialliset maiseman merkit palvella tietolähteenä, linkkinä nykyisen ja menneen välillä. Muinaisjäännös ei nimittäin ikinä ole vain fyysiset puitteensa: se on läjä merkityksiä, joita esi-isät sille antoivat, ja toisaalta niitä, joita me sille nyt annamme. Muinaisjäännöksen kohtaaminen on keskustelua menneen kanssa, missä emme saavuta menneisyyttä täysin, mutta ehkäpä ymmärrämme sitä ja itseämme taas vähän enemmän. Yhtä asiaa on hyvä kysyä itseltään kuin katselee samaa järvimaisemaa, jota kivikauden asukaskin joskus katseli: haluaisimmeko me, että tuhannen vuoden päästä meidät muistettaisiin?

Kaivauskesä

Huomenna, jos Jumala suo, aloitan omalta osaltani kenttäkauden kuopassa Turun tuomiokirkon viereisessä puistossa. Puistoon on tulossa uusia puuistutuksia, minkä tähden Turun maakuntamuseo selvittää mitä niiden juuret tulevat rikkomaan. Kaupunki on Turun paloon 1827 asti ympäröinyt tiiviisti tuomiokirkon, joten raunioita pitäisi tulla vastaan pian. Pahoittelen viimeaikaista vaiteliaisuuttani blogin suhteen, mutta nettiyhteyteni on ollut kesälomalla jo pari viikkoa, joten kaikenlainen päivittäminen on vaikeaa. Ikävä kyllä en siis pidä tuomiokirkon kaivauksista yhtä intensiivistä kaivauspäiväkirjaa kuin syksyllä Ristimäeltä, mutta lupaan silloin tällöin tarjota täällä ajatuksiani. Aiheita lienevät erinäiset erinäiset maalajit, löydöt, turistit ja yleinen uupumus.

Hannu Takalan Arkeologian maastotöiden kenttäopas kainalossa on hyvä taas alkaa harjoitella ranneliikettä lastan käyttöön!

Viikon sitaatti numero 13

Niin merkittävää kuin tämä ns. "typologinen tutkimus" onkin ja niin tärkeihin tuloksiin kuin sen avulla on päästykin, on kuitenkin muistettava, että sen käyttämisessä on noudatettava suurta varovaisuutta. Typologiseen kehitykseen nojautuminen on kaavamainen, sanoisinko teoreettinen käsitystapa. On luonnollista, että ihmistyössä kehitys ei kulje luonnontieteellisten sääntöjen vaan inhimillisen ja yksilöllisen luomisen "lakien" mukaan.

- M.A. Tallgren teoksessa Suomen muinaisuus, 1931

Arkeologitkaan eivät ole ikuisia

Elämään kuuluu uuden alku ja vanhan loppu. Nyt on hyvä muistella kahta arkeologian suuruutta, jotka ovat poistuneet keskuudestamme ja aloittaneet henkilökohtaisen arkeologisoitumisensa, toinen vuonna 1945 ja toinen aivan äskettäin.

11.4.2011 arkeologimaailma sai kuulla suru-uutisen, kun uutena arkeologiana tai prosessualismina tunnetun arkeologisen suuntauksen vetovoimainen keulakuva, amerikkalainen professori Lewis Binford siirtyi ajasta ikuisuuteen. Binford ja prosessualismi ovat jakaneet mielipiteitä muinaistutkimuksen maailmassa, mutta joka tapauksessa positivismia ja arkeologisen tutkimuksen tieteellisyyttä korostanut suuntaus otti ison harppauksen pois vanhoista kulttuurihistoriallisista esinekeskeisistä käsityksistä luettelointeineen. Binford teki eläessään 150 arkeologista julkaisua, joista monella on ollut todellista merkitystä alan muovautumisessa.

Lyhyen englanninkielisen muistokirjoituksen voit lukea täältä.

Vanhempiakin arkeologeja on hyvä joskus muistella. Tänään, 13.4. on arkeologi Aarne Michaël Tallgrenin kuolemasta kulunut päivälleen 66 vuotta. Tallgren oli kansainvälisestikin tunnettu suuruus aikana, jolloin Suomi oli vielä arkeologian kärkikastia. Hän mm. käytännössä aloitti Viron arkeologisen tutkimuksen, ja käänsi venäläisiä artikkeleita eurooppalaiseen levikkiin, kun idän tieteenteosta oltaisiin muuten oltu pimennossa. Tallgrenista on sanottu, että tämä oli roimasti aikaansa edellä arkeologisessa tutkimuksessa, ja hänen julkaisunsa ovat paljolti päteviä edelleen. Aarne ei myöskään katsonut hyvällä ajalleen tyypillistä arkeologian valjastamista (ääri)nationalismin käyttöön.
Kaiken muun ohella Tallgren oli pasifisti ja vegetaristi.

Tallgren on haudattu Turun Maarian kirkon multiin, ja Muinaismuistoyhdistys on pystyttänyt hänen haudalleen kiven, jossa seisoo sanat "Tehty työ elää.". Tallgren teki ison työn, mutta nuorempien sukupolvien olisi aika toden teolla jatkaa samalla kansainvälisellä otteella.
Asiaan kuuluvasti kävin tänään parin arkeologian opiskelijan kanssa kunnioittamassa Tallgrenia Maariassa, kuten edellisvuonnakin. Pitää kai kaikilla sukupolvilla ja tieteenaloilla olla omat esikuvansa.

Levätkööt rauhassa kaikki tuonpuoleisen suurelle totaalikaivaukselle siirtyneet.

Viikon sitaatti numero 12

"Arkeologia on uskontomme, mutta olemme kumpikin lipsuneet puhtaammasta uskosta."

- René Belloq elokuvassa "Kadonneen aarteen metsästäjät"

Arkeologian suojeluspyhimys, Pyhä Helena Konstantinopolilainen löytää Pyhän Ristin. Käsikirjoitus noin vuodelta 825, Wikimedia.

Viikon sitaatti numero 11

Olen saanut palautetta siitä, että viikon sitaattieni ilmestymisnopeudesta päätellen viikkoni ovat keskivertoviikkoja pidempiä. Myönnän, että otteeni alkoi lipsua maailmanmatkailuni myötä, mutta lupaan pyhästi parantaa tapani! Korvauksena menetetyistä viikoista pistän siis vähän pidemmän sitaatin:

Mikä on arkeologinen "tosiasia"? Perusrakennuspalikka arkeologiselle tulkinnalle on, että tietty esine löydettiin tietyssä kontekstissa tai tietystä kerroksesta. Mutta emme voi itse olla läsnä jokaisella löytöhetkellä. Vaikka tekisimme löydön itse, voimmeko olla aina varmoja tarkastelleemme sitä oikein, tai ettei joku ole vetänyt meitä nenästä ja haudannut sitä edellisyönä, tai ettei se ole sekundaarissa sijainnissa, jonne ihminen tai luonnon prosessit kuten eroosio ovat sen sijoittaneet? Välittömästi meidän on tehtävä arvovalintoja. Mihin ja kehen voimme luottaa?

- Graeme Barker, arkeologian professori

Istanbulin arkeologinen museo. j.o.h.n. walker, flickr.