Museovirasto leikkausten kohteeksi

Eilen saatiin kuulla ikävä uutinen, että Museovirastoon kohdistuu leikkauksia, jotka johtavat irtisanomisiin ja lomautuksiin. Tulevan vuoden budjetissa Museovirastoon kohdistuu lähes 900 000 euron leikkaus.

Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa, ja mitä siitä pitäisi ajatella? Viestinä tämä kertoo selkeästi nykyisen hallituksen arvopohjasta, johon oman historian, arkeologian ja kulttuuriperinnön arvostus ei näytä kuuluvan. Käytännössä tämä tarkoittaa irtisanomisia noin 10 % Museoviraston henkilökunnasta. Museoviraston erikoisuus on, että sen hallintaan kuuluu kalliita ja kansallisesti arvokkaita kiinteistöjä, kuten Hämeen linna, Olavinlinna, Louhisaaren kartanolinna ja Kansallismuseo. Koska niistä on mahdotonta karsia, leikkaukset kohdistuvat henkilöstöön ja sitä kautta Museoviraston kykyyn suorittaa tehtäväänsä tutkia, säilyttää ja hoitaa Suomen aineellista kulttuuriperintöä.

Suomen Kansallismuseo on Museoviraston alaisuudessa toimivista museoista ikonisin, mutta vain yksi monista kalliista arvokiinteistöistä. Kuva: Public domain.

Tilanne on nurinkurinen siihenkin nähden, että juuri nyt Museovirastolla on suuria kuluja Kansallismuseon peruskorjauksesta ja laajentamisesta, ja tällä hetkellä käsittelyssä oleva uusi muinaismuistolaki tulee vain entisestään lisäämään Museoviraston tehtäviä, joita tullaan siis tekemään kutistuvilla resursseilla. Museovirastoa kuritettiin jo kymmenen vuotta sitten leikkauksilla, joiden seurauksena virasto irtisanoi 40 % henkilöstöresursseistaan. Museovirasto toimii siis jo nyt ennen tulevia leikkauksia "laihasti trimmattuna", kuten viraston pääjohtaja Tiina Merisalo kuvaili leikkauksia koskevassa tiedotteessa. 

Näin ohuella henkilökunnalla olen huolissani monesta asiasta: pystyykö Museovirasto tulevaisuudessa huolehtimaan viranomaistehtävistään ja aidosti valvomaan, ettei maankäyttö ja rakentaminen tuhoa korvaamattomia muinaisjäännöksiä? Miten virasto tulee selviämään tuhansista kansalaisten vuosittain ilmoittamista muinaislöydöistä, jotka ovat jo nykyisellään ruuhkautuneet eriyisesti metallinilmaisinharrastuksen takia? Mistä löytyvät resurssit löytöjen konservointiin? Pystytäänkö löytäjille maksamaan jatkossa lain edellyttämiä löytöpalkkioita? Entä miltä Suomen muinaisjäännösten hoito ja esimerkiksi opaskyltitykset näyttävät leikkausten jälkeen? Muinaisjäännösten hoitoyksikkö lakkautettiin jo yli kymmenen vuotta sitten, ja sinä aikana monet tärkeätkin muinaiskohteet ovat valitettavasti saaneet pusikoitua. Tilalle on sitoutettu kansalaisia, mutta nähdäkseni Suomen muinaisjäännösten pitäminen saavutettavina ei voi olla yksinomaan kansalaisten innostuksen varassa.

Kansalaisten vuosittain ilmoittavat tuhannet metallinilmaisinlöydöt vaativat Museovirastolta paljon käsittelevää henkilökuntaa. Miten leikkaukset vaikuttavat esineiden vastaanottamiseen ja säilyttämiseen? Onko vaarana, että käsittelyjonojen pituus rohkaisee harrastajia olemaan ilmoittamatta löytöjään, kuten laki vaatii? Kuvassa metallinilmaisinlöytö Nokialta. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo, CC BY 4.0.

En ole ennustaja, mutta yhtenä mahdollisena leikkauskohteena näyttäytyy Museoviraston arkeologiset kenttäpalvelut. Jos Museoviraston kaivaustoiminta päätyisi saksittavaksi, eräs vaihe arkeologisen kenttätutkimuksen historiassa Suomessa tulisi päätökseensä: vuosikymmenten ajan Museovirasto ja sitä edeltänyt Muinaistieteellinen toimikunta oli pääasiallinen arkeologisten kaivausten toteuttaja Suomessa ennen kuin ala avautui laajemmmin kilpailulle 2000-luvulla.

Olen lukuisia kertoja kuullut jupinaa siitä, miksei Museovirasto tutki sitä tai tätä, miksi löytöilmoitusten käsittelyssä kestää niin paljon, tai miksi löytöpalkkioihin ei ole varattu tarpeeksi resursseja. Joka kerta olen sanonut, että jokainen meistä voi itse vaikuttaa tähän äänestämällä poliitikkoja, jotka kokevat yhteisen menneisyytemme vaalimisen tärkeäksi. Nyt ehkä nähdään, kuinka käy, kun vallan käytävillä puhaltavat toisenlaiset tuulet. Ymmärrän täysin tarpeen nipistää resursseja sieltä, missä nipistettävää on, mutta onko Museoviraston valmiiksi leikelty toiminta oikea paikka säästää?

Maailmanperintöä Qatarissa

Mitä saa, kun yhdistää maailman rikkaimman valtion, maailmanperinnön ja 45 innostunutta nuorta 29 maasta? Ainakin hulvattoman hauskaa. Sain kuluneena kesänä tyrmäävän tarjouksen lähteä edustamaan Suomea UNESCOn maailmanperintökomitean nuorisofoorumiin Qatarin pääkaupunkiin Dohaan. Liitin hämärästi Qatarin nimen Arabian niemimaahan, mutta tarkka sijainti piti tarkistaa kartalta. Ei ihme ettei muisti aivan pelannut, Qatar on nimittäin pienen pieni niemimaa Bahrainin, Saudi-Arabian ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien välissä.

Al Zubarahin linnoitus 1900-luvun alkupuolelta oli yksi retkikohteemme.
Olen kuvassa keskellä valkoisessa lippiksessä. Kuva: Innovations Unlimited.

Ajatus lähteä keskelle aavikkoa puhumaan ja oppimaan kulttuuriperinnöstä tuntui niin pähkähullulta, etten voinut jättää mahdollisuutta käyttämättä. Meitä lähti Suomesta kaksi yllytyshullua, minä ja helsinkiläinen Hanna. Lähtötietojen perusteella arvelin, että foorumiin osallistuisi pitkälti arkeologeja ja konservaattoreita. Olin kuitenkin väärässä, onneksi. 18–30-vuotiaisiin nuoriin kuului erilaisia museoalan opiskelijoita ja ammattilaisia, mutta myös kansainvälisen politiikan, arkkitehtuurin, etnografian, kaupunkisuunnittelun ja lakitieteen harjoittajia. Koko porukasta lapionheiluttajia oli vain ehkä neljännes.

Qatar oli ensivaikutelmasta lähtien outo maa. Öljyvaroilla orienttihaaveille ja kapitalistisille unelmille rakennettu historiaton autiomaa, jossa paikalliset ajavat valkoisilla maastoautoillaan eivätkä tee työtä. Työt on jätetty siirtotyöntekijöille, jotka muodostavat 80 % maan kahden miljoonan asukkaan väestöstä.

Meille oli varattu uskomattoman hienot puitteet. Ison osan foorumista vietimme Dohassa viiden tähden Sharq Village & Spa -Ritz-Carlton-hotellissa. Hotelli oli rakennettu jäljittelemään perinteistä qatarilaista kylää valkoisine seinineen ja upeine kipsikoristeineen. Marmoria ei ollut säästelty. Ilmassa tuoksui makea vesipiippu ja käytävillä soi eteerinen orientaalimusiikki. Oli kuin olisimme astuneet suoraan Tuhannen ja yhden yön satuihin. Filippiiniläinen nainen kirjasi minut sisään, ja toinen afrikkalainen rouva johdatti minut huvilahuoneeseeni shisha-piippua polttelevien valkoiseen thawb-kaapuun ja iqal-päähineeseen pukeutuneiden miesten ohi. Sanomattakin on selvää, että huoneenikin olisi sopinut sheikille.

Aivan päinvastaiset olosuhteet odottivat meitä aavikolla, missä lähes 50 asteen lämpötila pakotti pukeutumaan peittävästi ja juomaan paljon. Tärkein vierailukohteemme oli Qatarin ainoa maailmanperintökohde, Al-Zubarahin helmenkalastajakaupungin rauniot 1700-luvulta. Vietimme Al-Zubarahin viereisellä tutkimusasemalla useita päiviä, ja arkeologisten luentojen sekä omien maailmaperintöesitystemme lomassa pääsimme tutustumaan paikalliseen ruokavalioon: joka päivä lounaaksi tarjottiin kokonainen, keitetty lammas.

Al Zubarahin rauniokaupunki, Qatarin ainoa maailmaperintökohde,
on pääasiassa aavikon alla. Kuva: Ilari Aalto.

Al Zubarahin lisäksi vierailimme Al Jassasiyan kalliopiirrosalueella, jossa kallioon oli kuvattu laivoja ja kuppirivejä. Qatarissa kahteen riviin tehdyt kupit on tulkittu pelilaudoiksi, mutta minulla tuli väistämättä mielleyhtymä Varsinais-Suomen rautakautisiin kuppikallioihin, joissa kupit on usein aseteltu tismalleen samalla tavalla.

Kalliopiirroksia Al Jassasiyassa. Kuva: Ilari Aalto.

Foorumin loppupuolella järjestetylle varsinaiselle täysistunto-osuudelle oli varattu ohjelmasta kaksi päivää, ja osuus oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa simuloitiin maailmaperintökomitean istuntoa, jossa jokainen osallistuja edusti jotakin komitean tämänhetkistä, muuta kuin omaa jäsenmaataan. Simulaation tarkoitus oli tutustuttaa osallistujat Unescon istuntojen virallisiin menettelyihin ja työjärjestykseen. Samalla osallistujat saivat mahdollisuuden paneutua muun jäsenmaan maailmanperintöasioihin ja pohtia ratkaisuja paikallisiin haasteisiin uusista näkökulmista.

Istunnon toisessa osuudessa aloitettiin varsinainen maailmanperintökomitealle esitettävän lausunnon laadinta. Nuorison edustajille haluttiin antaa mahdollisimman vapaat kädet lausunnon suhteen, eikä laadintaprosessia siksi erityisesti ohjeistettu. Lausunnossa päätettiin keskittyä kolmeen aihealueeseen, maailmanperintökohteiden hallintaan, suojeluun sekä maailmanperintöön liittyvien arvojen välittämiseen. Osallistujat jakautuivat kiinnostuksensa mukaan näihin kolmeen ryhmään, joissa kussakin lausuntoa laadittiin omasta näkökulmasta. Lopuksi näiden osa-alueiden yhteensovittamiseen yhdeksi lausunnoksi osallistui muutama edustaja kustakin ryhmästä.

Täysistunto-osuus lienee ollut opettavainen kokemus niin osallistujille kuin järjestäjillekin. Istunnon simulaatio-osuuden ja lausunnon laadinnan välinen siirtymä jäi joiltain osin hieman epäselväksi. Istunnon aikana heräsi useampaan kertaan kysymys siitä, milloin osallistujien oli tarkoitus edustaa itseään ja milloin simulaatioistuntoa varten osoitettua jäsenmaata. Pääsääntöisesti molemmat osuudet olivat kuitenkin hyödyllisiä ja hyvinkin opettavaisia.

Unesco:n istuntojen simuloiminen oli iso osa nuorisofoorumin ohjelmaa.
Kuva: Innovations Unlimited.

Koska täysistunto-osuuden sisältöön haluttiin jättää mahdollisimman paljon väljyyttä nuorison omille näkemyksille, myös istuntoon ja lausuntoon liittyvät tavoitteet ja odotukset jäivät paikoittain hieman epäselviksi. Tässä kohden Unescon edustaja olisi voinut tarjota selkeämpää kehystä laadintaprosessin organisoimiseksi, jolloin työryhmät ja niiden käsittelemät aihealueet olisi ollut mahdollista koota demokraattisemmin. Aikaa lausunnon laatimiseen jäi myöskin koko ohjelman pituuteen verrattuna melko vähän. Edellä mainituista syistä johtuen lausunto jäi jokseenkin ylimalkaiseksi, eivätkä kaikki osallistujat toisaalta olleet yksimielisiä lausuntoon sisällytetyistä ja siitä pois karsituista osuuksista.

Lausunnon pääantina nousevat esiin virtuaalialusta, jonka tarkoitus olisi keskittää maailmanperintöön liittyvää virtuaalista toimintaa yhdelle alustalle, sekä toisaalta konkreettiset, alueelliset nuorisoyksiköt, jotka vahvistaisivat linkkiä ammattilaisten ja kulttuuriperinnöstä kiinnostuneiden nuorten välillä. Parhaassa tapauksessa tällaiset virtuaalialustat ja nuorisoyksiköt toimisivat toisiaan täydentäen ja vahvistaen.  Lausunnossa esitettyjen ehdotusten toteuttaminen käytännössä jää toistaiseksi kysymyksenä ilmaan. Nuorisoedustajien joukossa kuitenkin oli kiinnostusta jonkinlaisen jatkofoorumin järjestämiseen.

Yksi vierailukohteistamme oli Qatarin emiirien restauroitavana oleva palatsi
1920-luvulta. Kuva: Innovations Unlimited.

Jos nuorisofoorumeja vielä jatkossa järjestetään näin laajassa mitassa, eräs kokeilemisen arvoinen toimintamalli voisi olla keskittyä käsittelemään pienryhmissä tapaustutkimuksia esimerkiksi järjestävän maan tai tietyn teeman mukaisista maailmanperintö- ja kulttuurikohteista sekä niihin liittyvistä haasteista. Pienryhmätyöskentely edesauttaisi kaikkien tasapuolisia mahdollisuuksia osallistua toimintaan, vaikuttaa keskusteluun ja näin edistää kulttuurista vaihtoa. Pienryhmät voisivat myöhemmin esitellä työnsä tuloksia muille ryhmille, ja lopulta tällaisten tapaustutkimusten avulla voitaisiin myös kehystää laadittavan lausunnon sisältöä ja painopisteitä.

Kaiken kaikkiaan nuorisofoorumiin osallistuminen oli intensiivinen, ainutlaatuinen ja hieno kokemus, ja olemme ehdottoman kiitollisia meille avautuneesta mahdollisuudesta. Suurimmaksi anniksi nuorison näkökulmasta osoittautuu varmasti inspiroituminen, verkostoituminen ja sitouttaminen niin maailmanperintöön, arkeologiaan, Unescoon kuin Qatariinkin liittyvissä aiheissa. Tulevan yhteistyön hedelmät jäävät vielä nähtäviksi, mutta foorumissa muotoutuneet ajatukset ja suhteet poikivat varmasti jatkoa.

Viikon sitaatti 25

Ilman menneisyyttäni minulla ei ole muistoja.
Ilman historiaa minulle ei ole juuria.

– Jennifer Renton, eräs British Heritagen "History matters – pass it on" -projektiin vastanneista.

Domenico Guidi: Historia kirjoittaa ylös Ludvig XIV:n saavutuksia. 1677/79. Flickr, campra.