Oppikirja 5: Oliko Suomessa viikinkejä?

Työryhmän kanssa kirjoittamani Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Kirja olisi tarjonnut oppikirjoista ajantasaisimman katsauksen Suomen vanhimpaan historiaan ja sen monitieteiseen tutkimukseen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Osa 5. Näkökulma: Oliko Suomessa viikinkejä?

Sanalla ”viikinki” viitataan yleensä viikinkiajan (800–1050) Skandinavian asukkaisiin, vaikka aikalaisille sana tarkoitti merirosvoa. Norjasta, Tanskasta ja Ruotsista lähtöisin olleet viikingit kävivät kauppaa, ryöstelivät ja valloittivat alueita Lähi-idästä Pohjois-Amerikkaan. Skandinaavisen kulttuurin voimakkaan leviämisen taustalla oli huippuunsa kehitetty kevyt ja nopea pitkälaiva, siis pitkän mallinen, sekä airoilla että purjeella liikkunut alus, jota skandinaavit osasivat käyttää tehokkaasti. Pitkälaiva oli nimensä mukaisesti pitkä, mutta ei uinut kovin syvällä. Siksi se oli myös helppo kantaa vesistöjä erottaneiden maakannasten yli.

Turun saaristossa Hiittisissä on viikinkien käyttämä kauppa- ja satamapaikka. Hiittisissä on kivinen metsikkö, josta on löytynyt rautakautisia koruja ja aseita, mutta ei merkkejä haudoista. Arkeologit ovat arvelleet, että kyseessä on hiisi, muinaisuskon uhripaikka, joka olisi antanut nimensä Hiittisille. Kuva: Sari Mäntylä/Museovirasto, CC BY 4.0.

Viikinkiajan skandinaavit valloittivat Englannin ja perustivat valtakuntia Ranskaan, Irlantiin ja Venäjälle. Viikinkien idäntie kulki Ahvenanmaan kautta Turun saariston halki ja Suomen etelärannikkoa pitkin Venäjälle ja Venäjän jokia pitkin Mustallemerelle. On siis väistämätöntä, että Suomen alueen asukkaat olivat kosketuksissa viikinkiajan skandinaavien kanssa. Turun saaristosta Hiittisistä on löytynyt Kyrksundet-niminen satamapaikka, josta on löytynyt tältä ajalta skandinaavisia esineitä ja merkkejä käsitöistä. Hiittinen on siis ollut idäntien pysähdyspaikka, mutta skandinaavit ja mantereen asukkaat ovat todennäköisesti käyneet siellä myös kauppaa.

Ruotsin Gästriklandissa oleva riimukivi Gs13, joka kertoo Egilistä, joka sai surmansa rystöretkellä "Tavastlandissa" eli Hämeessä tai mahdollisesti Suomen etelärannikolla. Kuva: Riksantikvarieämbetet/CC BY-NC 3.0.

Toisinaan skandinaavien ja Suomen asukkaat kohtasivat toisensa väkivaltaisesti. Keskiajalla kirjoitetuissa, mutta viikinkiajasta kertovissa saagoissa mainitaan viikinkien Suomeen ja Hämeeseen tekemiä ryöstöretkiä, ja Ruotsissa onpystytetty muutamia riimukiviä Suomessa kuolleen henkilön muistolle. Lyhyistä riimuteksteistä on vaikea päätellä, mihin alueisiin sellaiset nimet kuin Finland tai Tavastland tarkkaan viittaavat, mutta oletettavasti ne tarkoittavat Suomen rannikkoa. Viikinkien ryöstöretket keskittyivät kuitenkin enemmän Itämeren etelärannikolle ja Englantiin, missä heikosti vartioitujen luostareiden arvoesineet olivat varmempi saalis kuin Suomen sisämaahan johtavien jokien varsilta saadut orjat ja turkikset.

Suomesta on löytynyt yli 200 viikinkiaikaista miekkaa, useimmat niistä haudoista. Monessa miekassa on säilään upotettua kirjoitusta, jonka perusteella säiliä on tuotu Saksan tai Ranskan alueelta. Miekkojen muotokieli on samanlaista kuin skandinaavisissa miekoissa, mutta ainakin osa miekoista on taottu Suomessa. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0. 

Skandinavian ja Suomen yhteydet näkyvät siinä, että Suomessa valmistettiin ja käytettiin hyvin samanlaisia aseita kuin muualla Pohjolassa, ja suomalaisissa korutyypeissä oli paljon yhteistä Skandinavian korujen kanssa. Silti suomalaisten pukeutuminen poikkesi selvästi skandinaavisesta. Manner-Suomeen ei myöskään pystytetty skandinaavistyyppisiä hautakumpuja, suuria juhlasaleja tai riimukiviä. Suomesta on löytynyt ainoastaan yksi varma riimukiven katkelma, mutta sekin on luultavasti kulkeutunut laivan painolastin mukana.

Ahvenanmaalta tunnetaan sekä hautakumpuja että skandinaavistyyppisen hallitalon jäänteet, mutta sielläkin asutuksessa oli myös mannersuomalaisia piirteitä. Toisaalta esimerkiksi viikinkikaupunki Birkasta Ruotsista on löytynyt suomalais- ja virolaistyyppisiä koruja ja saviastioiden palasia. Itämeren rannoilla ihmiset, ideat ja vaikutteet ovatkin kulkeneet moneen suuntaan. Suomen asukkaat eivät siis olleet suoranaisesti viikinkejä, mutta heillä oli tiiviit yhteydet Skandinaviaan, ja hekin saattoivat lähteä laivoilla ryöstöretkille.

Oppikirjan näkökulmatekstit ovat lyhyempiä tekstejä, joiden ei ole tarkoitus olla kattavia kokonaisesityksiä, vaan ne tarkentavat jotakin varsinaisen luvun teemaa. 

 

Vegvísir ja muut "viikinkimerkit"

Viime vuosina islantilaiset sauvamerkit, kuten vegvísir ("tiennäyttäjä") ja Ægishjálmr ("kauhukypärä") ovat löytäneet tiensä viikinkihenkisiin koruihin, kilpiin ja tatuointeihin. Symbolit ovat tyylikkäitä ja huokuvat jonkinlaista viikinkeihin liittyvää pakanallisuutta, mutta viikinkiharrastajien kannalta niissä on yksi vika: niillä ei ole mitään tekemistä viikinkien kanssa.

Ægishjálmr (vas.) ja vegvísir -symbolit. Wikimedia Commons.

Useampi tatuointia suunnitellut ihminen on kysynyt minulta näiden merkkien historiallista taustaa, joten vastaan nyt valmiiksi kaikille tuleville kyselijöille. Symbolit kuuluvat galdrastafir-nimellä kulkeviin, sauvamaisista merkeistä koostuviin islantilaisiin taikamerkkeihin. Nämä merkit ovat peräisin islantilaisista, pääasiassa 1600-luvulta 1800-luvulle ajoittuvista galdrabók-loitsukirjoista. Vegvísir-merkin yleisin muoto on peräisin vuonna 1880 laaditusta islantilaisestä käsikirjoituksesta, siis ajalta lähes 900 vuotta viikinkiajan päättymisen jälkeen.

Vaikka loitsukirjat on kirjoitettu vasta reilusti uuden ajan puolella, niiden sisältö on toki vanhempaa. Filologi Eirik Storesund on käsitellyt Brute Norse -blogissaan seikkaperäisesti galdrastafir-symbolien historiaa ja bloggauksesta käy kiistatta ilmi, että merkkien alkuperä on keskiajalla Etelä-Euroopassa syntyneessä okkultistisessa grimoire-kirjallisuudessa, jonka tunnetuimpia muotoja on esimerkiksi renessanssiajan Italiassa kirjoitettu Salomonin avain -niminen teos.

Alla on kuva Kreikassa 1400-luvulla kirjoitetusta maagisesta käsikirjoituksesta (Harley MS. 5596, f.31r), jossa on vastaansanomattomasti hyvin samanlaisia taikamerkkejä kuin islantilaiset, nuoremmat merkit:

1400-luvun kreikkalaiseen käsikirjoitukseeno on kuvattu
hyvin samanlaisia taikamerkkejä kuin islantilaisiin
loitsukirjoihin. British Library.

Islantilaisiinkin käsikirjoituksiin kuvatut merkit kuuluvat siis keskiajan eurooppalaiseen, kristilliseen maagiseen perinteeseen, ja ne liittyvät viikinkeihin yhtä vähän kuin sarvikypärät. Merkkeinä ne ovat toki kiinnostavia ja näyttäviä, mutta toivottavasti kukaan ei höynähdä ottamaan sellaista tatuoinniksi kuvitellen ottavansa viikinkitatuoinnin. Viikinkisymboliikasta kiinnostuneen kannattaa ennemmin tutustua esimerkiksi 400–1000-luvulla jaa. veistettyihin gotlantilaisiin kuvakiviin.

Viikinkien kypärät

Useimmat taitavat nykyään tietää, etteivät viikingit käyttäneet kypärissään sarvia. Mutta kaikkihan tietävät, että viikingit käyttivät kypäriä. Vai käyttivätkö?

Yllättävää kyllä koko Pohjoismaista tunnetaan vain yksi viikinkiajalle ajoittuva kypärä. Kypärä löytyi Gjermundbystä Norjasta vuonna 1943. Kypärä löytyi rikkaasti varustetusta hautakummusta, jonka aarteisiin kuului myös toistaiseksi ehjin löytynyt viikinkiaikainen rengashaarniska, kokoelma aseita ja pelinappuloita. Kypärän silmikossa on luultavasti ollut kiinni kasvoja suojannut rengaspanssari. Kypärän käyttäjän kasvot ovat siis olleet kokonaan piilossa.

Gjermundbyn 900-luvulle ajoittuva kypärä on ainoa
 tunnettu viikinkikypärä. Wikimedia Commons.

Mutta entäs kaikki "viikinkikypärien" jäljitelmät, joita voi ostaa verkkokaupoista? Ne perustuvat kyllä ruotsalaisiin kypärälöytöihin, mutta nk. Vendel-kypäriin, jotka ajoittuvat viikinkiaikaa vanhemmiksi. Näitä mestarillisia kypäriä valmistettiin yläluokan käyttöön Vendel-kaudella 550-790 jaa. Viikinkiaika oli Ruotsissa 790-1050.

Komea Vendel-kypärä Vendelistä.
Wikimedia Commons.

Miksi kypäriä ei sitten ole? Tälle on kaksi selitystä: joko ne ovat aikojen saatossa tuhoutuneet, tai niitä ei ollut alun alkujaankaan. Koska Vendel-kypäriä on kuitenkin säilynyt, tuntuu todennäköisemmältä, etteivät kypärät olleet viikinkiajan haute couturea. Tämä ainoa löytynyt kypärä on luultavimmin kuulunut kuninkaalle tai päällikölle, ja ilmeisesti kypärät olivatkin vain yläluokan juttu.

Suomestakin tunnetaan ainoastaan yksi esihistoriallinen kypärä, ehkä. Tätä on vaikea varmistaa, koska Liedosta 1870-luvulla löytynyt kypärä myytiin turkulaiselle kultasepälle, joka hakkasi sen muodottomaksi. Vintalan kruunu koostui pyöreästä, kullatusta vanteesta, josta lähti kahdeksan laella yhtyvää vannetta. Vanteiden välissä on varmaankin ollut kiinni rautalevyjä tai nahkaa, mutta löydettäessä ne olivat kadonneet.  Kyseessä oli ilmeisesti vannekypärä, joka ajoittuu merovingiaikaan 500-600 -luvuille, siis samaan aikaan Vendel-kypärien kanssa.

Ovatko modernit viikingit varustautuneet liian raskaasti? Wikimedia Commons.

Luettavaa:

Thornews: Why Is This the Only Existing Viking Age Helmet?

Luoto, Jukka 1988: Liedon historia 1. Esihistoria. Liedon kunta ja seurakunta.

Pirkanmaan muinaisuutta

Viime viikonloppuna olin järjestämässä Vare ry:n syysretkeä Pirkanmaalle. Kaksipäiväisellä retkellä paitsi käytiin Vapriikin Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet -näyttelyssä, myös tutustuttiin tamperelaiseen kulttuuriin ja muutamaan Pirkanmaan muinaisjäännökseen – eksoottinen aihe turkulaisille!

Itse olin käynyt tsekkaamassa terrakottasoturit jo aiemmin (oli hienoa nähdä uusimpia huippulöytöjä!), ja liityin matkaan lauantai-iltana. Harmi kyllä juuri silloin satoi maahan lumi, ja sunnuntainen retkemme sujui toivottua viileämmissä tunnelmissa.

Tuhdin aamiaisen jälkeen viisihenkinen retkikuntamme lähti kohti Pirkkalankylää Pirkkalan kunnassa. Ykköskohteemme oli Tursiannotkon rautakautinen kylänpaikka, mistä viime vuosien kaivauksissa on tehty huippuhienoja löytöjä, kuten luisia nuolenkärkiä ja lusikoita. Kyläasutus on siis jatkunut samalla paikalla rautakaudelta asti. Ympäristössä on paljon muinaisjäännöksiä, ja paikassa olikin erityinen tuntu.

Pirkkalan kylänraittia. Viime kesän kaivausalue etuoikealla. I. Aalto.

Parinsadan metrin päässä kyläkeskuksesta kohoaa Hiidenmäki, joka ilmeisesti on esihistoriallisella ajalla ollut pyhä lehto. Lähdimmekin etsimään sieltä Neulakaivo-nimistä uhrilähdettä, jota muinaisjäännösrekisteri kuvasi hyvinsäilyneeksi.

Ongelma oli, ettei maastokarttaankin merkattu lähde vain tahtonut löytyä. Löysimme kyllä pienen kolon kalliossa, mutta olin skeptinen. Lopulta tarkistimme rekisteriportaalista, ja huomasin lukeneeni lähteen läpimitan sentit metreiksi. Löytämämme pieni kallionkolo tosiaan oli Neulakaivo, Martinlähde eli Hiidenkaivo ja sellaisena varmaan maailman pienin uhrilähde. Sen halkaisija on vaivaiset 18 x 10 cm. Nähtävyys sekin!

Retkikuntamme poseeraa Neulakaivolla. I. Aalto.

Neulakaivo koko komeudessaan. I. Aalto.

Kallionkoloon todella pulppusi lähde, jollaista en ole ennen nähnyt. Sen reunat ovat hioutunueet, ja on vaikea sanoa, onko se luonnon vai ihmisen tekosia. Lähde oli täynnä neulasia, joka voi antaa viitteen nimen etymologiasta. Voi toki olla, että sinne on joskus uhrattu neulojakin, mikä on usein ollut tapana, tai sitten nimi viittaa lähteen minimalistiseen kokoon. Lähde oli kepillä mitaten ainakin 20 cm syvä ellei syvempikin.

Nokialta posotimme toiselle puolen Pyhäjärveä Nokialle, Nokian kartanon maille. Kartanorakennuksen paikalla on nykyään Nokian koulutuskeskus, mutta alue on ollut pitkään merkittäviä keskuksia Hämeessä. Pseudomuinaistieteilijöillekin se on rakas paikka: siellä kohtaavat ley-linjat ja siellä kukistettiin viikinkiarmeija.

Mutta huuhailut sikseen, paikan näkyvin muinaisjäännös on 1500-luvun alussa rakennettu Nokian kappeli, jonka keskellä seisoo pystyssä Nokian kivi, keskiaikainen hautalaaka. Ei ole tietoa, kenen hautaa se on ammoin peittänyt, mutta kivessä on kiehtovia kuvioita. Paikalla on suoritettu kaivauksia 1930-luvulla ja 2000-luvulla. Kappelista on löytynyt vastasyntyneen lapsen jäännökset.

Nokian kappelin kivijalka. I. Aalto.

Kuvioita Nokian kiven pinnassa. I. Aalto

Kun olimme rämpimässä pois kartanolta, huomasimme maastossa vielä yhden merkin paikan muinaisuudesta: hangessa törrötti paljon tummaatulikukkaa, niitä harvoja arkeofyyttejä, jotka minäkin tunnistan.

Verbascum nigrum Nokialla. I. Aalto.

Nokialta emme lähteneet kauas, ainoastaan Nokianvirran yli Viikin iäkkään kartanon maille. Siellä oli luvassa eräs näillä seuduilla todella erikoinen muinaisjäännös, Junkkarin mätäs.

Junkkarinmätäs voisi tarvita hieman muinaisjäännöshoitoa.
I. Aalto.

Junkkarin mätäs on keskellä peltoa kohoava ihmisen muovaama kumpu, joka epäilyttävästi muistuttaa skandinavisia kumpuhautoja. Erikoisen asiasta tekee, että lähimmät vastaavat löytyvät Ahvenanmaalta, missä niitä kutsutaan nimellä ättehögar. Myös junkkari tarkoittaa jonkinlaista aatelista (saks. Junker, nuori herra), ja kumpuun väitetäänkin haudatun jopa paikallisen kuninkaan. Mene ja tiedä, mutta paikka oli hieno ja erikoinen, vaikka sinne olikin kipattu modernia romua. Jos tässä olisi vaikkapa Hämeessä kuolleen Egilin hauta, niin on pieni ihme jos ryöstöretkeläiset ovat ehtineet kasata näin komean kummun.

Junkkarin mättään ympäristössä on rautakautisia röykkiöitä useampiakin, mutta varsinkaan hangen alta ne eivät näyttäneet kummoisilta. Ainakin yksi on kaivettu arkeologisesti 1990-luvun lopulla, mutta siltikään ei selvinnyt, onko kyseessä hauta-, uhri- vai jäteröykkiö. Röykkiöitä on metsäsaarekkeessa ainakin kahdeksan.

Rautakautinen röykkiö, usko tai älä! I. Aalto.

Seikkailun päätteeksi suuntasimme Suomen korkeimman harjun Pyynikin päälle näkötorniin nauttimaan herkulliset tuoreet munkit ja siedättämään korkeanpaikankammoa. Näkymät olivat hienot, kun ei vain katsonut alas. Tornin seinällä väitettiin paikalla olleen tornin jo 1300-luvulla. Olisi ollut kiva tietää, mistä tieto on peräisin. Varmaa kuitenkin on, ettei keskiajalla paikalta saanut yhtä hyviä munkkeja kuin nykyään.

Näkymä Pyynikiltä. I. Aalto.

Kotimatkalla linja-autolla olimme törmätä kauriiseen ja näimme taivaalla komeetan, eli retki oli varsin onnistunut. Pirkanmaalla riittää nähtävää varmasti useammallekin retkelle!

Viikon sitaatti

"Ajattelen usein olevani kiitollinen, etten elänyt itse siihen aikaan."

- Elise Naumann kertoessaan viikinkihautausten päättömistä orjista USA Todayssa

Viikinkiaikaan ei ollut hauskaa! S. V. Ivanov: 
Orjakauppaa varhaiskeskiajan Itä-Euroopassa. Wikimedia Commons.

Hämeen viikingeistä

Hämeen Sanomat uutisoi jokunen aika sitten Janakkalasta löytyneestä viikinkien kalmistosta. Aika rohkea päätelmä alueen rautakautisten asukkaitten etnisyydestä, mutta on aika arkipäiväistä, että toimittajalla menevät viikingit ja viikinkiajan suomalaiset/hämäläiset/muut ihmisryhmät sekaisin. Mutta miksi vain viikingit? En ole koskaan kuullut että merovingiajan kalmistossa väitettäisiin lepäävän merovingeja. Syynä on varmaan se, että viikingit ovat käsite. Niissä on jotain samaa raflaavuutta kuin samuraissa ja ninjoissa. Siksipä pohjolan soturiuroita halutaan väen vängällä Vanajaveden laaksoonkin. Tässä nationalistisessa fantasiassa Helsingin Sanomat on tehnyt valtavan karhunpalveluksen.

Länttä vastaan. Aarno Karimon teoksesta
Kumpujen yöstä. Osa I Muinaiskansaa.

18.11.2001 Helsingin Sanomat julkaisi aukeaman jutun viikinkien vuonna 1050 tekemästä ryöstöretkestä otsikolla Häpeällinen retki Hämeeseen. Kirjoituksen mukaan Freygeir, Brusi ja Egil -nimiset viikingit johtivat lähes 200 laivaa ja 2000 miestä ryöstöretkellä Nokialle, mutta hämäläiset puuttuivat peliin ja rökittivät hyökkääjät. Tekstin voi kokonaisuudessaan lukea Kansanperinne-blogista. Artikkeli vihjaa, että tämä murskatappio olisi päättänyt viikinkiretket.

Lukijalle jää herkästi kuva, että koko juttu on totta. Lehtijutussa oli jopa kartan avulla yksityiskohtaisesti esitetty retken eteneminen. Tämä siitä huolimatta, että lopussa todetaan kirjoituksen perustuvan "filosofian tohtori, historioitsija Erkka Maulan haastatteluun ja hänen näytelmäänsä Teponlinna." Mistä lähtien nykypäivänä kirjoitettu näytelmä on ollut pätevä historiallinen lähde? Mikä melkein vielä pahempaa, esittää Maula jutun yhteydessä Hauhon Hyömäestä löytämiensä kallioon hakattujen "laivakuvien" todistavan tarinan puolesta. Jo artikkelin yhteydessä olevasta kuvasta näkee "laivojen" olevan luonnollisia kalkkikonkreetioita.

Maula höystää tarinaansa toisellakin arkeologisella elementillä, joka ei kuitenkaan kestä päivänvaloa: tarinassa Brusin johtamat joukot kokevat rajuja tappioita Suolijärven Haaksivalkamassa. Artikkelissa todetaan:

Viikingit selvisivät Suolijärvelle, mutta Haaksivalkaman rannalta on löydetty nuolenkärkiä, keihäitä, miekkoja, kypäriä ja luita enemmän kuin mistään samankokoiselta alalta Hämeestä.

Niin kenen mukaan? Paikkaa ei ole koskaan arkeologisesti tutkittu, ja väite pohjaa kansanperinteeseen. Sitä paitsi Suomesta ei museokokoelmiin ole päätynyt ainuttakaan rautakautista kypärää, joten yhdenkin löytyminen olisi sensaatio. Museoviraston rekisteriportaali antaakin kohteesta varsin erilaisen kuvan, eikä alueelta ole talletettu kuin yksi miekka, muutama nuolenkärki ja kirves.

Pisteenä iin päälle viikinkilaivasto ehtii tarinassa pakomatkallaan vielä pysähtyä hävittämään kahta fiktiivistä kaupunkia: surullisenkuuluisaa "Vanain kaupunkia" ja Porvoon kaupunkia, joka tiettävästi on saanut kaupunginoikeudet vasta 1380.

Asiallisesti tarkasteltuna artikkelin faktat ovat harvassa. Jonkinasteinen isompi sotaretki Hämeeseen on tehty, se selviää Brusin Egilille pystyttämästä riimukivestä Gävlessä:

Brusi antoi pystyttää tämän kiven veljensä Egilin muistolle. Ja hän kuoli Hämeessä (a Tafæistalandi) kun Brusi johti maan ledungia veljensä jälkeen. Hän matkasi Freygerin kanssa. ...

Egilin muistokivi.
Wikimedia Commons.

Henkilöt ovat siis oikeat, eikä Egil selvästikään kuollut mehukesteillä. Muistokirjoituksen mainitsema sotajoukkokaan ei ollut vallan pieni: ledung-armeija koostui sadoista miehistä. Mutta tähän faktat loppuvat. Lyhyestä maininnasta on mahdotonta koostaa yksityiskohtaista historiallista kertomusta.

En yritä kritisoida sitä, että esihistoriasta yritetään tehdä mielenkiintoista ja herättää suomalaiset tajuamaan, että meilläkin on kunniakas menneisyys. Fiktion ja faktan välille pitäisi vain tehdä selvä rajanveto. Mutta tarina elää edelleen: mm. Janakkalan teatteriseurueen lastenryhmät esittivät sitä vuonna 2012 osana näytelmää Janakkala-Stoori, ja nyt kertomus elää Hämeenlinnassa motorisoidun viikinkiveneen muodossa.

Eikö tässäkin tapauksessa totuus olisi tarua ihmeempää?