Tuomiokirkko

Jokainen aamu kun puuskutan viimetingassa luennolle se on minulle juuri sitä; tuomiokirkko.
Tulee aina yhtä lopullinen tunne kun seitsemänsataavuotiaan rakennuksen kellojen jyhkeät kumaukset tuntuvat huutavan: olet myöhässä!
Yksi lyönti kellon ollessa vartin yli ja kaksi lyöntiä kellon ollessa puoli. Luojan kiitos yksikään luento ei ala tasan kello 12, koska silloin alkavan tuomiopäivän jylyn tuomaa syyllisyyttä en kestäisi.

Tuomiokirkon nimitys ei yllättäen kuitenkaan juonnu tavasta jolla se herättää myöhästelevissä opiskelijoissa syyllisyydentunteen. Mahtipontiseen nimitykseen on niin tottunut, ettei sen taustaa välttämättä tule ajatelleeksi. Englanniksi tuomiokirkko on "cathedral", joten miksi ihmeessä emme kutsu keskiaikamme mahtavinta monumenttia katedraaliksi? Siinä olisi särmää ja eleganssia.

Toisaalta tuomiokirkon vastineista ruotsinkielinen domkyrka ja saksan ytimekäs dom paljastavat jo paljon enemmän suomalaisesta termistä. On tainnut keskiajan suomalaisilla käydä pieni käännösvirhe, sillä kyseinen "dom" ei suinkaan tarkoita tuomiota, vaikka ruotsiksi samalla tavalla kirjoitetaankin. Dom tulee latinan sanasta domus, "koti", ja viittaa yksinkertaisesti kirkkoon piispan kotikirkkona. Myös sana katedraali juontuu latinasta, nimittäin sanasta cathedra, istuin, viitaten piispan valtaistuimeen. Istuin elää katolisen kirkon käsitteistössä muutenkin: paavi antaa kehotuksia kristikunnalle ex cathedra, istuimesta. Näitä ohjeita kannattaakin kuunnella, sillä ne ovat Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskonsiilissa säädetyn dogman mukaan erehtymättömiä.

Kieleen vakiintunut käännösvirhe ei kuitenkaan taida olla huono juttu. Kuulostaahan tuomiokirkko nyt paljon hienommalta ja miehekkäämmältä kuin kotikirkko, saati joku tuolikirkko. Tuomio taitaa armottomuudessaan paremmin sopia suomalaiseen mielenlaatuunkin.

Rikhard III:n kuolinpaikka löytyi

Brittitutkija Glenn Foard ryhmineen paljasti löytäneensä Englannin kuningas Rikhard III:n tarkan kuolinpaikan, eli toisin sanoen vuonna 1485 käydyn Bosworthin taistelun taistelukentän.
Taistelu päätti ruusujen sodan, ja valtaistuimelle astui ensimmäinen Tudor-suvun kuningas Henrik VII. Tälle paikalla laittoi Shakespeare kuninkaan suuhun sanat: "A horse! a horse! My kingdom for a horse!"

Rikhardin kaatumispaikan paljasti pieni hopeinen villisikakoru, joka oli kuulunut Rikhardia puolustaneelle ja yhdessä tämän kanssa kuolleelle ritarille. Koru on valmistettu aikanaan erittäin kallisarvoisesta kullatusta umpihopeasta, kuninkaan vasallille sopivasta materiaalista. Villisika puolestaan oli huono-onnisen Rikhardin henkilökohtainen tunnus.

Löytöjen ja paikannimistön tutkimuksen avulla tarkennettu taistelukenttä paljasti muitakin mielenkiintoisia salaisuuksia; tutkimus tuotti muun muassa valtavan määrän ammuksia, kuten 7-kiloisen tykinkuulan.

Asiasta uutisoivat mm. YLE ja Reuters.

Kaivaako vai eikö, siinä pulma.

Museoviraston nykyinen linjaus on suojella muinaisjäännöksiä mahdollisimman pitkälle, mikä tarkoittaa arkeologisten kaivausten keskittymistä lähinnä välittömästi uhatuille kohteille. Ajatus on järkevä; tulevaisuudessa varmasti kehitetään parempia ja tarkempia tutkimusmetodeja, joilla kohteesta saadaan entistä enemmän irti. Kaivaus aina väistämättä tuhoaa tutkimuksen kohteen, eli se on ainutkertainen mahdollisuus saada tietoa.


Muinaisjäännöksiä eivät uhkaa vain luonnonvoimat. Hiekanotossa montuksi muuttunut rautakautinen kalmisto, Koroinen. Ilari Aalto 2009

Tällaisen menettelyn taustalla on kuitenkin yksi oletus, joka horjuttaa varovaisuuden kannattavuutta: oletamme, että muinaisjäännökset säilyvät maaperässä.
Viimeisen puolen vuosisadan aikana on Suomen oloissa pahasti alkanut näyttää siltä että menneisyytemme katoaa altamme. Suomen maaperä on happamoitunut entisestään, eivätkä syynä varmasti ole vain neulasiaan varistavat kuuset. Vuosi vuodelta routa ja kemialliset prosessit pienentävät mahdollisuuksiamme löytää orgaanista jäämistöä. Yksi huolestuttava esimerkki on rautakauden kalmistoista: vielä 1900-luvun alkupuolella niistä tehtiin suunnattoman rikkaita löytöjä, mutta rautaesineistö on selkeästi huvennut 2000-lukua kohden. Tuntuu järjenvastaiselta olettaa, että 50-100 vuotta sitten tutkitut haudat olisivat vain sattuneet olemaan esineistöltään rikkaampia kuin myöhemmin tutkitut. Vertahyytävä ajatus siitä, että rautaesineistö on yksinkertaisesti korrosioitunut olemattomiin tänä lyhyenä aikana vaikuttaa todennäköisemmältä. Eikä tämä prosessi varmasti tule hidastumaan tulevaisuudessa.

Toisen varoittavan esimerkin antoi arkeologi Esa Mikkola viime syksyn kenttätöiden esittelytilaisuudessa. Mikkelin Tuukkalan myöhäisrautakautisen kalmiston vainajat olivat vielä vuoden 1935 tutkimuksissa verraten hyväkuntoisia: kaikilla olivat tallella helposti maatuvat kylkiluutkin. Viime vuoden kaivauksissa löydetyissä hautauksissa ei kuitenkaan yhdelläkään vainajalla ollut kylkiluita jäljellä. Tämä alle 80 vuodessa, kun vainajat ovat makoilleet mullan alla vuosituhannen?

Ruoste raiskaa. wikimedia

Kaiken kaikkiaan prosessi on hälyyttävä. Muinaisjäänteitä on turha suojella jos ei kohta ole enää mitään suojeltavaa. Koska kuvamme esihistoriasta on täysin sidoksissa löytöaineistoon, jäävät aineiston kadotessa monet ilmiöt arkeologian tavoittamattomiin. Toisaalta ei ole mieltä koota arkeologiarmeijaa ja häthätää kerätä kaikkea mahdollista aineistoa arkistoihin hajoamaan. Ennen kaikkea arkeologista tutkimusta tulisi lisätä, mutta museoviraston budjetti ei näytä tämän suhteen mitenkään mieltä kohottavalta. Vuosittaisten koekaivausten lisäämistä on kaavailtu tuleville vuosille, mutta 8-10 tutkimuskohdetta enemmän vuodessa ei ole paljon. Rahaa on tietenkin saatava myös löytöjen konservointiin ja varastointiin.

Koko aineellista menneisyyttä ei voi pelastaa, eikä se liene tarkoituksenmukaistakaan. Jotain on kuitenkin tehtävä nyt, sillä pian voimme vain haikaillen kertoa jälkipolville kuinka meillä joskus oli käsin kosketeltava muinaisuus jota tutkia.

Bo on kuollut

Ottakaa hattu pois päästä ja viettäkää hiljainen hetki. Bo on kuollut.

Bon tai Aka-Bon muinainen kieli kuoli viimeisen puhujansa, noin 85-vuotiaan Boa Seniorin mukana. Kieli lukeutuu maailman vanhimpiin ja sen iäksi on arvioitu jopa 65-70 000 vuotta. Vertailun vuoksi; Suomi on ollut asuttuna hieman yli 10 000 vuotta.

Boa Senior asui Intialle kuuluvilla Andamaaneilla ja oli viimeiset 30-40 vuottaan kielensä ainoa puhuja. Bon kielen surullinen kohtalo ei ole suinkaan ainutlaatuinen eikä edes millään tavoin harvinainen ilmiö: 2000-luvulla heimo- ja muiden vähemmistökielten katoamisvauhti vain kiihtyy. Boan sukulaiskieli aka-kora kuoli vuonna 2009.

Kielen mukana kuolee usein myös kulttuuri, mikä on aina ihmiskunnalle tragedia. Mikäli oletus bon kielen iästä pitää kutinsa, oli myös bo-kulttuuri maailman vanhimpia.
150 vuotta sitten bo oli vielä voimissaan, mutta brittikolonialistien aseet sekä näiden mukanaan tuomat taudit ja alkoholi nujersivat muinaisen kulttuurin.
Näitä uutisia tulee varmasti lisää, mutta surullista kyllä monet kielet ja kulttuurit ympäri maailman ehtivät kadota kaikessa hiljaisuudessa, ilman että kukaan osaa niitä kaivata tai tallettaa muistiin. Se on sitä globalisaatiota.

Aiheesta uutisoivat mm. BBC, The Independent ja Guardian.

Maailmansodan haamut

Fromelles, Ranska. Ensimmäinen maailmansota. 215 kaatunutta brittiä ja australialaista haudataan joukkohautaan. Fromelles'n taistelussa 19-20.7.1916 kaatui, loukkaantui tai joutui vangiksi yhden yön aikana 1500 brittiä ja 5533 australialaista. "Australian koko historian kauheimmat 24 tuntia," seisoo tapahtuman muistomerkissä.

Nyt lähes vuosisata myöhemmin hauta on arkeologisesti tutkittu ja vainajat pääsevät uuden sotilashautausmaan multiin. Arkeologien kiperä tehtävä on yrittää tunnistaa sotasankarit, ja tässä auttavat 6000 henkilökohtaista esinettä jotka näiden kanssa ovat hautaan päätyneet.

Lähes liikuttavalla tavalla elämästä juoksuhaudoissa kertovista esineistä voi katsella kuvia BBC:ltä täältä.