tiistai 14. joulukuuta 2010

Arkeologit löysivät Joulupukin

Julisteella ei ole tekemistä artikkelin kanssa. Wikimedia.

Otsikko saattaa tuoda jonkun mieleen vastikään ensi-iltansa saaneen suomalaisen Rare exports -elokuvan, mutta sen mittaluokan löydöstä ei kuitenkaan ole kyse. Ohion esikaupunkialue Akronissa kaivavat tutkijat löysivät nimittäin 1904 tulipalossa tuhoutuneen lelutehtaan jäännöksistä maailman vanhimman Joulupukkia esittävän hahmon. Pukki on jostakin 1890-luvun puolimaista, ja sen vaatteet ovat - eivät Coca Colan -punaiset, vaan taivaansiniset.

Pukin valmisti aikoinaan The American Marble & Toy Manufacturing Company, joka oli maailman ensimmäinen leluja massatuotantona valmistava yhtiö. Ennen sitä oli vain varakkaimmilla perheillä varaa kunnollisiin käsintehtyihin leluihin, mutta nyt siistejä leluja saattoivat äkkiä hankkia kaikki. Tässä hengessä American Toy Marble Museumin johtaja Michael Cohill on alkanut tuottaa uusia pukkeja vanhoilla menetelmillä. Pukkien myyntihinta ei kuitenkaan ole enää sama kuin ennen: toissa vuosisadanvaihteessa pennyllä sai ostettua kymmenittäin penny-leluja, joihin pukkikin lukeutui. Nyt siitä saa oheiskrääsän kera pulittaa $16.90. Onnellisia olivat nuo massatuotannon alkuajat.

Lisää sinisestä pukista voit lukea täältä. Museon siniselle pukille omistetuille sivuille pääset tästä.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Viikon sitaatti numero 7

Wikimedia.
"Kyllä, ihmeellisiä asioita."
- Howard Carterin vastaus Lordi Carnarvonin kysymykseen "näetkö mitään?" heidän avatessaan Tutankhamonin haudan 26.11.1922

Myöhemmin Carter kuvasi tapausta romanttisesti:
"Ensin en nähnyt mitään, koska kammiosta poistuva lämmin ilma sai kynttilän liekin lepattamaan, mutta ennen pitkää, kun silmäni tottuivat valoon, kammion yksityiskohdat alkoivat hitaasti hahmottua sumusta, omituisia eläimiä, patsaita ja kultaa - kaikkialla kullan kimallusta."

Harvinainen tuliaselöytö Britanniasta

Tewkesburyn taistelu. Wikimedia.

Tuntuuko joskus että asiat räjähtävät käsiin? Tuliaseiden vasta saavutettua Euroopan 1300-luvulla turvallisin tehtävä sodassa ei ollut toimia tykkimiehenä, sillä aseet räjähtivät helposti. Metallinpaljastinharrastaja löysi Isosta-Britanniasta Towtonista räjähtäneen 1400-luvun tuliaseen kappaleita. Tarkemmin ottaen vuoden 1461, jolloin Towtonissa käytiin eräs ruusujen sodan verisimmistä taisteluista. Kappaleiden metalliseokset poikkeavat toisistaan, joten ne ovat lähes varmasti peräisin kahdesta eri aseesta.

Löytö kertoo ikävällä tavalla siitä, ettei sodankäynti keskiajallakaan ollut mitään herkkua. Toisaalta se myös rikkoo käsitystä, että tykkejä olisi lähinnä käytetty piiritystaisteluissa. Aseet kuuluvat aikaan, jolloin ruutiaseet alkoivat syrjäyttää Englannin pitkään ylivoimaisesti hallitsemia pitkäjousia.

Vielä 1400-luvulla tuliaseet, etenkin käsikäyttöiset, pelottivat varmasti käyttäjiään yhtä paljon kuin vastustajia. Niiden etu lienee ollut lähinnä psykologinen, sillä etenkin alkeellinen valutekniikka tuotti ongelmia.

Towtonin taistelussa kuoli yhden päivän aikana noin 28 000 sotilasta, ja sitä pidetäänkin hurjimpana Ison-Britannian maaperällä käydyistä mittelöistä. Varmaan joukkoon mahtuu pari, jotka kaatuivat oman aseen päättäessä räjähtää väärässä paikassa.

Asiasta uutisoi BBC News.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Islantilaisissa virtaa intiaaniveri

...no, ei aivan kaikissa. Tuore islantilais-espanjalainen tutkimus kuitenkin vihjaa, että vuoden 1000 paikkeilla Amerikkaan Newfoundlandiin retken tehneet viikingit toivat intiaanin (siis korrektisti Amerikan alkuperäisasukkaan, muinaisnorjaksi skraeling) tai useammankin mukanaan.

Peruste? Noin 80 islantilaisella suoritettu DNA-tutkimus paljasti näiden perimästä C1e-nimetyn mitokondrionaalisen perimyksen, joka on yleinen Kauko-Aasiassa ja Amerikassa. Tutkitut perheet ovat ainakin 1700-luvulta asuneet samoilla sijoilla, joten kyseessä ei voi olla sekoittuminen moderniin aasialaisväestöön. Tämä yksin ei vielä aukottomasti todista intiaaniteoriaa, mutta puhuu vahvasti sen puolesta. Osassa islantilaisia siis virtaa paitsi norjalais- ja irlantilais-, myös amerikkalainen veri. Mielenkiintoista vielä on, että mitokondrionaalinen DNA periytyy matrilineaarisesti äidin kautta. Viikingit toivat siis mukanaan naisen; vapise, Pocahontas!


Tylsyyteenkin asti lainattu Christian Kroghin "Leif Eriksson löytää Amerikan". 1893. Wikimedia.

Yleisesti hyväksytyn teorian mukaan Erik Punaisen poika Leif Eriksson seilasi meren yli Amerikkaan, maahan, jolle antoi nimen Vinland. Tämä alue todennäköisesti oli nykyinen Newfoundland, josta L'Anse aux Meadowsista arkeologit löysivät 1960 viikinkiasutuksen jäänteitä.

Mitä Uudessa maassa sitten tapahtui 500 vuotta ennen kuin Kolumbuksen matematiikka petti ja tämä kuvitteli löytäneensä Intian? Kaksi 1200-luvulla kirjoitettua saagaa ovat tärkeimmät tietolähteemme viikinkien siirtokunnista Amerikan mantereella, vaikka Vinlandin mainitsee ensikertaa historioitsija ja maantieteilijä Adam Bremeniläinen jo vuoden 1075 paikkeilla. Saagojen mukaan alkuasukkaat kävivät viikinkien kanssa aluksi kauppaa punaisesta kankaasta, jota näillä oli mukanaan. Kangas ehtyi ja pohjanmiehet leikkasivat siitä pienempiä ja pienempiä paloja, kunnes se loppui kokonaan. Tehokkaina kauppamiehienä viikingit tarjoutuivat vaihtamaan lehmänmaitoa intiaanien nahkoihin, ja nämä suostuivat. Kun jonkin verran aikaa oli kulunut, kävivät paikalliset äkkiarvaamatta hyökkäykseen viikinkejä vastaan. Uudisasukkaat pitivät nipin napin pintansa jonkin aikaa, mutta päättivät lopulta suoria tiensä meren yli takaisin kotiin.

Historiantutkijat ovat kehittäneet loogiselta tuntuvan selityksen tapahtumien oudolle käänteelle: Koska alkuperäisten amerikkalaisten geeniperimä on Aasiasta, ei näille ollut kehittynyt mutaatiota jonka avulla heidän elimistönsä olisi pystynyt pilkkomaan laktoosia aikuisiällä. Intiaanit siis ilmeisesti tulkitsivat vieraiden yrittäneen myrkyttää heidät saatuaan maidosta vatsanväänteitä, ja näin päättyi viikinkien ekspansio länteen. Laktoosi-intoleranssi ei tosiaan ole mikään leikin juttu.


Beothuk-intiaaneja, joiden esi-isien kanssa viikingit mahdollisesti olivat kosketuksissa. Wikimedia

Sagat kertovat myös toista retkikuntaa johtaneesta Erik Punaisen äpärätyttärestä, joka haastoi riitaa paikallisten kanssa ja kotiin lähtiessä tapatutti toisen viikinkiryhmän miehet ja tappoi omin käsin tämän naiset saadakseen näiden laivat lasteineen. Mikä tapahtuu Viinimaassa, jää Viinimaahan, hän ajatteli, mutta toisin kävi.

Uutisen voit lukea mm. täältä.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Viikon sitaatti numero 6

"Arkeologia on ainoa antropologian haara, jossa tapamme informanttimme näitä tutkiessamme."
- Arkeologi ja antropologian professori Kent V. Flannery

Arkeologian informanttia tuhotaan Ostiassa. Joe Geranio, Flickr.

Ainutlaatuista välinpitämättömyyttä

Roomaa ei rakennettu viikossa, eivätkä sen monumentit ihan hetkessä tuhoudukaan. Edes mahtava Colosseum ei kuitenkaan voi väistää eroosiota, joka väistämättä luhistaa kaikki ihmisten saavutukset historian hämärään. Arkeologian tehtävä on paitsi kaivaa esiin ja tutkia, myös säilyttää kulttuuriperintöä jälkipolville.

Kulttuuriperinnön suojelemisen näkökulmasta Pompeiji on eräs uniikki esimerkki – sekä ainutlaatuisesta arkeologisesta kohteesta että ainutlaatuisesta laiminlyömisestä. Lyhyen ajan sisällä tässä arkeologisessa helmessä on sortunut jo kaksi rakennusta, eikä tilanne tunnu erityisesti kohentuvan. Ilman suojaavaa tuhkakerrosta rakennukset ovat alttiina luonnonvoimille, joita ironista kyllä voi kiittää koko kaupungin säilymisestä. Maailmanperintökohteen keskeinen ongelma on kuitenkin yleismaailmallinen: rahaa ei ole.

Mitä meidän pitäisi tehdä? Kenties Pompeiji pitäisi haudata uudelleen, kuten on ehdotettu? Tai sitten rakennukset tulisi suojata muilla tavoin, mutta maailman kulttuuriperinnön murenemisen seuraaminen sivusta on kestämätöntä. On myös valinta jättää mitään tekemättä, sillä vääjäämättä roomalainen kaupunki raunioituu lopullisesti.

Aiheesta voit lukea mm. täältä.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Viikon sitaatti 5

Kun arkeologi törmää johonkin selittämättömään, hän etsii usein selitystä uskonnosta. Ankkalinnan voisi nähdä kukoistavana palvontapaikkana, jonka yllä kohoaa rahasäiliö, palvonnan keskus.

- Turun yliopiston arkeologian professori Jussi-Pekka Taavitsaisen,
vastaus kysymykseen "miten tulevaisuuden arkeologi tulkitsisi Ankkalinnan?"

Carl Barks, Mayakeisarin kruunu.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Viikon sitaatti numero 4

"...21. vuosisadan alun virolaisen maailmankuva ja elämä muistuttaa enemmän nykyajan suomalaisen, venäläisen tai japanilaisen maailmankuvaa ja elämää kuin oman muinaisen esivanhemman. -- Tuskin kaikkein viisainkaan tutkija pystyy näkemään maailmaa muinaisen esivanhemman silmin."
- Aivar Kriiska & Andreas Tvauri, Viron esihistoria

Väriläiskä kalliossa Itkonlahdella. Janne Heinonen, Flickr.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Kymmenes ja viimeinen päivä

Viimeisen kaivauspäivän teoria osoitti taas paikkansapitävyyden. Yleensä hienot löydöt tai se mitä etsitään paljastuu vasta lopussa, silloin kun pitäisi pistää kaivaus kasaan ja lähteä kotiin.

Palanutta savea, yllättäen! Tänään löytyi nyrkinkokoinen yksilö. I.A.

Päivä alkoi tavanomaisesti, paitsi että sää oli tänään otollisin mahdollinen. Oli pilvistä mutta lämmintä, ja dokumentointi kuvaten onnistui hyvin ilman häiritseviä varjoja. Vältyimme onnekkaasti myös sateelta, joten kiitollinen saa olla.

Salaisia dokumentteja. Haudan piirros. I.A.

Eilen vaikutti siltä, että tänään meillä olisi jäljellä enää vain kuoppien peittelyä ja pari lastanvetoa. Aamupäivä kuluikin lapioidessa maata takaisin kaivantoihin, ja pian oli auki vain muutaman neliön kuoppa, koeoja 3:n laajennus. Sokerina pohjalla kuopassa oli hauta, jota aloimme piirtämisen jälkeen kaivaa auki. Vasta viimeisenä päivänä pääsimme siis oikesti käsiksi itse asiaan.


Samalla kun muut kaivoivat, toiset purkivat suojia ja keräsivät tavaroita kasaan. Jouduimme luopumaan myös sadekelillä kullanarvoiseksi paljastuneesta biomaja-työmaakopistamme. Biomaja oli ”enemmän kuin pelkkä wc”; siinä oli miellyttävän hajuttoman käymälätilan lisäksi hyvää säilytys- ja oleskelutilaa. Tietenkään emme viettäneet siellä liiemmin aikaa ettei kaivaustehomme laskisi. Siistinä vuokrakoppia ei kuitenkaan saanut pidettyä, vaikka sitä oleskelutilan seinällä vaadittiinkin: kaivausojien ohella mutaisampaa paikkaa en muista nähneeni.
Harjoittelimme myös kuvauksen kirjoittamista kohteesta. Tätä varten kiersin saarekkeen ensimmäistä kertaa sitten saapumisemme, ja kumpare aukeni minulle aivan uudella tavalla. Se tuntui tutummalta ja toisaalta salamyhkäisemmältä kuin ensimmäisenä kaivauspäivänä. Huomasi selvästi, että mäennyppylää vaivasi tietynlainen kahtiajakoisuus: eteläpuolella kasvoi lehtimetsää, lähinnä haapoja, ja se laski hyvin loivasti pellolle, kun taas havupuuvaltainen pohjoispuoli laski hyvin jyrkästi alas. Pohjoispuoli oli yhtä kivikkoa, kun taas eteläpuolella oli kivetöntä ryteikköä. Huomasi eron kaivauksissakin: pohjoispuolella kivikausi, eteläpuolella rautakautinen kalmisto.

Näkymä Ristimäeltä. I.A.

Mitä siitä ainokaisesta haudasta sitten löytyi? Kesti kauan ennen kuin vastaan tuli yhtään mitään. Haudan päälle oli ladottu hieman isompia kiviä kenties haudan merkiksi tai sitten varmistamaan että vainaja myös pysyy arkussaan. Erään tällaisen ison kiven alta löytyi iltapäivällätodennäköisesti pronssinen vyönsolki tai -hela. Hieno löytö, vaikka sen kuuluminen hautaan itseensä on hieman kyseenalaista löytökorkeuden vuoksi.

Pronssinen vyönhela. I.A.

Nälkä kasvoi syödessä eikä kerran avattua hautaa voinut jättää puolitiehen. Niinpä kello tuli neljä ja kaivausten olisi pitänyt loppua, mutta iso osa meistä kaivajista pysyi kuopassa kahdeksaan asti, kun tuli niin pimeä ettei lastaa heiluttaa nähnyt. Oli kieltämättä jännä työskennellä muinaisessa kalmistossa kun auringonvalo alko hiipua ja vaihtui lopulta syksyiseen hämärään.
Oliko vaivannäkö sitten sen arvoista? Ehdottomasti. Haudan kaivaminen oli hidasta, sillä viiden sentin tasojen sijaan kaivoimme hyvin varovaisesti saadaksemme kaikki löydöt talteen. Yleensä kristilliset haudat ovat esineettömiä, eikä tästäkään tullut vyönsoljen lisäksi juuri muuta kuin isoja arkun nauloja. Tämä kuulostaa ehkä aika tavanomaiselta, mutta ne olivat poikkeuksellisen suuria. Naulat olivat niin kookkaita, että arkun on täytynyt olla aikamoista hirsilautaa, eikä joku todellakaan ole toivonut vainajan lähtevän kävelemään. Kummassakin arkun päädyssä oli neljä massiivisen kokoista rautanaulaa, ja sivuilla joitakin pienempiä. Aivan viimeinen löytö mitä kuopasta tuli oli puukonterä, joka lopetti koko päivän kestäneen arvelun vainajan makuusuunnasta: pää koillisessa ja jalat lounaassa, siis toisin päin kuin kristillisessä traditiossa yleensä mutta maan topografian kannalta järkevässä asennossa jalat alamäkeen.
Ristimäki saa nyt levätä (toivottavasti pimeiltä harrastajilta) rauhassa ainakin ensi vuoteen, jolloin seuraavat opetuskaivaukset järjestetään mahdollisesti samassa paikassa. Vaikka kaikkein sateisimpina kaivauspäivinä en ehkä olisikaan tätä sanonut, kaivaus oli erittäin onnistunut ja kaiken vaivannäön arvoinen. Onnistuimme tavoitteissamme ja saavutimme enemmänkin.


















Nyt tiedämme että Ristimäen nimellä on selitys, ja että siellä on ollut toimintaa jo ainakin kivikauden lopulla. Tiedämme ettei Ristinpelto ollut ainoa suuri kalmisto Turun seudulla vuosituhat takaperin, ja kun radiohiiliajoitukset saadaan, meillä tulee lähes varmasti olemaan Suomen vanhin ajoitus pirtanauhalle.
On aika poikkeuksellista, että niin keskeisellä paikalla on ollut niin vähän häiritsevää rakennustoimintaa myöhemmin.Vaikka mäen toisella puolella oli tuotuja koneella porattuja kiviä, ilmeisesti riihenpohjiksi, olivat haudat koskemattomia. Uudet tutkimukset toivottavasti paljastavat lisää salaisuuksia rautakauden ja keskiajan vaihteesta, vaikka löydöt suuren yleisön silmissä jäänevätkin merkityksettömiksi. Summa summarum, sanoisin että menneet kaksi viikkoa kärsimyksineen olivat erittäin tuloksekkaat. Ja ai niin, tulihan siitä arkeologiastakin ehkä jotain opittua.

Hei hei haudat, kenties vuoden päästä taas... I.A.

Kiitos kaikille lukijoille, toivon että tämä kahden viikon raportti valotti teille yhtään miten arkeologinen tutkimus etenee ja miten ankeaa ja toisaalta antoisaa se voi olla. Seuraavat viikot sitten vietänkin puunaten kotiani hiekasta ja mudasta, mutta jokainen hiekanjyvänen on vaivalla ansaittu!

torstai 23. syyskuuta 2010

Yhdeksäs päivä

Loppu lähestyy ja tahti oli tänään sen mukaista. Saimme keskeneräiset koekuopat kaivettua loppuun, eikä huomenna taida olla enää jäljellä kuin peittämistä. Koeoja 1:n puhtaasta hiekkamaasta ei odotetusti tullut enää löytöjä, mikä toisaalta oli helpotuskin. Kahden päivän varoitusajalla olisi tullut kiire kaivaa enempää kerroksia.

Koekuoppa 6 tehtiin eilen lupaavan näköisen painauman kohdalle, ja hautahan sieltä paljastui. Alkaa olla selvää, että hautoja on mäellä vähintään kymmeniä, eli se ei ole kalmistona ollut millään tavoin merkityksetön. Päin vastoin tämä löytö haastaa vallinnutta teoriaa Liedon Ristinpellosta jonkinlaisena alueen keskuskalmistona. Kumpikin ruumiskalmisto ajoittuu aikaan jolloin kristinusko Varsinais-Suomessa vakiintui, lähinnä ristiretkiaikaan 1050-1250.

Kun kuopat oli kaivettu loppuun, alkoi peittäminen. Koeoja 2+3:ssa emme kaivaneet hautoja pohjaan, vaan jätimme ne mahdollisesti ensi vuoden opetuskaivauksen tongittaviksi. Levitimme niiden päälle muoviharson, ja täytimme kuopan maalla. Kun turve oli paikoillaan, kuoppa olikin taas ihan koskemattoman näköinen (köh köh).

Avoin hauta, kolkkoa. Tummaksi värjäytynyt sekoittunut maa erottuu selvästi puhdasta hiekkaa vasten, vaikka auringonvalo häiritsee kuvausolosuhteita. Kuva: Ilari Aalto

Maan lapioiminen takaisin kuoppaan kävi jostakin kumman syystä paljon kaivamista rivakammin, mutta lapiota heiluttaessa tuli miettineeksi kaikenlaista. Tuntuu hassulta peittää haudat kun ne kahden viikon jälkeen löytyivät, mutta toisaalta tehtävämme olikin vain tunnistaa ne. Me teimme etsintätyön, ja ensi vuoden kaivajat saavat heti pureutua itse asiaan. Toisaalta tuli miettineeksi ihmisiä, jotka haudoissa makasivat. Heillä oli joskus elämänsä ja tarinansa, mutta nyt heistä ei ole jäljellä luun luuta, eikä kukaan muista heidän nimiään tai ulkonäköään. Ihmisolento voi todella tyystin kadota. Kaksi perhetuttua kuoli pari viikkoa sitten, ja tuntui oudolta kaivaa muinaisia hautoja auki samaan aikaan kun heitä haudattiin. Niin kai menneet polvet antavat tilaa tuleville.

Lisää arkeologeja kävi tänään ihmettelemässä kohdetta nyt kun sen merkitys on alkanut valjeta. Arkeologien lisäksi paikalle tupsahti Turun Sanomien edustajia, jotka olivat vasta samana päivänä saaneet tiedotteen yliopistolta. Lehdistö vaikutti hieman pettyneeltä tekemiimme löytöihin, mutta mainetta se on kaikki maine. Jutun voi lukea täältä.

Palanutta savea, ei keramiikkaa. Suurin osa savesta oli kuvan kaltaista muhjua, mutta komeita isojakin paloja löytyi. Kuva: I.A.

Allekirjoittaneenkin voi bongata uutiskuvasta! Minut kategorisoitiin uutisessa kaivajien sijaan mittaajiksi mutta journalismi tuntuukin olevan kuin turkkilaiset matot: joitakin virheitä pitää jättää, sillä vain Allahin työ on täydellistä. Erityisesti tämä tuntuu kuitenkin pätevän arkeologian kohdalla. Artikkelissa mm. väitetään haudoista löytyneen lähinnä saviesineiden palasia, mutta mikäli minulta ei ole mennyt jotakin pahasti ohi, kaikki löytynyt savitavara on seinätiivisteistä peräisin olevaa palanutta savea, jolla ei ole mitään tekemistä hautojen kanssa. Se on päätynyt näihin sekoitemaan mukana. Lehtikirjoitus myös juhlii sillä, että löydöt ovat lisänneet tietoamme erityisesti pronssikaudesta. Täh? Lähinnä vaikuttaa siltä, että saarekkeella ei ole ollut kovin merkittävää pronssikautista toimintaa. Taisivat lehtimiehiltä mennä metallit sekaisin.

Vaikka journalistiparkoja on aina hauska räimiä, olen ihan iloinen että he kävivät tuomassa julkisuutta kaivaukselle. Paikallishistoria kuitenkin kiinnostaa ihmisiä, ja onhan tämä jotakin muuta kuin iänikuiset kaupunkikaivaukset joista vuoden aikana on (onneksi) uutisoitu runsaasti. Samalla saa huomiota arkeologian oppiaineemme. Ei ole kerta tai kaksi, kun jonkun muun aineen opiskelija on yliopistolla hämmästynyt "täh, voiko meillä opiskella arkeologiaa?". On kai ihan ymmärrettävää, etteivät kaikki yliopistoaineet voi olla tietoisia toisistaan, mutta aina on kiva keplotella itseään vähän enemmän näkyviin.

No niin, yksi päivä enää jäljellä, eikä tekemistä näytä tällä hetkellä olevan liiaksi. Ainakaan kaivaus ei räjähdä käsiin. Säänkin puolesta voinee olla tyytyväinen, sillä ilmatieteenlaitos näyttää poistaneen sadepilvet huomisesta ennusteesta. Huh!

P.S.
Luulin että rakas Battiferro-lastani on ikuinen, mutta oranssi huomioväri sen kahvassa osoittaa jo kulumisen merkkejä. Samoin kauhua herätti kun näin oppiaineharjoittelija Tonin samanmallisen lastan. Annan kuvan puhua puolestaan:

Vanha ja uusi. Neljä kuukautta kaupunkikaivauksilla on syönyt italianolastaa. Kuva: I.A.

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

Kahdeksas päivä

Kahdeksas kaivauspäivä oli täysi vastakohta eiliselle. Sää oli mitä kaunein, ja kaivannoista tuli mielenkiintoisia löytöjä.

Tärkein löytö tehtiin heti aamulla, ja se kiilasikin ehkä kaivausten tähän mennessä tärkeimmäksi: koeoja 2+3:sta tuli erään oletetun hautapainauman paikkeilta pronssispiraalikoristeita, joissa oli todennäköisesti tekstiilijäämiä. Spiraalit ovat peräisin joko esiliinan tai viitan helmasta, ja mikä tärkeintä ne todistivat oletukset kalmistosta tosiksi ja ajoittivat sen rautakauden loppuun. Ainakin muinaiskäsitöiden harrastajilla on syytä riemuun, koska 1998 inventoinnissa löydetty pirtanauha taitaa saada Suomen vanhimman ajoituksen. Se onkin siis ollut maassa käytössä jo huomattavasti oletettua aiemmin. Ylipäätään pirtanauhan käyttöönoton ajoitus on Pohjoismaissa ollut epäselvä.
Yllättävää kyllä laite joka sanoo piip ei reagoinut spiraaleihin. Kenties metalli on jo niin korrosoitunutta?

Odotettu mutta yllättävä löytö. Kuva: Ilari Aalto

Kaivaminen tuntui kovin paljon miellyttävämmältä ja helpommalta auringonpaisteessa kuin rankkasateessa. Koeoja 1:ssä on ilmeisesti päästy todella pohjaan, sillä savimaasta ei enää ole tullut löytöjä. Ei minullakaan ollut täysin löydötön päivä, palaneen saven lisäksi löysin koeoja 1:stä työstetyn savukvartsin palan.


Kuten tyypillistä, löytöjä alkaa tulla vasta aivan kaivauksen lopussa. Huomenna pitää kaivaa rivakasti, ennen kuin alamme peittää kuoppiamme. Tärkein on kuitenkin jo saavutettu: olemme todistaneet Ristimäen luonteen ruumiskalmistona. Sen ohella kaikki muu on ollut plussaa.

Vihdoinkin pääsin piirtämään koeojaa. Piirtäminen tapahtuu ojan päälle asetetun ristikon avulla, josta saadaan mittakaava millimetripaperille piirrettäessä. Piirokseen kuvataan kookkaat kivet ja maalajin vaihtelut, mutta ei erityisemmin muita yksityiskohtia. Kaivauksen jälkeen piirrokset piirretään puhtaaksi yhdessä takymetrillä mitattujen korkeuspisteiden kanssa kaivauskartaksi.

Hyvän sään ansiosta saimme tänään taas lisää vierailijoita. Itse professori suvaitsi käydä saapastelemassa paikalla (vasta tänään toisin kuin aiemmin virheellisesti väitin), ja wanhempia arkeologian opiskelijoitakin havaittiin. Suurkiitos Anniinalle joka toi meille kaikille kaivajille suklaasuukkoja! Arkeologi Jouko Pukkila kävi myös paikanpäällä mm. paikantamassa meille vanhan riihenpaikan, jota kukaan ei ollut tullut huomanneeksi. Ei vaikka selvän rakenteen muodostavien isojen kivien päällä oli jäljellä vielä yksi lahonnut rakennushirsi salvoksineen!

Päivän lopuksi harjoittelimme lastan heittoa pystyyn maahan. Voiko joku vielä väittää etteikö opetuskaivauksella oppisi hyödyllisiä asioita!

Enää kaksi päivää, saa nähdä mitä vielä ehdimme saada aikaan!

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

tiistai 21. syyskuuta 2010

Seitsemäs päivä

Heräsin aamulla sateen piestessä kattoani, ja mielialani romahti saman tien. Eilinen oli niin kaunis että hyvä sää olisi voinut jatkua tähänkin päivään, mutta ei. Koko päivän satoi ja satoi taukoamatta, ja kaivuuinto oli kuopan pohjaakin syvemmällä.

Aiemmat puheet unohtaen kaivoimme tänään kokonaiset kaksi uutta koekuoppaa ja laajensimme hautojen läpi kulkevaa koeojaa 2+3. Sen jälkeen laajensimme vielä laajennusta. Syynä tähän intomieliseen lapionheilutteluun taisi olla, että tämänpäiväisellä sadesäällä teki mielellään mitä tahansa muuta kuin möyriä mudassa lastan kanssa.

Arkistokuvaa, kosteaa taukoilua viime viikolla. Kamerani ei suostu käynnistymään, joten pahoin pelkään ettette huku kuvatulvaan lähipäivinä. Kuva: Jussi Moisio

Päivän löydöt jäivät melko olemattomalle tasolle. Uudesta koekuopasta jota olin kaivamassa löytyi väin pieniä murusia palanutta savea, hiilenpaloja ja pari mahdollista kvartsi-iskosta. Mielenkiintoista kuitenkin on, että palanut savi näyttäisi levittäytyvän koko mäen alueelle – onko paikalla ollut vain yksi palanut savettu rakennus vai kenties useampia? Pari kastematoakin tuli, mutta säälitti kyllä kaivaa niitä mullan lämmöstä hyiseen syysilmaan.

Hautojenkaan puolelta ei ilmeisesti löytöjä juuri siunaantunut, mutta kaivantojen ympärille on aseteltu kiviä, mikä entisestään vahvistaa käsitystä niistä ruumishautoina – ei siis vaikkapa nauris- tai rosvopaistihautoina.

Päivä jäi siis jokseenkin tehottomaksi kun kulutimme aikaa seisoskelemassa työmaakopissa ja laavun alla. Kun värjöttelimme takymetrin suojaksi pystytetyn paviljongin alla, sai amanuenssi jostakin syystä aikaan isot naurut kysyessään kuka haluaisi lähteä pitelemään prismasauvaa kaatosateeseen.

Lusmuilin ja lopetin mutavellin kaapimisen tänään kolme varttia etuajassa. Litimärissä housuissa kyyristely alkoi paleltaa, enkä halunnut sotkea kaikkia paikkoja kello neljältä alkaneella japaninluennolla valumalla mutavettä ympäriinsä. Tiedetään, tiedetään, pitkä miinus —.

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

maanantai 20. syyskuuta 2010

Viikon sitaatti numero 3

"Komposti! Se näytti hautakummulta."
- Arkeologi paroni Sammalraunio, Muumipeikko-sarjakuva Muumipeikko Egyptissä
©Oy Moomin Characters Ltd




Kuudes päivä

Aamu oli tänään hyytävän kylmä, joten oli pakko kaivaa rivakasti ettei päässyt palelemaan. Tauolla osasi sitten olla kiitollinen siitä että työmaakoppimme sai lämmitettyä.

Lastan heiluessa alkoi tänään ilmestyä aivan uuden löytöryhmän esineitä, iskoksia. Iskokset ovat lyömällä työstettyjä kivisäleitä, jotka ovat yleensä kvartsia mutta voivat toki olla muutakin kivilajia. Näitä sitten alkoi löytyä hyvin eri kokoisia ja laatuisia. Päästyämme syvempiin kerroksiin alkoi myös palaneiden savikappaleiden koko huomattavasti kasvaa, ja joissakin on nähtävissä painaumia, kenties seinärakenteesta. Osa niistä näytti suorastaan epäilyttävästi punasavikeramiikalta.

Koeoja 1 saatiin kaivettua dokumentointitaso kolmoselle, ja tässä vaiheessa kuopassa ollaan monin paikoin jo puhtaalla hiekkamaalla. Omasta kaivuukohdastani paljastui pikkukivien suoranaisen invaasion jälkeen noensekaista maata, eli maanäytteiden suhteen tilanne on hyvä. En usko kuitenkaan että jatkamme kaivantoa enää kovin paljon syvemmälle. Koeoja 2+3:n tilannetta en niinkään ehtinyt seurata, mutta ilmeisesti sieltäkin nousee palanutta savea ja hiiltä. Haudoiksi arvellut kaivannot erottuvat selvästi, mutta koeoja läpäisee ne vain hyvin pieneltä osalta, eli löytöjä voi olla vaikea tehdä ellei kaivantoa laajenneta.

Yhä vain vanhenee
Kaivausjohtaja Juha oli vastahakoinen puhumaan kohteen iänmäärityksestä tämänpäiväisten löytöjen jälkeen, mutta ilmeisesti nyt liikutaan ei sittenkään pronssikaudessa, vaan aivan kivikauden loppupuolella vaikuttaneessa Kiukaisten kulttuurissa. Viime torstaina löytynyt tekstiilikeramiikan pala on tasaisuutensa perusteella pohjapala Kiukaisten tyypin tekstiilikeramiikasta, johon tekstiilikuvio on pohjaan painettu joko tietoisesti tai se on syntynyt astioita kankaan päällä kuivatessa. Lisäksi sekä palanut savi että paalunsijat sopivat kaivauksen johtoportaan mielestä kuvaan Kiukaisten kulttuurista.

Kaivauksella kävi tänään myös vieraita, eikä ihme, sillä sää oli aivan poikkeuksellinen kertaakaan ei satanut. Aamulla arkeologian lehtori Kristiina kävi valamassa meihin uskoa suklaan muodossa, ja iltapäivällä kiinnostunut paikallinen rouva kävi ihmettelemässä puuhiamme. Minusta on erittäin hyvä että paikalliset käyvät kaivausten kautta tutustumassa oman seutunsa menneisyyteen, mutta juttu toimii myös toisin päin: usein paikallisilla saattaa olla muistitietoa, joka arkeologille avaa kohteesta uusia näkökulmia.

Tämän päivän polttava puheenaihe oli tehokkuus. Tehokas kaivaja kaivaa kuulemma päivässä 5-6 neliömetriä 5cm kerroksia. Parhaat suoritukset tuntuvat pyörivän 2-3 ruudussa, joten petraamista tarvitaan vielä... etenkin, kun kaivausjohtaja kannustaa meitä lupailemalla tehottomuudesta pitkiä miinuksia arvosanoihimme.

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

lauantai 18. syyskuuta 2010

Viides päivä

Viides päivä kaivauksilla on takana ja puolet opetuskaivauksista enää edessä. Kaksi viikkoa on naurettavan lyhyt aika millekään arkeologiselle tutkimukselle, eikä yhdeksän kaivajaamme (+ eräänä päivänä jonkin aikaa vieraillut kurssilainen) voi saada mahdottomia aikaan. Tehokkuuttamme ei ole ainakaan parantanut se tosiasia, että joka päivä tiistaita lukuun ottamatta on satanut. Toisaalta tänään oli ajoittain jopa hyvä sää, sateiden välillä paistoi aurinkokin.

Kaivajia työssään. Kuva: Ilari Aalto
Jos nyt viikon jälkeen alkaa summata tilannetta se näyttää tältä: lähdimme tutkimaan myöhäisrautakautisiksi tai varhaiskeskiaikaisiksi haudoiksi arveltuja painaumia, siis selvittämään nimen Ristimäki merkitystä. Kalmistoteoria on yhä olemassa, sillä painaumat halkaisevassa koeojassa näkyy niiden kohdalla ympäröivää hiekkamaata tummempia läikkiä, mikä kielii siitä että maata on joskus kaivettu. Kaivaminen on sekoittanut maakerrokset, mikä aiheuttaa värjäymät. Kuopat voivat toki olla vaikka naurishautoja tai mitä tahansa muitakin kuoppia, mutta niiden samansuuntaisuus (koillinen-lounas) puhuu vahvasti ruumishautojen puolesta. Jos ne ovat keskiaikaisia, ei vainajista todennäköisesti ole mitään jäljellä, korkeintaan arkun nauloja jos seillaisia on käytetty. Rautakautisista haudoista taas olettaisi tulevan koko joukon esineistöä, kuten aseita, koruja ja työkaluja. Vaikka vainajasta ei olisi näkyviä jälkiä, voimme kuitenkin ottaa haudoista fosfaattianalyysin ja selvittää että niissä joskus on ollut jotakin. Yleensä ihmistoiminta lisää aina fosfaattien määrää maaperässä. Fosfaatit kertyvät ulosteista ja esimerkiksi eläinjätteistä, joten, niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, vainajatkin jättävät oman fosfaattijälkensä.
Tunnelmakuvaa kaivausten alkupuolelta. Kuva: Jussi Moisio
Mitä tänään sitten teimme? Uusia koekuoppia ei aloitetettu, eikä puutteellisen ajan vuoksi aloitetakaan. Ensi viikolla keskitymme kaivamaan jo olemassa olevat kaivannot puhtaaseen maahan asti. Täytimme myös loppuunkaivetun koekuoppa 1:n, joka tällä hetkellä näyttää lähinnä siltä, että karhuperhe olisi tanssinut sen päällä. Maisemointi on avainsana.
Piipparillakin saatiin uusia löytöjä, jotka kyllä ovat aika merkityksettömiä mutta silti hauskoja yksityiskohtia. Kumpareen halki on aikoinaan kulkenut metsätie, ja sen varresta löytyi hevosenkenkä sekä kaksi kauniilla ristiaiheella koristeltua nappia melko pian pintaturpeen alta. Ikää niillä siis ei ole kuin korkeintaan pari sataa vuotta, mutta kuka hukkaa kaksi nappia yhtä aikaa? Löydöistä voi kehittää hienon tarinan, johon liittyy hevonen sekä kauniilla napeilla varustetun vaatteensa hävittänyt henkilö. Eikö arkeologia kuitenkin loppujen lopuksi ole juuri keskeneräisten tarinoiden kerrontaa ja uudelleenjärjestämistä?
Tänään innokas joukko arkeologianopiskelijoita (mukaan lukien kastajaisista selvinneet uudet opiskelijat) kävi pällistelemässä työskentelyämme. Mielestäni on erinomaista, että uudet tulijat pääsevät jo opintojensa alkuvaiheessa näkemään väläyksen siitä, mitä arkeologin työ voi konkreettisesti olla. Monet ovat olleet joillakin kaivauksilla ennen opintojensa alkua, motta paljon on myös niitä joilta tällainen kokemus tyystin puuttuu.
Kaivauksilla on aina tekemisissä muidenkin kuin itsensä kanssa, ja tämä synnyttää usein mielenkiintoisia keskusteluja lastan raapiessa maata. Tänään esimerkiksi saimme aikaan aimo annoksen huonoa huumoria juurista, joita riittää kaikissa kaivannoissa. Juuri niin, juurista. Juurettomuudessa on puolensa, vaikka useimmilla meistä juuret yltävät syvälle. Juuri siksi tarvittiin juurihoitoa (oksasaksia) nopeuttamaan kaivamista. Voi, mitä viikon kaivaminen voikaan ihmismielelle tehdä...
Kaivauspäivän päättyessä horisonttiin ilmestyi sateenkaari. Ehkä se oli merkki ensi viikolla odottavista aarteista? Sen saamme nähdä.
Edellinen kaivauspäivä

torstai 16. syyskuuta 2010

Neljäs päivä

Eli kuinka vanhentua parituhatta vuotta yhdellä lastanvedolla
Eilen illalla oli yliopistolla uusien opiskelijoiden kastajaiset, joissa nämä initioitiin opiskelijayhteisön täysiksi jäseniksi. Ilta siis venähti monella kaivajalla pitkäksi, ja väistämättä jatkopaikassa keskustelu siirtyi arkeologien kesken salaperäiseen Ristimäkeen. Ehdotuksia sen luonteesta tuli jos jonkinlaisia: onko se hevosten taukopaikka, rautakautinen ja/tai keskiaikainen kylä vai kalmisto? Joku heitti hullunkurisen ehdotuksen että se voisi olla jopa pronssikautinen asuinpaikka. Heh heh.

Tänään ei naurattanut, kun saimme klassisen esimerkin kuinka yksi ainoa löytö voi muuttaa ajatuksemme täysin. Luulimme tutkivamme myöhäisrautakautista tai varhaiskeskiaikaista kohdetta, mutta tänään iltapäivällä maan alta paljastui suuri pala pronssikautista tekstiilikeramiikkaa. Kohde vanheni siis yhdellä lastanvedolla tuhat ellei parikin tuhatta vuotta! Pronssikauden (Suomessa 1700-500 eaa.) loppupuolella Ristimäen on täytynyt olla merestä pilkistävä saari, mutta kohteen uusi ajoitus on todella mielenkiintoinen. Suomen pronssikausi on yksi iso kysymysmerkki: meiltä tunnetaan vain puolitoista sataa pronssiesinettä koko aikakaudelta, useita hautaröykkiöitä ja asumuksia vain pari.
Keramiikanpala itse on koristeltu painamalla kangasta kosteaa savea vasten, ja kuviointi näkyi edelleen erinomaisesti. Palasen sisäpuoli oli pikimusta, ja siinä saattoi hyvinkin olla karstaa ruuanlaiton jäljiltä.

Romanialaisia pronssikautisia pronssiesineitä, hyvin samanlaisia kuin suomalaiset vastineensa. Näitä kaivaukselta odotellessa. Wikimedia Commons.

Emme avanneet tänään uusia kaivantoja, vaan keskityimme kaivamaan vanhoja syvemmälle. Sain vähän vaihtelua ranteen rasitukseen auttamalla maastonmuotojen kartoituksessa. Heiluin siis prismasauvan varressa erään vanhemman opiskelijan mitatessa koordinaatteja takymetrilla. Melkein koko kesän olin tehnyt samaa Aboa Vetuksessa, mutta parin metrin etäisyys siistissä sisätilassa ei juuri ole verrattavissa pitempiin välimatkoihin umpimetsässä.

Keskipäivän ruokatunnilla iski valtava kaatosade, jonka jälkeen sää pysyi epävakaana. Iltapäiväisen keramiikkalöydön jälkeen tuskin malttoi kuitenkaan lopettaa kun tahtoi vain löytää lisää. Kuten Henkka-amanuenssi sanoi, jos kerran löytyi yksi ruukunpala, täytyy löydettävää olla enemmänkin. Pronssiesineitä tuskin tulee kuitenkaan vastaan, koska nimestään huolimatta pronssikaudella ne ovat olleet todella harvinaisia. Jos jakaa Suomesta tunnetut löydöt tasaisesti pronssikauden koko keston mukaan, jää esineitä hädin tuskin kymmenen vuosisataa kohti.

Kaivauksella tapahtuu kaikkialla jotakin siihen tahtiin että kaivajan näkökulmasta alkaa olla vaikeaa hahmottaa kokonaiskuvaa. Ehkä huomenna pitäisi jo ottaa muistiinpanovälineet mukaan ja kirjata kaikki ylös. Joka tapauksessa melkein kaikista kaivannoista alkoi ilmestyä palanutta savea ja kuumuudessa olleita kiviä, mikä kertoo siitä että paikalla on sijainnut rakennus joka on palanut. Koeoja 1:n kivirakenteet puolestaan vaikuttaisivat olevan paalunpaikkoja. Uuden yllättävän ajoituksen vuoksi voisi varovasti ajatella talon olevan pronssikaudelta, mutta tämä toivottavasti varmistuu lähipäivinä.

Painaumien halki laajennetusta koeojasta löytyi taas yksi rautanaula, mutta nehän nyt ovatkin jo vanha juttu. Vähäisistä löytömääristä huolimatta on selvää, että kohde on moniperiodinen, kuten sen sijaintipaikalla odottaa sopiikin. Jos edes yhden aikakauden toiminnasta mäellä saisi jonkinlaisen kokonaiskuvan, voisi syystä taputtaa itseään selkään. Mutta tutkimukset jatkuvat näissä uusissa yllättävissä tunnelmissa, toivottavasti maan alta nousee lähipäivinä lisää pronssikautta!

Kuulu tekstiilikeramiikan pala. Keskellä on mahdollisesti jyvän jättämä painauma. Kuva: Ilari Aalto


P.S. Olen melko varma että eräs tekstiilikeramiikan löytäjä tulee mainitsemaan löydöstään vielä pariin kertaan.

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Kolmas päivä

Kreikkalainen filosofi Thales päätteli kaikkeuden perusaineen olevan vesi. Olen alkanut hiljalleen uskoa, että tämä perusaine on itse asiassa muta; ainakin kaivauksilla sitä on kaikkialla.
Harva ammatti on kirjaimellisesti yhtä maanläheinen kuin arkeologia. Töitä ei pääse unohtamaan kotonakaan kun kaikkialta löytyy hiekkaa ja multaa.

Mutta mitä muuta tämä kaivauspäivä toi tullessaan kuin maaperää? Avasimme pari koekuoppaa lisää ja teimme muutamia löytöjä, mutta mitään ratkaisevaa edistystä ei tapahtunut. Eräästä koekuopasta paljastui palanutta savea, ja metallinpaljastimen suosiollisella avustuksella löysimme mystisten painaumien luota koristeellisen rautaisen ovenhaan. Tekisi mieli ajatella, että haka ja rautanaulat ovat samasta rakennuksesta, mutta muutama metalliesine ei vielä tee taloa. "Kappelin ovensarana," vitsaili kaivausjohtaja. Tietenkin Ristimäki on ollut varhaiskeskiaikainen kappelinpaikka.

Ristimäen eräällä sivulla oli maapaljastumassa selvästi havaittavissa keramiikkaa sekä palaneita kiviä ja luita, joten avasimme siihen uuden koekuopan. Löysimme aseen hylsyn ja pari isoa palaa punasavikeramiikkaa, mutta toisin kuin aluksi arvelimme ei kohde heti paljastunut liedeksi. Jonkinlainen kivilatomus maan alla on, mutta kivet eivät näytä palaneilta eikä niiden ympärillä ole asiaankuuluvaa nokimaata.

Päivän suuritöisin urakka oli 10 metrin koeojan kaivaminen useamman painauman läpi niin, että se yhdistyy aiempaan painauman halkaisevaan kuoppaan. Saimme turpeen ja suurimman osan humuksesta poistettua, mutta lähes koko päivän jatkunut sade aiheutti taas töiden keskeyttämisen kello kahden jälkeen.

Ei ole maailman autuain tunne kontata märässä maassa litimärillä vaatteilla ja kaivaa mutaista kuoppaa. Kaivuuhanskojen alkuperäinen väri ehti jo melkein unohtua kun silmissä vilkkui vain ruskeaa.

Korjaus: Toisin kuin väitin, professorimme ei vielä tänään vieraillut kaivauksilla. Harhainen mieleni teki temput, mutta professori Taavitsainen oli varmasti hengessä läsnä.

Herrasmiesarkeologiaa. Theodore Davis (kolmas oikealla) Kuninkaiden laaksossa.

P.S. Kamerastani loppui tänään akku joten loppuviikkoon en usko pystyväni julkaisemaan uusia kuvia kaivauksilta. Pahoittelen.

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

tiistai 14. syyskuuta 2010

Samuraiden lapsilla lyijymyrkytys?

Antiikin roomalaiset eivät olleet ainoita jotka saivat myrkyllisiä määriä lyijyä elimistöönsä, paljastaa Helsingin Sanomat. Myös samuraiden lapset 1600-luvun Japanissa kärsivät myrkytyksestä.

Kitakyushun yliopiston tutkijat tutkivat samuraiperheiden luita Kokuran zen-temppelistä ja yllättyivät. Kolmevuotiailla lapsilla luiden lyijypitoisuus ylitti nykyiset turvarajat 120-kertaisesti. Samurailla itselläänkin oli lyijyä luissaan 50 kertaa turvallisen määrän verran.
Lasten voimakkaan altistumisen lyijylle tutkijat selittävät sillä, että ylhäisönaiset käyttivät ainetta meikissään. Lastenhoidon ja imetyksen kautta olisivat lapsetkin saaneet tästä osansa.

Tutkijat arvelevat lasten olleen älyllisesti jälkeenjääneitä raskasmetallipitoisuutensa takia. Mutta jos ylhäisö oli lapsina vajaaälyisiä, mahtoiko tilanne parantua aikuisiälläkään?
Tällaiset ongelmat jäivät lyijymeikkiä käyttävän eliitin murheeksi: Japanin maaseudun asukkaiden luista vastaavanlaisia lyijypitoisuuksia ei ole mitattu.

Toinen päivä

Tämä päivä valkeni kaikeksi onneksi valoisampana kuin edellinen, eivätkä luonnonolot pystyneet pysäyttämään tiedettä Ristimäellä. Ensimmäisessä koeojassa kaivauduttiin kaikilta osin humuksen läpi hiekkakerrokseen, joka oli ensimmäinen dokumentointitaso. Dokumentointi tapahtui valokuvaamalla ja piirtämällä.

Tänään nousivat maan uumenista myös ensimmäiset löydöt. Paljastui, että kaikki metallinpaljastimen signaalit olivat peräisin neljästä taotusta rautanaulasta, jotka tulivat hieman hiekkakerroksen yläpuolelta. Kaksi niistä oli pienempiä, mahdollisesti hevosenkenkänauloja, mutta kaksi oli isoja rakennusnauloja. Kenties paikalla on sijainnut puinen rakennus? Ensimmäisestä koeojasta on paljastunut uusia kiviä, jotka saattavat olla rakenteita, mutta mene ja tiedä. Luonnon kädenjäljessä on aina helppoa nähdä mitä haluaa. Aivan loppupäivästä teimme muitakin löytöjä: yhdestä uudesta koekuopasta löytyi hiiltynyttä maata (polttokenttäkalmisto, nuotiopaikka?) ja toisesta hiilenpala.


Löytö! Ilari Aalto

Avasimme kolme uutta koekuoppaa, joista yksi halkaisee painauman, josta vuoden -98 inventoinnissa paljastuneen pronssikiekon ounasteltiin olevan peräisin. Ehdimme kaivaa humuskerroksen alle, mutta missään kohti ei vaikuttanut siltä, että maaperää oltaisiin reilu vuosikymmen sitten häiritty. Taisimme siis osua väärään kuoppaan.

Allekirjoittanutkin oli tänään kuvauksellinen. Kuva: Jussi Moisio
Mielenkiintoista kyllä, emme vielä toisenkaan päivän päätteeksi tiedä, mitä oikeastaan tutkimme. Rautanaulat olivat toki kiva yllätys, mutta ne eivät ainakaan vahvistaneet kalmistoteoriaa. Hiilimaa kuitenkin paljastaa paikalla olleen jotakin muinaista toimintaa, joten jatkamme toiveikkaina. Sääennusta ei tosin näytä järin innostavalta, sadepäiviä on luvattu enemmän kuin tarpeeksi. Märkäpuvut mukaan vaan ja tutustumaan meriarkeologiaan!

P.S.
Kaivaminen, juurien kitkeminen ja puiden kaataminen on oikeasti ihan fyysistä työtä vaikkei uskoisi. Kaivamme seitsemän ja puoli tuntia päivässä, ja kun sen jälkeen on vielä luento ja tunti karatea voin kertoa että ihmisolennosta on imetty mehut tehokkaasti.

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

Viikon sitaatti numero 2

"Arkeologia on tieteiden tirkistelijä. Se on hiekkalaatikollinen ihmisiä, joita ei kiinnosta minne he ovat menossa; he haluavat vain tietää missä kaikki muut ovat olleet."
- Yhdysvaltalainen journalisti ja kirjailija Jim Bishop


Avalokiteshvaran pää Bayonin temppelistä Angkorissa. saumilshah, Flickr.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Ensimmäinen päivä: seikkailu alkaa – kosteasti

Tänään alkoi arkeologian toisen vuoden opiskelijoiden opetuskaivaus Kaarinan Ravattulan Ristimäessä. Seuraavan kahden viikon aikana yritän päivittäin kertoa miten kaivaus on edennyt ja mitä löytöjä on tullut vastaan. Pysykäähän kuulolla!


Mitä tutkitaan?

Kuva: Maanmittauslaitos

Kohde on pieni mäenkumpare keskellä peltoa ja suoranaista muinaisjäännöskeskittymää, aivan Turun ja Kaarinan rajalla. Kumpareen toisella laidalla on useita vajoamia, jotka saattavat olla jälkiä ruumishaudoista. Toisella puolen taas on kivikkoa, jossa voisi sijaita polttokenttäkalmisto.

Mäkeä on tutkittu hyvin vähän, mutta sen sijainti ja nimi ovat mielenkiintoiset. Turun seudulla on parikin Ristimäkeä, joissa sijaitsee rautakautinen kalmisto. Kuuluisin näistä on merovingiaikainen Turun Ristimäki I, josta on löytynyt mm. kahdeksan miekkaa ja venehautauksen jäännökset. Myös Kärsämäen (jolla sijaitsee merkittävä roomalaisaikainen kalmisto) nimi lienee väännös Ristimäkeä tarkoittavasta Korsbackenista.

Ristimäki on kuvassa vasemmalla. Oikeassa laidassa näkyy kuppikivi ja taustalla isompi Ristimäki II, jossa sijaitsee peittynyt/tuhoutunut hautaröykkiö. Kuva: Ilari Aalto

Vuoden 1998 inventoinnissa erääseen vajoamaan kaivettiin koekuoppa, josta löytyi palanutta savea ja pronssirengas, johon oli kiinnittyneenä poikkeuksellisen hyvin säilynyttä pirtanauhaa. Pirtanauhan oletetaan tulleen Suomeen vasta keskiajalla, joten tutkimamme kohde mahdollisesti kuuluu historialliseen aikaan.

Day 1


Olin aamulla pakannut kaiken mitä tarvitsisin kaivauksella, lastaa myöten. Ennen lähtöäni rukoilin hetken esivanhempia, etteivät nämä loukkaantuisi vaikka heidän tuhatvuotinen hautarauhansa saattaisikin rikkoutua.
Aamu oli kauniin autereinen, ja Aurajoen vartta Ravattulaan pyöräillessä kaikki muinaismuistot joiden ohi kuljimme herättivät tajuamaan että nyt tosiaan oltiin matkalla menneeseen.

Kaivauspaikalle saavuttuamme saimme odotella kaivausjohtajaa aika tovin, ja odottaminen tuntui turhauttavalta. Allamme oli tutkimaton mahdollinen muinaisjäännös, mutta emme voineet tehdä mitään.



Tutkittava alue oli pahasti metsittynyt, joten kun henkilökuntakin oli paikalla, pääsimme ensitöiksemme savottahommiin. Vesakko sai yllättävän pian kyytiä sahoilla, kirveillä ja oksasaksilla, ja maastosta alkoi selkeämmin erottaa niitä paljonpuhuttuja painaumia.

Vanhemmat opiskelijat olivat ystävällisesti jo muutama päivä aiemmin käyneet paaluttamassa paikan ja luomassa sinne koordinaatiston, johon kaivettavat alueet sitten sidotaan. Niinpä saatoimme puustoa raivattuamme lähteä pintaturpeen poistoon. Hiekkainen maa oli helppoa kaivaa, mutta heti turpeen alla risteili tiheä juuristo, joka hidasti touhua huomattavasti. Sade ja ruokatauko keskeyttivät puuhamme pariin otteeseen, mutta lopulta saimme hiekkamaan esille. Metallinpaljastin oli pitänyt koeojassa lupaavia ääniä, joten kenties se ei osunut aivan harhaan. Sen, pitääkö polttokenttäkalmistoteoria paikkansa, saamme kuitenkin selville vasta huomenna. Sade yltyi kaatosateeksi ja koeoja muuttui uima-altaaksi, joten jouduimme lopettamaan kaivaukset jo kello kahden maissa odoteltuamme sateen laantumista hyvän tovin. Lienee sanomattakin selvää että sade lakkasi saman tien kun olimme saaneet tavarat kasaan.

Arkeologia – hyvä ammatti kaloille. Kuva: Ilari Aalto.


...vaan kuinkas sitten kävikään?

Seuraava kaivauspäivä

maanantai 6. syyskuuta 2010

Viikon sitaatti numero 1

Ajattelin piristää elämääsi, rakas lukija, aloittamalla viikottaisen arkeologiasitaattien julkaisemisen. Maailma on täynnä kaikkea mitä arkeologiasta on sanottu ja mitä toisaalta olisi voinut jättää sanomattakin, joten ottakaamme siitä opiksi. Aloitetaan professori Henrik Liliuksen ajatuksilla:
Kulttuuriperinnön vaalimiseen liittyy se, että pystymme näkemään menneen ajan esineissä ja rakennuksissa ikuisia arvoja, sellaisia pitkän linjan perusominaisuuksia, jotka voidaan havaita aineistossa sen syntyajasta riippumatta.
- Professori ja entinen valtionarkeologi Henrik Lilius

Koristetiili keskiajalta, Winchester. Wessex Archaeology, flickr.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Maistuisiko parisataa vuotta vanha olut?

Historiantutkijat ja samppanjanystävät ovat innolla seuranneet tutkimuksia Föglön saaren edustalla Ahvenanmaalla, mistä sukeltaja heinäkuussa löysi laivalastillisen säilyneitä samppanjapulloja 1800-luvun alussa uponneesta aluksesta. Nyt kun samppanjat on saatu nostettua, löytyi kaikkien yllätykseksi myös olutpulloja, joiden sisältö on, kuten shampanjapullojenkin, mahdollisesti maailman vanhinta.

Noin 70 samppanjapullon nosto maksoi Ahvenanmaan maakuntahallitukselle suolaiset 85 000 €, mutta toisaalta pullojen markkinahintakin pyörii kymmenissä tuhansissa euroissa. Olutpullojen hintaa ei ole arvioitu, mutta hämmästyttävää kyllä niidenkin sisältö vaikuttaa pimeissä ja viileissä olosuhteissa säilyneen hyvänä. Pullojen paine on estänyt merivettä tulvimasta sisään. Tähän asti vanhimpana säilyneenä oluena on pidetty vuonna 2006 Englannin Staffordshiresta panimon varastosta löytynyttä erää Ratcliff Ale Crownedia vuodelta 1869, joka sekin yllättäen paljastui juomakelpoiseksi, ja vieläpä hyvän makuiseksi. Harva olut voi kehuskella säilyvänsä muutamaa vuotta kauemmin.

Olutta. Kuva ei liity löytöön. Wikimedia commons.

Mutta nyt seuraakin viininlipittäjien ikuinen dilemma: kuka rohkenee juomaan löydetyt aarteet? Viini on kuitenkin elintarvike, jonka arvo perustuu sen juomiseen, kertaluontoiseen elämykseen. Itsestäni tuntuisi aika pahalta juoda jotakin niin vanhaa ja niin kallista. Ilmeisesti nämä irtaimet muinaisjäännökset eivät kuitenkaan päädy myyntiin, eivät Föglön eivätkä Staffordshiren pullot.

Sammpanja ja olut olivat matkalla Pietariin, missä joku viininystävä varmasti pettyi suuresti kun odotettu laiva ei koskaan saapunut. Pullojen määrästä päätellen tilaaja kuitenkaan on tuskin ollut yksityishenkilö, vaan pikemminkin jokin aatelissuku tai kauppahuone.

Löydöstä on uutisoitu lähes viikoittain, mutta tässä on muutama linkki aiheesta:

HS: Ahvenanmaan hylystä löytyi maailman vanhinta olutta

Iltalehti: Hylyssä jopa 70 pulloa arvosamppanjaa

maanantai 30. elokuuta 2010

Wrov Maria verkkoon

Huu, jännittävää. Eräs Suomen aluevesien mielenkiintoisimmista hylyistä, vuonna 1771 Nauvon saaristoon uponnut Vrow Maria, pääsee aivan uudenlaisen julkisuuden kohteeksi. Museoviraston meriarkeologian yksikkö suorittaa hylyllä kenttätutkimuksia 30.8.-10.9.2010, ja tutkimuksia voi seurata tänään 30.8. aukeavassa blogissa osoitteessa http://vrouwmariavedenalla.wordpress.com/ .

Wrov Maria silloin kun vielä viettä aikaa vedenpinnan yläpuolella. Wikimedia.

Tutkimuksen tarkoituksena on mm. selvittää laivassa käytettyjä puulajeja, mallintaa hylky ja tutkia mahdollisuuksia sen nostamiseksi. Ryhmä tekee yhteistyötä myös Helsingin yliopiston mikrobiologien kanssa, joille toimitetaan näytteitä laivasta niissä pesivien bakteerien ja sienten tunnistamiseksi. Tutkimuksen toivotaan valottavan puuhylkyjen säilymistä Itämeressä.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Kuvia menneestä

Mietitkö koskaan kaupungilla tai missä tahansa kulkiessasi, miltä paikka on näyttänyt viisikymmentä tai sata vuotta aiemmin; mitä siellä on tapahtunut ja minkälaisia ihmisiä siellä on liikkunut? Venäläinen valokuvaaja Sergej Larenkov ilmeisesti miettii.

Yllä olevasta linkistä pääset katsomaan joitakin Sergein Livejournalissa julkaisemia kuvia, joissa hän on yhdistänyt II maailmansodan aikaisia valokuvia uusiin, täsmälleen samoilta paikoilta otettuihin. Lisää näitä kuvia voit ihastella tai kauhistella vaikkapa Michael Shanksin arkeologiblogissa.

perjantai 6. elokuuta 2010

Varokaa jääkarhuja

Jotkut arkeologit väittävät ettei muinaistutkimus ole jatkuvaa seikkailua Indiana Jonesin malliin, vaan oikeastaan aika tavanomaista puuhastelua. Kaksi tanskalaista arkeologia, Jens Fog Jensen ja Bjarne Groennov, taitavat olla asiasta eri mieltä jääkarhun hyökättyä heidän kimppuunsa kesken tutkimuksen.

Arkeologien vihollinen, jääkarhu (Ursus maritimus). Kuvan karhu ei liity tapaukseen. wikimedia

Jensen ja Groennov olivat Gröönlannissa tutkimassa natsien säähavaintoasemaa, kun suuren kiven takana ollut jääkarhu kiinnostui tutkijoista. Nämä yrittivät hätyyttää kontiota pois, mutta karhu hyökkäsi Jensenin kimppuun ja heitti tämän maahan ennen kuin alkoi purra ja raapia tätä. Arkeologien onneksi mutta jääkarhun epäonneksi Groennovilla oli mukanaan ase, jolla tämä kahdella laukauksella tappoi aggressiiviseksi käyneen osan biodiversiteettiä. Lyhyen hoidon jälkeen (ja selitettyään viranomaisille miksi olivat päätyneet vähentämään jääkarhukantaa) tutkijat palasivat Tanskaan.

Natsit olivat rakentaneet säähavaintoaseman II maailmansodan aikaan tehostaakseen sääennusteiden tekemistä Länsi-Euroopassa. Mutta onko sattumaa että juuri natseihin liittyvällä tutkimuspaikalla käydään Jonesmainen kamppailu? Tässä taitaa olla salaliittoteoreetikoille paikka iskeä.

Uutinen on luettavissa mm. täältä ja täältä.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Seremoniallinen rakennus paljastui Marden Hengeltä Britanniassa

Marden Henge Wiltshiressa on Ison-Britannian suurin mutta huonoiten tunnettu kivikautinen henge-rakenne. Se on huomattavasti suurempi kuin Stonehenge tai Avebury, noin 10,5 hehtaaria, mutta siinä ei ole jäljellä ainuttakaan pystykiveä.

Viimeksi 1960-luvulla tutkittu alue on saanut viimein ansaitsemaansa huomiota. Uudet kaivaukset pyrkivät mm. selvittämään pahoin maankäyttö- ja kyntötöissä tuhoutuneen Hengen ajallista suhdetta muihin vastaaviin. Tarkoituksena on myös yrittää löytää kehän sisällä sijainneeseen 1800-luvulla tasoitettuun hautakumpuun liittyviä esineitä.

Kohde on yllättänyt tutkijat positiiviesti monella tapaa: kehän sisältä paljastui esimerkiksi aiemmin tuntematon pienoiskehä, ja 27.7. English Heritage uutisoi kehän yhteydestä löytyneen uskonnollisen rakennuksen jäänteet.
"Löytö on ylittänyt odotuksemme ja on hyvin jännittävä. Se vaikuttaa neoliittiselta papin tiloja vastaavalta rakennukselta. Aivan etuoven edustalla on pitkä leviämä hiiltä ja yleistä jätemateriaalia, josta olemme tehneet joitakin mahtavia löytöjä, kuten keramiikkaa, nuolenpään, hyvin tuoreelta näyttäviä pii-iskoksia ja sianluita – asioita jotka eivät yleensä säily arkeologisilla kohteilla. Näiden sirpaleiden tulisi auttaa meitä paremmin ymmärtämään mitä täällä on ollut meneillään,"
kertoi English Heritagen esihistorioitsija Jim Leary.

Marden Henge ajoittunee aikaan 2000-2400 eaa., eli lähelle Stonehengen ikää.
Lisätietoa löytyy mm. täältä.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Mutta missä on Störtebekerin pää?

Lokakuussa 1400 tai 1401 mestasi Hampurin pyöveli pahamaineisen merirosvopäällikkö Klaus Störtebekerin. Tarinan mukaan Störtebeker oli ennen teloitusta kysynyt kaupungin raadilta, säästäisivätkö nämä hänen miehistään ne, joiden ohi hän onnistuisi päättömänä kävelemään. Päätä lyhyempänä hänen ruumiinsa kerrotaan nousseen ja tallustaneen peräti 11 miehen ohi, mutta yhtä kaikki raati teloitutti kylmäverisesti kaikki 30.

Störtebekerin kallo ennen katoamistaan 2010. wikimedia

Störtebeker oli legenda jo eläessään. Hänen nimensä ("Pikarin yhdellä kulauksella tyhjentäjä") kerrottiin tulleen siitä, että hän sai neljän litran juoma-astian tyhjäksi todella yhdellä kulauksella. Hänen pikariaan säilytettiin Hampurin raatihuoneella sen paloon 1842 asti.
Störtebeker kuului vitaaliveljiin, järjestöön, joka oli perustettu 1392 kuljettamaan elintarvikkeita Meklenburgin herttualle Albrektille tanskalaisten piirittämään Tukholmaan ja ryöstelemään tanskalaisten laivoja. Sodan jälkeen veljet alkoivat kiusata kaikkia Itämerellä, ja kutsuivatkin itseään Jumalan ystäviksi ja kaikkien muiden vihollisiksi.

Störtebekerin irrallinen pää joutui sadoiksi vuosiksi kadoksiin, kunnes se löydettiin teloitussaarelta 1878, ja asetettiin esille museoon 1922. Se on ollut yksi museon tärkeimmistä aarteista, sillä hurjapäinen merirosvokapteeni on noussut jonkinlaisen kansallissankarin asemaan erityisesti Hampurissa. Vuoden 1999 radiohiiliajoitus kertoi rautapiikin lävistämän kallon olevan oikean ikäinen, mutta DNA-vertailu kapteenin jälkeläisiin ei paljastanut mitään.

Kallon perusteella tehty vaharekonstruktio. wikimedia

Nyt kallo kuitenkin on taas hakoteillä: tammikuun 9. se yksinkertaisesti katosi museosta. Tässä olisi asiasta tietäville rikastumisen paikka, sillä museo on tarjonnut kallon löytämiseen johtavista vihjeistä tuhansien eurojen palkkion. Hampurin museon johtajan Lisa Kosokin mukaan kallo onkin mittaamattoman arvokas kappale kaupungin historiaa.

Mutta kuinka niin arvokas esine voi noin vain kadota? Tutkimus polki paikoillaan, kun poliisi syynäsi kaupungin goottiryhmiä ja muita pääkalloihin fiksaatioita kokevia henkilöitä. Yksi mahdollisuus on, että kallo on päätynyt Helvetin enkelien käsiin, jotka käyttävät merirosvosymboleja ja joista osa pitää Störtebekeriä sankarina. Suoria näyttöjä teorialle ei ole, mutta paikallislehti Morgenpost kertoi "sisäpiiriläisen" kertoneen, että nimetön varas oli tarjonnut kallon ilmaiseksi Helvetin enkeleille. Teorian puolesta puhuu myös, että jokin aika kallon katoamisesta moottoripyöräjengi oli jättänyt esille erään vähän nuoremman kallon, joka oli varustettu tekstillä "ei tacoja", viitaten kilpailevaan Bandidos pyöräjengiin.

Jos Störtebekerin pää on päätynyt Helvetin enkelien käsiin, se taitaa olla kaltaisessaan seurassa. Störtebeker oli ilmeisen verenhimoinen tyyppi, eikä hänestä myöhemmin maalattu kuva eräänlaisena Robin Hoodina liene lähellä totuutta. Kerrotaan että hänen teloituksensa jälkeen raati olisi löytänyt hänen laivansa mastoista suuret määrät arvometallia, joka ei siis ainakaan ollut päätynyt köyhien haltuun.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Etiopian evankeliumit

Qumranin kääröt lienevät tuttuja varhaisen juutalaisen ja kristillisen kirjallisuuden ystäville, samoin tuttuja ovat Naq Hammadin gnostilaiset käsikirjoitukset eurooppalaisista keskiaikaisista teoksista puhumattakaan. Mutta harva lienee kuullut Etiopian käsikirjoituksista, Gariman evankeliumeista. Ne saattavat kuitenkin olla vanhimmat säilyneet illuminoidut eli maalatut kristilliset tekstit.

Etiopialaisia pyhimyksiä. wikimedia

Gariman evankeliumit ajoittuvat tuoreen radiohiiliajoituksen mukaan vuosien 330 ja 650 välille, ja ne on kirjoitettu etiopialaisella ge'ezin kielellä. Kirjat ovat säilyneet syrjäisessä luostarissa Tigrain seudulla reilun parin tuhannen metrin korkeudessa. Kirjat on tarinan mukaan kirjoittanut luostarin perustaja, Abba Garima. Legenda saattaa radioajoituksen pohjalta olla tottakin, sillä isä Garima eli 400-luvulla. Tarina kertoo teosten myös valmistuneen yhdessä päivässä, minkä mahdollistamiseksi Jumalan kerrotaan estäneen aurinkoa laskemasta, mutta sen todenperäisyyttä tutkimukset eivät kerro.

Gariman evankeliumeissa huomionarvoista on paitsi niiden ikä, myös niiden runsas maalauskoristelu. Kuva-aiheet esittävät mm. kasveja, lintuja ja evankelistoja, ja niiden tyyli on varhaisbysanttilainen. Maalaus onkin mahdollisesti tehty Lähi-idässä, joskin teksti on lähes varmasti Etiopiassa kirjoitettu. Kahdesta kirjasta Garima I:n kannet ovat myös huomionarvoiset, koska ne ilmeisesti ovat alkuperäiset. Näinollen Garima I olisi vanhin omissa kansissaan oleva käsikirjoitus maailmassa.

Uutisen voit lukea täältä. Lisää kuvia ja tietoa löytyy myös täältä.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Uutispläjäys

Parin viimeviikon aikana on arkeolgiassa ympäri maailman tehty hienoja löytöjä. Niistä ilahduttavan monet ovat olleet esillä mediassa Suomessakin. Tässä muutamia:

Eräästä maailmaa vuonna 2001 mullistaneesta tapahtumasta löytyi positiivisiakin puolia, kun WTC:n raunioiden alta paljastui 1700-luvun laivan runko. Laiva lienee joutunut sinne maantäyttötöissä vuosisadan lopulla, kun aluetta laajennettiin Hudson-joelle. Lähettyviltä löytyi myös noin 45 kg painoinen ankkuri, mutta vielä on epäselvää, kuuluiko se löydettyyn laivaan.
Aiheesta lisää löytyy täältä ja täältä. Kuvia aluksesta löytyy täältä.

BBC News kertoi 22.7. Stonehengen läheisyydestä löytyneen samaan seremonialliseen kokonaisuuteen kuuluneen puupaaluista koostuneen kehän jäänteet. Laajan kartoituksen myötä tehty löytö pistää tutkijat pohtimaan uudestaan Stonehengen ympäristön merkitystä sen huippuaikana, 4500 vuotta sitten. Uutisen voit lukea täältä, ja lisää tietoa löytyy täältä.

Stonehengehän se siellä. wikimedia.

Orkeyn saarelta Skotlannista puolestaan löytyi pari vuosi sitten löytyneelle "Venusfiguurille": siinä missä edellisvuoden löytö oli hiekkakiveä, on nyt löytynyt 4600 vuotta vanha veistos poltettua savea. Naisveistokset voivat esittää jumaluuksia, mutta yhtä hyvin ne voivat olla vaikka Barbie-nuken esiasteita. Joka tapauksessa ne ovat Skotlannin vanhimpia ihmisveistoksia. Paikalta löytyi myös jäänteet talosta, jonka perustusten alle oli asetettu lehmän kallot. Aiheesta lisää täällä. Myös Cyanide & Happiness -sarjakuva on esittänyt oman tulkintansa venusfiguureista.

Stralsundista Saksasta paljastui jokin aika sitten kahden kolmikymmenvuotisen sodan aikaisen habsburgilaisen sotilaan ruumiit. Sotilailla oli yllään poikkeuksellisen hyvin säilyneitä jäänteitä vaatteista sekä kattava aseistus. Luurangot löytyivät juoksuhaudasta, ja löytyneiden aseiden määrästä useampikin soturi sai surmansa samassa paikassa. Sota oli Euroopan tuhoisin ennen maailmansotia, ja siinä kuoli arviolta puolet Saksan miespuoleisesta väestöstä. Uutisen voit lukea täältä.

Zablatin taistelu kolmikymmenvuotisen sodan ajalta, 1619. wikimedia

Yksi mielenkiintoinen viimeaikainen löytö on Ruotsista. Motalassa Itä-Göötanmaalla osui arkeologin lastaan kivikautinen sarviesine, joka erehdyttävästi muistuttaa penistä. Löytö on harvinainen ja herätti heti tulkinnan, että sitä olisi käytetty dildona. Toisaalta se olisi voinut olla kiven työstöön niin sanotussa pehmytiskennässä tarkoitettu työkalu, puisen patsaan osa tai mitä tahansa muutakin. Dildoselitystä vastaan puhuu esineen lyhyys: sen kokonaispituus on vain 10,5 cm. Oli esine mitä tahansa, se on mielenkiintoinen löytö, sillä luuesineet säilyvät harvoin kivikautisessa yhteydessä. Uutisen voit lukea vaikka täältä, ja tehdä omat päätelmäsi esineen käyttötarkoituksesta. Deviant Art -sivuston jäsen Humon on huomioinut löydön sarjakuvassaan.

Lisää uutisia seuraa pian!

Lisäys 30.7.2010: Jokin aika ennen Motalan luuesineen löytymistä uutisoitiin Ulmin läheltä Hohle Felsin luolasta löytyneestä kiviesineestä, jonka yksi tulkinta oli, että se olisi toiminut seksivälineenä. Esine on noin 20 cm pitkä ja kauniisti kiillotettu. Iältään se on 28,000 vuotta, mikä tekisi siitä maailman vanhimman dildon. Löydön tehneen Tübingenin yliopiston professori Nicholas Conardin tulkintaa ei tunnu haittaavan se, että kiviesineessä on selviä jälkiä piiesineiden työstöstä. Kertooko tämä taas enemmän vanhemman kivikauden privaattielämästä vai arkeologien mielenliikkeistä? Löydöstä voit lukea täältä.