Maalattiinko kalliomaalaukset talvella?

Suomesta tunnetaan 123 varmaa kivikautista kalliomaalauskohdetta, joihin pääsee parhaiten tutustumaan valokuvaaja Ismo Luukkosen nettisivuilta täältä. Hirviä, ihmisiä ja veneitä esittävät kalliomaalaukset on tehty punamultamaalilla yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta suoraan vedestä nouseviin sileäpintaisiin kallioihin. Kalliomaalauksiin liittyy valtavan paljon sellaista, mitä ei tiedetä, ja edes niiden tekotapa ei ole täysin selvillä. Kalliomaalauksia käsittelevissä kirjoissa toistuu usein ajatus, että kivikauden maalarit olisivat tehneet kuvat jäältä, ja olen itsekin väittänyt niin. Mutta pitääkö ajatus todella paikkansa?

Värikallion kalliomaalausaluetta Suomussalmen Hossassa. Kuva: Ilari Aalto.

Asiasta nousi keskustelua loppuvuodesta Suomen muinaistaideseuran seminaarissa Hämeenlinnassa. Matti Hakulinen taisi nostaa asian esiin, ja keskustelun perusteella vakuutuin, ettei maalauksia ole tehty jäältä. Ensinnäkin maalauskallioiden pinnat ovat pakkasella vähintäänkin huurteessa elleivät jääpeitteen alla, eikä sellaisessa pinnassa pysy mikään väri. Toisekseen punamulta on vaatinut jotakin sideainetta kallioon kiinnittämiseen. Yhdeksi sideaineeksi on veikkailtu lintujen munia, joita ei luonnollisestikaan ole talvella ollut saatavilla. Toki sideaineena on voitu käyttää monenlaisia eläinperäisiä rasvoja tai liimoja. Joillakin maalauskohteilla jäältä maalaaminen on tuskin onnistunut voimakkaan virtauksenkaan takia. Esimerkiksi Valkealan Verlan punaisten hirvien jono on maalattu koskipaikalle, mihin ei pääse muodostumaan paksua jääpeitettä.

Lammasjärven kalliomaalaus Länsi-Uudellamaalla on klassisesti suoraan vedestä nousevassa kallioseinässä. Kuva: Ismo Luukkonen CC BY 4.0.

Jatkoin keskustelua maalausten tekemisestä kotona puolisoni Elinan kanssa, joka tietää kalliomaalausten lisäksi yhtä sun toista jääoloista pilkkiharrastuksensa ansiosta. Elina huomautti, että jäät ovat kantaneet vielä kevättalvella, jolloin maalausolosuhteet ovat olleet jo toisenlaiset. Maalaamiseen valitut kalliot ovat lähes poikkeuksetta valoisiin ilmansuuntiin päin, eivät koskaan pohjoiseen. Lämmin kevätaurinko onkin kuivattanut kallion pinnan nopeasti maalaukseen sopivasti. Jos maalaukset olisi tehty kevättalvella jäältä käsin, linnunmuniakin saattoi olla jo saatavilla. Korppi ja muutamat muut suuremmat linnut nimittäin munivat jo maaliskuussa, kun jää vielä kantaa Etelä-Suomessa.

Ehkäpä jäältä käsin maalaaminen ei siis joudakaan vielä epäonnistuneiden tulkintojen romukoppaan, mutta on kuitenkin luultavaa, ettei maalauksia ole tehty sydäntalvella. Sen sijaan jää on keväällä voinut tarjota sopivan vakaan pohjan sellaisilla kohteilla, missä voimakas virta ei ole ollut esteenä. Monilla kohteilla täytyy kuitenkin pitää parhaana tulkintana, että maalaukset on tehty veneistä tai kenties telineltä käsin.

Keskustelu oli hyvä esimerkki siitä, miten kaikkia vakiintuneitakin arkeologisia tulkintoja on hyvä ravistella. Ne eivät välttämättä kestä tarkempaa tarkastelua, tai ainakin niitä on mahdollista tarkentaa.

Riippumatta siitä mihin vuodenaikaan maalaukset on tehty, talvi on oivallista aikaa niiden tarkasteluun. Kostealla ilmalla vuosituhansia vanha punaväri erottuu kalliosta voimakkaampana, ja maalaukset ovat hyvin saavutettavissa jäätä pitkin veneettömällekin. Oletko tänä talvena päässyt käymään jollakin kalliomaalauskohteella?

Oppikirja 10: Kalliomaalaukset ovat kurkistus kivikauden uskomusmaailmaan

Työryhmän kanssa kirjoittamani Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Kirja olisi tarjonnut oppikirjoista ajantasaisimman katsauksen Suomen vanhimpaan historiaan ja sen monitieteiseen tutkimukseen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Osa 10: Näkökulma. Kalliomaalaukset ovat kurkistus kivikauden uskomusmaailmaan

Suomesta tunnetaan yli sata kivikautista kalliomaalauskohdetta, joista vanhimmat ovat kampakeraamiselta ajalta noin 7 000 vuotta sitten. Kivikauden taiteilijoiden punamullalla kallioon maalaamat kuvat esittävät ihmisiä, veneitä, hirviä ja muita eläimiä. Melkein kaikki maalaukset sijaitsevat vedestä nousevissa pystysuorissa kallioseinissä.

Suomussalmen Värikallio on yksi Suomen hienoimmista kalliomaalauskohteista. Kallioon on maalattu hirviä ja kolmiopäisiä, ehkä naamioihin pukeutuneita ihmisiä. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Suurimmat kalliomaalauskentät ovat Laukaan Saraakallio, Ristiinan Astuvansalmi ja Hossan Värikallio, joissa kaikissa on kymmeniä maalauksia. Monessa maalauskohteessa on vain joitakin kuvia, ja monet ovat vuosituhansien aikana haalistuneet pelkiksi punaväriläiskiksi, joista ei enää ole mahdollista tunnistaa alkuperäistä kuvaa.Vuosituhansien aikana kalliosta liuennut piidioksidi on muodostanut kuvien päälle ohuen, suojaavan kerroksen. Silti Suomen kalliomaalaukset ovat vaarassa tuhoutua, koska ilmansaasteet ovat haalistaneet niitä huomattavasti viime vuosikymmeninä.

 

Kämmenpainaumat vievät lähelle vuosituhansia sitten eläneitä ihmisiä. Tämä maalaus on Astuvansalmelta. Mitä maalaaja halusi kertoa painaessaan kätensä kallioon? Kuva: Ismo Luukkonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Kalliomaalauksia tunnetaan Suomessa Etelä-Suomesta Oulun korkeudelle asti, mutta ne keskittyvät Keski-Suomen järvialueelle. Monille suurimmista kalliomaalauskohteista on palattu jopa tuhansien vuosien ajan maalaamaan uusia kuvia vanhojen kuvien lomaan ja päälle. Kuvat eivät muodosta yhtenäisiä kertomuksia, vaan niissä toistuvat usein samat aiheet: hirvet, ihmiset, veneet, kämmenpainaumat ja vähemmissä määrin muut eläimet, kuten kalat ja linnut.

Astuvansalmen kallion oikealla puolella on helppo erottaa luonnon muovaama, ihmisen kasvoja muistuttava muoto. Tällaiset piirteet ovat yleisiä maalauskallioissa, ja kivikauden ihmiset ovat ehkä tulkinneet kasvojen ja eläinten hahmot merkiksi henkien läsnäolosta kalliossa. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

 

Maalauskallioiden muodoissa on usein nähtävissä pienellä mielikuvituksella ihmismäisiä tai eläinmäisiä hahmoja, ja kivikauden animistisessa maailmassa eläneille ihmisille tällaiset piirteet ovat varmasti olleet hyvin merkityksellisiä maalauspaikan valinnassa. Yksi näyttävimmistä luonnonmuovaamista ihmiskasvoista Suomen maalauskallioissa on Astuvansalmen kalliossa.

Esihistoriallisen kalliotaiteen tulkitseminen ei ole helppoa, koska kuvat eivät muodosta yhtenäisiä tarinoita, eikä suullinen perinne kerro tuhansien vuosien takaisista asioista. Kivikauden ihmiset ovat kuitenkin selvästi maalanneet itselleen tärkeitä asioita. On kuitenkin outoa, ettei maalauksissa juuri esiinny muita riistaeläimiä kuin hirvi, vaikka maalausten tekoaikaan peura ja hylje olivat hirveä tärkeämpiä riistaeläimiä. Jostakin syystä maalauksiin ei ole kuvattu myöskään karhua, joka on kuitenkin ollut arktisen alueen kansojen mytologiassa keskeinen eläin.

 

Monessa maalauskohteessa on vain yksittäisiä kuvia, mutta Astuvansalmen kuvakenttä on laaja, ja siihen on maalattu kuvia satojen vuosien ajan. Kuva: Ismo Luukkonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

 Arkeologit ovat esittäneet kuvista paljon erilaisia tulkintoja, ja yleisesti tutkijat uskovat kuvien liittyvän kivikauden ihmisten samanistiseen maailmankuvaan. Kuvissa esiintyykin tanssivia, naamioihin pukeutuneita ja sarvipäisiä ihmisiä, joiden tutkijat arvelevat liittyneen samanistisiin rituaaleihin. 

Todennäköisesti kivikauden pyyntiyhteisöt uskoivat maailman koostuvan kerroksista, joiden välillä henkiolennot ja samaanit kykenivät matkustamaan. Tähän viittaavat kuvat muotoa muuttavista ihmisistä. Mahdollisesti kivikaudella uskottiin myös saaliseläinten ja ihmisten sielujen kiertoon, ja haluttiin varmistaa, että saaliiksi saadut eläimet pääsivät syntymään uudelleen.

Valkealan Verlan kalliomaalaukseen on kuvattu jono hirviä. Kuvien heijastumisessa veden pinnasta saattaa olla symbolinen merkitys. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

 

Kuvien sijoittaminen veden äärellä olleisiin kallioihin ei ole sattumaa: vesistöt olivat kivikauden valtateitä, ja veden ääressä kuvat olivat kaikkien ohikulkijoiden nähtävillä. Veden pinta myös heijastaa kuvia, ja kivikauden maalarit ovat ehkä ajatelleet kuvien vaikuttavan näkyvän ja vedenalaisen näkymättömän maailman rajapinnalla.

 

Katso lisää kuvia kalliomaalauksista valokuvaaja Ismo Luukkosen kalliomaalaussivulta.

Oppikirjan näkökulmatekstit ovat lyhyempiä tekstejä, joiden ei ole tarkoitus olla kattavia kokonaisesityksiä, vaan ne tarkentavat jotakin varsinaisen luvun teemaa.

Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa IV

Kuten varmaasti tuoreessa muistissa on edellisestä kirjoituksestani tämän reissun suhteen, olin heinäkuussa halkonut jo ison osan Suomea päästäkseni Yli-Iin kierikkikeskuksen kivikausimarkkinoille. Mutta matka ei suinkaan ollut vielä siinä. Loppuhuipennuksena oli saalis, jolla minut oltiin varsinaisesti matkaan houkuteltu: Suomussalmen Hossan Värikallion kalliomaalaus.

Limingan kirkon raput olivat aika kuluneet. Kuva: I.A.

Niinpä pakkasimme kimpsumme ja kampsumme Kierikissä ja teimme pienen pyhiinvaelluksen Oulun eteläpuolella sijaitsevaan Liminkaan, missä käväisimme taidekoululla, Hannin vanhalla opinahjolla. Retki oli hauska sen tähden, että myös äitini on aikoinaan opiskellut siellä kuvataidetta. Ympyrä sulkeutuu. Kävimme myös tarkistamassa Limingan kirkon, jonka hautausmaa vilisi hellyttäviä kirjoitusvirheitä.

Kirjainten säästöä? Kuva: I.A.

Limingasta palasimme pohjoisemmas Haukiputaalle keräämään voimia ja ihmettelemään valtavaa rankkasadetta. Seuraavana aamuna 31.7 lähdimme retkivarusteiden kera ajamaan kohti itää. Paikoitellen maisemissa oli aavistusta Lapista, vaikka killuimmekin hieman napapiirin eteläpuolella.

Kuva: I.A.

Suomussalmi on varsin lähellä itärajaa, ja rajavyöhykemerkkejä näkyi siellä täällä tienvarsilla. Siellä jalkauduimme Hossan ulkoilualueella, jonka sisään sulkeutuu peräti kaksi kalliomaalausta, Julma-Ölkky ja Värikallio. Julma-Ölkylle olisi päässyt vain veneellä, ja ajan- sekä rahanpuutteen takia päätimme käydä vain Värikalliolla. Sinne oli pysäköintipaikalta reipas neljän kilometrin vaellus näyttäviä harjuja pitkin.

Taival alkaa. Kuva: I.A.

Vesi oli lähellä. Kuva: I.A.

Metsä oli hyttysiä lukuun ottamatta idyllinen. Kuva: I.A.

Masterchefs. Kuva: I.A.

Pysähdyimme ruokatauolle kodalle hyvin vähän matkan päähän kalliomaalauksesta. Retkemme oli kokenut hieman epäonnea huonoista valmisteluista, ja esimerkiksi purkinavaaja ja aterimet olivat jääneet pois matkasta. Onneksi kirves ajoi purkinavaajan tehtävän ja haloista saatiin iskettyä hyviä syömäpuikkoja. Ruokaksi olikin sitten kermaista hirvipastaa. Mm!

Hyvää ruokaa oli! Kuva: Elina Helkala

Kylläisinä ja vähemmän ärtyisinä taivalsimme viimeisen etapin, joka ei ollut järin pitkä. Innostus alkoi kohota ja sydän pamppailla - joko maalaukset kohta näkyvät?

Punaista näkyy jo! Kuva: I.A.

Maalausalue koko laajuudessaan. Kuva: I.A.

 Värikallio oli juuri niin vaikuttava kuin saattoi odottaakin. Veden pinta ei siellä ollut juuri kivikaudesta muuttunut, joten huteralta ponttonisillalta kuvat näki juuri niin kuin ne olivat näkyneet vuosituhansia sitten (no, ehkä kivikaudella paikalla ei kuitenkaan ollut huteraa ponttonisiltaa). Mikä ihmeellisintä, olivat kuvat säilyttäneet punaisen loistonsa varsin hyvin verrattuna moniin muihin maalauksiin. Värikalliolla kuva-aiheet olivat pääasiassa tunnistettavia. Etenkin jos kohdetta vertasi alkumatkan surulliseen sotkettuun Pakanavuoren maalaukseen, oli näky vallan toinen.

Maalaukset heijastuivat taijanomaisesti tyynestä vedestä. Kuva: I.A.

Kuva: I.A.

Huomaa kuvan keskivaiheella Värikallion kuulut ihmisaiheet. Kuva: I.A.

Lähempi kuva ihmisistä, ympärillä eläimiä. Kuva: I.A.

Todella lähikuva kolmiopäisistä ihmisistä. Kuva: I.A.

Tietäjä? Kuva: I.A.

Yksi Värikallion kuva-aiheista on pitkään mietityttänyt minua. Siinä on kuvattuna viisiraajainen eläin. Ilmeisesti sama kuvio pelkistyneempänä on nähtävissä muutamissa muissakin maamme kalliomaalauksissa pelkkänä vaakaviivana, josta lähtee viisi pystysuoraa viivaa alaspäin. Kukaan ei ole osannut kertoa, mistä on kyse.

Viisijalkainen eläin. Kuva: I.A.

Kallionhalkeama. Kuva: I.A.

Vielä yksi mielenkiintoinen havainto kalliossa oli kuvakentän vasemmalla puolella oleva valtava kallionhalkeama, joka varmasti kivikaudellakin on herättänyt ohikulkijan huomion.
Kallionhalkeaman oikealla puolella on pystysuuntainen kuva-aihe, jossa alinna oleva ihmishahmo näyttää synnyttävän pitkän liudan eläimiä. Liittyykö tämä aihe kallionhalkeamaan? Ehkä tämä on paikka, missä maan on nähty synnyttävän...

Eläinketju jonka alinna oleva ihmihamo synnyttää.
Kuva: I.A.

Värikallio oli näyttävä kokemus ja hyvä lopetus pitkälle retkellemme. Sielä palasimme Ouluun, jossa minä hyppäsin junaan ja olin sopivasti aamukahdeksalta virkeänä töissä. Muu seurueeni, Elina, Hanni ja Mikke, jatkoivat vielä kiertuettaan Verlan aika -tapahtumaan Valkealaan. Alle kertyi reilusti kolmatta tuhatta kilometriä, mutta reissu kannatti tehdä. Suosittelen Suomi-matkailua lämpimästi jokaiselle!

Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa I

Torstaina 27.7. astuin Turku-Hämeenlinna-Lahti-bussiin Tuomiokirkon pysäkiltä tietäen, että seuraavan viiden päivän aikana kokisin monia enemmän tai vähemmän arkeologisia elämyksiä ja näkisin kolmatta tuhatta kilometriä Suomea ristiin rastiin. Retken pääasiallinen tarkoitus oli Elinan kanssa matkata Yli-Iin Kierikkikeskuksen kivikausimarkkinoille, missä Elinan kivikaudenelävöittäjäporukka Kuttelo oli esiintymässä, sekä samalla tekosyyllä käväistä itärajalla Suomussalmen Hossassa katsomassa Värikallion kalliomaalausta.

Turusta köröttelimme bussilla tuttua tietä Hämeenlinnaan. Kymppitien varteen mahtuu jos monenmoista muinaisjäännöstä ja kulttuurimaisemaa, ja Aurajokilaaksoahan silmäilee ihan ilokseen. Hämeenlinnan päässä taas on aina yhtä sykähdyttävää kun eteen levittäytyy Hattelmalan harju koko komeudessaan kivikautisine asuinpaikkoineen ja rautakautisine kalmistoineen. Harjun jälkeen näkyvät kolme linnavuorta: Mantereenlinna, Hakovuoren Linnanpää ja Aulanko. Metsän keskeltä pilkistää keskiaikaisen Vanajan kirkon valkea torni, ja vasemmalle käännyttäessä näkyvät 1798 valmistunut pääkirkko ja tietysti Hämeen linnan tornit. Aivan Innoparkin edessä ehtii nähdä vilaukselta Vankan suuren uhrilähteen, jonka ympäristö ikävä kyllä on tuhottu.

Muinaisjäännösten runsautta 10- ja 3-teiden risteyksessä. Kulttuuriympäristön
karttasealain.

Koska meillä oli aikaa, kävimme vanhempieni luona kääntymässä ja syömässä. Siitä jatkui matkamme junalla Lahteen. Ehdimme junasta ihailla Janakkalassa Isohiiden harjua Kiianlinnan muinaislinnoineen ja Kalpalinnan laskettelukeskuksineen.

Lahden juna-asemalla taisi olla kuvauksellista. Kuva: I.A.

Kymijoki ja Pakanavuoren kalliomaalauskallio. Kuva: I.A.

Lahdesta matka jatkui Kouvolaan ja Kuusaalle, missä oli ensimmäisen päivän pysäkkimme Elinan äidin luona. Ennen kuin asetuimme taloksi kävimme kuitenkin tarkastamassa Pakanavuoren kalliomaalauksen Kymijoen rannalla. Paikka on Elinalle tärkeä, ja olin itsekin käynyt siellä lähes kymmenkunta vuotta sitten. Maalauspaikalla minua odotti kuitenkin ikävä näky, jota en osannut odottaa: maalaus oli tärvelty.

Pakanavuoren maalauspintaa. Edustalla punaväriläiskän yllä sinistä maalia,
keskellä nuotion nokeama kallio ja oikealla sinisellä töhritty ihmishahmo.
Kuva: I.A.

Ensinnäkin kalliolipan alla oltiin pidetty nuotiota, joka oli saanut kallion lohkeilemaan ja mustannut osan maalausalueesta. Kahdessa kohti maalauspintaa oltiin sotattu sinisellä maalilla. Pahin vahinko oli kalliomaalauksen selkeimmän ja näkyvimmän tanssivan ihmishahmon tärveleminen. Kuvan päälle oltiin maalattu sen muotoja seuraillen. Tuollainen ilkivalta on jotakin, mitä arkeologin on mahdoton käsittää. Mikä saa ihmisen turmelemaan sellaista, joka on onnistunut säilymään meidän päiviimme vuosituhanten läpi? Luulin että kalliomaalausten sottaaminen oli vain yhdsyvaltalainen ilmiö, ja vaikka olin lukenutkin Pakanavuoren kurjasta kohtalosta, oli se painunut minulta unhoon.

Mustunutta maalauspintaa ja töhritty ihmishahmo. Kuva: I.A.

Sydämeni itki verta. Miten joku voi olla näin ajattelematon? Kuva: I.A.

Vaikka ilkivalta saikin sapen kiehumaan, kapusimme silti vuoren laelle erittäin jyrkkää ja liukasta rapautunutta rinnettä pitkin. Vuoren laella on kallio, jossa pakanat tarinan mukaan ovat tanssineet ja antaneet paikalle nimensä. Sieltä aukeni kaunis näkymä laajalle Kymijoelle. Paikassa tuntui edelleen olevan jotakin pyhää, jota edes nuorison töhryt eivät olleet poistaneet.

Näkymä kesäöiselle Kymijoelle Pakanavuoren laelta. Kuva: I.A.

Lopuksi vielä kuva Pakanavuoresta koko komeudessaan. Se oli hyvä lähtökohta seikkailullemme kivikauteen.

Pakanavuori. Kuva: I.A.

Viikon sitaatti

"Noin vanhoja? Ei voi olla totta! Eihän täällä ollut silloin ihmisiäkään!"
       Ristiinan Astuvansalmen jopa 4000–5000 vuotta vanhojen kalliomaalausten ja niistä kertovan opastaulun äärellä kuultu nuoren katsojan spontaani kommentti kertoo ehkä jotain suhteestamme muinaisuuteen. Kulttuuria kuvitellaan usein paljon  nuoremmaksi kuin mitä se on, menneisyyttä köyhemmäksi ja jotenkin värittömämmäksi tai vähäpätöisemmäksi – eikä tällainen asenne liene pelkästään suomalainen erityispiirre.
       Juuri siksi muinaisjäännökset voivatkin aiheuttaa todellisia yllätyksiä ja avata uusia näkökulmia menneisyyteen, aikaan ja sitä kautta nykyaikaan, siis koko kulttuuriin.

- Eero Ojanen teoksessa Suomen muinaisjäännöksiä (Otava 1995)

Osa Astuvansalmen laajaa kuvaseinämää. Wikimedia commons.