torstai 5. joulukuuta 2019

Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita

Siitä lähtien kun aloin kirjoittaa tietokirjoja arkeologiasta ja keskiajasta, olen halunnut kirjoittaa lasten tietokirjan. Se haave toteutui tämän vuoden elokuussa, kun minulta ja vaimoltani Elina Helkalalta ilmestyi kirja Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita: nuoren arkeologin käsikirja (Atena). Kirja on kolmas yhdessä tekemämme, ja se sukeltaa lasten näkökulmasta Suomen arkeologian ja muinaislöytöjen maailmaan.


Kiinnostun arkeologiasta 4 vuoden vanhana, kun isäni luki minulle kirjaa, joka kertoi Tutankhamonin haudan etsimisestä ja tutkimisesta. Selasin lapsena läpi kirjaston arkeologia-aiheiset kirjat, joita ei kovin montaa ollut. Siksi suorastaan johtoajatus Jatulintarhoja kirjoittaessa oli, millaisen kirjan olisin itse halunnut lukea 10 vuoden ikäisenä.

Jatulintarha. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Kirja kertoo, miten arkeologinen tutkimus tapahtuu ja mitä merkkejä eri aikakausina Suomessa eläneet ihmiset ovat jättäneet itsestään. Kirjan lähestymistapa ei ole aivan perinteikäs, vaan kirja etenee arkeologisen kaivauksen tavoin historiallisesta ajasta kohti varhaisinta kivikautta. Samalla vieraillaan muun muassa laivanhylyillä, linnanraunioilla, hautaröykkiöillä ja kalliomaalauksilla.

Kivi-, pronssi- ja rautakauden ihminen. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Muun tekstin lomassa on puhu kuin arkeologi -tietolaatikoita, joista oppii kätevästi muinaistutkijan suuhun sopivaa kielenkäyttöä: tiesitkö esimerkiksi, että arkeologit kutsuvat muinaista kakkaa koproliitiksi, ja kaivauksilla ammattilaiset tunnistaa siitä, että he puhuvat seulasta eivätkä siivilästä?

Keskiaikaisen huussikuopan löytöjä.
Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Keräsimme kirjaan myös tarinoita lasten tekemistä muinaislöydöistä, joita olisi ollut paljon enemmän kuin kirjaan mahtui. Itselläni on vanhana hämeenlinnalaisena jäänyt erityisesti mieleen kolmen koulupojan vuonna 1988 Hämeen linnan rannasta löytämä keskiaikainen kahden käden lyömämiekka, joka on nykyään taas esillä linnan perusnäyttelyssä.

Kirjassa on Elinan tekemä runsas kuvitus, joka tekee näkyväksi kauan sitten kadonneita maailmoja. Arkeologisten rekonstruktiokuvien tekeminen on kaikkea muuta kuin helppoa, koska tarkan taustatutkimuksen lisäksi kuvissa pitää aina tehdä valistuneita arvauksia vaikkapa siitä, miltä menneisyyden ihmiset tai rakennukset ovat tarkalleen näyttäneet. Kuvituksessa seikkailee myös mäyrä, kaivamisen ammattilainen sekin.

Panelian Kuninkaanhauta, Suomen suurin pronssikautinen hautaröykkiö.
Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

 
Kampakeraaminen asuinpaikka. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Punamultahauta kivikaudelta. Kuva: Elina Helkala/
Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita

Kivikauden ruoka-aineita. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.


Kirjaa oli hauska kirjoittaa, ja toivon, että moni nuori lukija saa siitä tietoa ja virikkeitä Suomen vanhemmasta historiasta, jota ei juuri sisälly nykyisiin historian oppikirjoihin. Oman historian ymmärtäminen on kuitenkin tärkeää – miten olisi mahdollista ymmärtää nykypäivää ja erilaisia kulttuureita, jos ei tiedä mistä itse on tulossa? Esihistorian aikana kehitetyt taidot, kuten maanviljely ja metallien muokkaaminen, ovat luoneet sen ympäristön, missä me tämän päivän ihmiset elämme.

Kirjaa saa yleisesti kirjakaupoista ja verkkokaupoista.

Muutamia arvosteluja:

2 kommenttia:

  1. Olen aina henkilökohtaisesti ollut kiinnostunut erilaisista tavoista saadat ihmiset kiinnostumaan tieteestä, oli se sitten millä alalla tahansa. Oli se sitten missä ihmisen elämänvaiheessa tahansa, tarinat, kirjat ja fantasioiden luominen ovat siihen kaikkein parhaat menetelmät.

    Mielestäni lyhykäinen kuvauksesi perusteella sinun ja vaimosi kirja on oivallinen työkalu kiinnostuksen herättämiseen tiedettä kohtaan sekä ihanalla tavalla lapsen mielikuvitusta ruokkiva. Maininnat lapsien tekemistä arkeologisista löydöistä saavat lapset takuulla viettämään aikaa ulkona etsien omia aarteitaan luullen olevansa arkeologeja.

    Lapsille suunnattu historiaa ja arkeologiaa koskeva kirjallisuus on mielestäni aliedustettu kirjallisuuden luokka, vaikka niitä on olemassa teineillä varsinkin kiitettävän paljon. On hyvä, että lisäsitte tähän kapeaan kirjallisuuden saraan omalla teoksellanne.

    Minun tekee mieli lukea tämä kirja nyt itsekin, vaikka tuskin 19 vuotiaana kuulun enää tarkoitettuun ikäryhmään.

    -Lassi Lehtonen

    Lassi Lehtonen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Lassi, kiitos kommentista! Iloisena yllätyksenä moni aikuinenkin on kertonut lukeneensa tätä kirjaa mielenkiinnolla, vaikka kirja onkin suunnattu nuoremmille lukijoille. Olen kanssasi samaa mieltä, että tarinat ovat aina kiinnostaneet ihmisiä, ja niillä on myös vetovoimaa herättää kiinnostusta tutkimusta kohtaan.

      Poista