keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Kuulumisia kirkonvintiltä

Kerroin jo aikaisemmin aloittaneeni väitöstutkimuksen keskiaikaisista kirkonrakentajista, ja saimme juuri tutkimusryhmämme kanssa päätökseen ensimmäisen kahden viikon tutkimusjaksomme Länsi-Uudellamaalla Pohjan ja Karjaan kirkoissa. Korona-toimenpiteet alkoivat tutkimustemme aikana, ja äkkiä suojapuvuissa kivikirkon vintillä oleilu alkoi vaikuttaa järkevältä karanteenilta. Tässä mallia ajankohtaisesta pukeutumisesta (kun tutkimus nyt käsitteli muutenkin wanhoja aikoja, kuva on otettu 1950-luvun Belfoca-merkkisellä kameralla):

Kuva: Elina Helkala.

Suojapukuja todella tarvitaan, koska kirkonvintit ovat aika hurjia paikkoja: viiden-, kuudensadan vuoden aikana vinteille on kertynyt melkoiset määrät pölyä, lintujen ulosteita ja muumioituneita naakkoja. Etenkin Pohjan kirkossa edesmenneitä naakkoja tuntui olevan kaikkialla. Pahimmillaan vinteille on viritelty viime vuosikymmeninä myös lasivillaa ja asbestia.

Pohjan kirkko ulkoa. Kirkko on rakennettu 1470-luvulla. Kuva: Ilari Aalto.
Pohjan kirkon vinttiä sisältä. Kattotuolit ovat alkuperäiset. Kuva: Ilari Aalto.
Kirkonvintti ei ole maailman siistein paikka. Räystäslautojen päällä on
pölyä, tiilijätettä ja naakan muumio. Oman mausteensa tuovat kattolaudoista
törröttävät paanujen naulat. Kuva: Ilari Aalto.

Tutkimistamme vinteistä Karjaan vintti oli siistimpi ja avarampi:

Tutkimusryhmä saapuu Karjaan 1460-luvulla rakennetulle kirkolle.
Kirkko on todella kauniisti säilyneessä ympäristössä. Kuva: Ilari Aalto.


Karjaan kirkon kattorakenteita 1460-luvulta. Kulkusilta on moderni.
Kuva: Ilari Aalto.

Kummankin kirkon vintille noustaan kapeita, keskiaikaisia kierreportaita pitkin. Nämä ovat Karjaalta:

Karjaan kirkon kierreportaiden yläpää. Kuva: Ilari Aalto.

Kaiken pölyn ja roskan alla aika tuntuu pysähtyneen: kattoa kannattivissa selkäpuissa on edelleen paikallaan keskiaikaisia puolapuita, joita pitkin kirkonrakentajat ovat kiivenneet yli viisisataa vuotta sitten. Hirsissä näkyy kirveen työstöjälkiä, ja tarkkaan katsoessa kirkosta voi tunnistaa saman tekijän jälkiä. Hirsiin on lyöty numerointeja merkitsemään kokoamisjärjestystä, ja rakenteisiin on piirretty yksittäisiä puumerkkejä.

Alla olevassa kuvassa näkyy pentagrammi, joka on peräisin vanhemman rakennuksen kierrätetystä seinähirrestä. Nyt tutkimiemme kirkkojen katot on pystytetty 1460- ja 1470-luvuilla, mutta niihin on käytetty mahdollisesti paljon vanhempien hirsirakennusten osia. Näitä tutkimalla päästään siis ajassa taaksepäin vieläkin kauemmas, mahdollisesti 1400-luvun alkuun tai jopa 1300-luvulle.

Pentagrammikaiverrus kierrätetyssä rakenneosassa Karjaan kirkossa.
Kuva: Ilari Aalto.

Kahden viikon aikana dokumentoimme Pohjan ja Karjaan kirkkojen joka ikisen kattorakenteen omana yksikkönään, ja jälkitöissä tästä aineistosta muodostuu selkeä kuva siitä, miten ja missä järjestyksessä kattotuolit on koottu ja pystytetty ja mitä muutoksia niihin on myöhemmin tehty. Tämä vaati välillä akrobaattistakin liikkumista kattotuolien välissä, kun rakenteet piirrettiin käsin ja havainnot kirjattiin ylös. Oma työnkuvani oli pitkälti rakenteiden digitaalinen mittaaminen takymetri-mittalaitteella.

Kaksi viikkoa arkkitehtien seurassa oli minulle myös hyvää intensiivikoulutusta rakenneosien nimistä ja käyttötarkoituksista. Viimeistään nyt tiedän, mitä ovat jalasparru, kitapuu, selkäpuu, konttipuu, käpälä ja pönkkä.

Lopuksi laitan vielä vähän tunnelmakuvia työskentelystä kirkonvintillä.


Työnjakoa Pohjan kirkon vintillä. Kuva: Ilari Aalto.

Rakenteiden dokumentoimista Pohjan kirkossa. Kuva: Ilari Aalto.

Kierrätettyjen hirsirakenteiden tarkastelua Karjaan kirkossa. Kuva: Ilari Aalto.
Jatkoa seuraa! Tutkimuksiamme voi seurata myös hankkeen Facebook-sivuilla.

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Mitkä ovat Suomen hienoimpia muinaisjäännöskohteita?

Helsingin Sanomat yllätti minut iloisesti syntymäpäivähaastattelulla, jossa hehkutettiin myös Suomesta löytyvän kansainvälisestikin vaikuttavia muinaisjäännöksiä. Pahaksi onneksi jutussä jätettiin kertomatta, mitä tällaiset kohteet olisivat. Niinpä paikkaan vähän ja listaan tässä viisi kohdetta tai kohderyhmää, jotka mielestäni ansaitsevat huomiota:

1. Kalliomaalaukset

Ympäri maailmaa on eri-ikäisiä kalliotaidekohteita, eikä Suomen kivikautisilla kohteilla toki ole yhtä paljon ikää tai taiteellista korkeatasoisuutta kuin jääkauden aikaisilla Altamiran tai Lascoux'n luolamaalauksilla. Silti Suomen suurimmat maalauskohteet Ristiinan Astuvansalmi, Laukaan Saraakallio ja Suomussalmen Hossan Värikallio ovat pohjoismaisella tasolla merkittäviä kohteita sekä laajuutensa ja säilyneisyytensä että maisemansa kautta. Erityisesti Astuvansalmi hakee vertaistaan.

Astuvansalmi on sekä maisemaltaan että maalauksiltaan vaikuttava kohde.
Kalliossa voi nähdä luonnon muovaamia ihmiskasvojen piirteitä, mikä on
varmasti yksi syy sille, että kallioon on alettu tehdä maalauksia noin
6000 vuotta sitten. Kuva: Elina Helkala.

Astuvansalmen maalauksia hallitsevat hirvet, ihmiset ja venekuvat.
Kuva: Elina Helkala.


2. Pronssikautiset hautaröykkiöt

Suomessa ei ole pyramideja eikä megaliittihautoja, mutta monet pronssikauden röykkiökohteet ovat vaikuttavia. Tällaisia ovat muun muassa Rauman Sammallahden röykkiöalue, Euran Panelian Kuninkaanhauta ja Nakkilan Viikkalan Selkäkankaan yli 40 metriä pitkä, suorakaiteen muotoinen röykkiöhauta. Näistä Sammallahdenmäki on oikeutetusti Unescon maailmanperintökohde, ja vaikuttava esimerkki pronssikautisesta rituaalialueesta eri-ikäisine röykkiöhautoineen. Vastaavia ja suurempia hautamonumentteja on toki ympäri Eurooppaa, mutta Sammallahdenmäen laajuista röykkiöaluetta ei löydy muualta Pohjoismaista.

Sammallahdenmäen laaja röykkiöalue muodostaa hienon kokonaisuuden
pronssikautisia ja rautakauden alun hautarakenteita. Paikalla voi aistia
kaikuja pronssikauden uskomusmaailmasta. Kuva: Elina Helkala.


3. Hämeen härkätie

Aikana ennen nopeaa matkustusta liikenne perustui mäkien ja notkelmien välissä mutkitteleviin maanteihin, jotka yhdistivät kruununlinnat, kylät ja kaupungit. Parhaiten säilyneitä keskiajan maanteitä Suomessa on Hämeen härkätie, joka johtaa Hämeen linnalta Turkuun. Tie muodostaa upean maisemallisen kokonaisuuden, jonka hienoimpia osioita ovat hyvin säilyneet kylänraitit, kuten Portaan kylä Tammelassa tai esimerkiksi Liedossa Aurajoen vieressä kulkeva tieosuus, joka ohittaa Liedon Vanhalinnan linnavuoren. Vanhoja maanteitä on toki säilynyt pitkin maailmaa, mutta Hämeen härkätie on hyvin säilyttänyt menneen maailman tunnelman: tätä tietä ovat kulkeneet talonpojat, pyhiinvaeltajat, armeijat ja kruunun lähetit, ja näiden askelten kaikuja on helppo aistia vanhoilla tieosuuksilla.

Vanhalinnan linnavuori hallitsee Hämeen härkätien maisemaa Liedossa.
Kuva: Elina Helkala.



4. Janakkalan Hakoisten linnavuoren ympäristö

Janakkalan keskiaikaisen kivikirkon ja Hakoisten linnavuoren väliin mahtuu paitsi kaunis kulttuurimaisema, myös iso määrä eri-ikäisiä kulttuurikohteita: esihistoriallinen/keskiaikainen Laurinlähde, rautakautisia kalmistoja ja todennäköinen hiisi (uhrilehto) kuppikivineen ja uhriröykkiöineen, I maailmansodan aikaisia juoksuhautoja, 1700-luvun kievarinpaikka ja peräti kaksi linnavuorta (Hangastenmäki ja Hakoisten linnavuori), jotka liittyvät Ruotsin vallan alkuun Hämeessä 1200-luvulla. Etenkin Hakoisten linnavuorelta aukeaa komea näkymä, ja tämä on kohde jota mielelläni esittelen sekä suomalaisille että ulkomaisille vieraille.

Laurinlähteen uhrilähde, taustalla Hangastenmäen linnavuori. Laurinmäen
ja Hakoisten linnavuoren välisessä maisemassa näkyy ihmisen kädenjälki
parintuhannen vuoden ajalta. Kuva: Elina Helkala.


5. Bomarsundin linnoituksen ja Nya Skarpansin kaupungin rauniot

Venäjän keisarikunta alkoi rakentaa Bomarsundin linnoitusta imperiumin läntiseksi etuvartioksi vuonna 1832, eikä se ikänsä puolesta ole kovin muinainen. Muinaisjäännöskohteena alue on kuitenkin vaikuttava, ja rauniokaupungit ovat ylipäätään harvinaisuus Pohjois-Euroopassa. Englantilaiset ja ranskalaiset tuhosivat Bomarsundin linnoituksen Krimin sodassa 1854, ja linnoitus on kiinnostava juonne 1800-luvun suurvaltapolitiikasta. Bomarsund olisi ehdottomasti maailmanperintökohdekamaa.

Bomarsundin vuonna 1854 räjäytettyä päälinnoitusta. Itse muinaisjäännösalue
on paljon laajempi, sillä Nya Skarpansin kaupunki levittäytyi päälinnoituksen
ympärille. Kuva: Elina Helkala.



Bräntklintin torni kuului Bomarsundin ulommaisiin varustuksiin.
Kuva: Elina Helkala.


Suomessa on lähemmäs 40 000 muinaisjäännöstä, joissa kyllä riittää valittavaa retkikohteiksi, ja lähimatkailuhan sopii oikein hyvin asialistalle näin pandemia-aikaan. Tietoa muinaisjäännöksistä löytyy muun muassa muinaisjäännösrekisteristä, muinaismuistot.info-sivulta ja Retkipaikka-sivustolta. Käytän hyväksi myös tilaisuuden mainostaa kirjaani Matka muinaiseen Suomeen, jossa esitellään vaikuttavia kohteita viimeisen 11 000 vuoden ajalta.


lauantai 7. maaliskuuta 2020

Kuplavesitrendejä 1700-luvun Turusta

Kaupunkikaivauksilla 1700- ja 1800-luvulla käytetyt kivisaviset Selterin lähdevettä sisältäneet seltteripullot ovat tuttu näky. Ennen Aboa Vetus & Ars Nova -museon viime kesän kaivauksia en kuitenkaan ollut kuullutkaan lasisista Pyrmontin vesi -pulloista, joiden kappaleita löysimme. Sirpaleet avasivatkin kiinnostavan ikkunan 1700-luvun porvareiden terveyskulttuuriin ja kaikkien nykyisten kuplajuomien historiaan.

1700-luvun lasipulloissa oli tyypillisesti kaulan juuressa lasisinetti, joka kertoi joko pullon valmistajan tai pullon sisällön. Löysimme jo vuoden 2018 kaivauksissa Turun paloon 1827 asti käytetyn kivitalon kellarin täyttömaasta lasisinetin, joka oli kuitenkin niin epämääräinen, ettemme tunnistaneet sitä. Kun viime kesänä löytyi kaksi samanlaista, selvisi mistä on kyse: sineteissä on Ala-Saksissa sijaitsevan Waldeck-Pyrmontin vaakuna, jota reunustaa englanninkielinen teksti Pyrmont Water. Kokonaisesta pullosta löytyy kuva täältä.

Pyrmont water -pullon kaulassa ollut lasisinetti, johon on kuvattu Ala-Saksissa
sijaitsevan Waldeck-Pyrmontin vaakuna. Kuvat: Elina Mattila ja Wikimedia Commons.


Pulloissa on siis ollut Pyrmontin vettä, joka oli 1700-luvun suosituimpia kivennäisvesiä. Sen suosio piili siinä, että vesi oli luonnostaan hiilidioksidipitoista ja siis kuplivaa: 1831 julkaistun yhdysvaltalaisen lääketieteen sanakirjan mukaan kuplivan veden juominen "tuottaa päihtymystä muistuttavan tunteen". Kaikki myöhemmät kuplajuomat pyrkivät jäljittelemään Pyrmontin vettä, ja englantilainen kemisti Joseph Priestley kehitti ja julkaisi menetelmän juomien hiilihapottamiseksi vuonna 1772 luodakseen edullisen vaihtoehdon kalliille tuontivedelle. Priestleyn ohjeet voi lukea täältä.


Terveyskylpylöiden ja -lähteiden kulta-aikana Pyrmontin vesi nousi arvoon myös Ruotsissa. Turun akatemian kemian professori Pehr Adrian Gadd oli ajan hermolla ja kirjoitti vuonna 1780 tutkielman Chemisk Undersökning Om Kalla Artificiela Mineral-Vattens Tilredning och Nytta ("Kemiallinen tutkimus kylmän keinotekoisen mineraaliveden valmistuksesta ja hyödyistä", luettavissa täällä). Gaddin mukaan Ruotsissa juodut ulkomaiset kivennäisvedet olivat Pyrmonter, Spa, Selzer ja Bitter, mutta näistä Pyrmontin vesi oli kaikkein suosituinta.


Löysin 1700-luvun säätyläiskulttuuria käsitelleestä kirjasta vihjeen, että Turun akatemian fysiikan professori ja myöhempi Turun piispa ja Uppsalan arkkipiispa C. F. Mennander oli käsitellyt Pyrmontin vettä kirjeenvaihdossaan, ja kuinka ollakaan, Mennander paljastui varsinaiseksi Pyrmontin vesi -addiktiksi. Myös H. G. Porthan on ollut ahkera pyrmontin ystävä. Löysin Mennanderin ja hänen poikansa C. F. Fredenheimin kirjeenvaihdosta 21 mainintaa tästä elämänvedestä, ja kirjeistä välittyy selkeä kuvio: isä Mennander kyseli toistuvasti Tukholmassa asuneelta pojaltaan, onko kaupunkiin saapunut jo tuoretta Pyrmontin vettä. Toimituserä oli aina samanlainen, 30 pulloa, kuten 27.5.1774 päivätyssä kirjeessä:

"Jos Quasten on saanut tämän vuoden tuoretta pyrmontinvettä, niin lähetä jollakin siellä olevalla aluksella minulle se tavallinen 30 bouteillea, hyvin pakattuna."

Myös kivennäisveden hinnasta selviää kirjeenvaihdosta jotain: Mennander ilmoittaa 28.5.1773 päivätyssä kirjeessä lähettävänsä kirjeen mukana 50 plootua pyrmontinveden ostamiseen. Todennäköisesti nämä olivat kahden taalerin arvoisia plootuja, koska toisaalla Mennander arvioi kivennäisvesierän hinnaksi 109 taaleria. Yhden pullon hinta oli siis noin 3,3 taaleria.Vuonna 1770 lounas ryypyllä ja kaljalla maksoi 1 taalerin ja 1,5 äyriä ja pari villasukkia maksoi 3 taaleria. Pyrmontin vesi ei siis ollut aivan järjettömän hintaista, mutta merkittävästi kalliimpaa kuin nykypäivän kivennäisvedet. Ei mikään ihme, sillä lasipullotkin oli puhallettu käsityönä.

C. F. Fredenheim ja hänen isänsä C. F. Mennander
olivat ahkeria Pyrmontin veden kuluttajia.
Kuva: Wikimedia Commons.





Ilmeisesti tätä kuplavettä sopi siemailla kesällä, koska kyselyt ajoittuvat alkukesään. Yksi C. F. Fredenheimin maininta paljastaa lisää veden käytöstä:

"Medicukseni on sanonut minulle, että minusta pitäisi ajaa pois koko joukko epäterveitä, liiasta istumisesta johtuvia ruumiinneistä, jotta niistä ei olisi haittaa. Hän sanoo myös, että sitä voidaan nauttia talvella pienellä varovaisuudella, niin että minun pitäisi varata 14 päivää vapaaksi siihen tarkoitukseen. Muutoin voin oikein hyvin, ja ajattelin itse ottaa tämän kuurin levon kannalta." (27.10.1772)

1700-luvulla kivennäisvedet eivät olleet vain virvokkeita, vaan niillä uskottiin olevan lääkinnällisiä vaikutuksia, ja yliannostuksista saattoi seurata huimausta. En tiedä olivatko 1700-luvun ihmiset jotenkin heiveröisempiä, mutta ainakin vedet olivat silloin vahvoja: luontaisesti hiilihapollisissa vesissä oli nimittäin usein kyytipoikana arseenia.

Yksi mysteeri on kuitenkin jäljellä: kirjeenvaihdon perusteella Pyrmontin vesi oli säätyläispiireissä suosittu terveysjuoma, jota rahdattiin 1700-luvulla Tukholman kautta Turkuun varmasti tuhansia pulloja. Silti niitä ei juuri näy kaupunkiarkeologisessa aineistossa: kävin läpi Turun keskustan kaivauskertomuksia ja onnistuin löytämään yhden maininnan Pyrmont Water -sinetistä. Ehkä "liian nuorina" pidettyjä lasisinettejä ei ole otettu talteen, tai niitä ei ole tunnistettu, mutta tämä tuskin selittää yksin, miksi pullot puuttuvat. Yksi selitys voisi olla, että pulloja on kierrätetty. Tästä antaa vihjeen Meinanderin 17.5.1776 päiväämä kirje:

"Sen jälkeen kun olin lähettänyt edellisen kirjeeni postilla sain kuulla, että Brehmerille on syksyllä tullut pyrmontinvettä, jonka hän vakuuttaa olevan oikein hyvää. Ja kun sen tuoreempaa ei kuulemma ole hetkeen ollut edes Tukholmassa, olen päättänyt ottaa häneltä, ja Herran nimeen aloittaa kuurin heti pyhän jälkeen, mistä minulla on myös se etu, että voin heti vaihtaa pilaantuneet bouteillet."

Ovatko vaihdetut pullot päätyneet takaisin Pyrmontiin, jää kuitenkin auki. Ainakaan pullojen kappaleita ei tunneta Tukholmastakaan paljon, vaikka niitä silloin tällöin löytyy kaivauksissa.

Pyrmontinvesibuumi liittyi laajempaan uskoon terveyslähteiden parantavaan voimaan, ja 1700-luvulla Ruotsissa ja Suomessa kukoistikin säätyläisten terveyslähdekulttuuri. Suomen kuuluisin lähde oli Turun Kupittaan lähde, mutta vastaavia lähteitä oli esimerkiksi Espoon terveyslähde ja Runnin terveyslähde Iisalmessa. Mikä hienointa, 1700-luvun kuuluisten lähteiden vettä on edelleen saatavilla: Saksassa pyrmontinvettä ja seltteriä myydään yleisesti, ja Ruotsin suositut kivennäisvedet Värska ja Loka ovat peräisin 1700-luvun suosituimmista terveyslähteistä. Säätyläisten terveysvesistä voi siis vaikka järjestää maistelun tänä päivänäkin, ja seltteriä voi nauttia asiaankuuluvasti Scanglasin valmistamasta seltterilasin replikasta. Kippis! 

Lähteet:

K. F. Mennanderin lähettämiä ja saamia kirjeitä I. Toim. Kaarlo Österbladh. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1939.

K. F. Mennanderin lähettämiä ja saamia kirjeitä II. Toim. Kaarlo Österbladh. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1940.

Mäkeläinen, Eva-Christina 1972. Säätyläisten seuraelämä ja tapakulttuuri 1700-luvun jälkipuoliskolla Turussa, Viaporissa ja Savon kartanoalueella. Tampereen yliopisto.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Miten arvokas on "mittaamattoman arvokas"?

Viime viikolla uutisoitiin poikkeuksellisesta rikoksesta: savolainen metallinilmaisinharrastaja oli löytänyt harvinaisen viikinkiaikaisen hopearahan ja onnistunut saamaan sen tanskalaisen huutokaupan kaupattavaksi. Tässä kohti huutokauppa oli selvästi möhlinyt esineen alkuperän selvittämisen, koska Suomesta kaivettujen muinaisesineiden maastavienti saati myyminen on laitonta ilman Museoviraston lupaa. Pahaksi onnekseen löytäjä oli kuitenkin esitellyt löytöään Aarremaanalla.com-ryhmän Facebook-sivuilla, ja löytö päätyi viranomaisten tietoon. Tulli takavarikoi rahan ja löytäjää vastaan on nostettu syytteet, joissa poikkeuksellisesti vaaditaan ehdollista vankeusrangaistusta.

Puolalaisia arkeologeja käyttämässä metallinilmaisinta. Kuva: Ústav archeologie
a muzeologie Filozofické fakulty Masarykovy univerzity/Wikimedia Commons
.


En ole edes uskaltanut lukea iltapäivälehtien kommenttiketjuja, mutta vanhasta kokemuksesta arvaan, ettei muinaismuistolain noudattaminen saa niissä paljon kannatusta. Samanlaisia mukinoita on kuulunut joiltakin Aarremaanalla.comin käyttäjiltä, vaikka suurin osa keskustelijoista ymmärtää hyvin, miksi muinaismuistoja pitää suojella. Jotkut metallinetsinharrastajat tuntuvat kuitenkin harrastavan vain dollarinkuvat silmissä: jos kerran minä löydän muinaisen esineen, miksen saisi myydä sitä kovaan hintaan ulkomailla?

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta jatkan vähän lisää: jos ajatellaan puhtaasti itsekkäästä ansionäkökulmasta, Museovirastosta saa paremman rahallisen korvauksen kuin laittomia teitä. Tämä tuntuu menevän monelta marisijalta ohi, ja varmaan osittain siksi, että media tekee karhunpalveluksen puhumalla "mittaamattoman arvokkaista" löydöistä. Arkeologiassa "mittaamattoman arvokas" tarkoittaa yleensä sitä, että löytö tuottaa huomattavasti lisätietoa muinaisten ihmisten elämästä, mutta se ei tee löydöstä rahallisesti arvokasta. Useimmat arkeologiset löydöt ovat huonokuntoisia, rikkonaisia esineitä, jotka tulevat tuhoutumaan ilman ammattimaista konservointia, joka puolestaan maksaa rahaa.

Mutta niihin korvauksiin: muinaismuistolain mukaan muinaisesineen löytäjä voi joko lahjoittaa löytönsä Museovirastolle tai tarjota sen lunastettavaksi kohtuullista korvausta vastaan. Kohtuullinen korvaus tarkoittaa jalometalliesineiden kohdalla vähintää 125 % esineen metallin arvosta, mutta yleensä korvaukset ovat tätä korkeampia. Museovirasto on maksanut esimerkiksi viikinkiaikaisista hopearahoista huomattavasti rahojen markkina-arvoa korkeampia korvauksia: esimerkiksi nettihuutokaupoista viikinkiaikaisen dirhemin voi ostaa parilla kympillä, kun Museoviraston minimikorvaus on 45 euroa. Huomautettakoon myös, että korvauksen määrä on viranomaispäätös, josta voi valittaa hallinto-oikeuteen, mikäli se ei täytä lain vaatimusta kohtuullisesta korvauksesta.

Käydyssä keskustelussa on voivoteltu Museoviraston löytöjen lunastukseen käytettävän määrärahan pienuutta. Tässä asiassa jokainen kansalainen voi kuitenkin yrittää vaikuttaa itse: opetus- ja kulttuuriministeriö laatii Museoviraston budjetin, joten parempaa rahoitusta kulttuuriperinnön suojeluun haikailevat voivat ottaa yhteyttä opetusministeriin, tehdä kansalaisaloitteen ja miettiä, keitä eduskuntaan äänestävät. Museoviraston politiikka heijastelee aina myös laajempia yhteiskunnallisia arvoja.

Tämän kaiken jälkeen toivon, ettei kukaan lähde ehdoin tahdoin rahan perässä etsimään muinaisesineitä ikään kuin tämä olisi työ, josta pitäisi palkita rahallisesti. Aika harvassa harrastuksessa logiikka menee niin päin, että harrastuksesta pitäisi saada rahaa. Metallinilmaisinharrastajat tekevät mittaamattoman arvokasta työtä Suomen muinaisuuden kartoittamisen eteen, mutta tässä työssä itsekeskeiset tavoitteet eivät saisi kiriä kulttuuriperinnön etujen ja lainsäädännön ohi.

tiistai 18. helmikuuta 2020

Tiedeviestintäpalkinto!


Kiitos palkinnosta! Kuva: Elina Helkala.

Jos olen koskaan epäillyt onko blogin pitämisestä mitään iloa, en epäile enää: Suomen tiedetoimittajien liitto päätti myöntää minulle 3.2. vuoden tiedeviestintäpalkinnon ennen kaikkea tämän blogin (mutta myös egyptologiablogini Musta maa ja keskiaikablogini De proprietatibus rerum) pitämisestä. En voi sanoa muuta kuin suuri kiitos sekä valitsijaraadille että teille kaikille lukijoille, teitä varten minä kirjoitan! 

Tiedetoimittajassa julkaistun hauskan haastattelun (sisältää kuvia kirjoittajasta keskiaikavaatteissa) voi lukea täältä.

Tämän huomionosoituksen kunniaksi julkaisen tässä mukailtuna palkintotilaisuudessa pitämäni puheen:

---
Suomen kuvalehti julkaisi vuonna 2018 ammattien arvostuskyselyn, joka oli muinaistutkijoille mairittelevaa luettavaa: arkeologi oli kavunnut aiempien kyselyiden pohjalukemista asiantuntija-ammattien kärkisijoille. Tulos kertoo siitä, että arkeologian yleistajuistamisessa on tapahtunut 2000-luvulla kehitystä oikeaan suuntaan. Enää arkeologit eivät vain ole rakennushankkeiden kiusa ja hidaste, vaan tieteenala nähdään kiinnostavana ja arvokkaana – vaikkakaan ei ehkä vielä rahoittajien silmissä. 

Kun aloitin arkeologian opintoni vuonna 2009, idealistinen tavoitteeni oli paikata Suomen tiedekentän ilmeistä aukkoa: arkeologian popularisointia oli aivan liian vähän. Etenkin projektin alkuvaiheessa huomasin monta kertaa kysyväni, kenelle kirjoitan? Lukeeko tätä joku? Blogitekstien ja kirjojen saama näkyvyys on onneksi osoittanut, etteivät tekstit ole kaikuneet kuuroille korville, ja yllättävissäkin tilanteissa kuulee toisinaan, että joku on lukenut tekstejäni, saanut oivalluksia ja ehkä jopa innostunut. Kirjailijana ja bloggarina ei voi saada parempaa palautetta kuin kuulla, että on saanut lukijan inspiroitumaan ja oman kipinänsä leviämään.

Erityisen tärkeänä pidän arkeologisen tiedon tarjoamista lapsille ja nuorille, kahdesta syystä: lapset ovat tavattoman hyviä levittämään kiinnostustaan myös vanhempiinsa, ja lapsena saadut positiiviset kokemukset kantavat kauas tulevaisuuteen. Tämän päivän lapsissa kasvaa tulevaisuuden päättäjiä, joilla toivoisin olevan silmää myös kulttuuriperinnölle, historialle ja menneisyyden arvostamiselle. Koska peruskoulun oppikirjat eivät tarjoa juuri tietoa omasta varhaishistoriastamme, laadukasta tietoa täytyy olla saatavilla muualla.

Palkituksi tuleminen on aina mukavaa, mutta erityisen ilahduttavaa on tulla vertaistensa palkitsemaksi. Näen, että palkinto on henkilökohtainen kannustin tuottaa jatkossakin laadukasta yleistajuista tekstiä, mutta yhtä lailla näen palkinnon kannustimena kaikille muillekin, jotka ovat tehneet tärkeää yleistajuistamistyötä arkeologian parissa.

Koska hyvään puheeseen kuuluu aina lainaus itseä viisaammilta kirjoittajilta, haluan lopuksi siteerata ruotsalaista historiantutkijaa ja opettajaa Carl Grimbergiä, jonka vaikuttava kirjasarja Kansojen historia on koristanut lukuisten suomalaiskotienkin kirjahyllyjä. Sarjan osassa 1 kirjoittaja kuvaa arkeologin työtä sanoilla, joita olen usein muistellut kaivauksilla mudassa ja kaatosateessa:

Mikään ei saa tympäistä arkeologia hänen tutkimustyössään. Ei ainoastaan kuokalla ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei vähäisinkään savipala tai luunsiru välttyisi hänen huomioltaan.  

Tämä neuvo on kullankallis jokaiselle, joka tekee tieteellistä tutkimus- ja kirjoitustyötä. Kaiken keskellä on tärkeää muistaa varjella omaa kipinäänsä, ja tehdä parhaansa sen levittämiseksi kirkkaana eteenpäin.

tiistai 14. tammikuuta 2020

Tavoitteena tohtorinhattu

Nyt se sitten alkoi: 1.1. kuluvaa vuotta aloitin virallisesti Turun yliopiston arkeologian oppiaineessa tohtorikoulutettavana, vaikka vuosi sitten kutsuinkin jatko-opintoja Turun ylioppilaslehdessä "vähän todellisuuden pakoiluksi". Minulle on kuitenkin ollut jo useamman vuoden selvää, että haluan jatkaa tohtoriopintoihin saadakseni paremmat eväät tutkimuksen tekemiseen, ja kuten samassa Tylkkärin haastattelussa sanoin arkeologisesta tutkimuksesta: se on parhaita asioita, mihin voi turhat elinpäivänsä käyttää.

Keminmaan vanha kirkko vuonna 2016. Kuva: Ilari Aalto.

Valmistuin maisteriksi 2016, joten ajatus ehti kypsyä muutaman vuoden. Ratkaiseva asia oli, että pääsen tekemään väitöstutkimusta osana Keskiajan puurakennusperintö Suomessa -hanketta, jonka tutkimustiimi koostuu arkkitehdeista, historiantutkijoista ja arkeologeista. Suomen noin sadasta keskiajan kivikirkosta kymmenkunnassa on säilynyt keskiaikaiset puiset kattorakenteet, jotka työryhmämme on tarkoitus dokumentoida. Samalla tutkimme rakenteissa olevia puumerkkejä ja tekijänmerkkejä ja selvitämme, miten kirkkojen rakentaminen on organisoitu ja minkälainen yhteisö paikallisia ja ammattikäsityöläisiä on osallistunut rakentamiseen.

Oma väitöstutkimukseni käsittelee nimenomaan ihmisiä rakennusten takana: keitä kirkonrakentajat ovat olleet, minkälaisessa sosiaalisessa ympäristössä kirkot on rakennettu ja miten rakentajat ehkä ovat tuoneet itseään ilmi kirkkotilassa. Kirjallisten lähteiden puutteessa tekijänmerkit ovat yksi tärkeä aineisto kysymyksiin vastaamiseksi.


1400-luvun tiilentekijän merkki Turun tuomiokirkosta. Kuva: Ilari Aalto.

Kanta-Hämeessä varttuneena keskiajan kivikirkot ovat kuuluneet lähiympäristöni maisemaan, ja ne ovat pienestä asti kutkuttaneet mielikuvitustani. Odotan erityisesti, että pääsemme kenttätöihin kirkkojen vinteille. Voin luvata, että tämä ei jää viimeiseksi kerraksi kun kirjoitan kirkkotutkimuksista tässä blogissa!

lauantai 11. tammikuuta 2020

Miten keskiajan suomalainen asui?


Monessa Euroopan kaupungissa, kuten Englannin Chesterissä, Ranskan Carcassonnessa, Saksan Rothenburgissa tai vaikkapa Tallinnassa pääsee helposti keskiaikaiseen tunnelmaan. Näissä kaupungeissa on säilynyt runsaasti keskiaikaisia taloja, jotka reunustavat kapeita ja mutkittelevia kujia. Suomessa keskiajantutkijan täytyy käyttää hieman enemmän mielikuvitusta, koska ainoita keskiajalta säilyneitä rakennuksia ovat julkista valtaa edustaneet kirkot ja linnat. Keskiajan (1200–1520) talonpoikien hirsitorpat on purettu kauan sitten, ja kiviset asuinrakennukset katosivat Turun katukuvasta Turun palon 1827 jälkeen.

Keskiajan suomalaisten asumuksista tiedetään kuitenkin yhtä sun toista. Asuinrakennuksia on tutkittu arkeologisesti etenkin Turussa ja Uudenmaan kylätonteilla, kuten Espoon Mankbyssä. Koska monet keskiajan rakennusperiaatteet pätivät vielä 1800-luvulla, myös rakennusten ulkonäöstä voidaan tehdä valistuneita arvauksia.

Keskiajan talonpoikaisista asuintaloista on jäänyt parhaimmillaankin jäljelle
kivisiä perustuksia. Kuvassa Espoon Mankbyssä kaivettua talonjäännöstä.
Kuva: Marianna Niukkanen/Museovirasto. CC BY 4.0.

Suurin osa keskiajan Suomen rakennuskannasta oli hirsirakennuksia. Kivisiä asuinrakennuksia oli Suomen kuudesta kaupungista tiettävästi vain Turussa, ja muuallakin Ruotsin valtakunnassakin kivitalot keskittyivät lähinnä hiippakuntakaupunkeihin – kivikaupungit Visby ja Tukholma olivat oma lukunsa. Toisin kuin pitkään on ajateltu, Viipurista ei ole mitään näyttöä keskiaikaisista muuratuista asuinrakennuksista, vaikka kaupungissa olikin useita kivikirkkoja ja kaupunginmuuri. Kivitalosta huolimatta suurin osa turkulaisistakin asui yksikerroksisissa, yhdestä kolmeen huoneen hirsitaloissa. Talot olivat hämäriä, koska valoaukkoja oli vähän ja ne olivat pieniä. Valoa vaativat työt pyrittiin tekemään ulkona, ja keskiajan ihmiset olivat tottuneet pimeisiin rakennuksiin.

Tuvat saattoivat myös olla ahtaita: maaseudulla suurin osa asuintaloista oli yksihuoneisia, ja niillä oli kokoa vain 20–30 . Viimeistään 1400-luvulla alettiin rakentaa myös paritupamallisia hirsitaloja, joissa talon keskellä olleen eteisen kummallakin sivulla oli huone. Talot olivat lämpimiä, mistä piti huolen sisäänlämpiävä kiuasuuni tai avoliesi. Huonekaluja oli vähän, pääasiassa penkkejä ja pöytiä ja isommissa taloissa jopa vuoteita. Astioita pidettiin yksinkertaisilla hyllyillä, ja seinillä oli naulakon tai ripustuskoukun virkaa toimittaneita oksanhankoja.

Talot olivat hämäriä ja hillitysti sisustettuja. Oviaukko oli usein matala,
jotta lämpö pysyi paremmin sisällä. Valo tuli ohuella nahalla, rakolla tai tervatulla
kankaalla päällystetyistä valoaukoista ja päreistä. Kuva: Elina Helkala/
Matkaopas keskiajan Suomeen (2015).
 

Oksanhangasta tehtyjä naulakoita käytettiin
jo keskiajalla. Niitä on löytynyt arkeologisilla
kaivauksilla muun muassa Turusta.
Kuva: Seurasaaren museo. CC BY 4.0


Rikkaimmat porvarit ja kirkko alkoivat rakentaa Turkuun kivisiä asuinrakennuksia 1400-luvun taitteessa. Niissä oli yleensä kahdesta kolmeen kerrosta, joiden alla oli puolittain maanalainen kellari, useimmiten säilytystila. Kivitalot olivat savupirttejä valoisampia, ja keskiajan kuluessa niissä oli jo varaavia kaakeliuuneja ja muurattuja savupiippuja. Kivitaloja sisustettiin seinille ripustetuilla tekstiileillä. Sekä kivi- että hirsitaloissa pihapiiriin kuului joukko puisia talousrakennuksia, kuten aittoja, navetta, talli ja käymälä. Lisäksi monilta pihoilta löytyi kaivo ja pieni kaalimaa. Kylässä talot olivat yhtenä ryppäänä kylänraitin varrella, ja taloja ympäröivät aidatut pellot ja niiden takana yhteiset niityt, metsät ja kalavedet.

Turun Luostarin jokikatu näytti mahdollisesti tältä keskiajan lopussa noin
vuonna 1500. Kuva: Elina Helkala/ Jatulintarhoja ja hiidekiukaita:
Nuoren arkeologin käsikirja (2019).

Keskiajan Turusta on säilynyt tiedot vain yhden henkilön irtaimistosta: katedraalikoulun koulumestari Henrik Tempil luettelee omaisuutensa testamentissaan vuodelta 1355. Hänen talonsa sijaitsi aivan tuomiokirkon vieressä, ja sen sisustukseen kuului muun muassa vuode ja vuodevaatteet (aluspatja, iso patja, kaksi uutta lakanaa, tyyny ja vuodepeite), pöytä ja pöytäliina, yksi seinävaate, pesuvati, pyyheliina ja malja. Keittiön kalustukseen kuului kaksi savi- ja kaksi tinakannua sekä ruoanlaittoastioita: kattiloita, halstari, paistinpannu, oluenvalmistusastioita (vaskikattila, saaveja ja tynnyreitä), kirves ja käsikivet viljan jauhamiseen. Lisäksi koulumestarilla oli usean kirjan käsikirjasto, jollaista hyvin harvalla aikalaisella oli. Nykykodin tavarapaljoudessa on hyvä muistaa, että tämä kaikki edusti siis varakkaan talouden irtaimistoa.

Jos haluat kurkistaa sisään keskiaikaiseen savupirttiin, Aimo Rapo on tehnyt Vantaan Gubbackan kylätontin löytöjen pohjalta upean 3D-mallin, jota pääsee pyörittelemään täältä.

EDIT 11.1.: Lisätty maininta Viipurin rakennuskannasta ja Gubbackan 3D-mallista.

Kirjallisuutta:

Harjula, Janne ym. (toim.) 2016: Mankby. A deserted medieval village on the coast of Southern Finland. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura.

Koivisto, Andreas; Riina Koivisto & Jukka Hako (toim.) 2010: Gubbacka. Keskiajan arkea Vantaalla./Medeltida vardag i Vanda. Vantaa: Kellastupa Oy.


Rosendahl, Ulrika; Sten Björkman, Georg Haggrén & Tryggve Gestrin 2008: Kylä. Keskiaikaa Itämeren rannalla. Espoo: Espoon kaupunginmuseo.