Keskiajan luonto

Vielä eiliseen palatakseni on Aboa Vetus -museon tiloissa radioitu Keskiajan luontilta kuunneltavissa Yle Areenassa täällä.

Minäkin pääsin Jouni Koutosen syyniin. Vasemmalla professorit Jussi-Pekka
Taavitsainen ja Markus Hiekkanen, oikealla museonjohtaja Johanna

Lehto-Vahtera. Kuva: Elina Helkala.

Luontoilta oli menestys: museo oli täynnä yleisöä ja kysymyksia raadille tuli paljon. Tunnelma oli kaiken kaikkiaan hauska, ja kahden tunnin ohjelma meni hujahtaen. Esitetyt kysymykset olivat monet todella laaja-alaisia: mitä kaloja keskiajalla syötiin ja miten niitä pyydystettiin, millaisia metsät olivat, miten rottia vastaan taisteltiin... Hieman korvaan särähti yhden kysyjän kommentti, että kun keskiajalla ei ollut vielä hakkuita... On vaikea kuvitella täysin luonnontilaista metsää minään aikakautena siellä missä on ihmisiä. Ainakaan keskiajan Turussa ei lähes koko kaupungin ympäristössä ollut puun puuta pystyssä, ja monin paikoin kaskikulttuuri on tehnyt puustosta selvää. Oli kuitenkin jopa yllättävää, että mitään aivan päättömiä kysymyksiä ei tullut. Sen sijaan värjäyksestä kysynyt soittaja oli selvästi vastaajia perehtyneempi asiaan.

Tiilinäyttely astuttuine tiilineen. Kuva: I. Aalto

Illan yhteyteen olimme koonneet mininäyttelyn suuren kivitalon kaivauksissa löytyneistä "tassutiilistä", siis tiilistä, joissa on eläinten ja ihmisten jättämiä jälkiä. Kokoelma herätti ansaittua mielenkiintoa yleisössä, ja oli hauska nähdä miten hartaasti jotkut vieraat varovasti kokeilivat painaa sormensa 600 vuoden takaisiin jälkiin. Onko vuosisadoilla todella merkitystä?

Mediaosumia

Tänään radiovastaanottimet kannattaa säätää Ylelle klo. 18.03 kun Aboa Vetuksesta radioidaan Keskiajan luonto -keskusteluohjelma. Voi olla että minäkin pääsen ääneen. Samoin allekirjoittaneen voi nähdä taustalla kuokkimassa eilisessä Prisma Studiossa keskiajan ruokavaliosta.

Kissojen kellari

Eilen löytyi Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista pienoinen yllätys, kun olin jo viimeistelemässä päivän työtä. Täytemaasta paljastui pari pitkää ja ohutta luuta, joista en niin hätkähtänyt, mutta sitten luita tuli äkkiä samasta kohti lisää ja tajusin äkkiä mitä olinkaan kaivamassa: luut olivat kissan varvasluita. Adrenaliinitasoni nousi saman tien. Olin kaivamassa ainakin osittain ehjää kissan raajaa, kenties koko luurankoa?

Raaja ja siihen kuulumaton lapaluu kokonaisuudessaan.
Kuva: I. Aalto.

Hyvin läheltä kaivauskohtaa, saman kellarin rappusista, löytyi vuonna 1994 kokonainen kissan luuranko, josta tuli yksi museon ikonisista löydöistä. Kyseiseltä vitriinissä tälläkin hetkellä esillä olevalta kissalta puuttuu toinen etujalka, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että se oli viimein löytynyt. Jalan luut paljastuivat yksi kerrallaan, ja lopulta minulla oli löytöpussissa ehjä raaja pieniä varvasluita myöten. Samasta yhteydestä tuli kissan lapa, joten olin jo varma siitä, kenelle jalka kuului.

Vitriinin kissa. Kuva: J. Jokela

Erehtyminen on kuitenkin inhimillistä, ja tarkemmin kissan anatomiaan tutustuttuani huomasin, että kyseessä onkin takajalka – ja vitriinin kissalla on kummatkin vielä tallella! Toisin sanoen jalan on pakko kuulua jolle kulle muulle. Kaivaukselta on jo paljastunut useita kissan luita, kuten leuka. Osteologin vilkaisu voisi paljastaa näitä aineistosta enemmänkin. Mutta ehkä kellarin täyttömullan alla piilee vitriinikissallemme vielä nyt yhden takaraajan verran vajaa kaveri? Kissavainaat ovat päätyneet kellariin 1600-luvun puolivälissä täyttömaan jatkoksi, eli ihan kauhean loistokkaista hautajaismenoista ei ole kyse. Ehkä kellaria olisi kuitenkin syytä alkaa kutsua jo kissakellariksi, sen verran näitä hiirenmetsästäjien jäänteitä se pitää sisällään.