Oppikirja 14: Ravattulan Ristimäki, Suomen vanhin kirkonpaikka

Osa 14. Näkökulma: Ravattulan Ristimäki, Suomen vanhin kirkonpaikka

Ristimäki on pieni peltosaareke Turun lähellä Kaarinassa. Arkeologit löysivät sielä Suomen vanhimman kirkonpaikan vuonna 2013. Kuva: Ilari Aalto

Vuonna 2010 Turun yliopiston arkeologit aloittivat tutkimuskaivaukset Ristimäki-nimisellä peltosaarekkeella Kaarinan Ravattulassa, aivan Turun lähellä. Tutkijoita houkuttelivat paikalle mäeltä löytyneet painanteet, jotka muistuttivat epäilyttävästi hautapainanteita. Arkeologisissa kaivaustutkimuksissa löytyikin rautakauden ja keskiajan taitteeseen 1100-luvulle ajoittuva ruumiskalmisto, ja vuonna 2013 löytyi kalmiston keskelle rakennetun puukirkon kivijalka. Se vahvisti tutkijoiden oletuksen, että vanhimmat kirkot oli rakennettu jo ennen seurakuntien perustamista.

Ristimäen kirkko näytti todennäköisesti tältä. Kirkossa oli leveämpi kirkkosali ja kapeampi kuori, jossa sijaitsi alttari. Kirkkoon käytiin sisään eteläpuolella olleesta ovesta. Kuva: Elina Helkala, Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita: Nuoren arkeologin käsikirja (Atena)

Ravattulan Ristimäen kirkko on ollut kooltaan pieni. Se on koostunut kirkkosalista, jonka itäpäädyssä oli pienempi kuorihuone, jossa oli kirkon alttari. Kirkkomaata kiersi todennäköisesti puinen aita, jonka jykevä kiviperustus näkyy edelleen. Ristimäen kirkko ei ollut aikanaan yksinäinen kummajainen, vaan se kuului ilmeisesti Aurajoen varteen pystytettyyn kirkkojen sarjaan. Suurin osa vanhoista kyläkirkoista jäi pois käytöstä 1200-luvun alussa, kun ensimmäinen piispankirkko perustettiin Koroisiin vain parin kilometrin päähän Ristimäestä. Kirkko järjestettiin seurakuntiin ja pitäjänkirkkoihin, eikä kyläkirkoille ollut enää tarvetta. 

Naiselle kuuluneesta haudasta löydetyt punaisen sukan ja hienon lautanauhan jäänteet. Hautojen tutkimukset ovat syventäneet tutkijoiden ymmärrystä keskiajan alun muodista. Kuva: Sue Salminen.

 

Kirkko oli käytössä noin sata vuotta, ja sinä aikana hautausmaahan on haudattu parisataa vainajaa. Arkeologit ovat tutkineet osan haudoista, jotka ovat paljastaneet tietoa kirkkomaan käyttäjien pukeutumisesta. Monen naisvainajan kaulaan oli puettu värikkäistä, Lähi-idästä tuoduista lasihelmistä tehty kaulakoru. Itämaiset lasihelmet ja kirkosta löytyneet gotlantilaiset hopearahat kertovat kauppaverkostosta sekä itään että länteen. Yhdessä haudassa vainajan vaatteita oli säilynyt niin hyvin, että tutkijat pystyivät rekonstruoimaan naisvainajan vaatteet. Ne paljastuivat kiinnostavaksi yhdistelmäksi rautakautisia suomalaisia piirteitä ja keskiaikaista eurooppalaista muotia. Uutta olivat muun muassa perinteistä lyhyemmän hameen alta näkyneet syvänpunaiset, pitkävartiset sukat. Hauta osoittaa, miten uuden uskonnon leviäminen liittyi myös muuhun kulttuurin muuttumiseen.

Yhden hautalöydön perusteella tutkijoiden oli mahdollista rekonstruoida Ravattulan muinaispuku, jossa rautakautiset elementit (kuten sininen, pronssispiraalikoristeinen viitta) yhdistyivät uuteen keskiaikaiseen muotiin. Kuva: Anne-Mari Liira.

Ravattulan Ristimäen tutkimukset ovat auttaneet ymmärtämään paremmin keskiajan alkua, jota kirjalliset lähteet valaisevat huonosti. Suomen vanhin keskiaikainen asiakirjalähde on paavi Aleksanteri III:n Gravis admodum eli “ylen raskas” -nimellä tunnettu kiertokirje vuoden 1170 tienoilta. Kirjeen alussa paavi valittaa, että suomalaiset kyllä vihollisten sotajoukon uhatessa lupaavat pitää kristillisen uskon ja pyytävät lähettämään kristinopin saarnaajia ja selittäjiä, mutta vaaran väistyttyä he kieltävät uskon sekä halveksivat ja vainoavat saarnaajia. Ristimäen löydöt kertovat, että ainakin Aurajokilaaksossa kristinusko oli jo vakiintuneempaa kuin kirje antaa ymmärtää. Samalta ajalta on kylläkin merkkejä myös vastareaktioista kristinuskoa kohtaan: esimerkiksi Nousiaisissa Myllymäen kalmistossa yhteisö on omaksunut kristillisen hautaustavan, mutta palannut vanhaan polttohautaukseen.

Aiheesta lisää:
Ravattula.fi – sivusto Suomen vanhimman kirkon tutkimuksista

Turun yliopisto: Tutkimukset paljastivat uutta tietoa 1100- ja 1200-lukujen haudoista – Ravattulan Ristimäellä arkkuja pehmustettiin karhuntaljoin ja höyhenpeittein

Ravattulan Ristimäen kaivauksia käsittelevät blogipostaukset tässä blogissa

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.  

Oppikirja 11: Rautakauden värikkäät vaatteet

Julkaisen lukion historian oppikirjaan Areena 5 kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Osa 11: Näkökulma. Rautakauden värikkäät vaatteet

Myöhäisrautakaudella naisten vaatteisiin kuului kietaisuhame eli peplos, joka kiinnitettiin olkapäiltä soljilla. Peploksen päällä oli esiliina ja sen alla alusmekko. Vasemmanpuoleinen asu perustuu löytyöön Mikkelin Tuukkalasta ja oikeanpuolimmainen Euran Luistarista tehtyyn löytöön. Kuva: Löydöstä muinaispuvuksi -kirja (Salakirjat 2021)

Esihistoriallisten vaatteiden tutkimus on vaikea laji, koska Suomen hapan maaperä ja vuosituhansia tapana ollut polttohautaus ovat hävittäneet suurimman osan muinaisista tekstiileistä. Rautakaudelta (500 eaa.–1200 jaa.) alkaen vainajia haudattiin kuitenkin paikoitellen polttamatta parhaat vaatteet yllään, ja tällaisissa ruumishaudoissa säilyneet kankaan ja punottujen nyörien katkelmat ovat auttaneet arkeologeja ymmärtämään menneisyyden muotia.

Vaatteiden valmistaminen vaati suurta käsityötaitoa ja paljon aikaa, ja vaatteet olivat usein kantajansa arvokkainta omaisuutta. Naisten asuihin kuului myöhäisrautakaudella paljon pronssikoristeita, kuten solkia ja vaatteiden reunoja koristaneita pronssispiraaleita, joiden maassa erittämä kuparioksidi on lahottajaorganismeille myrkyllistä. Tämä kuparioksidi on saattanut säilyttää vaatteiden kappaleita yli tuhannen vuoden takaa.

Arkeologit ovat selvittäneet, että rautakauden suomalaiset pukeutuivat mielellään esimerkiksi sinisen, oranssin ja violetin värisiin vaatteisiin. Naisten asussa alimmaisena oli kasvikuidusta tehty mekko, jonka päällä oli villainen päällimekko ja sen ympärille kiedottuna villainen kietaisuhame, jota piti yllä kummallekin olalle kiinnitetty pronssinen, pyöreä ja kupera solki. Runsaat, rinnalla riippuneet pronssiketjut olivat naisten asujen näyttävin osa. Pronssi välkkyi myös vyölle kiedottua esiliinaa kiertävissä spiraalikoristeissa sekä päähineiden ja viittojen koristeina.

 

Eloperäinen aines säilyy Suomen happamassa maaperässä huonosti. Kuvassa on yksi tunnetuimmista muinaispukulöydöistä, 1000-luvulla eläneen Euran emännän hauta Luistarin kalmistossa. Kuva: Rauno Hilander/Museovirasto CC BY 4.0.

 

Yksi rautakauden kuuluisimpia tekstiililöytöjä on niin sanottu Euran emännän hauta, Luistarin kalmistosta Eurasta löytynyt 1000-luvulla eläneen naisen hauta, jonka pohjalta tutkijat ovet rekonstruoineet muinaispuvun 1970-luvulla. Voit tutustua hautaan tarkemmin tästä videosta.

Koska miesten vaatteisiin kuului paljon vähemmän pronssikoristeita, rautakauden naisten pukeutumisesta tiedetään paljon enemmän kuin miesten muodista. Tiedetään kuitenkin, että myöhäisrautakaudella miesten asuun kuului viitta, joka suljettiin hevosenkengän mallisella soljella kyljestä. Miesten mekot olivat lyhyempiä kuin naisilla.

 

Miesten mekko oli lyhyempi kun naisilla, mutta vaatteiden värimaailma oli hyvin samanlainen. Viitta oli tärkeä miesten asuste. Kuva: Tuomas Puikkonen.

 

Arkeologisilla kaivauksilla tutkittavien hautojen pronssikorut ovat usein haudan näyttävin osa, mutta itse vaatteiden kangas on rautakaudella ollut yhtä lailla arvokasta. Villan kehrääminen langaksi, värjääminen ja kutominen kankaaksi ovat vaatineet valtavaa työpanosta, ja niiden valmistus oli ilmeisesti tärkeä naisten työ. Rautakautisilta asuinpaikoilta löytyy tyypillisesti kangaspuiden painoja, koska langat kehrättiin ja kudottiin kankaaksi kotona.

Vaatelöydöt ovat tuottaneet valtavasti tietoa vaatteiden valmistusmenetelmistä ja väriaineista, mutta on paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Ei esimerkiksi tiedetä, haudattiinko vainajat erityisissä juhlavaatteissa, vai edustavatko haudoista löytyneet vaatteet rautakauden ihmisten arkipukeutumista. Löydöt eivät kuvaa myöskään yhteiskuntaa tasa-arvoisesti: kaikille ei ollut varaa kalliisiin pronssikoruihin, joten rikkaampien ihmisten vaatteista tiedetään väistämättä enemmän kuin köyhempien.

Lue lisää:

Mervi Pasanen & Jenni Sahramaa 2021: Löydöstä muinaispuvuksi. Salakirjat.

Museovirasto: Euran Luistarin hauta numero 56.

Oppikirja 9: Rautakauden talonpoikia ja eränkävijöitä

Osa 9: Rautakauden (500 eaa. – 1200 jaa.) talonpoikia ja eränkävijöitä

Suomalainen kulttuuri muotoutuu

Lapista Savukoskelta löytyneet käyrät miekat ovat Suomen vanhimpia rautaesineitä. Ne ovat todennäköisesti peräisin Venäjältä tai Kaspianmeren suunnalta, ja ne on kätketty rautakaudella maahan. Toisin kuin pronssin raaka-aineita, rautaa esiintyy runsaasti Suomen luonnossa, ja raudan helppo työstettävyys mahdollisti metallin aiempaa laajemman käytön työkalujen ja aseiden materiaalina. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Raudanvalmistustaidon omaksuminen oli tärkeä askel Suomen asukkaiden siirtymisessä eri elinkeinoja yhdistelleestä sekataloudesta täysipainoiseen maanviljelykseen. Teräksiset viikatteet, sirpit ja auranterät mahdollistivat tehokkaan rehun keräämisen, viljan leikkaamisen ja vaikeasti käännettävien savimaiden viljelemisen. Rautakauden kuluessa Suomen asutus jakaantui pääasiallisesti maanviljekysestä eläneisiin Etelä- ja Länsi-Suomen ja Ahvenanmaan talonpoikiin eli itsenäisiin maanviljelijöihin, sekä sisämaan kalastuksesta, metsästyksestä ja keräilystä eläneeseen väestöön.

 

Suomesta on löytynyt roomalaiselta rautakaudelta (1–400 jaa.) yksittäisiä Rooman valtakunnassa valmistettuja esineitä, kuten tämä Pohjanmaalta Vähäkyröstä löytynyt viinikauha. Suomen alue oli Rooman periferian perukoilla, mutta silti yhteydet kulkivat molempiin suuntiin, ja Suomen alueelta liikkui turkiksia Rooman valtakunnan alueelle. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Saamen kieliä puhunut eränkävijäväestö eli talonpoikia liikkuvampaa elämäntapaa sen perusteella, mistä riistaa mihinkin vuodenaikaan oli saatavilla. Eränkävijäväestön elinkeinot monipuolistuivat rautakaudella, kun saamelaiset kesyttivät tunturipeurasta poron, ja porotalous alkoi kehittyä Saamenmaalla. Eränkävijät olivat muuten omavaraisia, mutta kauppa ja vaihdanta talonpoikaisväestön kanssa mahdollisti heille metalliesineiden hankkimisen. Saamenmaalta onkin löytynyt paljon uhreina ja kätköinä maahan haudattuja rautakautisia hopeakaulakoruja. Maanviljelystä harjoittaneet talonpojat saivat saamelaisilta vaihdossa himoitsemiaan turkiksia.

Rautakauden aikana Suomen asukkaat kehittivät ensimmäistä kertaa aivan omanlaisia koru- ja esinemuotoja, jotka poikkesivat naapurikansojen pukeutumisesta. Yhtenäistä aineellista kulttuuria voi pitää ensimmäisenä merkkinä omaleimaisten kansallisten identiteettien, saamelaisuuden ja suomalaisuuden, muodostumisesta. Identiteetti on kuitenkin monimutkaisempi asia kuin arkeologisilla kaivauksilla löydetty koru tai kirves, ja esihistorian ihmisten käsityksiä itsestään suhteessa muihin on vaikea tulkita pelkän aineellisen kulttuurin valossa. 

Rautakauden yhteiskunta

 

Päijälän linnavuori Kuhmoisissa on yksi Suomen parhaiten tutkituista linnavuorista. Kallion laella on sijainnut hirsivarustus, joka on poltettu rautakauden jälkipuolella 1100-luvulla, ehkä hyökkäyksen yhteydessä. Linnavuoret kuuluivat oleellisena osana rautakauden maisemaan, ja tutkijat arvelevat niiden olleen pakopaikkoja ja hallintokeskuksia. Kuva: Miikka Kumpulainen/Keski-Suomen museo, CC BY-ND 4.0.

Rautakauden kuluessa viljelykulttuurin piirissä alkoi nousta talonpoikaisia päälliköitä, joilla oli valtaa pieniä kyläyhteisöjä laajemmalla alueella. Jo rautakauden alussa Suomen asukkaat varustivat korkeille mäille puisia linnoituksia eli linnavuoria, pääasiassa suojapaikoiksi ryöstöretkiä vastaan. Linnavuoria on pidetty todisteina organisoituneesta yhteiskunnasta, joka pystyi puolustautumaan ulkoisia uhkia vastaan, mutta niitä on yhtä lailla pidetty todisteina sirpaleisista yhteisöistä, joiden täytyi suojautua lähinaapureiden väkivallalta.

Karjan, omaisuuden ja orjien ryöstäminen nopeille iskuilla kuului rautakaudella Itämeren asukkaiden elinkeinoihin. Myös runsas aseiden asettaminen hautoihin kertoo, että voimankäytöllä oli kulttuurissa tärkeä asema. Aseet eivät olleet pelkkiä symboleita, vaan niissä on usein jälkiä käytöstä. Elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää väkivallan uhan alla elämistä, vaan Suomen asukkaat kävivät myös kauppaa pitkin Itämerta. Rautakautisista haudoista löytyneet kaupankäynnissä käytetyt punnukset antavat viitteen olettaa, että sekä naiset että miehet osallistuivat kaupparetkille. Ylipäätään rautakauden ihmiset elivät yhä pienissä yhteisöissä, joissa tarvittiin kummankin sukupuolen työpanosta.

Myöhäisrautakaudella Länsi-Euroopan ja Mustanmeren yhdistäneet viikinkiretit toivat Suomeen hopeaa. Tässä Hauholta löytyneessä naiselle kuuluneessa hopeakäädyssä olevat rahat on lyöty Lähi-idässä, Englannissa, Saksassa ja Ruotsissa. Osa rahoista on suomalaisia jäljitelmiä arabialaisista rahoista. Löytö on osa maahan kaivettua kätköä, jonkalaiset kertovat myöhäisrautakauden levottomuudesta. Kuka korun kätkikään, ei koskaan noutanut sitä. Kuva: Suomen kansallismuseo CC BY 4.0.

Arkeologisesti maanviljelysväestön elintavat tunnetaan eränkävijäväestöä paremmin, koska he asuivat kiinteästi samoilla paikoilla ja hautasivat vainajat pitkään käytössä olleisiin kalmistoihin eli hautapaikkoihin. Maanviljelysväestönkin keskuudessa kalastus ja metsästys säilyivät koko rautakauden tärkeinä elinkeinoina, mistä todistavat rautakautisilta asuinpaikoilta löytyvät riistaeläinten luut. Erämaista pyydystetyt turkikset olivat Suomen alueen tärkein vientituote, jota voitiin vaihtaa suolaan, kankaisiin ja esimerkiksi laatumiekkoihin. Euran Luistarin kalmistosta on löytynyt jopa silkistä tehtyjä vaatteita, ja Suomesta tunnetaan viikinkiaikaisia miekkoja kolmanneksi eniten maailmassa.

Vaikka monet miekan säilät olivat tuontitavaraa, suomalaiset sepät osasivat itsekin takoa taidokkaita aseita. Tämän viikinkiaikaisen (800–1050 jaa.) miekan kahvassa on kauniit kultakoristelut, ja seppä on takonut säilään monimutkaisen, kalanruotomaisen rakenteen. Miekat olivat etenkin miesten statussymboleita. Miekka on löytynyt järven pohjasta Hämeenlinnasta. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Kalmistot ja kuppikivet kertovat rautakauden uskomuksista

Rautakaudella vainajat oli tapana haudata edelleen polttamalla, ja poltetut luut saatettiin ripotella kiviseen kalmistoon tai niiden päälle saatettiin kasata kivistä ja maasta kumpu tai röykkiö. Kuvan hautaröykkiö on Laitilassa. Kuva: Teija Tiitinen, Museovirasto CC BY 4.0.

Rautakaudella ei ollut yhtenäistä uskontoa, mutta Suomen alueen asukkailla oli monia jaettuja uskomuksia, joita uskontotieteilijät ja kansanperinteen tutkijat ovat pyrkineet rekonstruoimaan myöhemmän kansanuskon pohjalta. Rautakautiset hautausrituaalit osoittavat myöhemmässä kansanperinteessäkin säilyneen esivanhempien kunnioituksen olleen tärkeää suomalaisille. Samoin rautakauden ihmiset uskoivat luonnonhenkiin ja kodinhaltioihin, joille uhrattiin hyvinvoinnin takaamiseksi ja joita käskettiin loitsurunoilla. Suomalaisessa kansanuskossa eri asioilla uskottiin olevan väkeä, salaperäistä voimaa, joka saattoi suojella tai vahingoittaa. Esimerkiksi raudan ja karhun väkeä on käytetty paljon kansanmagiassa, ja rautakaudelta säilyneet karhunhammasriipukset ovat esimerkki väkiajattelusta.

Suomessa oli rautakaudella samanaikaisesti erilaisia hautaustapoja. Vainajat haudattiin useimmiten polttamalla hautalahjojen kanssa, mutta esimerkiksi Euran Luistarissa vainajien ruumiit asetettiin polttamatta puisiin hautakammioihin. Nämä ruumishaudat ovat antaneet paljon tietoa rautakauden vaatteista, kuten miten vaatteet on valmistettu ja värjätty. Myöhäisrautakaudella Länsi-Suomessa alettiin omaksua kristillisiä vaikutteita, ja polttohautaus alkoi väistyöä ruumishautauksen tieltä.

Rautakaudella erityisesti Lounais-Suomessa ja Hämeessä hiottiin kiviin ja kallioihin kuppeja. Tutkijoilla ei ole yksimielisyyttä kuppikivien tarkasta käyttötarkoituksesta. Myöhemmässä kansanperinteessä niihin on uhrattu, ja niitä on käytetty parannustaikuudessa. Olisivatko ne voineet rautakaudellakin liittyä uskomusmaailmaan? Miksi arkeologit mielellään tulkitsevat epäselvät ilmiöt rituaalisiksi? Kuvan kuppikivi sijaitsee Sauvossa. Kuva: Eeva Raike, Museovirasto CC BY 4.0.

Etelä-Suomen taloinpoikaisalueella kalmistot olivat ilmeisesti tärkeitä rituaalipaikkoja, joissa ilmeisesti vietettiin muistoaterioita ja uhrattiin esivanhemmille. Kalmisto saattoi olla myös yhteisön pyhä lehto eli hiisi. Etenkin Kanta-Hämeessä ja Lounais-Suomessa kalmistoissa oli usein kiviä ja kallioita, joiden pintaan ihmiset hioivat pyöreitä kuppeja. Kalmistojen lisäksi näitä kuppikiviä löytyy rautakautisen asutuksen alueelta muinaisten peltojen ja niittyjen yhteydestä. Näiden kiveen hiottujen kuppien tarkkaa merkitystä ei tunneta, mutta on arveltu, että niihin olisi uhrattu maataloustuotteita tai esimerkiksi verta. Myöhemmässä kansanperinteessä kuppeihin kertynyttä vettä on käytetty parannustaikuuteen. 

 Rautakauden lopulla kristinusko levisi Itämeren ympäristössä sekä idässä että lännessä, ja 1000-luvulle tultaessa sekä Skandinavia että idässä Kiovan ja Novgorodin valtakunnat olivat kristillistyneet. Kristityt valtakunnat suuntasivat Itämerelle sekä ristiretkiä että rauhanomaista käännytystyötä, ja kristilliset vaikutteet alkoivat levitä myös Suomen alueelle. Kristinuskon omaksuminen oli Suomessa keskeinen askel kohti katoliseen kulttuuripiiriin ja Ruotsin valtakunnan yhteyteen liittymistä, siis keskiajan alkua.

Ristiretkiajalla (1050–1200) valmistettu sormus esittää Kristuksen kasvoja. Kuvaustapa muistuttaa sitä, miten skandinaavinen Odin-jumala kuvattiin aiemmin rautakaudella. Metallinilmaisinharrastajan Sysmästä löytämä sormus kuvaa hyvin sitä, miten Pohjolaan saapuneet kristilliset sisällöt puettiin paikallisen perinteen mukaiseen muotoon. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

 

Lisää tietoa rautakauden alajaksoista löytyy täältä.

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.