maanantai 19. syyskuuta 2011

Viikon sitaatti 26

Arkeologit tiedostavat monia historiallisia ironioita: puiset rakenteet säilyvät polttamalla, jätekuopat säilyvät kauemmin kuin temppelit ja palatsit, ja metallien rappeutuminen johtaa niiden kanssa haudattujen tekstiilien säilymiseen. Mutta on eräs ironia, joka harvemmin muistetaan: että puheemme näkymättömissä ja katoavissa äänteissä säilytämme tulevaisuuden lingvisteille monia yksityiskohtia nykyisestä maailmastamme.
- David W. Anthony, teoksessa The Horse the Wheel and Language

tiistai 6. syyskuuta 2011

Viikon sitaatti 25

Ilman menneisyyttäni minulla ei ole muistoja.
Ilman historiaa minulle ei ole juuria.
– Jennifer Renton, eräs British Heritagen "History matters – pass it on" -projektiin vastanneista.

Domenico Guidi: Historia kirjoittaa ylös Ludvig XIV:n saavutuksia. 1677/79. Flickr, campra.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Viikon sitaatti 24

Jokainen arkeologi tietää sydämessään miksi kaivaa. Hän kaivaa... jotta kuolleet voisivat elää jälleen, jotta se mikä on mennyttä ei olisi menetetty iäksi, jotta jotakin voitaisiin pelastaa aikakausien hävitykseltä, jotta menneisyys värittäisi nykyisyyttä ja antaisi sydämen tulevaisuudelle.

– T. Geoffrey Bibby, 1956 teoksessa The Testimony of the Spade

Arkeologin perustyökalut. Kuva: I.A.

maanantai 1. elokuuta 2011

Salossa kaivetaan kivikautta yleisön voimin

Yleisökaivauspaikalta avautuu avara muinaislahtimaisema. Kuva: I. Aalto.

Viime viikolla Salon Uskelan Sinivuorella aloitettiin arkeologiset yleisökaivaukset, jotka jatkavat monivuotista perinnettä. Järjestäjänä toimii Salo-Uskela Seura. Allekirjoittanutkin teki lauantaina kaivauksille tutustumiskäynnin muutaman arkeologian opiskelijan kanssa, ja meno näytti mukavalta; kahvia oli tarjolla ja kohde oli helpostilähestyttävä – niin henkisesti, maantieteellisesti kuin kaivausteknisestikin.

Yleisökaivajia Sinivuorella lauantaina. Kuva: I. A.

Sinivuoren kaivauskohde on useimpien kivikauden asuinpaikkojen tapaan iät sitten kuivuneen muinaislahden rannassa hiekkakumpareen laella. Tuoreisiin löytöihin kuuluu kvartsi-iskoksia, piiteriä ja keramiikkaa. Paikalla on ilmeisesti asuttu vuosituhansia, mutta kulttuurikerros on kuitenkin vain muutaman sentin paksuinen: jotain aivan muuta kuin esimerkiksi Turun kaupungin metrien paksuiset kerrokset purkujätettä ja raunioita keskiajalta nykypäivään.

Yleisökaivaus on näillä näkymin ikävä kyllä viimeinen Salossa. Siitä kertova blogi löytyy täältä.

Samalla matkalla kävimme tietenkin katsastamassa Salon muinaisjäännöksiä, päällimmäisinä Rikalanmäen kauppapaikka-kalmistoa ja linnavuorta.

Rikalan linnavuoren erittäin jykevää muurivarustusta myöhäisrautakaudelta. Kuva: I.A.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Viikon sitaatti 23

Historiallisen ajan arkeologia on enemmän kuin pelkkää aarteenmetsästystä. Se on haastavaa vihjeiden etsimistä menneisyyden ihmisistä, tapahtumista ja paikoista.
Society for Historical Archaeology

Historiallisen ajan arkeologiaa käytännössä. Kåkenhusia kaivetaan esiin Aurajokirannassa 2011. Kuva: I.A.


sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Viikon sitaatti 22

Taito muodostaa tulta ei vaikuta missään ajankohdassa olleen tuntematon ihmisille; jo Kain ja Abel polttivat uhrinsa.
– G.G. Bredow, teoksessa Första begreppen i almänna historien, för begynnare (painettu Turussa 1857)

Kuva: Wikimedia

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Korpholmen: kahdeksas ja viimeinen päivä

Kahdeksas päivä, sunnuntai 10.7.

 Yleisökaivaus ei todellakaan lopu aina siihen kun yleisökaivajat lähtevät hyvin mielin kotiin. Edellisillan puurtamisestamme huolimatta meillä oli vielä paljon työtä tehtävänä, sillä meidän oli tarkoitus saada uuni kaivettua puhtaaseen pohjamaahan asti. Tietysti kuoppa oli myös täytettävä.

Joku voisi toki kysyä, mitä järkeä oli jatkaa kaivamista tuntitolkulla kun tiesimme melko varmasti, ettei löytöjä tulisi. Arkeologia on kuitenkin ennen kaikkea eettistä tiedettä: kaivaus tuhoaa aina kohteensa, ja on ainutlaatuinen tilaisuus saada siitä irti kaikki mahdollinen. Koskaan kaivauksen jälkeen ei tule uutta mahdollisuutta saada kaikkea mahdollista tietoa rakenteista, yksiköistä ja löydöistä. Kun arkeologit avaavat kuopan, nämä sitoutuvat kaivamaan sen loppuun asti.

Toivoimme että olisimme päässeet lähtemään keskipäivällä, mutta viisihenkiselle ryhmällemme töitä riitti neljään asti. Kun kaikki oltiin mitattu, kuvattu ja peitetty oli jäljellä tyhjä, voipunut ja ehdottoman onnistunut olo. Vaivaisen viikon aikana olimme saaneet rutkasti uutta tietoa mielenkiintoisesta ja erinomaisesti säilyneestä kohteesta. Tutkimusta suunnitellessamme olimme päättäneet asettaa etusijalle yleisön, ja kaiken tiedon ja elämyksellisyyden mitä saatoimme tälle välittää. Tässäkin mielessä keikka oli mielestäni hyvin onnistunut, sillä kaikki osallistujat kehuivat kokemusta hyväksi ja avartavaksi.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Korpholmen: seitsemäs päivä

Seitsemäs päivä, lauantai 9.7.

Viimeinen virallinen kaivauspäivä, aika kului kuin siivillä.
Edellisiltana olimme seuranneet pelokkaina sääprognooseja ja eteneviä ukkosrintamia. Håkan oli virittänyt meille nerokkaan köysisysteemin, jonka päälle ripustaa pressu teltaksi kaivausalueen ylle pahimman varalta.

Löytöjä oli viikossa ehtinyt kasaantua aikamoinen määrä. Kuvassa vain osa. Kuva: I.A.

Päivä oli todella hektinen, jouduin jatkuvasti juoksemaan ympäri alue A:ta tarkistamassa löytöjä (joista suurin osa oli tavallisia kiviä) ja pähkäilemässä yksiköitä, kun Janne ja Mikko olivat mittaamassa alue B:llä.

Tytöt alkoivat ehkä vähän kyllästyä kaivamiseen, mutta kanavoivat energiansa johonkin muuhun: Anjan, Rebeckan ja Jamikan rytmibändi teki meille arkeologialaulun ja esitti sen ämpärein, lastoin ja rikkakihvelein säestettynä. Olimme varsin otettuja.

Bändi esiintyy. Arkeologisången! Kuva: I.A.

Uuni paljastui ongelmalliseksi, sillä siinä oli enemmän tiilikertoja kuin olimme ounastelleet. Niitä reunustivat todella jykevät reunakivet.

Kello kahden ruokatauon aikaan jouduimme päättämään yleisökaivaukset etuajassa, kun myrsky viimein iski. Vettä tuli kuin saavista kaataen ja salamat välkkyivät. Kaivajat olivat yhtä kaikki koko keikkaan todella tyytyväisiä, ja monet ilmoittivat olevansa valmiita tulemaan ensi vuonnakin jos uusi projekti järjestyisi.

Satoi vähän. Kuva: I.A.

Kaivaustelttamme muuttui uima-altaaksi. Kuva: I.A.

Kaivausjohto vetäytyi pahimman myrskyn ajaksi leirintäalueelleen lajittelemaan löytöjä ja vetämään ansaitut tupluurit. Kun palasimme kaivamaan, oli pressu revennyt osittain ja täyttynyt vedellä, mutta koeoja oli kuitenkin suojattu. Puursimme ilta yhteentoista asti uunin kanssa poistaen tiilikerroksen toisensa perään.

Uunin perustusta. Keskiosan palaneet tiilet kertoivat, missä kohti varsinainen pesä oli sijainnut. Kuva: I.A.

Tiilet olivat kiinni ihmeellisellä savimaisella sinertävällä laastimössöllä, jonka saimme myöhemmin kuulla olleen tyypillistä ajan tulisijoissa.
Miten valtava riemun hetki olikaan, kun viimeisen tiilikerran jälkeen lasta karahti uunin perustuksen täytehiekkaan!

Jännästi koristeltuja tiiliä uunista. Therese hoiti virallisen tiilten mittaamisen. Kuva: I.A.

Mitä ihmettä, Runebergin mökki oli kiinni jo ennen kahtatoista yöllä? Kuva: I.A.

Illalla kävimme vielä ihastelemassa Runebergin mökkiä, joka oli aivan leirintäalueemme naapurissa. Maisteltuamme erittäin maltaista olutta nukuimme syvät yöunet.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Löytöjä Aurajokirannasta

Tuomiokirkkopuiston kaivausten päätyttyä kesäkuun lopulla ovat Turun maakuntamuseon arkeologit allekirjoittanut mukaan lukien penkoneet Aurajokirantaa Aboa Vetus & Ars Nova -museon kyljessä, mihin suunnitellaan rakennettavaksi uutta Kirjastosiltaa. Silta on herättänyt ristiriitaisia tunteita ohikulkijoissa, mutta toivoisin ymmärrystä sille, ettei projekti ole millään tavalla arkeologien päätettävissä.

Jokirannan kuoppa. Keskellä talon jykevä kivijalka. Kuva: I.A.

Kaivausalueen keskellä on suuri talon kivijalka, joka on tunnistettu AV&AN:n tutkijan Panun suosiollisella avustuksella mystiseksi Kåkenhusiksi, joka mainitaan (väärässä paikassa) jo Turun ensimmäisessä kartassa 1634. Tontin numero 36/402 rakennuksista on säilynyt kiitettävän paljon tietoa mm. palovakuutusasiakirjoissa, joten meillä on jonkinlainen aavistus siitä mitä kaivamme.

Seuraavassa muutamia hauskoja löytöjä kaivauksilta. Kaikki ovat päätyneet maahan Turun palon aikoihin 1827.

Kaunis lasinen pullonkorkki. Kuva: I.A.

Posliinia on löytynyt astiakaupalla, mutta harvemmin kuvallisena. Kuva: I.A.

Yksi sormus löytää heidät. Kyseinen sormus sopi hyvin nimettömään. Kuka ties...? Kuva: I.A.

Keraaminen heppa ihastutti sekä kaivajia että ohikulkijoita. Kuva: I.A.

Korpholmen: kuudes päivä

Kuudes päivä, perjantai 8.7.


Kaikki keskittyvät kuuntelemaan radiota. Kuva: I.A.

Kaivaukset alkoivat kello 9.00 lähes hartaassa tunnelmassa, kun kaikki hiljentyivät kuuntelemaan Radio Vegan meistä tekemää ohjelmaa. Jamikalla ja Rebeckalla oli naurussa pidättelemistä kun tuli heidän haastatteluosuutensa, mutta tytöistä oli selvästi hauskaa olla median valokeilassa.

Eräs paikallinen herrasmies kävi aamulla myös kertomassa, että ennen vanhaan oli lähiseudulla elänyt niin suuria hyttysiä (krankar), että niistä oli saanut lypsytuoleja. Viikon kuluessa oli onneksi vaivihkaa oppinut ymmärtämään enemmän ja enemmän paikallista puheenpartta, ja kruunupyyläisiä huvitti aina kun käytimme paikallisia ilmaisuja. Yksi erityispiirre on korvata a-loppuisten sanojen pääte u:lla; vad är klockun? Hauskaa on myös, että kaikki käyttävät hirmu paljon vanhahtavaa sanaa skåda merkityksessä katsoa, tarkastella. Kuinkakohan yleinen se on ruotsinkielisten keskuudessa muualla?

Kuva: I.A.

Päivän huomio keskittyi kaivausalue A:n koeojan laajennukseen, josta löytyi edelleen jatkuvasti luuta, hylkeenluut kaikkein yllättävimpänä ryhmänä. Sieltä löytyi myös iso vihreän paksua lasia olevan astian pala, josta emme päässeet varmuuteen onko se jonkinlaisesta kulhosta vai pikarista. Ikävä kyllä en älynnyt ottaa siitä valokuvaa.

Seulojia. Sållare. Kuva: I.A.
Koeojasta tehtiin löytöjä muualtakin; suurin piirtein keskeltä ojaa uunin vierestä löytyi komea ruokaveitsi.

Kuva: I.A.

Kaivausjohto oli kuvauksellinen. Kuva: I.A.

Sekä uunin kyljestä että koeojan laajennuksesta löytyi puuta, jonka käsittelyssä sai olla varovainen. Uunin puu on mitä ilmeisimmin osa rakennetta kiertänyttä hirsiarinaa, mutta toinen hirsi jäi arvoituksellisemmaksi.

Terese puhdistaa varovasti kuvan keskellä olevaa hirttä. Kuva: I.A.Laajennus oli huomion keskipisteenä. Kuva: I.A.

Kaivajat lähtivät kotiin, mutta kaivauksen vetäjät jäivät taas pitkäksi aikaa ylitöihin. Olin ajatellut ottaa viikon loman kannalta, mutta työtunteja kertyikin ruhtinaallisesti enemmän kuin viikkotöissä Turussa.

Viimeisiä mittauksia prismasauvan kanssa ilta-auringon kajossa. Kuva: I.A.

Leirintäalueelle palattuamme palkitsimme itsemme grillaamalla halloumia, maissia ja makkaraa. Pitkälle arkeologisoituneen grillimme ongelmana oli, että edellisillan kahden tähden naapurimme olivat riehuessaan hävittäneet grilliritilän, eikä henkilökunta osannut edes sympatiseerata tilannetta. Onneksi löysimme sentään läjän makkarakeppejä.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Seiliin soudetaan

"Jo määränpää edessä häämöttää/Siel' saari on tuomittujen" laulaa Jenni Vartiainen kappaleessa Seili. Kuva: I.A.

Olipa varsinainen viikonloppu! En voinut tietenkään viettää sitä löhöillen, kun minulle tarjoutui mahdollisuus mennä kaivelemaan koekuoppia Seilin saareen Nauvon saaristoon 1700-1800- luvun houruinhuoneille muutaman muun opiskelijan kanssa.

Pari päivää kaivelua tuottivat hauskoja löytöjä, mutta varsinaisesti paikan henki teki suurimman vaikutuksen. Seilissä on 1600-luvun alusta toiminut kruunun spitaalihospitaali, jonka toiminta on myöhemmin laajentunut heikkomielisiin. Saarella toimi mielisairaala vuoteen 1962 asti. Saareen liitetään synkkiä sävyjä, mutta paikka on todella luonnokaunis.

Mikko kertoo vierailijoille kaivauksista. Viikonlopun aikana kävijöitä olikin pitkälle toista sataa. Kuva: I.A.

Seilin arkeologia -blogissa on hyvin kirjoitettu juttu viikonlopun ekskursiostamme, joten en turhaan toista sitä täällä. Sen sijaan annan muutaman kuvan ja videonpätkän puhua puolestaan.

Ai niin, meillä kävi kaivauksilla myös ihan arvovaltaisia vieraita.


video
Videolla on yleiskuvaa alueesta. Koekuopalla 1 kaivavat Susanna, Janne R. ja Essi. Koekuopalla 2 Siiri kaivaa, Janne H. kairaa maanäytettä ja Anne-Mari tutkii maayksikkölomakkeita. Koekuoppa kolmosella hääräävät Juhana, Anniina ja Jenny. Maassa erottuu houruinhuonerakennusten pohjia.

Saaren historia ei rajoitu yksin hospitaali- ja sairaalakauteen. Eräässä kallion pystyseinässä on mahdollisesti keskiajan tai rautakauden uskomuksista kielivä uhrikuppi. Saarella on toinenkin kuppikivi. Kuva: I.A.


video
Yllättäen täältäkin löytyi liitupiipun paloja. Polttivatko niitä potilaat vai hoitajat? Tältä näyttää liitupiipun koppa.


Seilissä saattaa törmätä esimerkiksi kauriiseen. Saaren luonto on vaikuttava. Kuva: I.A.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Korpholmen: viides päivä

Viides päivä, torstai 7.7.

Yle kuvaamassa kaivauksia. Kuva: I. A.

Julkisuutta on vaikea välttää. Torstaina Yle kävi kuvaamassa meitä aamulla, ja myöhemmin kävi Radio Vega. Vega teki meistä parinkymmenen minuutin jutun, jossa Korpholmenista kirjoittanut kirjailija Lolan Björkman oli haastateltavana. Kaivausten nuoret valopisteet Jamika ja tämän ystävä Rebecka päätyivät tietysti myös mukaan ohjelmaan.

Kaivamisen suhteen keskityimme täysin alue A:lle, missä seurasi jännitystä kun Jamikan äiti Maja löysi uunin lounaispuolelta rautaesineen, joka pilkisti maakerrosten välistä. Luulimme kaartuvaa esinettä ensin tulusraudaksi, mutta kun Mikko oli putsannut sen esiin huipputieteellisellä välineistöllämme (suti & jäätelöpuikko) olikin kädessämme varsin isokokoinen haka.

Kaikki seuraavat jännittyneinä, mitä maan uumenista mahtaa nousta. Kuva: I. A.

Haka oli hauska kyllä tismalleen samanlainen kuin spitaalisaidan rekonstruktion portissa. Kuva: I. A.Pontus esitteli meille metallinetsintätaitojaan. Meillä oli hieman ristiriitaiset tunteet, kuinka tähän tulisi suhtautua. Kuva: I. A.

Avasimme koeojaan pienen poikittaisen laajennuksen nähdäksemme, kuinka talon seinälinja on kulkenut. Laajennuksessa näytti olevan paljon kiviä ja luita, mutta vähän seinää. Kenties kyseessä on talon ulkopuolinen jätekuoppa?

Rebecka ja Jamika avaavat laajennusta. Kuva: I. A.

Kun päivän yleisöosuuden osalta viimeistä ämpäriä seulottiin, jäi seulaan kaunis ja hauska esine, pronssiriipus. Juuri sellainen henkilökohtainen esine, johon kaivauspäivän kuuluukin loppua.

Päivän viimeinen ja hienoin löytö. Kuva: I. A.

Vaikka virallinen osuus päättyi, jäimme me vastuussa olevat henkilöt kaivamaan vielä kello kahdeksaan asti. Kaivajamme eivät olleet niin varovaisia kuin yleisö keskimäärin, mutta pakko sanoa että yleisön lähdettyä saimme aikaan paljon enemmän kuin nämä koko päivänä. Kun tekee tätä työkseen, alkaa uskoa tehokkuuteen.

Tunnelmakuvaa. Hyttyssavuista on hyötyä, mutta ne aiheuttavat ikävästi päänsärkyä kun kaivausalue on niitä täynnä. Kuva: I. A.

P.S. Alkavana viikonloppuna en julkaise uusia kaivauskertomuksia, koska olen mukana toisen hospitaalin tutkimuksissa Seilin saarella. Tarina jatkuu ensi viikolla.

Viikon sitaatti 21

"Du tysta graf du mörka mull,
som inneslöt min maka huld"
- tuntematon kruunupyyläinen runoilija

och detsamma på finska:

"Sa hiljainen hauta sa tumma multa,
joka sisääsi suljit miehen armaan multa"

Usein kaivantoa katsellessaan tälle tulee esittäneeksi kysymyksiä. Mitä täällä on aikoinaan tapahtunut, miksi maanalaiset rakenteet näyttävät siltä kuin näyttävät? Kuka nämä jäljet on jättänyt? Useimmiten tuntuu että kuoppa pysyy vaiti.

Kuva: Anniina Laine

Kruunupyyn hautausmaan muistokivistä siteerattu runonpätkä osui suoraan arkeologin sydämeen iskevillä alkusanoillaan. Niiden on täytynyt osua myös Gustafva Wilhelminaan, joka joutui kiven mukaan hautaamaan 27-vuotiaan miehensä Johanin 1870, ja jäämään yksin pienten lastensa kanssa. Olkoon tämän viikon sitaatti omistettu heille ja kaikille vaitonaisille haudoille.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Kuvakooste Tuomiokirkkopuiston kaivauksilta

Ainakin rastaat olivat riemuissaan kun saivat kerätä matoja kuopistamme ja seulontakasastamme. Kuva: I.A.
Lempilöytöni kaivauksilta, astrolabin kappale professori Hellströmin tontilta. Kuva: I.A.

Kaunis tiililattia, jonka molemmin puolin sortunut kellari. Edustan sinertävän harmaa maa on täyttösavea. Kuva: I.A.

Kolmijalkapadan kappaleita. Kuva: I.A.

Oikeassa alakulmassa näkyy säilynyttä kellarin kaarta. Kuva: I.A.
Joskus on tunne, että kuoppa hymyilee takaisin. Palanen lehmän leukaa. Kuva: I.A.

Korpholmen: neljäs päivä

Neljäs päivä, keskiviikko 6.7.

Kaivausalue B:lle mitataan uutta kuoppaa. Kuva: I. A.
Keskityimme aamupäivällä kaivamaan alue B:tä ja etsimään hautausmaan rajaa samalla, kun Anniina, Janne ja Mikko piirsivät takymetrillä kiviä alue A:lla. "Piirtämisellä" tarkoitetaan, että takymetrillä mitataan esimerkiksi kivestä pisteitä, jotka laite yhdistää toisiinsa viivoilla ja tallentaa koordinaatistoon. Näin saadaan aikaiseksi digitaalinen kaivauskartta.

Seulalöytöjen ihmettelyä. Nuorin kaivajamme oli 7-vuotias Patrick. Yhteensä kaivajia oli keskiviikkona 11, eniten koko kaivauksen aikana. Kuva: I.A.

Mitään rajapintaa ei alue B:llä tullut vastaan. Sen sijaan hiilipitoinen koekuoppa 1 tuotti yllättäen ison läjän vihreää ikkunalasia ja piikivenpaloja. Koekuoppa 2:sta paljastui tiiliä, kun taas 2, 3 ja 4 sisälsivät kaikki kiviä, jotka lienevät luonnollisia. Mutta mistä ihmeestä kuopan 1 löydöt ovat peräisin? Jos Jannen ja Mikon karttatulkinta pitää paikkansa, sekä spitaalisten kirkko että sen kyljessä kiinni ollut 1700-luvun asunto ovat sijainneet loivassa ylärinteessä melko lähellä koekuoppaa. Ikkunalasi on kuitenkin 1700-luvullakin ollut arvokasta tavaraa, joten olisi mielenkiintoista tietää mitä kautta se on maahan päätynyt.

Kun kello 11 kahvi oli juotu, siirryttiin penkomaan kaivausalue A:ta. Löydöt ylittivät odotukset: posliinimaista fajanssia, punasavikeramiikkaa, 1600-luvun liitupiippu leimoineen kaikkineen, liitupiipun katkelmia, padan rautakahva – sekä tietysti iso läjä luita. Yllättävimpänä Therese tunnisti harmaahylkeen, jota on kyllä hospitaalin toiminta-aikaan pyydetty valtavia määriä saaristosta, mutta jonka löytyminen hospitaalista oli jokseenkin odottamatonta. Mikko tosin muisti törmänneensä tietoon, että spitaalisilla oli ollut hylkeennahkaiset kengät.

Liitupiipun leimat auttavat ajoittamaan sen ainakin parin vuosikymmenen tarkkuudella. Kuva: I.A.

Erityisesti nuorisoa kiinnostivat luulöydöt, joita Therese (toinen vasemmalta) esitteli. Kuva: I.A.

Löydöt pistävät hieman uudelleenarvioimaan kuvaa, joka meillä on hospitaalin asukeista. Korpholmenin museoaitassa on elävänkokoinen spitaalishahmo, joka näyttää kaikin puolin kurjalta. Tällä on resuiset vaatteet, ja ruoka-astiatkin ovat vain kurjia puukippoja.

Kuolemaan tulleita potilaita surkutellessa helposti unohtaa, että he olivat kuitenkin ihmisiä hyvin erilaisista elämäntilanteista. Naisia, miehiä, lapsia ja vanhuksia, varakkaita ja rutiköyhiä. He saattoivat elää niemellä vuosikymmeniä, ja on vaikea kuvitella että he olisivat eläneet tulevaisuudettomina haamuina vailla iloa tai suunnitelmia. Jos heillä oli piippuja, on aivan mahdollista että he kasvattivat tupakkansa – sinänsä jo ylellisyys- ja nautintoaineen – itse. Se vaatii jo suunnitelmallisuutta keväästä seuraavaan syksyyn.

Sekin täytyy muistaa, ettei liha ollut mikään itsestäänselvyys 1600-luvun ruokapöydässä. Kaiken kaikkiaan löydöistä voisi päätellä spitaalisten syöneen (ainakin verraten) hyvin. Kaivajan näkökulmasta en näe suurta eroa Turun paremman väen asuntojen ruokaan liittyvän löytöaineiston ja Korpholmenin löytöjen välillä.

Spitaalisten elämä oli synkkää. Vai oliko? Kuva: I. A.

Illalla kävimme Kokkolassa vohvelilla ja vierailimme kotiseutuyhdistyksen toisessa entisöintikohteessa, amiraaliston laivanrakennuspaikalla. Käväisimme myös Kruunupyyn kirkolla, jonka vanhoissa hautakivissä oli yllättävän iskeviä, joskin synkkämielisiä riimejä.

Kruunupyyssä on aikoinaan asunut joku runosielu. Kuva: I.A.

Edellinen kaivauspäivä
Seuraava kaivauspäivä