Jatulintarhojen jäljillä

Suomen rannikolle rakennetut kivilabyrintit eli jatulintarhat ovat aina kiehtoneet minua, eikä ole yhtään sattumaa, että jatulintarha päätyi myös lasten tietokirjamme Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita otsikkoon. Siksi olinkin erityisen otettu, kun dokumenttityöryhmä Vox Turku pyysi minua mukaan jatulintarhoja käsittelevään dokumenttielokuvaan.

Dokumenttiin Saaristo-Suomen jatulintarhat pääset käsiksi klikkaamalla alla olevaa kuvaa:

Dokumenttia varten pääsin mukaan kahdelle reissulle Turun saaristoon, ensin tiedustelumatkalle kuvauskohteille vapunpäivänä ja kuukautta myöhemmin varsinaiselle kuvausreissulle. Laitan tässä matkoilta vähän tunnelmakuvaa kulissien takaa:

Aivan ensimmäiseksi pitää esitellä dokumenttiin saatu kulkupeli, huikean hieno vuoden 1960 Peugeot 404. Kuvaustiimi oli saanut auton lainaan Åbo Akademin Donner-instituutin kirjastonhoitajalta.

Vuoden 1960 Peugeot 404 ja dokumentin toimittaja Aleksi. Kuva: Ilari Aalto.

Tässä autossa kaikki on mekaanista ja funktionaalista. Kuva: Ilari Aalto.

Käynnistyessään Peugeot töräytti kunnin savupilven, ja sen kyydissä tunsi eri lailla kuin uudemmissa autoissa olevansa matkalla. Auto keräsi huomiota matkalla, ja pysähdyspaikoilla ihmiset tulivat juttelemaan ja ihastelemaan. Vaikka puhe oli jatulintarhoista, auto taisi olla dokumenttielokuvan pääosassa.

Dokumentissa vieraillaan kolmella varsin erilaisella jatulintarhalla. Jatulintarhat ovat siis kivistä koottuja pyöreitä labyrinttejä, joissa ulkokehältä johtaa yksi mutkitteleva reitti keskelle. Vanhimmat jatulintarhakuvat ovat pronssikaudelta Välimeren alueelta, mutta Suomessa jatulintarhoja on alettu rakentaa todennäköisesti historiallisella ajalla. Samaa kuviota on maalattu keskiaikaisten kirkkojen seinille, joten silloin se ainakin on ollut tuttu.

Ensimmäinen kohde on Ruissalossa Kuuvannokassa oleva kalliohakkaus, joka on vuosiluvun perusteella vuodelta 1843.

Ruissalon kalliohakkaus näkyy kuivalla säällä vain haaleana, joten se
on helppo missata. Kuva: Ilari Aalto.

Tiedusteluretkellämme vahvistimme jatulintarhaa vedellä. Kuva: Ilari Aalto.

Liidulla vahvistettuna jatulintarha erottuu selkeästi, ja sen vierestä löytyi
ajoittava vuosilukukin. Kuva: Ilari Aalto.

Ruissalo on tunnettu hienoista tammimetsistään, ja kesäkuun alussa tammien nuoret lehdet olivatkin kauneimmillaan. Dokumenttikuvauksissa oli tiukka aikataulu, mutta pysähdyimme matkan varrella nopeasti ihailemaan vasta kunnostettua Choraeuksen lähdettä, joka on nimetty 1800-luvun taitteessa Turun akatemiassa vaikuttaneen runoilija Mikael Choraeuksen mukaan.

Choraeuksen lähteen kiveys vuodelta 1849 on kunnostettu edustavaksi.
Kuva: Ilari Aalto.

Seuraava kohde oli moderni jatulintarha, jonka turkulainen olutseura on rakentanut vuonna 2010 Turun Luolavuoreen entisen kaatopaikan päälle. Paikalta on hieno näkymä Turun kaupunkiin.

Kameran asettelua Luolavuoren jatulintarhalla. Kuva: Ilari Aalto.

Luolavuoren jälkeen pidimme lounastauon ja suuntasimme dokumentin pääkohteelle, Nauvon Finbyssä sijaitsevalle Hvitsin jatulintarhalle. Nauvoon kuljetaan Turusta Saariston rengastietä Paraisten kautta, ja matkalle mahtuu yksi lossimatka. Matkan varren silloilta ja lossista saatiin dokumenttiin hienoja dronekuvia.

Peugeot 404 kuvaustauolla matkalla Nauvoon. Kuva: Ilari Aalto.

Nauvossa Hvitsin jatulintarha lähellä kirkonkylää, Sellmontien varressa. Ikävä kyllä jatulintarhalla ei ole virallista parkkipaikkaa, joten autoa parkkeeratessa on hyvä kysyä lupa asukkailta tai vähintään jättää puhelinnumeronsa tuulilasiin. Meille paikallinen isäntä onneksi antoi pysäköintiluvan, mutta jatulintarhalle on kuulemma viime aikoina ollut paljon kävijöitä, jotka ovat pysäköineet minne sattuu. Jos kävelykuntoa riittää, kirkolta lähtee jatulintarhalle kävelyreitti, joten auto on paras jättää kirkolle ja suoria loppureitti jalan.

Samalla kalliolla jatulintarhan kanssa on vaikuttava vanha tuulimylly.
Kuva: Ilari Aalto.

Hvitsin jatulintarha Finbyssä on säilynyt hyvin. Vapunpäivän tarkastusretkellä
ilma oli Nauvossa raikkaan sateinen. Kuva: Ilari Aalto.

Finbyn jatulintarha on hieno kohde monesta syystä: toisin kuin useimmat saariston jatulintarhat, se on isossa saaressa eikä luodossa, jolle pääseminen vaatisi veneen. Se on myös suuri ja selkeä. Koska jatulintarha on loivassa kalliorinteessä, sen muoto myös erottuu kauniisti.

Kävin Finbyssä ensimmäisen kerran arkeologian opiskelijoiden kevätretkellä 2012. Sen jälkeen olen palannut paikalle useasti, muun muassa muinaisjäännöskirjan ja arkeologisen alastonkalenterin kuvauksia varten.

Kuvauspäivänä ilta oli autereinen ja lämmin. Jatulintarha näyttää upealta ilmasta käsin, joten siitä otettiin dokumenttiin myös dronekuvaa.

Kuvaussuunnitelmien viilailua Finbyn jatulintarhalla. Kuva: Ilari Aalto.

Kuva: Ilari Aalto.

Ilta-auringon säteet osuivat sopivasti kallioon paljastaen jatulintarhan vierestä kallioon hakattuja nimikirjaimia. Koska minulla nyt sattui olemaan liituja mukana taskussa, dokumentoin hakkaukset liiduttamalla. Tyylin perusteella kirjaimet on tehty todennäköisesti 1800-luvulla. Yksi merkintä vaikutti hyvin rapautuneelta. On mahdoton sanoa, liittyvätkö kirjaimet jatulintarhan tekemiseen, vai ovatko myöhemmät kävijät ikuistaneet vierailunsa kallioon. Aivan jatulintarhan vierestä on louhittu kiveä, ja nimet voivat hyvin olla kivenhakkaajien jäljiltä, heillä ainakin olisi ollut sopivat taltat kirjainten kaivertamiseen.

Ilta-aurinko paljasti jatulintarhalla kallioon hakattuja nimikirjaimia.
Kuva: Ilari Aalto.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, joten kesäyön auringon laskiessa mekin suuntasimme kuvausten jälkeen takaisin Turkuun. Kuvaustiimi palasi vielä seuraavalla viikolla kuvaamaan dokumentin taiteellisen tanssikuvauksen. Perimätiedossa ja taiteessa jatulintarhoihin on toisinaan liitetty labyrintin keskellä oleva nuori neito, ja ruotsinkielisillä alueilla jatulintarhan nimi onkin usein jugfrudans, neidontanssi. Niinpä tanssiva neito sopii labyrinttiin hyvin.

Auringon laskiessa käänsimme nokkamme kohti Turkua. Kuva: Ilari Aalto.

Kiitos matkaseurasta! Jos et pääse käymään jatulintarhoilla paikan päällä, tee edes virtuaalivierailu dokumentin kautta. Dokumentti oli tosiaan nähtävissä täällä.

Muinaisuutta Keetterinmäellä

Keetterinmäki näkyy kuvassa suoraan edessä. Kuva: Ilari Aalto.

Turun ja Kaarinan rajalla Aurajokilaaksossa sijaitsee Keetterinmäki, joka ei välttämättä kiinnitä suuremmin ohikulkijan huomiota. Ehkä kannattaisi, koska mäki ympäristöineen pitää sisällään runsaasti historiaa. Mittarin hieman laskettua päivän pahimmista hellelukemista päätin tehdä sinne pyöräretken ja koska jaettu ilo on paras ilo, kirjoitan siitä tänne.

Keetterinmäki sijaitsee aivan Ravattulan Ristimäen lähellä, Turun
ohikulkutien pohjoispuolella. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäki (tai Kietterinmäki, kuten kohde on maastokartassa) sijaitsee Turun ohikulkutien varressa, vain puolen kilometrin päässä Ravattulan Ristimäen kirkonpaikalta. Paikalla vierailun voi hyvin yhdistää käyntiin Ravattulan alueen muilla muinaisjäännöksillä, ja Ristimäeltä Keetterinmäelle pääsee kätevästi ohikulkutien ylittävää siltaa pitkin. Mäki on ilmeisesti saanut nimensä sen juurella 1800-luvulla asuneesta Michel Tjäderistä, jonka nimen paikalliset väänsivät turkulaiseen suuhun sopivaan muotoon Kietteriksi.

Keetterinmäellä sijaitsee useampia pronssi- ja rautakautisia muinaisjäännöksiä. Aivan mäen laella on kaksi pronssikautista hautaröykkiötä eli hiidenkiuasta. Niistä läntisempi on pahasti hajotettu ja kasvaa nuorta kuusikkoa, mutta läntinen ja parempikuntoinen röykkiö hahmottuu paljon selvemmin. Turun yliopiston arkeologit tutkivat sen vuonna 1979, ja röykkiö on rekonstruoitu kaivauksen jälkeen.

Keetterinmäen läntinen, paremmin säilynyt röykkiö. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäen kalliosta silmään osui luonnon omaa taidetta. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäen läntinen röykkiö ei ole Suomen näyttävin hiidenkiuas eikä paikalta aukea puuston takia sellaista näkymää kuin pronssikaudella, jolloin röykkiö on rakennettu näkyvälle paikalle merenlahden vieressä kohonneelle mäelle. Röykkiö on kuitenkin sympaattinen jäännös ehkä 3000 vuoden takaa. Kaivausten perusteella röykkiöön on haudattu kolmen vainajan poltetut luut.

Hiidenkiukaiden menneestä loistosta on vaikea saada käsitystä, koska niiden kivet on tehokkaasti kierrätetty. Röykkiöistä vietyjä kiviä ei tarvitse etsiä kaukaa, koska aivan niiden vieressä kulkee kivistä tehty vanhan aidan pohja. Aita on merkannut Haagan kartanon ja Ravattulan kylän rajaa.

Aidan tolppien perustuksia, joihin
röykkiöiden kiviä on kierrätetty.
Kuva: Ilari Aalto.

Laskeuduin Keetterinmäeltä vanhaa kulku-uraa, josta löytyi vuonna 2014 metallinilmaisimella viikinkiaikainen hopearaha-aarre. Aarre on erikoinen: 26 hopearahaa oli levinnyt 7 metrin matkalle metsätien varteen. Nuorimmat kolikot on lyöty vuoden 1036 jälkeen, joten rahat ovat päätyneet maahan varmaankin joskus 1000-luvulla. Minun korvaani kuulostaa siltä, että rahat olisivat pudonneet maahan kiireessä. On kutkuttavaa kuvitella, mitä paikalla olisi voinut tapahtua tuhat vuotta sitten. Joka tapauksessa löytö viittaa siihen, että sama kulku-ura on ollut käytössä jo rautakaudella.

Polku, jonka varresta löytyi 26 viikinkiaikaista hopearahaa vuonna 2014.
Kuva: Ilari Aalto.

Päästyäni takaisin pellon reunaan seurasin sitä Keetterinmäen eteläkärkeen (Suutela), missä on toinen keskittymä muinaisjäännöksiä. Pienellä alueella on kuppikivi, kuppikallio ja rautakautinen röykkiö. En ollut päivän ainoa muinaisjäännösretkeilijä paikalla, vaan törmäsin siellä ilokseni samalla asialla olevaan pyöräilijäjoukkoon.

Suutelan kuppikallio on aivan pellon vieressä. Kuva: Ilari Aalto.

Kuppikallio löytyi helposti pellon vierestä, ja ilta-auringossa kupit näkyivät erittäin hyvin. Ne oli hiottu siististi kahteen riviin, mikä oli tapana Varsinais-Suomessa. Miksi, sitä ei kukaan tiedä.

Kuppikivi kielomeren keskellä. Kuva: Ilari Aalto.

Kuppikivikin löytyi melko helposti niemekkeen toiselta puolelta. Kiven tasainen, pöytämäinen pinta erottui kauas, vaikka itse kupit eivät näkyneet yhtä hyvin kuin kuppikalliossa.

Suutelan hautaröykkiö. Kuva: Ilari Aalto.

Hieman kuppikiven yläpuolella oli melko pusikoitunut hautaröykkiö, jonka isohkot kivet erottuivat kuitenkin hyvin. Tämä röykkiö on siis rautakautinen, eli satoja vuosia nuorempi kuin mäen laella olevat röykkiöt. Sitä ei ole arkeologisesti kaivettu.

Lopuksi vielä kuva kauniista mäkitervakoista (Viscaria vulgaris), joita Keetterinmäen juuressa kasvoi runsaasti. Mäkitervakko on arkeologinen indikaattorikasvi, jota kasvaa usein rautakautisen asutuksen alueella.

Mäkitervakkoa Keetterinmäen juurella. Kuva: Ilari Aalto.

Matka muinaiseen Suomeen: 11 000 vuotta ihmisen jälkiä

Suomalaiset lähtevät helposti ulkomaille ihastelemaan muinaisten kulttuurien jälkiä unohtaen kokonaan, että Suomessakin on kymmeniä tuhansia kiinnostavia muinaisjäännöskohteita. Niinpä halusimme puolisoni Elina Helkalan kanssa kirjoittaa niistä kirjan Matka muinaiseen Suomeen: 11 000 vuotta ihmisen jälkiä (Atena Kustannus 2017).

Hvitsin jatulintarha Nauvossa on yksi Suomen hienoimmista. Ei tiedetä
tarkkaan, miksi ja milloin näitä kivilabyrinttejä on rakennettu, mutta
ainakin osa niistä on keskiaikaisia. Kuva: Elina Helkala.

Suomalaiset muinaisjäännökset eivät ehkä ole yhtä mahtipontisia kuin Kreikan marmoritemppelit, mutta eivät kotimaisetkaan muinaisjäännökset jätä kylmäksi. Linnavuoren laelta avautuva maisema, pronssikautisen hiidenkiukaan monumentaalisuus tai kivikautisen kalliomaalauksen edelleen erottuva punainen väri sykähdyttävät. Parhaimmillaan suomalaisessa muinaisjäännöksessä ihmistoiminnan jäljet yhdistyvät kauniiseen luontoon.

Levänluhta Isossakyrössä on Suomen arvoituksellisimpia muinaisjäännöksiä.
Paikalla pulppuavasta lähteestä on löytynyt noin sadan merovingiajalla eläneen
ihmisen luut. Kuva: Elina Helkala.

Haapaniemen linnanraunio Salon Kiskossa on hieno esimerkki
myöhäiskeskiajan kartanolinnoista. Kuva: Elina Helkala.

Halusimme kertoa kirjassa, miten erilaisia ja eri-ikäisiä muinaisjäännöksiä Suomesta löytyy. Kirja ei etene kronologisesti kivikaudesta nykypäivään, vaan se on jaettu teemoihin, kuten pyhiin paikkoihin, asuinpaikkoihin, hautoihin ja sotakohteisiin. Kirjan tarkoitus on avata lukijalle kunkin muinaisjäännöksen taustalla vaikuttanutta maailmaa. Kuten kirjan alaotsikko vihjaa, halusimme näyttää koko muinaisjäännösten kirjon vanhimmista 11 000 vuoden takaisista asuinpaikoista II maailmansodan aikaisiin puolustuvarustuksiin.

Suomessa on satakunta rautakaudella ja keskiajalla varustettua linnavuorta.
Liedon Vanhalinna on yksi tunnetuimpia. Kuva: Elina Helkala.

Raaseporin linna tekee raunionakin vaikutuksen. Raaseporinjoen saarelle
1300-luvun lopulla rakennettu linna on nyt kokonaan kuivalla maalla.
Kuva: Elina Helkala.

Meillä oli kirjaa tehdessä selvä työnjako: arkeologina minä kirjoitin tekstin ja valitsin kohteet ja kuvataitelijana Elina vastasi näyttävästä kuvituksesta. Kirjan kirjoittaminen olikin meille hyvin konkreettinen matka Suomen muinaisuuteen. Reissasimme läpi Suomen Ahvenanmaalta Nuorgamiin historiallisten jälkien perässä. Matkalle mahtui monia vaikuttavia paikkoja, kuten saamelaisten pyhä Taatsinseidan seitakivi Kittilässä, Hakoisten linnavuoren ympäristö Janakkalassa ja Saraakallion kalliomaalaukset Laukaassa.

Rautakauden kalmistoista voi löytää kuppikiviä. Ei tiedetä tarkkaan,
mihin kuppeja on käytetty, mutta mahdollisesti niihin on uhrattu. Kuvan kivi
on Janakkalan Laurinmäeltä. Kuva: Elina Helkala.

Hirveä esittävä kivikautinen kalliomaalaus Laukaan Saraakalliossa.
Kuva: Elina Helkala.

Kirjassa on runsas valokuvakuvitus, mutta aina muinaisjäännösten kuvaaminen ei ollut helppoa. Museoviraston muinaisjäännösten hoito on lakkautettu joitakin vuosia sitten resurssisyistä, ja se näkyy. Monet näyttävätkin kohteet ovat alkaneet kasvaa umpeen. Elina onnistui kuitenkin löytämään haastavistakin kuvauskohteista kiinnostavia näkökulmia. Kirjassa on myös Elinan tekemiä rekonstruktiopiirroksia esimerkiksi eri aikakausien asumuksista ja rautakauden vaatteista.

Rautakauden lopulla asuttiin hirsisissä savupirteissä. Tällaisia
pirttejä on ollut esimerkiksi Hämeenlinnan Varikonniemessä.
Kuva: Elina Helkala.

Muinaiset paikat ovat kulttuuriaarteita. Niille voi pysähtyä kuvittelemaan mennyttä elämää ja muistelemaan kaikkia niitä menneitä sukupolvia, jotka elivät täällä ennen meitä, täysin erilaisessa maailmassa. Toivottavasti myös lukija saa kipinän lähteä tutkimusmatkalle muinaiseen!

Keskiajan Turku 1: Kirkkokortteli

Tervetuloa keskiajan Turkuun!

Oletko koskaan miettinyt, miltä vanhat kaupunkimme ovat näyttäneet vuosisatoja sitten? Juuri mitään näistä vanhimmista vaiheista ei ole näkyvissä maan pinnalle. Turussa, Ulvilassa, Porvoossa, Raumalla, Naantalissa ja nykyään rajantakaisessa Viipurissa kirkot ja linnat ovat pitkälti ainoat vielä näkyvät keskiajan rakenteet. Keskiaika ei ole kuitenkaan kadonnut, se piilee pinnan alla ja kaupunkien hiljaisessa muistissa.

Aurajokirantaa keskiajan Turun alueella. Ilari Aalto.

Kirjoitan paraikaa ensi keväänä ilmestyvää esikoistietokirjaani Matkaopas keskiajan Suomeen. Kirjan tarkoitus on johdattaa lukija vuoden 1400 Suomeen. Koska matka on todellisuudessa melko haastava toteuttaa, ajattelin blogata edelleen saavutettavissa olevista keskiaikaisista kohteista. Suurimmasta osasta niistä ei juuri mitään maan pinnalle näy, mutta paikan historian tietämällä avautuu mahdollisuus sen ymmärtämiseen. Fiilistelen itse päivittäin keskiajan Turkua, jonka keskellä saan asua ja kävellä. Vaikka keskiaika on nuorempien rakennusten ja betonin alla, on se silti läsnä.

Ennen kuin hypätään metsästämään keskiajan Turkua nykykaupungikuvasta, on katsaus keskiajan kaupungin rakenteeseen ja syntyyn paikallaan.

Turku on siis Suomen vanhin kaupunki, joka perustettiin noin vuonna 1300. Ennen tätä paikalla oli vain peltoa ja joitakin yksittäisiä maatiloja. Kaupunki rakennettiin selvän suunnitelman mukaan: se rakennettiin kahden puolen Aurajokea eurooppalaiseen tapaan neljään kortteliin (quarter - neljäsosa) jaettuna. Sitä halkoivat kapeat kadut ja kujat, joista tärkeimmät olivat Kirkkokatu ja Luostarin jokikatu. Kaupungissa kohtasivat myös keskiajan Suomen kaksi valtatietä, Hämeen härkätie ja Suuri rantatie eli Kuninkaantie.

Keskiajan Turku maamerkkeineen nykykartalle sijoitettuna. Panu Savolainen,
Katoavaisuuden museoiminen.

Kaupungin korttelit olivat Kirkkokortteli, Mätäjärven kortteli, Luostarikortteli ja joen toisella puolella Aninkaisten kortteli. Hämeen härkätie toimi Kirkkokorttelin ja Mätäjärven korttelin rajana. Luostarikorttelin ja Kirkkokorttelin erotti toisistaan puolestaan Krooppi, Mätäjärvestä Aurajokeen virrannut katettu puro.

Matkamme alkaa luontevasti pääkallon paikalta Kirkkokorttelista. Aikaisemman uskomuksen mukaan täällä olisi sijainnut saksalaiskauppiaiden muodostama asutus, jonka ympärille Turku olisi kasvanut. Uuden tiedon valossa Turku on perustettu kertaheitolla entiselle peltomaalle, ja sekä Kirkkokortteli että Luostarikortteli ovat saaneet alkunsa yhtä aikaa. Tämä on tapahtunut 1200-luvun lopussa tai 1300-luvun alussa, ja uuden Unikankareen mäelle pystytetyn tuomiokirkon vihkiminen vuonna 1300 on varsinainen sinetti kaupungin synnylle.

Kirkkokortteli oli keskiajalla kaupungin ja koko Suomen kattaneen Turun hiippakunnan henkinen keskus. Tuomiokirkko hallitsi kaupunkikuvaa, ja sen kellot kaupungin äänimaisemaa. Kirkkokortteliin pystytettiin 1400-luvun kuluessa useita kivitaloja, jotka toimivat muun muassa pappien asuntoina, mutta myös kauppapuoteina. Korttelissa asui porvareitakin. Nyt paikalla on avara tuomiokirkkotori ja puistoja, mutta keskiajalla kortteli oli tiheänään tontteja, joiden välissä kulki kapeita kujia. Tärkein katu oli kirkolta Suurtorille johtanut Kirkkokatu, joka oli usein kirkollisten kulkueiden näyttämönä.

Postikorteista ja radion keskipäivän lyönneistä tuttu
kirkko. Ilari Aalto.

Tuomiokirkkoa on varmaan turha esitellä enempää senkin puolesta, että bloggaus venyisi mahdottoman pituiseksi. Katsotaan kuitenkin muutama mielenkiintoinen keskiaikainen elementti.

Aloitetaan kirkon lähestyminen ulkopuolelta. Keskiajalla kirkkomaata ympäröi korkea muuri. Piispa Konrad Bitz muutti muurin 1460-luvulla massiiviseksi puolustusrakenteeksi. Se oli korkeimmillaan nelimetrinen ja paksuuttakin sillä oli kaksi metriä. Muurissa oli kuusi porttia, joista tärkeimmät avautuivat Kirkkokadulle ja kirkon eteläpuolelle. Muurissa oli myös kiinni useita rakennuksia, kuten katedraalikoulu ja kapitulitalo.

Suurin piirtein kouluna toimineen Pyhän Laurentiuksen prebendatalon paikkeilla on asiasta kertova isänmaallinen muistolaatta:

Ympärysmuuri purettiin pääosin vuoden 1827 palon jälkeen, ja sen paikalla kulkee nykyään rautaketjuaita. Pieni pätkä muuria on kuitenkin nähtävissä kirkon itäpuolella:

Tuomiokirkon keskiaikaista ympärysmuuria. Ilari Aalto.

Muuria ihailtuamme siirrymme kirkkomaalle. Kirkko on rakennettu lukuisissa vaiheissa, mutta nykyisen asunsa se sai pitkälti 1400-luvun lopulla. Yksi iso muutos vuoden 1827 Turun palon jälkeen oli kuitenkin uuden pääoven avaaminen tornin länsiseinään. Keskiajalla kirkon pääovi oli etelän puolella. Nyt sen vieressä seisoo Mikael Agricolan patsas:

Tuomiokirkon keskiaikainen pääovi. Ilari Aalto.

Keskiajalla täällä ei olisi ollut puun puuta, mutta hautausmaa olisi ollut täynnä pieniä hautaristejä. Juuri kirkon eteläsivu oli suosituinta (ja kalleinta) hauta-aluetta.

Ennen uskonpuhdistusta kirkon rakentaminen jäi "kesken": runkoa ei ehditty täysin ympäröidä sivukappeleilla. Nyt kirkon vanhempaa ulkoseinää voi nähdä tällaisessa rakentamatta jääneessä kohdassa Kaikkien Pyhien kappelin ja Kankaisten kuorin välissä. Huomaa seinän kaunis mustilla tiilillä tehty siksak-kuvio:

Tuomiokirkon vanhempaa ulkoseinää 1400-luvulta.
Ilari Aalto.

Ennen kuin jätämme tuomiokirkon, vilkaistaan vielä pohjoispuolen sisäänkäyntiä. Se on ainoa, jossa on säilynyt keskiaikainen kalkkikivinen ovikaari, tallinnalaista kalkkikiveä. Tämä oli mahdollisesti keskiajalla naisten sisäänkäynti. Oven yläpuolella on myöhemmissä uudistuksissa osittain peittoon jäänyt ulkosaarnatuoli, jollaiset ovat suomalainen erikoisuus. Siitä on saatettu esimerkiksi suurten juhlapyhien aikaan saarnata kirkkomaalle kerääntyneelle yleisölle. Saarnatuolin päällä on vielä siro ruusuikkuna.

Keskiaikainen oviaukko ja ulkosaarnatuoli. Ilari Aalto.

Katsotaan hetkeksi vielä kirkon ympärille. Tuomiokirkon takana kaupungista nähden sijaitsi kivestä muurattu näyttävä piispantalo, jonka rakennutti itse piispa Maunu Tavast (k. 1452). Jossakin näillä main asui 1300-luvun alkupuolella myös katedraalikoulun ensimmäinen tunnettu koulumestari Henrik Tempil. Tältä piispantalon paikka näyttää nykyään:

Tässä sijaitsi 1400-luvulla piispantalo. Ilari Aalto.

Vielä viimeinen kohde Kirkkokorttelissa on jokirannassa, nykyisessä Tuomiokirkkopuistossa. Tämä oli keskiajalla Turun suurimpia tontteja, ja kuului ehkä jo 1300-luvulla tuomiorovastille. Keskiajalla monet piispat olivat aiemmin palvelleet tuomiorovastina. Nykyään puistossa voi nähdä hippejä, mutta komuunielämä taidettiin jo keskiajalla paikalla sijainneessa pappiskommuunissa, tuomiokirkon pappien yhteisissä tiloissa. Tuomiorovastin tontin lähellä on mainittu 1400-luvulla olleen myös kivisauna.

Tuomiorovastin tontti, nykyistä Tuomiokirkkopuistoa. Ilari Aalto.

Nyt jätämme kirkkokorttelin taaksemme ja käymme kurkkaamassa, mitä Mätäjärven korttelista näkyy nyky-Turun katukuvassa... Pysy mukana!

Jatka matkaa Mätäjärven kortteliin

Korjattu 19.8.: Raumalla ollaan tietysti Raumalla eikä Raumassa.

Maailmanperintöä Qatarissa

Mitä saa, kun yhdistää maailman rikkaimman valtion, maailmanperinnön ja 45 innostunutta nuorta 29 maasta? Ainakin hulvattoman hauskaa. Sain kuluneena kesänä tyrmäävän tarjouksen lähteä edustamaan Suomea UNESCOn maailmanperintökomitean nuorisofoorumiin Qatarin pääkaupunkiin Dohaan. Liitin hämärästi Qatarin nimen Arabian niemimaahan, mutta tarkka sijainti piti tarkistaa kartalta. Ei ihme ettei muisti aivan pelannut, Qatar on nimittäin pienen pieni niemimaa Bahrainin, Saudi-Arabian ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien välissä.

Al Zubarahin linnoitus 1900-luvun alkupuolelta oli yksi retkikohteemme.
Olen kuvassa keskellä valkoisessa lippiksessä. Kuva: Innovations Unlimited.

Ajatus lähteä keskelle aavikkoa puhumaan ja oppimaan kulttuuriperinnöstä tuntui niin pähkähullulta, etten voinut jättää mahdollisuutta käyttämättä. Meitä lähti Suomesta kaksi yllytyshullua, minä ja helsinkiläinen Hanna. Lähtötietojen perusteella arvelin, että foorumiin osallistuisi pitkälti arkeologeja ja konservaattoreita. Olin kuitenkin väärässä, onneksi. 18–30-vuotiaisiin nuoriin kuului erilaisia museoalan opiskelijoita ja ammattilaisia, mutta myös kansainvälisen politiikan, arkkitehtuurin, etnografian, kaupunkisuunnittelun ja lakitieteen harjoittajia. Koko porukasta lapionheiluttajia oli vain ehkä neljännes.

Qatar oli ensivaikutelmasta lähtien outo maa. Öljyvaroilla orienttihaaveille ja kapitalistisille unelmille rakennettu historiaton autiomaa, jossa paikalliset ajavat valkoisilla maastoautoillaan eivätkä tee työtä. Työt on jätetty siirtotyöntekijöille, jotka muodostavat 80 % maan kahden miljoonan asukkaan väestöstä.

Meille oli varattu uskomattoman hienot puitteet. Ison osan foorumista vietimme Dohassa viiden tähden Sharq Village & Spa -Ritz-Carlton-hotellissa. Hotelli oli rakennettu jäljittelemään perinteistä qatarilaista kylää valkoisine seinineen ja upeine kipsikoristeineen. Marmoria ei ollut säästelty. Ilmassa tuoksui makea vesipiippu ja käytävillä soi eteerinen orientaalimusiikki. Oli kuin olisimme astuneet suoraan Tuhannen ja yhden yön satuihin. Filippiiniläinen nainen kirjasi minut sisään, ja toinen afrikkalainen rouva johdatti minut huvilahuoneeseeni shisha-piippua polttelevien valkoiseen thawb-kaapuun ja iqal-päähineeseen pukeutuneiden miesten ohi. Sanomattakin on selvää, että huoneenikin olisi sopinut sheikille.

Aivan päinvastaiset olosuhteet odottivat meitä aavikolla, missä lähes 50 asteen lämpötila pakotti pukeutumaan peittävästi ja juomaan paljon. Tärkein vierailukohteemme oli Qatarin ainoa maailmanperintökohde, Al-Zubarahin helmenkalastajakaupungin rauniot 1700-luvulta. Vietimme Al-Zubarahin viereisellä tutkimusasemalla useita päiviä, ja arkeologisten luentojen sekä omien maailmaperintöesitystemme lomassa pääsimme tutustumaan paikalliseen ruokavalioon: joka päivä lounaaksi tarjottiin kokonainen, keitetty lammas.

Al Zubarahin rauniokaupunki, Qatarin ainoa maailmaperintökohde,
on pääasiassa aavikon alla. Kuva: Ilari Aalto.

Al Zubarahin lisäksi vierailimme Al Jassasiyan kalliopiirrosalueella, jossa kallioon oli kuvattu laivoja ja kuppirivejä. Qatarissa kahteen riviin tehdyt kupit on tulkittu pelilaudoiksi, mutta minulla tuli väistämättä mielleyhtymä Varsinais-Suomen rautakautisiin kuppikallioihin, joissa kupit on usein aseteltu tismalleen samalla tavalla.

Kalliopiirroksia Al Jassasiyassa. Kuva: Ilari Aalto.

Foorumin loppupuolella järjestetylle varsinaiselle täysistunto-osuudelle oli varattu ohjelmasta kaksi päivää, ja osuus oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa simuloitiin maailmaperintökomitean istuntoa, jossa jokainen osallistuja edusti jotakin komitean tämänhetkistä, muuta kuin omaa jäsenmaataan. Simulaation tarkoitus oli tutustuttaa osallistujat Unescon istuntojen virallisiin menettelyihin ja työjärjestykseen. Samalla osallistujat saivat mahdollisuuden paneutua muun jäsenmaan maailmanperintöasioihin ja pohtia ratkaisuja paikallisiin haasteisiin uusista näkökulmista.

Istunnon toisessa osuudessa aloitettiin varsinainen maailmanperintökomitealle esitettävän lausunnon laadinta. Nuorison edustajille haluttiin antaa mahdollisimman vapaat kädet lausunnon suhteen, eikä laadintaprosessia siksi erityisesti ohjeistettu. Lausunnossa päätettiin keskittyä kolmeen aihealueeseen, maailmanperintökohteiden hallintaan, suojeluun sekä maailmanperintöön liittyvien arvojen välittämiseen. Osallistujat jakautuivat kiinnostuksensa mukaan näihin kolmeen ryhmään, joissa kussakin lausuntoa laadittiin omasta näkökulmasta. Lopuksi näiden osa-alueiden yhteensovittamiseen yhdeksi lausunnoksi osallistui muutama edustaja kustakin ryhmästä.

Täysistunto-osuus lienee ollut opettavainen kokemus niin osallistujille kuin järjestäjillekin. Istunnon simulaatio-osuuden ja lausunnon laadinnan välinen siirtymä jäi joiltain osin hieman epäselväksi. Istunnon aikana heräsi useampaan kertaan kysymys siitä, milloin osallistujien oli tarkoitus edustaa itseään ja milloin simulaatioistuntoa varten osoitettua jäsenmaata. Pääsääntöisesti molemmat osuudet olivat kuitenkin hyödyllisiä ja hyvinkin opettavaisia.

Unesco:n istuntojen simuloiminen oli iso osa nuorisofoorumin ohjelmaa.
Kuva: Innovations Unlimited.

Koska täysistunto-osuuden sisältöön haluttiin jättää mahdollisimman paljon väljyyttä nuorison omille näkemyksille, myös istuntoon ja lausuntoon liittyvät tavoitteet ja odotukset jäivät paikoittain hieman epäselviksi. Tässä kohden Unescon edustaja olisi voinut tarjota selkeämpää kehystä laadintaprosessin organisoimiseksi, jolloin työryhmät ja niiden käsittelemät aihealueet olisi ollut mahdollista koota demokraattisemmin. Aikaa lausunnon laatimiseen jäi myöskin koko ohjelman pituuteen verrattuna melko vähän. Edellä mainituista syistä johtuen lausunto jäi jokseenkin ylimalkaiseksi, eivätkä kaikki osallistujat toisaalta olleet yksimielisiä lausuntoon sisällytetyistä ja siitä pois karsituista osuuksista.

Lausunnon pääantina nousevat esiin virtuaalialusta, jonka tarkoitus olisi keskittää maailmanperintöön liittyvää virtuaalista toimintaa yhdelle alustalle, sekä toisaalta konkreettiset, alueelliset nuorisoyksiköt, jotka vahvistaisivat linkkiä ammattilaisten ja kulttuuriperinnöstä kiinnostuneiden nuorten välillä. Parhaassa tapauksessa tällaiset virtuaalialustat ja nuorisoyksiköt toimisivat toisiaan täydentäen ja vahvistaen.  Lausunnossa esitettyjen ehdotusten toteuttaminen käytännössä jää toistaiseksi kysymyksenä ilmaan. Nuorisoedustajien joukossa kuitenkin oli kiinnostusta jonkinlaisen jatkofoorumin järjestämiseen.

Yksi vierailukohteistamme oli Qatarin emiirien restauroitavana oleva palatsi
1920-luvulta. Kuva: Innovations Unlimited.

Jos nuorisofoorumeja vielä jatkossa järjestetään näin laajassa mitassa, eräs kokeilemisen arvoinen toimintamalli voisi olla keskittyä käsittelemään pienryhmissä tapaustutkimuksia esimerkiksi järjestävän maan tai tietyn teeman mukaisista maailmanperintö- ja kulttuurikohteista sekä niihin liittyvistä haasteista. Pienryhmätyöskentely edesauttaisi kaikkien tasapuolisia mahdollisuuksia osallistua toimintaan, vaikuttaa keskusteluun ja näin edistää kulttuurista vaihtoa. Pienryhmät voisivat myöhemmin esitellä työnsä tuloksia muille ryhmille, ja lopulta tällaisten tapaustutkimusten avulla voitaisiin myös kehystää laadittavan lausunnon sisältöä ja painopisteitä.

Kaiken kaikkiaan nuorisofoorumiin osallistuminen oli intensiivinen, ainutlaatuinen ja hieno kokemus, ja olemme ehdottoman kiitollisia meille avautuneesta mahdollisuudesta. Suurimmaksi anniksi nuorison näkökulmasta osoittautuu varmasti inspiroituminen, verkostoituminen ja sitouttaminen niin maailmanperintöön, arkeologiaan, Unescoon kuin Qatariinkin liittyvissä aiheissa. Tulevan yhteistyön hedelmät jäävät vielä nähtäviksi, mutta foorumissa muotoutuneet ajatukset ja suhteet poikivat varmasti jatkoa.