Osteologisia pähkinöitä

Pikkupojasta asti olen ollut kiinnostunut eliöiden luustosta. Silti aina välillä tulee kaivauksilla vastaan luita, joita ei kerta kaikkiaan tunnista ensivilkaisulta. Periaatteessa kaikki selkärankaiset eliöt muodostuvat samanlaisista osista, mutta niillä osilla voi olla "mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä muotoja", kuten Charles Darwin runoili Lajien synnyn lopussa.

Viimeisin kysymysmerkki ovat olleet Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivauksella kaksi identtistä luuta, joille en vain keksinyt alkuperää. Luu on ohutta ja siinä on monimutkaisia ulokkeita. Koska kellarin keittiökerroksesta on löytynyt kalanluita vaikka ja kuinka, oletin että kyseessä on jonkin luukalan kallo. Kun mitään vastaavaa ei kuitenkaan googlettelulla tullut vastaan mistään uskottavasta kalalajista, alkoi ainoa johtopäätös olla, ettei kyseinen laji ole tästä maailmasta.

Mikä ihme tämä on? Hirviön pää? Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Sama sivulta. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Onneksi tiedonhaku on nykymaailmassa kuitenkin niin helppoa. Facebookin kautta vinkattiin, että olin etsinyt vastinetta täysin väärästä eläinlajista. Luu ei ole kaloja (saati pääkalloa) nähnytkään, vaan kyseessä on joko sorsan tai tämän kesyversion ankan ristiluu. Ilmeisestikään en ole nauttinut eläissäni tarpeeksi pekinginkanaa.

Mukava uutinen, vaikka luut eivät olleetkaan lohikäärmeen kalloja. 1400-luvun alussa rakennetun suuren kivitalon kellarin nurkista on nyt saatu talteen siis kaloista ainakin haukea, ahventa ja siikaa, kotieläimistä lammasta, nautaa ja sikaa ja riistaeläimistä jänistä ja nyt siis myös sorsaa tai sen kesyversiota ankkaa. Ainakin lihaa on käytetty puolen vuosituhannen takaisessa keittiössä monipuolisesti.

Ruoanlaittoa Tacuinum sanitatis -teoksessa. Wikimedia Commons.

Kuka kaivaa?

"Jaaha, taas siellä Museovirasto tonkii veronmaksajien rahoilla. Eivät mitään turhempaa keksi."

Tällaista nurinaa kuulee usein kuopan reunalta, kun jossakin tehdään arkeologisia kaivauksia. Luultavasti kumpikin oletus menee kuitenkin pieleen.

Suomessa on useita arkeologisia toimijoita, joista kaivauksen suorittaja valitaan tarjousehdotusten perusteella. Kaivauskulujakaan ei yleensä kuitata valtion budjetista, vaan viulut maksaa pelastuskaivauksilla rakennuttaja. Yksityishenkilön ei kuitenkaan tarvitse pelätä joutuvansa maksumieheksi, vaan kesämökin laajennuksen vaatimat kaivaukset hoidetaan virkatyönä. Tutkimuskaivaukset taas rahoitetaan pääasiassa apurahoilla.

Turun maakuntamuseon (nyk. Museokeskus) arkeologeja
Turussa vuonna 2006. Wikimedia Commons/Samuli Lintula

Ketkä sitten kaivauksia Suomessa tekevät? Museovirastolla on oma iskuryhmänsä Museoviraston arkeologiset kenttäpalvelut (ARKE), mutta kaiken kaikkiaan arkeologisia toimijoita on Suomessa Museoviraston listan mukaan kolmisenkymmentä. Joukossa on paikallismuseoita, osakeyhtiöitä, osuuskuntia ja yksi kommandiittiyhtiö. 12 näistä toimijoista tekee pelkästään meriarkeologisia kenttätöitä.

Näiden toimijoiden lisäksi yliopistot, maakuntamuseot ja yksittäiset tutkijat tekevät tutkimuskaivauksia ympäri Suomea. Tutkimuskaivauksia ovat myös yliopistojen opetukseen kuuluvat opetuskaivaukset, joiden yhteydessä esimerkiksi Turun yliopisto löysi Kaarinan Ravattulan Ristimäestä Suomen vanhimman kirkonpaikan.

Tulevaisuudessa kenttä tullee vielä monimutkaistumaan, kun uusia yksityisiä toimijoita tulee lisää. Pelkokuvina on väläytelty hintapyyntöjen polkemista liian alas ja ulkomaisen työvoiman tulemista markkinoille. Ovatko suomalaiset arkeologiset kaivaukset pian puolalaisten tai virolaisten käsissä? Tuskin sentään, mutta kenttä elää ja kehittyy, eikä kukaan varmaan osaa ennustaa, missä mennään kymmenen vuoden päästä. Varmaa kuitenkin on, että niiden maata tonkivien tyyppien huomioliiveissä yhä harvemmin on Museoviraston logo.