Valtion tiehanke uhkaa yhtä Raision arvokkaimmista muinaisjäännöksistä

Tänään hieman nikotutti, kun silmiini osui päivän paikallislehden otsikko. Rannikkoseudun mukaan valtio on aikeissa hävittää yhden kotipitäjäni Raision arvokkaimmista muinaisjäännöksistä, Tuomalan rautakautisen kalmiston ja kuppikallion, Turun kehätien laajennuksen alta.

Tuomalan kalmisto on puristuksissa kehätien vieressä, mutta on silti
kiehtova muisto Raision varhaisesta historiasta. Kuva: Ilari Aalto.

Mitäs sitten, voisi joku tuumata. Kalliolla sijaitseva kalmisto on jo osittain räjäytetty menemään 1950-luvulla ja se on tutkittu kaivauksin kokonaan, sen tuhoaminen ei siis hävitä tutkimatonta tietoa. Kalmistokallio kuuluu kuitenkin kiinteästi Raisionjokivarren rikkaaseen muinaismaisemaan ja muistuttaa säilyneiltä osin edelleen yli tuhannen vuoden takaisesta kulttuurista, jota nykyrakentaminen ei ole täysin onnistunut hävittämään. On ihastuttavaa, että kun tietää mitä katsoa, kehätietä ajaessaan voi ihailla kalmiston säilynyttä hautaröykkiön pohjakiveystä. Samoin kalmisto tarjoaa kaupunkilaisille helpon kosketuksen muinaisuuteen, koska se sijaitsee aivan keskustan kupeessa.

Rautakautisen hautaröykkiön rekonstruoitu pohakiveys näkyy hyvin kehätielle.
Kuva: Ilari Aalto.

Raisiosta tunnetaan useita rautakautisia kalmistoja, siis hautapaikkoja, joihin vainajat on haudattu polttamalla hauta-antimien kanssa. Tuomala on kuitenkin erityisen merkittävä kolmesta syystä: se on huomattavan rikas, se kertoo uskomusten muuttumisesta esikristillisistä uskomuksista kristinuskoon ja sen yhteydessä on vaikuttava kuppikallio.

Tuomala tutkittiin kokonaan kaivauksin 1970-luvulla, ja kaivauksissa kalmistosta tehtiin yli 11 000 yksittäistä löytöä. Kalmisto on ollut käytössä rautakauden lopulla satoja vuosia, ja sinne on muun muassa haudattu 700-luvulla soturi, joka on poltettu veneessään. Ristiretkiajalla (1050–1200 jaa.) kalmistoon on tehty ainakin 25 ruumishautausta merkkinä uuden uskon, kristinuskon, vaikutuksesta. Yhteen hautaan oli haudattu puuarkussa nainen, jonka mukaan oli asetettu sirppi ja vuorikristalli- ja lasihelmiupotuksilla koristeltu riipus. Ruumishaudat todistavat ajasta, kun kristinusko teki vasta tuloaan Varsinais-Suomeen.

Kalmistokallion kylkeen on hiottu kymmeniä selkeitä kuppeja, jotka liittyvät rautakauden uskomusmaailmaan ja tässä tapauksessa hyvin todennäköisesti kalmistossa suoritettuihin rituaaleihin. Raisiosta tunnetaan vain kahdeksan kuppikiveä ja kalliota, joten yhdenkin edustavan kuppikallion hävittäminen olisi synti ja häpeä.

Kallion keskustan puoleiset kupit ovat isoja ja selkeitä, mutta kuvan tasainen
valo ei tuo niille oikeutta. Kuppeja on alemmassa kuvassa vahvistettu punaisella
värillä. Kuva: Ilari Aalto.

Kohde on onneksi tallennettu 3D-malliksi laserkeilaamalla, mutta digitaalisesti tallennettu kohde ei ole kuitenkaan sama asia kuin kuppikallio, jonka kuppeja voi koskettaa omilla sormillaan tai röykkiö, jonka kehää voi kävellä ympäri ja hakea suhdettaan sinne tuhat vuotta sitten haudattuihin raisiolaisiin. Totuus on, että kun kalmisto hävitetään maisemasta, se häviää myös ihmisten tietoisuudesta. Ei sillä, että raisiolaiset tuntisivat sitä kovin hyvin tänäkään päivänä, koska kumpareen sivussa ei ikävä kyllä ole infokylttiä. Suuri yleisö tuskin jää kaipaamaan perintöä, jonka olemassaolosta sille ei ole kerrottu.

Raisiossa on toki pitkät perinteet muinaisjäännösten tuhoamisesta valtion tiehankkeissa: Turku-Rauma-moottoritien rakentamisen yhteydessä 1960-luvulla hävitettiin kuulun rikollisen Sika-Kyöstin (1800–1836) kuolinpaikalla ollut muistokirjoitus, ja Huhkonkallion rautakautinen kalmisto löytyi saman tiehankkeen yhteydessä, kun moottoritietä kallioon räjäytettäessä kalliosta lensi rautakautinen miekka. Tämän kohteen yhteyteen on sentään pystytetty viimeisiään vetelevä infokyltti.

Huhkonkallion kalmisto tuhoutui pääosin tietöissä 1960-luvulla, mutta
paikka kuuluu sentään Vaskipolku-nimiseen kulttuurireittiin, ja paikalla
on vielä muistona juuri ja juuri sinnittelevä infokyltti. Kuva: Ilari Aalto.

Yleisen vitsin mukaan Raisio ei oikeasti ole kaupunki, vaan Suomen suurin risteys. Tuomalan kalmisto on tutkittu kokonaan, joten sillä ei ole tieteellistä tutkimusarvoa. Sen sijaan sillä on arvo maisemallisena muistona Raision menneisyydestä. Vaikka kyseessä on valtion eikä Raision kaupungin hanke, kohteen hävittäminen ikävä kyllä pönkittää Raision asemaa risteyksenä, kun toisenlaisessa todellisuudessa kohde voisi olla helposti saavutettava muistomerkki Raision yli tuhatvuotisesta historiasta. Raision iskulause on "Kaikki kiva ei näy ohikulkijalle", mutta ei hätää: sen vähänkin kivan voi räjäyttää tiehensä, jotta Raisiosta on entistäkin kivuttomampaa ajaa ohi.

Päivitys 13.5.: Toisin kuin alun perin kirjoitin, muinaisjäännöstä uhkaa valtion, ei Raision kaupungin, tiehanke, ja alun perin kritiikki kohdistui väärään suuntaan. Nämä tiedot on korjattu blogitekstiin. Kiitän arkeologi Jari Närästä oikaisusta. 

Yleisöarkeologia – mitä ja miksi?

Allekirjoittanut kaivamassa ensimmäistä mutta ei viimeistä kertaa arkeologisilla
kaivauksilla, kohteena Laitilan Vainionmäen polttokenttäkalmisto.
Kuva: Terho Aalto.

Ihka ensimmäinen kokemukseni arkeologisesta kaivauksesta oli osallistuminen Laitilan Kodjalan Vainionmäen merovingiaikaisen kalmiston yleisökaivaukseen vuonna 2005. Olin silloin 15-vuotias ja hyvin päämäärätietoinen siitä, että halusin isona arkeologiksi. Yleisökaivaus arkeologien ohjeistuksessa vain vahvisti kokemusta: tätä minä haluan työkseni tehdä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen ollut onnekas päästessäni mukaan vetämään useita mahtavia yleisöarkeologisia hankkeita ja toivottavasti antamaan osallistujille samanlaisia merkityksellisyyden kokemuksia kuin  itse sain 15-vuotiaana Laitilassa. Mutta mitä yleisöarkeologia itse asiassa on?

Tämä ei ole helppo kysymys. Lyhyesti yleisöarkeologia on arkeologian osa-alue, joka tutkii ja kehittää arkeologien ja yleisön välistä kanssakäymistä ja arkeologisen tiedon välittämistä. Toisaalta useat arkeologit (kuten Reuban Grima) ovat muistuttaneet, yleisöarkeologiaa ei pitäisi nähdä vain yhtenä arkeologian haarana, vaan sen pitäisi olla kaikkien arkeologisten toimijoiden työtä ohjaava mielenlaatu. Arkeologia ei koskaan tapahdu yleisöstä ja muusta yhteiskunnasta irrallaan.

Yleisöarkeologia tulee englanninkielisestä käsitteestä public archaeology, joka ei ole aivan mutkaton suomennettava. Käsite syntyi 1970-luvulla tarkoittamaan julkista kulttuuriperinnön hallinnointia, mistä on pitkä matka osallistaviin yleisökaivauksiin. Arkeologi Tim Schadla-Hall (1999) on määritellyt public archaeologyn laveasti "miksi tahansa arkeologiseksi toiminnaksi, joka on vuorovaikutuksessa tai jolla on mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa yleisön kanssa". Koska sanalla "public" ei ole vain yhtä suomenkielistä vastinetta, suomeksi on erotettu toisistaan hallinnollinen julkinen arkeologia ja yleisöä osallistava yleisöarkeologia (Siltainsuu 2012).

Vapaaehtoisia Aboa Vetus & Ars Nova -museon Innostu, seuraa, sitoudu!
-hankkeessa vuonna 2019. Kuva: Jari Nieminen/Aboa Vetus & Ars Nova.

Yleisökaivaukset, joille kuka vain saa osallistua ilman aiempaa kokemusta ovat 2000-luvulla muodostuneet Suomessa jokakesäiseksi ilmiöksi, ja monet liittävätkin yleisöarkeologian juuri kaivauksiin. Yleisöarkeologia voi kuitenkin olla paljon muutakin: työpajoja, muinaisjäännöshoitoa (kuten Pirkanmaalta alkanut Adoptoi monumentti -hanke), koulutuksia, muinaisjäännösretkiä, kartoitushankkeita tai arkeologisten löytöjen pesua ja luettelointia – siis kaikkea, missä arkeologit ja arkeologiasta kiinnostunut yleisö ovat kosketuksissa toisiinsa. Yksinkertaisimmillaan yleisöarkeologia on sitä, että kaivaustutkimusta tekevä arkeologi vastaa ohikulkijoiden kysymyksiin ja parhaimmillaan se on monivuotinen hanke, jossa kymmenet ihmiset pääsevät perehtymään arkeologisiin menetelmiin ja kotiseutunsa historiaan.


Yleisöarkeologian teoriaa


Yleisöarkeologisessa keskustelussa on ehdotettu useita erilaisia malleja, joilla arkeologit ja yleisö kohtaavat. Varhaisimman, laajemmin museologiassa käytyyn keskusteluun perustuvan jaottelun vajavaiseen ("deficit model") ja moninäkökulmaiseen ("multiple perspectives model") malliin teki Nick Merriman vuonna 2004. Ensimmäisessä mallissa näkökulma on, että arkeologit ovat ikään kuin portinvartijoita, joita tarvitaan selittämään arkeologisen kulttuuriperinnön tulkintoja suurelle yleisölle, joka ei kykene itsenäisesti ymmärtämään ja arvostamaan arkeologista tietoa: toisin sanoen tämän näkökulman tavoite on saada suuri yleisö ajattelemaan arkeologien tavoin. Moninäkökulmaisen mallin mukaan taas yleisö ja arkeologit ovat ikään kuin samalla linjalla ja tarkastelevat muinaisuudesta säilynyttä kulttuuriperintöä omista näkökulmistaan, joista kumpikaan ei välttämättä ole "oikea". Vaikka ensimmäinen malli on melko karikatyyrimäinen, se ohjaa isoa osaa arkeologisesta vuorovaikutuksesta yleisön kanssa. Pyrkimys moninäkökulmaisuuteen jää helposti teorian tasolle.

Yleisökaivajia Kruunupyyn Korpholmenin leprahospitaalin kaivauksilla
2012. Kuva: Ilari Aalto.

Sittemmin tutkijat (kuten Matsuda & Okamura 2011 ja Grima 2016) ovat laajentaneet jaottelua ja luoneet nyansseja kategorioiden väliin, mutta edelleen yleisöarkeologian malleissa näkyy samanlainen kaksijakoisuus käytännöllisempiin ja teoreettisempiin malleihin. Käytännön tasolla ei varmaankaan ole mahdollista, että mikään yleisöarkeologinen hanke toimisi vain yhden mallin pohjalta. Yleensä kaikessa kanssakäymisessä on vuorovaikutusta niin, että projektien aikana vapaaehtoiset ja tutkijat keskustelevat yhdessä menneisyydestä ja arkeologian työmenetelmistä ilman, että kyseessä olisi käsikirjoitettu opetustilanne. Näitä jälkimmäisiäkin kuitenkin tarvitaan: arkeologia vaatii paljon erityisosaamista, jota ei saa yhden päivän kaivauskurssilla. Niinpä on täysin luontevaa, että yleisöarkeologiaan kuuluu sekä ylhäältäpäin tulevaa ohjausta, kuten perinteisiä luentoja, ja toisaalta yhdessä luomista, kuten osallistujien toiveiden huomioimista tutkimuskohteen valinnassa.


Mihin yleisöarkeologiaa tarvitaan?

Miksi yleisöarkeologia on sitten noussut niin vahvasti esiin arkeologiassa viime vuosina? Mitä hyötyä siitä on? Päällimmäinen syy yleisöarkeologian voimakkaalle kasvulle on varmasti poliittinen. Julkiset arkeologiset hankkeet ovat aiempaa enemmän tulosvastuullisia myös yhteiskunnallisen merkityksen luomisessa, ja yleisöarkeologiset hankkeet ovat loistava tapa ottaa paikallisyhteisö mukaan ja tuottaa muutakin arvoa kuin pelkkiä tieteellisiä tuloksia. Yleisöarkeologia ei kuitenkaan vain näytä hyvältä paperilla. Vaikka yleisöarkeologisten hankkeiden arvioimisessa ja raportoimisessa on vielä paljon kehittämisen varaa, tulokset näyttävät hyviltä. Osallistujille laaditut kyselytutkimuset viittaavat siihen, että yleisöarkeologisiin hankkeisiin osallistuminen vahvistaa suhdetta tutkimuskohteeseen ja parantaa elämänlaatua. Tämä ei ole niin yllättävää kun ajattelee, että hankkeisiin kuuluu usein kiinnostavaa tekemistä samoista asioista kiinnostuneiden muodostamassa sosiaalisessa yhteisössä. Samat vaikutukset voi varmasti havaita missä vain harraste- tai vapaaehtoisyhteisössä.

Yleisöarkeologia on parhaimmillaan myös kansalaistiedettä, jossa osallistujat eivät saa vain elämyksiä, vaan myös edistävät tieteellistä tutkimusta. Kansalaiset ovat Suomessa iät ajat osallistuneet tieteen tekoon muun muassa rengastamalla lintuja ja keräämällä kivinäytteitä, ja varhaisimmat arkeologiset kokoelmatkin kerättiin 1800-luvulla talonpojilta, jotka olivat löytäneet pelloistaan muinaisia esineitä. Vaikka jotkut arkeologit ovat olleet huolissaan yleisökaivajien vievän ammattimaisten arkeologien työpaikat, onnistuneen yleisöarkeologian lähtökohta ei ole, että vapaaehtoisvoimilla korvataan koulutettujen arkeologien työ. Vapaaehtoisten panos tukee tieteellistä tutkimusta, ja samalla osallistujat oppivat uusia taitoja ja näkökulmia.

Yleisön kanssa voi kaivaa vaativiakin kohteita, kun turvallisuus ja
perehdytys ovat kunnossa. Kuvassa kaivetaan Turun palossa 1827 tuhoutuneen
keskiaikaisen talon kellaria Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Kuva: Ilari Aalto.

Yleisöarkeologia ei ole vain mieleenpainuvien kokemusten tuottamista yleisölle, eikä hyvä yleisöarkeologia synny vain työntämällä vapaaehtoisille kaivausvälineet käteen. Yleisöarkeologiset hankkeet ovat ennen kaikkea oppimisympäristöjä (Siltainsuu 2012), ja niiden suunnittelussa pitää huomioida pedagoginen näkökulma. Toisaalta yleisöarkeologisiin hankkeisiin pätevät täysin samat lainalaisuudet kuin kaikkeen vapaaehtoistyöhön: työn puitteiden täytyy olla mielekkäiksi suunnitellut ja työn tekijät tarvitsevat riittävän perehdytyksen. Jos taas esimerkiksi yleisökaivaus on maksullinen, tilanteen luonne muuttuu hieman: yleisökaivajat eivät ole enää vapaaehtoisia vaan maksavia asiakkaita, jotka odottavat vastinetta rahoilleen. Tällöin palvelun tarjoavat arkeologit ovat asiakaspalvelijoita, joilta odotetaan samoja ominaisuuksia kuin missä vain asiakaspalvelussa: positiivista asennetta, empatiaa, kärsivällisyyttä ja selkeää kommunikointia. Näistä taidoista ei varmasti ole haittaa yhdellekään arkeologille muissakaan oloissa.

Arkeologialla on väliä!

Jos yleisöarkeologiassa ei näe muuta itua, niin on ehkä hyvä muistaa Cornelius Holtorfin (2007) esiin nostama näkökulma: arkeologia on vahvasti julkisen mielipiteen varassa, joten arkeologien on paras tuottaa sisältöjä, jotka perustelevat tieteenalan merkitystä suurelle yleisölle. Yhteiskunnalla ei ole arkeologialle samanlaista välitöntä tarvetta kuin vaikkapa taloustieteelle tai biofysiikalle. Muinaismuistoja suojeleva lainsäädäntö on riippuvaista siitä, miten arvokkaana aineellisen menneisyyden suojelemista pidetään, ja arkeologisten virkojen määrä riippuu siitä, miten tärkeänä ala nähdään museo- ja yliopistopolitiikassa. Koska arkeologista tutkimusta rahoitetaan jossakin määrin veronmaksajien rahoilla, on vain kohtuullista, että arkeologinen tieto on mahdollisimman matalalla kynnyksellä kansalaisten saatavilla.

Arkeologia on siitä poikkeuksellinen pieni tieteenala, että sillä on vankka rooli populaarikulttuurissa. Vaikka ihmisten mielikuvat arkeologiasta perustuisivat Indiana Jones -elokuviin tai Ancient aliens -sarjaan, arkeologia herättää kuitenkin mielikuvia eri tavalla kuin folkloristiikka tai klassinen filologia. On myös erityistä, että suurta yleisöä kiinnostaa ennen kaikkea arkeologinen tutkimusprosessi, eivät niinkään tutkimustulokset. Arkeologien täytyy osata hyödyntää tätä tarttumapintaa ja tehdä arkeologiasta vielä entistä näkyvämpi osa yhteiskuntaa. Arkeologia ei nimittäin ole vain älyllistä uteliaisuutta tyydyttävä tieteenala: se tutkii hyvin perimmäisiä kysymyksiä siitä, mitä on olla ihminen, näyttää meidän paikkamme toisiaan seuraavien, syntyvien ja luhistuvien yhteiskuntien aallokossa ja paljastaa, miten menneisyyden yhteiskunnat ovat selvinneet muuttuvasta ympäristöstä ja katastrofeista, joiden rinnalla nykypäivän haasteet tuntuvat usein pieniltä. Ja onhan se myös parasta, mihin elinpäivänsä voi käyttää.

Tänä vuonna yleisöarkeologiaprojektien toteutuminen on koronan takia epävarmaa, mutta hankkeita voi seurata muun muassa arkeologian harrastajayhdistysten sivuilta ja Facebookin Yhteisöarkeologia Suomessa -sivuilta.



Kirjallisuutta:


Grima, Reuben 2016. But Isn’t All Archaeology “Public” Archaeology? Public Archaeology 15(1): 50–58.

Holtorf, Cornelius 2007. Archaeology Is a Brand! The Meaning of Archaeology in Contemporary Popular Culture. Oxford: Archaeopress.

Matsuda, Akira & Katsuyuki Okamura 2011. Introduction: New Perspectives in GlobalPublic Archaeology. Okamura, K. & Matsuda, A. (toim.)  New Perspectives in Global Public Archaeology: 1–18. New York, Dordrecht, Heidelberg & London: Springer.

Merriman, Nick 2004. Involving the public in Museum Archaeology. Merriman, Nick (toim.) Public Archaeology: 85–107. London & New York: Routledge.

Moilanen, Ulla; Janna Jokela, Jenni Siltainsuu, Ilari Aalto, Andreas Koivisto, Sami Viljanmaa & Jari Näränen 2019. Yleisökaivauksen suunnittelun ja toteutuksen hyvät käytännöt. Muinaistutkija 3/2019: 2–17.

Richardson, Lorna-Jane & Jaime Almansa-Sánchez 2015. Do you even know what public archaeology is? Trends, theory, practice, ethics. World Archaeology 47:2: 194–211.

Schadla-Hall, Tim 1999. Editorial: Public Archaeology. European Journal of Archaeology 2/1999: 147–158.

Siltainsuu, Jenni 2012. Arkeologiakeskeisyydestä kohti yleisökeskeisyyttä. Muinaistutkija 3/2012: 29–35.

Svanberg, Fredrik & Wahlgren, Katty H. 2007. Publik arkeologi.  Lund: Nordic Academic Press.