sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Viikon sitaatti numero 19

Menneisyys on vieras maa: siellä asiat tehdään eri tavalla.

- L. P. Hartley, teoksessa The Go-Between, 1953.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Onko tämä oikein?

Tuomiokirkkopuiston kaivaus lähenee loppuaan, ensi maanantaina on jo viimeinen kaivauspäivä. Vaikuttaisi siltä, että ehdimme juuri saada kolmen kaivajan voimin viimeiset kaksi kuoppaa kaivettua metriin. En kuitenkaan ole ihan varma onko se mitä teemme oikein. Itse asiassa olen hyvinkin varma että toimintamme on kyseenalaista. Usein arkeologit kauhistelevat tapoja, joilla edelliset tutkijasukupolvet ovat suorittaneet kaivauksia hävittäen informaatiota. Ovat kaivaustekniikat sitten kehittyneet kuinka paljon tahansa niistä ajoista, teemme mielestäni yhä saman rikoksen.

Nykyään kaupunkiarkeologiassa elää kirjoittamaton sääntö, että vuotta 1721 nuorempi aineisto ei ole mielenkiintoista. Kaivaessamme kaivinkoneella ja lapiolla hävitämme tehokkaasti ison osan löytöaineistoa, mutta mitäpä jos vaikkapa Turun palo 1827 muuttuisi äkkiä mielenkiintoiseksi? Voisimme vain levitellä käsiämme: kyllä, tuhosimme kerrokset näytteitä ottamatta, mutta ei se silloin kiinnostanut. Arkeologia on oleellisesti eettistä tiedettä, meillä on moraalinen velvollisuus sekä menneitä että tulevia sukupolvia kohtaan. Arkeologit ovat rajapinnalla, linkkinä menneisyyden ja tulevaisuuden välillä, ja tietoisuus siitä tuo suuren vastuun. Kaivaukset tuhoavat aina kohteensa, ja eettisesti perusteltua tiedettä siitä tekee tiedonkeruu, maanalaisten jäänteiden muuttaminen dataksi. Mielestäni olemme epäonnistuneet tässä.

Metrin syvyydessä oleva kellarin katto Tuomiokirkkopuistossa. Kuva: Ilari Aalto

Entä keskiaika? Jo muutaman vuoden ajan Turussa on kaivettu tuomiokirkkoa ympäröivissä puistoissa yhden metrin syvyisiä kaivantoja. Keskiajalla alue oli Turun ydintä, silloista Kirkkokorttelia jossa papisto ja muut silmäätekevät asuivat. Puistokaivauksilla olisi ollut kaikki mahdollisuudet paljastaa aivan uutta tietoa keskiajan elämästä ja Turun varhaisimmista vaiheista, mutta tietomme ovat lisääntyneet tuskin yhtään. Tosiasia on, että löytöaineisto vähenee ajan kuluessa. Koska emme nyt kaivaneet keskiajan kerroksiin asti, varmistamme ettei niitä kaiveta ainakaan vuosisataan. Uudet puuistutukset syövät vanhempiin kerroksiin juurillaan, mutta kukapa välittäisi. Jos olisimme kaivaneet vaikka puolet vähemmän kuoppia pohjasaveen asti, olisimme saanet huomattavasti enemmän tietoa kuin nykyisillä naurettavilla raapaisuilla. Minä tunnustan olevani täysin syyllinen tähän rikokseen ja ansaitsen tulevaisuuden arkeologian tuomion.

Onko kaikessa kyse vain rahasta vai ovatko pelissä myös asenteet? Monet ohikulkijat ovat kauhistelleet kaikkea tietoa, joka meiltä jää saavuttamatta. Olisi varmasti palvelus kiinnostunutta yleisöäkin kohtaan tutkia kaupungin vanhempaa historiaa, mutta eihän kaikkeen voi olla resursseja. Ei ilmeisesti edes kulttuuripääkaupunkivuonna, kun arkeologia olisi voinut olla yksi ylpeydenaihe jolla ratsastaa sen sijaan, että se olisi hätäistä ja häpeilevää kaivelua. Kaivetaan nyt vanhat kerrokset äkkiä pois koska on pakko, ei tutkita kunnollisesti siksi että meitä todella kiinnostaisi.

Loppujen lopuksi on kuitenkin parempi kaivaa edes metrin syvyisiä kuoppia kuin olla kaivamatta ollenkaan. Ainainen ongelmahan on rahanpuute, arkeologia kun on kallista käsityötä. Ainoastaan asennemuutos, uudenlainen priorisointi voisi kohentaa tieteenalan tilannetta. Siihen kuinka sellaisen voisi saada aikaan en osaa antaa reseptiä, mutta tutkimusta tehdään sitä enemmän mitä mielenkiintoisemmaksi ja tärkeämmäksi päättäjät sen kokevat.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Viikon sitaatti numero 18

Minulle arkeologia ei ole kuvituslähde kirjalliselle tekstille, vaan itsenäinen historiallisen tiedon lähde, jolla ei ole vähempää arvoa ja merkitystä, tai jolla joskus on enemmänkin merkitystä kuin kirjallisilla lähteillä.
- Michael I Rostovtzeff, historioitsija

Chaucet'n luolan maalaukset ovat vanhimmat tunnetut esimerkit kalliotaiteesta. Vanhimpien ikä näyttäisi radiohiiliajoituksen valossa olevan yli 32 000 vuotta. Mikäli kalliomaalaukset ovat toimineet myös symboleina ja välittäneet merkityksiä, niitä voidaan pitää vanhimpina "kirjallisina" lähteinä. Wikimedia.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Miltä akkadi kuulosti?

Sen kirjoittaminen vaati 90 vuotta uutteraa työtä, mutta nyt Chicago Assyrian Dictionary on valmis. 21-osainen hakuteos pyrkii kattavasti selittämään, mitä babylonialaisten, assyrialaisten ja muiden Mesopotamian kansojen sanat tarkoittivat. Kieli jota he käyttivät oli akkadi, jota kirjoitettiin nuolenpääkirjoituksella.

Assyrologisen suursaavutuksen kunniaksi tohtori Irving Finkel British Museumista pistää parastaan ja yrittää lausua akkadia. Kuulet pätkän täältä. Koska kieli kuoli parituhatta vuotta sitten, emme tietenkään voi täysin varmasti tietää miltä se kuulosti. Finkel päässee kuitenkin aika lähelle, ja miksikäs ei: British Museumin joulupukki on nimittäin todella omistautunut aiheelleen. Hän myös vastaa maailman suurimmasta kokoelmasta nuolenpääkirjoitustauluja.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Viikon sitaatti numero 17

On outo paradoksi, että vainajan fyysiset jäänteet – luut ja säilyneet kudokset, hiukset, iho ja niin edelleen – paljastavat todennäköisimmin tietoa yksilön elämästä eikä niinkään tämän kuolemasta. Luut ja kudokset toimivat todisteena ihmisten menneistä elämistä: kuinka he elivät, mitä sukupuolta he olivat, mistä taudeista ja sairauksista he kärsivät, minkälainen geneettinen perimä heillä oli, minkälaisia ruokia he söivät, minkälaisia vammoja heillä oli, kuinka hyvärakenteisia he olivat, ja olivatko he epämuodostuneita, sidottuja, tatuoituja, iholtaan maalattuja tai arpisia.
Mike Parker Pearson, teoksessa The Archaeology of Death and Burial

Myöhäispronssikautinen hautaus Wessexissä. Vanha miesvainaja pitelee kädessään seudulla esiintymättömän kalkkikiven palaa. Wessex Archaeology, flickr.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Tuomiokirkkopuiston kuulumisia

Huh, kylläpä kuukausi on vierähtänyt vikkelään!

Tuomiokirkkopuiston kaivaus etenee hyvään tahtiin, 17 aiotun kuopan lisäksi avaamme yhden ylimääräisen koska puistosta kaadettiin arkeologien terveyttä uhannut puu. Eräänä perjantaina kyseinen lehmusvanhus päästi ikävän rasahduksen ja huomasimme siinä valtavan halkeaman, toinen puun haaroista riippui uhkaavasti työmaakoppimme päällä.

Ensimmäisenä kaivauspäivänä häkellyin siitä, miten paljon kaupunkikaivaus poikkeaa vaikkapa esihistoriallisen kohteen tutkimuksesta. Rautakautista kalmistoa nysvätään sudilla, mutta täällä kaivetaan pintamaa kaivinkoneella ja tarkempi työ tehdään lapiolla. Yllätyin myös siitä, miten paljon löytöjä on. Luuta on monen monituisen eläimen verran, mutta emme toistaiseksi ole ottaneet talteen muita kuin mahdollisista rakenteisiin liittyvistä rituaalikätköistä löytyneitä – eräs tutkijamme on erikoistunut tällaisiin kätköihin. Muuten tavara onkin pitkälti sitä mitä odottaa saattaa; posliinia, punasavikeramiikkaa, nauloja, avaimia, hakasia, rahoja, ikkuna- ja pullolasia... Monet esineet ovat pahasti palaneita ja siellä täällä näkyy paksu palokerros. Jotkin tiilet ovat jopa osittain sulaneet kuumuudessa, joten vuoden 1827 palo on helppo muistaa kaiken aikaa.

Usein kuulee kysyttävän, mikä on hienoin löytö mitä tähän mennessä on tehty. Kaikki löydöt valottavat toki omalla tavallaan menneisyyden arkea Turun paremman väen keskuudessa, mutta väistämättä jotkin löydöt menevät toisten ohi. Omat suosikkini ovat astrolabin kappaleet, joita löytyi Turun palon aikaan akatemiaprofessori Hellströmille kuuluneelta tontilta. Ehkä Helström oli yrittänyt pelastaa hienon tähtitieteellisen mittalaitteensa yhdessä kirjojensa kanssa, joiden metallisolkia löytyi lähettyviltä? Mieleen ovat jääneet myös ensimmäinen löytämäni raha pahaenteisesti vuodelta 1666 sekä tänään 1600-luvun kerroksesta löytynyt kerrosta paljon vanhempi keskiaikaisen lasipikarin pala. Aikakausia ei ehkä saisi arvottaa, mutta keskiajan tuleminen mukaan kuvioihin piristi kummasti tukalan helteistä kaivamista.

Sääoloja on nähty jos jonkinlaisia. Välillä on ollut kylmää, toisinaan on satanut kaatamalla ja myös erinäisiä helleaaltoja on koettu. Kaikkein miellyttävintä puolipilvistä 15-18 asteen säätä ei ole ollut järin monena päivänä, mutta ehkä kauniista päivistä ei sovi valittaakaan vaikka hikinen paita liimautuu ihoon yhtä tehokkaasti kuin musta lika tarrautuu aurinkorasvaan. Sadepäivien ilona Turun savinen maa imaisee veden itseensä ja paitsi muuttuu raskaaksi, yrittää imaista kaivajan jämäkästi kiinni kuoppaan. Joku voisi sanoa että arkeologia on hullun hommaa, mutta sitten kun tekee yhden erikoisemman löydön, unohtuu kaikki vaiva saman tien.

P.S. Suomen keskiajan arkeologian seura (SKAS) järjesti toukokuun lopulla retken Suomen keskiaikaisiin kaupunkeihin, ja retkeläiset vierailivat luonnollisesti myös Turussa. Matkalle osallistunut Kaisa Kyläkoski on kirjoittanut blogiinsa mukavan kuvauksen retkestä, ja löytyypä sieltä myös kuva eräästä jo peitetystä kuopastamme. Tekstin voit lukea täältä.

Viikon sitaatti numero 16

Tarvitaan todella erityisiä ominaisuuksia, että elämänsä voi omistaa ongelmille vailla vastauksia ja kuolleiden ihmisten jätteiden penkomiseen: sellaiset sanat kuin "masokistinen", "kyylä" sekä "umpihöperö" nousevat mieleen.
– Paul Bahn, teoksessa Bluff Your Way in Archaeology