Viime päivinä Aboa Vetuksen kaivauksella on tullut vastaan kaikenlaista. Huomasin esimerkiksi, että rutikuiva pihakiveyksen pohjustushiekka voi myös olla aika pölisevää. Toisin sanoen sen kaivaminen on mahdotonta ilman että museotila muistuttaa hiekkamyrskyä Saharassa. Seulominenkin vaatii uusia konsteja; lippukassan työntekijä kysyi, seulonko jonkin epidemian aikaista maata. Miksiköhän?
 |
| Kun seuloo näitä... |
 |
| ...tarvitaan oikeat varusteet. |
Pölisevän pohjustushiekan seasta löytyi hauska hiilijälki. Onko joku keksinyt pitää siinä nuotiota?
 |
| Hiilijälki. I.A. |
Hiilestä puheen ollen kaivamani purku-/sortumamaakerros on täynnä todella palaneita tiiliä. Eikä vaan palaneita vaan myös
sulaneita. Nyt vasta konkreettisesti tajuaa, miten raju vuoden 1656 tulipalo on ollut. Enpä olisi halunnut olla silloin paikalla!
 |
| Purkumaata ja kuoppaa muutenkin ylhäältä päin. I.A. |
 |
| Kuumaa on ollut! I.A. |
Eilen oli aivan sekopäinen päivä museokävijöiden suhteen. Sadepäivä on ilmeisesti maaginen kannustin lähteä museoon, koska en muista koko kesänä samanlaista ryysistä. Kaivaminen jäi vähän vähemmälle, kun vieraita oli kaiken aikaa ihastelemassa kaivausta. Itse asiassa meillä oli viime lauantaina varsin arvovaltaisia vieraita, kun Jenni Haukio ja Saksan liittopresidentin puoliso Daniela Schadt vierailivat museossa ja kaivauksella. Ilmeisen otettu Schadt neuvoi varomaan peikkoja. Uskaltaako tässä enää kaivaa? Pitäisi varmaan vaatia vaarallisen työn lisää.
Eilisestä yleisöryntäyksestä huolimatta ehdin kaivaa täyttö-tunkiomaan seasta yllätyksen – ehjän liuskekivisen värttinänkehrän, johon oli uurrettu risti. Mahtavan hieno löytö! Melkein ensimmäistä kertaa tällä kaivauksella tuli kaupunkikaivauksilta tuttu ooh, löytö! -tunne. Se hetki, kun lastan raapaisu yllättäen paljastaa vuosisatoja kätkössä olleen esineen on kaiken vaivan väärti.
 |
| Värttinänkehrä lähes in situ. I.A. |
Lopuksi vilkaisu kenttäpäiväkirjaan:
 |
| Taiteellinen tulkintani kehrästä. I.A. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti