keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Miten arvokas on "mittaamattoman arvokas"?

Viime viikolla uutisoitiin poikkeuksellisesta rikoksesta: savolainen metallinilmaisinharrastaja oli löytänyt harvinaisen viikinkiaikaisen hopearahan ja onnistunut saamaan sen tanskalaisen huutokaupan kaupattavaksi. Tässä kohti huutokauppa oli selvästi möhlinyt esineen alkuperän selvittämisen, koska Suomesta kaivettujen muinaisesineiden maastavienti saati myyminen on laitonta ilman Museoviraston lupaa. Pahaksi onnekseen löytäjä oli kuitenkin esitellyt löytöään Aarremaanalla.com-ryhmän Facebook-sivuilla, ja löytö päätyi viranomaisten tietoon. Tulli takavarikoi rahan ja löytäjää vastaan on nostettu syytteet, joissa poikkeuksellisesti vaaditaan ehdollista vankeusrangaistusta.

Puolalaisia arkeologeja käyttämässä metallinilmaisinta. Kuva: Ústav archeologie
a muzeologie Filozofické fakulty Masarykovy univerzity/Wikimedia Commons
.


En ole edes uskaltanut lukea iltapäivälehtien kommenttiketjuja, mutta vanhasta kokemuksesta arvaan, ettei muinaismuistolain noudattaminen saa niissä paljon kannatusta. Samanlaisia mukinoita on kuulunut joiltakin Aarremaanalla.comin käyttäjiltä, vaikka suurin osa keskustelijoista ymmärtää hyvin, miksi muinaismuistoja pitää suojella. Jotkut metallinetsinharrastajat tuntuvat kuitenkin harrastavan vain dollarinkuvat silmissä: jos kerran minä löydän muinaisen esineen, miksen saisi myydä sitä kovaan hintaan ulkomailla?

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta jatkan vähän lisää: jos ajatellaan puhtaasti itsekkäästä ansionäkökulmasta, Museovirastosta saa paremman rahallisen korvauksen kuin laittomia teitä. Tämä tuntuu menevän monelta marisijalta ohi, ja varmaan osittain siksi, että media tekee karhunpalveluksen puhumalla "mittaamattoman arvokkaista" löydöistä. Arkeologiassa "mittaamattoman arvokas" tarkoittaa yleensä sitä, että löytö tuottaa huomattavasti lisätietoa muinaisten ihmisten elämästä, mutta se ei tee löydöstä rahallisesti arvokasta. Useimmat arkeologiset löydöt ovat huonokuntoisia, rikkonaisia esineitä, jotka tulevat tuhoutumaan ilman ammattimaista konservointia, joka puolestaan maksaa rahaa.

Mutta niihin korvauksiin: muinaismuistolain mukaan muinaisesineen löytäjä voi joko lahjoittaa löytönsä Museovirastolle tai tarjota sen lunastettavaksi kohtuullista korvausta vastaan. Kohtuullinen korvaus tarkoittaa jalometalliesineiden kohdalla vähintää 125 % esineen metallin arvosta, mutta yleensä korvaukset ovat tätä korkeampia. Museovirasto on maksanut esimerkiksi viikinkiaikaisista hopearahoista huomattavasti rahojen markkina-arvoa korkeampia korvauksia: esimerkiksi nettihuutokaupoista viikinkiaikaisen dirhemin voi ostaa parilla kympillä, kun Museoviraston minimikorvaus on 45 euroa. Huomautettakoon myös, että korvauksen määrä on viranomaispäätös, josta voi valittaa hallinto-oikeuteen, mikäli se ei täytä lain vaatimusta kohtuullisesta korvauksesta.

Käydyssä keskustelussa on voivoteltu Museoviraston löytöjen lunastukseen käytettävän määrärahan pienuutta. Tässä asiassa jokainen kansalainen voi kuitenkin yrittää vaikuttaa itse: opetus- ja kulttuuriministeriö laatii Museoviraston budjetin, joten parempaa rahoitusta kulttuuriperinnön suojeluun haikailevat voivat ottaa yhteyttä opetusministeriin, tehdä kansalaisaloitteen ja miettiä, keitä eduskuntaan äänestävät. Museoviraston politiikka heijastelee aina myös laajempia yhteiskunnallisia arvoja.

Tämän kaiken jälkeen toivon, ettei kukaan lähde ehdoin tahdoin rahan perässä etsimään muinaisesineitä ikään kuin tämä olisi työ, josta pitäisi palkita rahallisesti. Aika harvassa harrastuksessa logiikka menee niin päin, että harrastuksesta pitäisi saada rahaa. Metallinilmaisinharrastajat tekevät mittaamattoman arvokasta työtä Suomen muinaisuuden kartoittamisen eteen, mutta tässä työssä itsekeskeiset tavoitteet eivät saisi kiriä kulttuuriperinnön etujen ja lainsäädännön ohi.

tiistai 18. helmikuuta 2020

Tiedeviestintäpalkinto!


Kiitos palkinnosta! Kuva: Elina Helkala.

Jos olen koskaan epäillyt onko blogin pitämisestä mitään iloa, en epäile enää: Suomen tiedetoimittajien liitto päätti myöntää minulle 3.2. vuoden tiedeviestintäpalkinnon ennen kaikkea tämän blogin (mutta myös egyptologiablogini Musta maa ja keskiaikablogini De proprietatibus rerum) pitämisestä. En voi sanoa muuta kuin suuri kiitos sekä valitsijaraadille että teille kaikille lukijoille, teitä varten minä kirjoitan! 

Tiedetoimittajassa julkaistun hauskan haastattelun (sisältää kuvia kirjoittajasta keskiaikavaatteissa) voi lukea täältä.

Tämän huomionosoituksen kunniaksi julkaisen tässä mukailtuna palkintotilaisuudessa pitämäni puheen:

---
Suomen kuvalehti julkaisi vuonna 2018 ammattien arvostuskyselyn, joka oli muinaistutkijoille mairittelevaa luettavaa: arkeologi oli kavunnut aiempien kyselyiden pohjalukemista asiantuntija-ammattien kärkisijoille. Tulos kertoo siitä, että arkeologian yleistajuistamisessa on tapahtunut 2000-luvulla kehitystä oikeaan suuntaan. Enää arkeologit eivät vain ole rakennushankkeiden kiusa ja hidaste, vaan tieteenala nähdään kiinnostavana ja arvokkaana – vaikkakaan ei ehkä vielä rahoittajien silmissä. 

Kun aloitin arkeologian opintoni vuonna 2009, idealistinen tavoitteeni oli paikata Suomen tiedekentän ilmeistä aukkoa: arkeologian popularisointia oli aivan liian vähän. Etenkin projektin alkuvaiheessa huomasin monta kertaa kysyväni, kenelle kirjoitan? Lukeeko tätä joku? Blogitekstien ja kirjojen saama näkyvyys on onneksi osoittanut, etteivät tekstit ole kaikuneet kuuroille korville, ja yllättävissäkin tilanteissa kuulee toisinaan, että joku on lukenut tekstejäni, saanut oivalluksia ja ehkä jopa innostunut. Kirjailijana ja bloggarina ei voi saada parempaa palautetta kuin kuulla, että on saanut lukijan inspiroitumaan ja oman kipinänsä leviämään.

Erityisen tärkeänä pidän arkeologisen tiedon tarjoamista lapsille ja nuorille, kahdesta syystä: lapset ovat tavattoman hyviä levittämään kiinnostustaan myös vanhempiinsa, ja lapsena saadut positiiviset kokemukset kantavat kauas tulevaisuuteen. Tämän päivän lapsissa kasvaa tulevaisuuden päättäjiä, joilla toivoisin olevan silmää myös kulttuuriperinnölle, historialle ja menneisyyden arvostamiselle. Koska peruskoulun oppikirjat eivät tarjoa juuri tietoa omasta varhaishistoriastamme, laadukasta tietoa täytyy olla saatavilla muualla.

Palkituksi tuleminen on aina mukavaa, mutta erityisen ilahduttavaa on tulla vertaistensa palkitsemaksi. Näen, että palkinto on henkilökohtainen kannustin tuottaa jatkossakin laadukasta yleistajuista tekstiä, mutta yhtä lailla näen palkinnon kannustimena kaikille muillekin, jotka ovat tehneet tärkeää yleistajuistamistyötä arkeologian parissa.

Koska hyvään puheeseen kuuluu aina lainaus itseä viisaammilta kirjoittajilta, haluan lopuksi siteerata ruotsalaista historiantutkijaa ja opettajaa Carl Grimbergiä, jonka vaikuttava kirjasarja Kansojen historia on koristanut lukuisten suomalaiskotienkin kirjahyllyjä. Sarjan osassa 1 kirjoittaja kuvaa arkeologin työtä sanoilla, joita olen usein muistellut kaivauksilla mudassa ja kaatosateessa:

Mikään ei saa tympäistä arkeologia hänen tutkimustyössään. Ei ainoastaan kuokalla ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei vähäisinkään savipala tai luunsiru välttyisi hänen huomioltaan.  

Tämä neuvo on kullankallis jokaiselle, joka tekee tieteellistä tutkimus- ja kirjoitustyötä. Kaiken keskellä on tärkeää muistaa varjella omaa kipinäänsä, ja tehdä parhaansa sen levittämiseksi kirkkaana eteenpäin.

tiistai 14. tammikuuta 2020

Tavoitteena tohtorinhattu

Nyt se sitten alkoi: 1.1. kuluvaa vuotta aloitin virallisesti Turun yliopiston arkeologian oppiaineessa tohtorikoulutettavana, vaikka vuosi sitten kutsuinkin jatko-opintoja Turun ylioppilaslehdessä "vähän todellisuuden pakoiluksi". Minulle on kuitenkin ollut jo useamman vuoden selvää, että haluan jatkaa tohtoriopintoihin saadakseni paremmat eväät tutkimuksen tekemiseen, ja kuten samassa Tylkkärin haastattelussa sanoin arkeologisesta tutkimuksesta: se on parhaita asioita, mihin voi turhat elinpäivänsä käyttää.

Keminmaan vanha kirkko vuonna 2016. Kuva: Ilari Aalto.

Valmistuin maisteriksi 2016, joten ajatus ehti kypsyä muutaman vuoden. Ratkaiseva asia oli, että pääsen tekemään väitöstutkimusta osana Keskiajan puurakennusperintö Suomessa -hanketta, jonka tutkimustiimi koostuu arkkitehdeista, historiantutkijoista ja arkeologeista. Suomen noin sadasta keskiajan kivikirkosta kymmenkunnassa on säilynyt keskiaikaiset puiset kattorakenteet, jotka työryhmämme on tarkoitus dokumentoida. Samalla tutkimme rakenteissa olevia puumerkkejä ja tekijänmerkkejä ja selvitämme, miten kirkkojen rakentaminen on organisoitu ja minkälainen yhteisö paikallisia ja ammattikäsityöläisiä on osallistunut rakentamiseen.

Oma väitöstutkimukseni käsittelee nimenomaan ihmisiä rakennusten takana: keitä kirkonrakentajat ovat olleet, minkälaisessa sosiaalisessa ympäristössä kirkot on rakennettu ja miten rakentajat ehkä ovat tuoneet itseään ilmi kirkkotilassa. Kirjallisten lähteiden puutteessa tekijänmerkit ovat yksi tärkeä aineisto kysymyksiin vastaamiseksi.


1400-luvun tiilentekijän merkki Turun tuomiokirkosta. Kuva: Ilari Aalto.

Kanta-Hämeessä varttuneena keskiajan kivikirkot ovat kuuluneet lähiympäristöni maisemaan, ja ne ovat pienestä asti kutkuttaneet mielikuvitustani. Odotan erityisesti, että pääsemme kenttätöihin kirkkojen vinteille. Voin luvata, että tämä ei jää viimeiseksi kerraksi kun kirjoitan kirkkotutkimuksista tässä blogissa!

lauantai 11. tammikuuta 2020

Miten keskiajan suomalainen asui?


Monessa Euroopan kaupungissa, kuten Englannin Chesterissä, Ranskan Carcassonnessa, Saksan Rothenburgissa tai vaikkapa Tallinnassa pääsee helposti keskiaikaiseen tunnelmaan. Näissä kaupungeissa on säilynyt runsaasti keskiaikaisia taloja, jotka reunustavat kapeita ja mutkittelevia kujia. Suomessa keskiajantutkijan täytyy käyttää hieman enemmän mielikuvitusta, koska ainoita keskiajalta säilyneitä rakennuksia ovat julkista valtaa edustaneet kirkot ja linnat. Keskiajan (1200–1520) talonpoikien hirsitorpat on purettu kauan sitten, ja kiviset asuinrakennukset katosivat Turun katukuvasta Turun palon 1827 jälkeen.

Keskiajan suomalaisten asumuksista tiedetään kuitenkin yhtä sun toista. Asuinrakennuksia on tutkittu arkeologisesti etenkin Turussa ja Uudenmaan kylätonteilla, kuten Espoon Mankbyssä. Koska monet keskiajan rakennusperiaatteet pätivät vielä 1800-luvulla, myös rakennusten ulkonäöstä voidaan tehdä valistuneita arvauksia.

Keskiajan talonpoikaisista asuintaloista on jäänyt parhaimmillaankin jäljelle
kivisiä perustuksia. Kuvassa Espoon Mankbyssä kaivettua talonjäännöstä.
Kuva: Marianna Niukkanen/Museovirasto. CC BY 4.0.

Suurin osa keskiajan Suomen rakennuskannasta oli hirsirakennuksia. Kivisiä asuinrakennuksia oli Suomen kuudesta kaupungista tiettävästi vain Turussa, ja muuallakin Ruotsin valtakunnassakin kivitalot keskittyivät lähinnä hiippakuntakaupunkeihin – kivikaupungit Visby ja Tukholma olivat oma lukunsa. Toisin kuin pitkään on ajateltu, Viipurista ei ole mitään näyttöä keskiaikaisista muuratuista asuinrakennuksista, vaikka kaupungissa olikin useita kivikirkkoja ja kaupunginmuuri. Kivitalosta huolimatta suurin osa turkulaisistakin asui yksikerroksisissa, yhdestä kolmeen huoneen hirsitaloissa. Talot olivat hämäriä, koska valoaukkoja oli vähän ja ne olivat pieniä. Valoa vaativat työt pyrittiin tekemään ulkona, ja keskiajan ihmiset olivat tottuneet pimeisiin rakennuksiin.

Tuvat saattoivat myös olla ahtaita: maaseudulla suurin osa asuintaloista oli yksihuoneisia, ja niillä oli kokoa vain 20–30 . Viimeistään 1400-luvulla alettiin rakentaa myös paritupamallisia hirsitaloja, joissa talon keskellä olleen eteisen kummallakin sivulla oli huone. Talot olivat lämpimiä, mistä piti huolen sisäänlämpiävä kiuasuuni tai avoliesi. Huonekaluja oli vähän, pääasiassa penkkejä ja pöytiä ja isommissa taloissa jopa vuoteita. Astioita pidettiin yksinkertaisilla hyllyillä, ja seinillä oli naulakon tai ripustuskoukun virkaa toimittaneita oksanhankoja.

Talot olivat hämäriä ja hillitysti sisustettuja. Oviaukko oli usein matala,
jotta lämpö pysyi paremmin sisällä. Valo tuli ohuella nahalla, rakolla tai tervatulla
kankaalla päällystetyistä valoaukoista ja päreistä. Kuva: Elina Helkala/
Matkaopas keskiajan Suomeen (2015).
 

Oksanhangasta tehtyjä naulakoita käytettiin
jo keskiajalla. Niitä on löytynyt arkeologisilla
kaivauksilla muun muassa Turusta.
Kuva: Seurasaaren museo. CC BY 4.0


Rikkaimmat porvarit ja kirkko alkoivat rakentaa Turkuun kivisiä asuinrakennuksia 1400-luvun taitteessa. Niissä oli yleensä kahdesta kolmeen kerrosta, joiden alla oli puolittain maanalainen kellari, useimmiten säilytystila. Kivitalot olivat savupirttejä valoisampia, ja keskiajan kuluessa niissä oli jo varaavia kaakeliuuneja ja muurattuja savupiippuja. Kivitaloja sisustettiin seinille ripustetuilla tekstiileillä. Sekä kivi- että hirsitaloissa pihapiiriin kuului joukko puisia talousrakennuksia, kuten aittoja, navetta, talli ja käymälä. Lisäksi monilta pihoilta löytyi kaivo ja pieni kaalimaa. Kylässä talot olivat yhtenä ryppäänä kylänraitin varrella, ja taloja ympäröivät aidatut pellot ja niiden takana yhteiset niityt, metsät ja kalavedet.

Turun Luostarin jokikatu näytti mahdollisesti tältä keskiajan lopussa noin
vuonna 1500. Kuva: Elina Helkala/ Jatulintarhoja ja hiidekiukaita:
Nuoren arkeologin käsikirja (2019).

Keskiajan Turusta on säilynyt tiedot vain yhden henkilön irtaimistosta: katedraalikoulun koulumestari Henrik Tempil luettelee omaisuutensa testamentissaan vuodelta 1355. Hänen talonsa sijaitsi aivan tuomiokirkon vieressä, ja sen sisustukseen kuului muun muassa vuode ja vuodevaatteet (aluspatja, iso patja, kaksi uutta lakanaa, tyyny ja vuodepeite), pöytä ja pöytäliina, yksi seinävaate, pesuvati, pyyheliina ja malja. Keittiön kalustukseen kuului kaksi savi- ja kaksi tinakannua sekä ruoanlaittoastioita: kattiloita, halstari, paistinpannu, oluenvalmistusastioita (vaskikattila, saaveja ja tynnyreitä), kirves ja käsikivet viljan jauhamiseen. Lisäksi koulumestarilla oli usean kirjan käsikirjasto, jollaista hyvin harvalla aikalaisella oli. Nykykodin tavarapaljoudessa on hyvä muistaa, että tämä kaikki edusti siis varakkaan talouden irtaimistoa.

Jos haluat kurkistaa sisään keskiaikaiseen savupirttiin, Aimo Rapo on tehnyt Vantaan Gubbackan kylätontin löytöjen pohjalta upean 3D-mallin, jota pääsee pyörittelemään täältä.

EDIT 11.1.: Lisätty maininta Viipurin rakennuskannasta ja Gubbackan 3D-mallista.

Kirjallisuutta:

Harjula, Janne ym. (toim.) 2016: Mankby. A deserted medieval village on the coast of Southern Finland. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura.

Koivisto, Andreas; Riina Koivisto & Jukka Hako (toim.) 2010: Gubbacka. Keskiajan arkea Vantaalla./Medeltida vardag i Vanda. Vantaa: Kellastupa Oy.


Rosendahl, Ulrika; Sten Björkman, Georg Haggrén & Tryggve Gestrin 2008: Kylä. Keskiaikaa Itämeren rannalla. Espoo: Espoon kaupunginmuseo.