torstai 4. joulukuuta 2014

Mikä riittää? Mikä on liikaa?

Jatkona edelliseen metallinpaljastinbloggaukseeni heitän ilmoille kysymyksen, kuinka monta löytöä riittää tekemään muinaisjäännöksen? Tähän ei ole aivan yksiselittäistä vastausta.

Hiljan julkaisi käyttäjä paxant aarremaanalla.com-foorumissa Suomussalmelta tekemänsä viikinkiaikaisen löydön: kaksi keihäänkärkeä, kaksi kirveenterää, hopeadirhemin ja läntisen hopearahan. Toisin sanoen aivan liikaa, vaikka osa löydöistä jäikin maahan.

Muinaismuistolain perusteella kaikki kiinteät muinaisjäännökset kuuluvat automaattisesti suojelun piiriin. Koska muinaisjäännöstä, siis aiemmin tuntematontakaan, ei saa kaivella, on tämä tärkeä kysymys erityisesti metallinilmaisinharrastajalle. Missä vaiheessa kaivelu pitää lopettaa?

Olisiko ensimmäinen löytö riittänyt? Kuvakaappaus aarremaanalla.com-foorumista.

Nyrkkisääntö on, että yksi muinainen esine riittää. On se sitten keihäänkärki, kilvenkupura, miekanruoto, korulaitteen osa, solki tai mitä vain, antaa yksi löytö jo vahvan viitteen muinaisjäännöksestä. Periaatteessa.

Suurin osa piipparilöydöistä tulee käsittääkseni pelloilta, joilla löydöt ovat yleensä levinneet laajalle alueelle ja voineet kulkeutua kaukaakin. Mielestäni yksi pellolta löytynyt vanha soljenkappale ei vielä tee kaivelusta kiellettyä, ellei heti sen läheisyydestä nouse lisää. Kyntämisen ansiosta arkeologinen konteksti on pellolla usein tuhoutunut, muttei aina. Jos kaksi vanhaa esinettä löytyy pellosta lähekkäin, on kaivelu sielläkin syytä lopettaa.

Innostus on arkeologisen tiedon pahin vihollinen. Kun metsästä saa signaalin, joka osoittautuu rautakautiseksi keihääksi, iskee helposti malttamattomuus. Etenkin jos signaaleja on lisää, tulee varmasti hinku tarkistaa loputkin, ja kaivaa ylös kalmistollinen tavaraa. Tässä kuitenkin hävitettäisiin esineiden löytöyhteys ja rikottaisiin muinaismuistolakia. Löytö menettää oleellisesti tietoarvoaan sillä hetkellä, kun se nyhtäistään maasta.

Kun pohtii, missä vaiheessa lopettaa, kannattaa katsoa ympärilleen. Jos löytöpaikka vaikuttaa arkeologiselle kohteelle sopivalta (pieni mäki, maasta pilkistäviä kiviä, lähistöllä muita tunnettuja muinaisjäännöksiä), riittää jo yksi löytö. Samoin kannattaa tarkastella maaperää, tuli löytö sitten pellosta tai jostain muualta. Jos maassa löydön ympärillä on nokea, maatunutta ainesta, valkoiseksi palaneita luunmuruja tai muuten selvästi värjäytynyttä maata, pitää kaivelu lopettaa. Nämä vihjaavat säilyneestä muinaisjäännöksestä.

Nyrkkisäännöt:
* Yleensä yksi muinaisesine riittää
* Pellossa kahden lähekkäin löytyvän esineen jälkeen pitää kaivelu lopettaa
* Tummaksi värjäytynyt tai hiilinen maa vihjaa muinaisjäännöksestä

Kaiken tämän kannalta on vielä tärkeää kysyä, mikä on muinaisesine? Onko keskiajan/historiallisen ajan löydöillä sama arvo kuin rautakautisilla? Pitääkö kaivelu lopettaa, jos pellosta löytyy vierekkäin kaksi keskiaikaista rahaa? Entä kivisavikeramiikan palasta?

Ainakaan säännön ei voi ajatella koskevan jokaista yli 100-vuotiasta esinettä, kuten muinaismuistolaissa kirjaimelleen sanotaan. Rajanveto on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa, enkä ainakaan ole kuullut keneltäkään arkeologilta selkeää kantaa asiaan. Jos arkeologit eivät osaa päättää, mikä on tarpeeksi vanhaa ollakseen mielenkiintoista, kuinka harrastajat osaisivat?

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Riemuisaa joulukuuta Ristimäen malliin!

Hyvää joulukuuta! Turun yliopiston arkeologian oppiaineen Ravattulan Ristimäki -projekti on edennyt jälkitöihin, ja joulun odottajien riemuksi julkaissut oman joulukalenterin. Mitä paljastuukan seuraavan luukun takaa?

Pääset kalenteriin klikkaamalla kuvaa.

Ravattulan Ristimäki

perjantai 28. marraskuuta 2014

Metallin kolinaa arkeologipäivillä

Viikon sisään on ollut kaksi tärkeää arkeologiseminaaria, 21. päivä Suomen keskiajan arkeologian seuran (SKAS) syysseminaari Hämeenlinnassa ja nyt 27.–28. päivä Suomen arkeologisen seuran (SARKS) arkeologipäivät Turussa – siis kätevästi entisessä ja nykyisessä kotikaupungissani.

Vaikka SKASin seminaarin teema olivat esineet ja SARKSin teemoina olivat arkeologien etiikka ja yhteisöarkeologia, herättivät metallinilmaisimet taas eniten keskustelua kumassakin seminaarissa. Hämeenlinnassa rakentavaa, Turussa tyrmäävää.

Ongelma on kuitenkin ilmeinen: uusia harrastajia on valtavasti, Museovirasto hukkuu löytöihin eikä muinaismuistolaki tarjoa vastauksia piippareiden käyttöön. Ennen kaikkea arkeologit itse eivät ole ymmärtäneet varautua piipparointiin ennen kuin nyt, kun on jo liian myöhäistä.

Ville Rohiola esitelmöi Hämeen linnassa 21.11. Ilari Aalto.

Aiheesta pidettiin hyviä esitelmiä. Hämeenlinnassa Suzie Thomas kertoi eurooppalaisia esimerkkejä siitä, miten arkeologien ja metallinilmaisinharrastajien (onko tälle lyhyempää termiä?) yhteistyö on järjestetty. Ville Rohiola puolestaan näytti Museoviraston puolesta selkeitä tilastoja piipparilöytöjen määrästä ja jakaumasta.

Arkeologipäivillä piipparoinnista puhuivat Anna Wessman Espoon kaupunginmuseolta ja Päivi Maaranen Museovirastolta. Anna kertoi hyvin positiivisia yhteistyökokemuksia Espoosta, ja Päivi kertoi viraston meltallinilmaisinsähköpostista ja väläytteli myös tilastoja. Niiden valossa virastolle toimitetut löydöt ovat räjähtäneet käsiin tänä vuonna, eikä laskuissa ollut makana maakuntamuseoille toimitettuja löytöjä.

Seminaaripäiviltä jäi mieleen useita kysymyksiä. Miksi monet arkeologit pelkäävät piippareita? Miksei harrastuksen pelisääntöjä ole mietitty paljon aikaisemmin? Entä mitä pitäisi tehdä löytöpalkkioiden metsästämiselle?

Yksi iso ongelmakohta on muinaismuistolaki, jota ollaankin uudistamassa.Nykyisellään se ei lainkaan huomioi palkkionmetsästystä. Monet piippariharrastajat lähettävät löytämiään muinaisesineitä Museovirastolle löytöpalkkion toivossa. Palkkio on kuitenkin säädetty sattumalta tehtyjä löytöjä, ei tarkoituksella metsästettyjä, varten, eikä Museovirastolla ole resursseja syytää loputtomasti rahaa harrastajille.

Metallimies. Wikimedia Common/Flickr.

Mitä jos metallinetsijät ottaisivat käyttöön saman etiikan kuin arkeologit: löydöt kuuluvat meille kaikille, eikä niitä etsitä rahan vuoksi. Yksikään arkeologi ei edes kuvittelisi pyytävänsä löytöpalkkiota edes vapaa-ajalla tekemästään löydöstä. Miksi mukavan harrastuksen pitäisi poikia rahaa? En väitä, ettei löytäjä ansaitsisi tunnustusta, päin vastoin. Mutta kuka voittaa, kun rahaa vaaditaan jo muutenkin aliresursoidulta museotoimelta?

Ongelma on myös löytövyöry. Nyt Museovirasto kykenee nipin napin painimaan metallilöytöjen kanssa, koska puuhaan on nimitetty ihmisiä. Mutta mitä tapahtuu vuodenvaihteessa, kun Ville Rohiolan projekti päättyy? Kuka sitten vastaa löytöjen dokumentoimisesta ja läpikäymisestä? Olisi surkeaa, jos hyvin alkanut työ valuisi hukkaan säästösyistä.

On päivänselvää, että piipparointi ei harrastuksena ole katoamassa saati vähenemässä. Siksi väitän, että Englannin tie on meidän tiemme, tai ainakin oikea suunta. Siellä Portable Antiquities Scheme on räjäyttänyt ilmoitettujen löytöjen määrän. Suomessakin ainoa toimiva ratkaisu olisi, että erilliset asiantuntijat käyttäisivät kaiken työaikansa löytöjen käsittelyyn ja tietokantaan kirjaamiseen.

Syytä olisi myös tarkentaa sitä, mitä löytöjä talletetaan ja mitä palautetaan löytäjälle.
100 vuoden nyrkkisääntö on absurdi, koska museoilla ei ole mahdollisuutta tallettaa jokaisia ruosteisia keritsimiä tai pullonkorkkeja. Toisaalta oma ongelmansa on, että harrastajat tyhjentävät pellot 1700-1900-luvuista, jotka ovat ja tulevat olemaan kiinnostavia tutkimuskohteita. Silloin tieto on kuitenkin jo menetetty, jos sitä ei nyt ymmärretä tallentaa.

Suurimpia ongelmia on kuitenkin arkeologien asennoituminen. Arkeologipäivillä moni korotti ääntään, koska ei voi pätkän vertaa ymmärtää harrastajien toimintaa. Tästä on mielestäni kuitenkin aivan turha vängätä. Vaikka arkeologit yhteistuumin päättäisivät piipparoinnin aina olevan väärin (mitä se ei ole), niin se tuskin vaikuttaisi harrastuksen suosioon. Sen sijaan yhteistyöllä innokkaiden harrastajien kanssa on vain annettavaa arkeologialle.

Kenelle aarteet kuuluvat? Entä kenen kuuluu niistä maksaa? Kuvassa
Staffordshiren aarre. Wikimedia Commons/David Rowan.

On päivänselvää, että harrastajien parissa riittää intoa. Monia ei kiinnosta menneisyys tai arkeologia pätkän vertaa. Joku haluaa vain etsiä kolikoita rannalta. Silti tuhansien harrastajien joukko on valtava voimavara verrattuna Suomen ehkä pariin sataan arkeologiin. Monella harrastajalla on ammattitaitoa etsiä ja löytää muinaisjäännöksiä paikoista, joihin arkeologit eivät ikinä ehtisi. Tämä into ja arkeologien ammattitaito pitäisi saada kohtaamaan keskinäisen kyräilyn sijaan.

Minulle on toiveita metallinetsijöille. Toivon, että te harrastajat ymmärrätte arkeologiparkoja. Joku näistä on saattanut suhtautua teihin tylysti, mutta eivät muinaistutkijat ole vihollisia. Arkeologeilla on vain syvä huoli siitä, että tieto menneisyyden elämästä säilyy. Ja joskus se säilyy paremmin maan uumenissa kuin irti revittynä ja rapistumassa Museoviraston konservointijonossa.

Vaikka metallinetsintä olisi teille pelkästään erinomaista ajanvietettä, niin koko yhteinen menneisyytemme antaa teille ison vastuun toimia oikein. On teidän käsissänne, noudatatteko lakia, mietittekö löytöjä osana kokonaisuutta. Löydön on joskus parempi jäädä maahan. Löytämisen riemu on upea asia, mutta aina kaiken kaivaminen ei ole paras vaihtoehto. Muistakaa, että menneisyys on paitsi tutkimisen, myös säilyttämisen arvoista.

Uskon, että yhteinen sävel ja yhteiset pelisäännöt hyödyttäisivat kaikkia. Jos joku on eri mieltä, avatkoon suunsa.

maanantai 25. elokuuta 2014

Keskiajan Turku 2: Mätäjärven kortteli

Kirkkokorttelista tarvitsee astua vain keskiaikaisen Hämeen Härkätien yli, ja olemme Mätäjärven korttelissa. Hämeentie kulkee nykyään korttelin läpi hieman eri paikassa kuin keskiajalla, mutta säilyttää yhä muistoa uljaasta menneisyydestään: Härkätie-kylttejä voi nähdä siellä täällä.

Hämeen härkätie. Ilari Aalto.

Mätäjärven kortteli kantaa jo kuivatun ja unohdetun Mätäjärven nimeä. Kortteli sijaitsikin aivan järven kyljessä. Mätäjärvi oli ilmeisesti nimensä mukainen. Se ei ollut kovin syvä, ja sitä täytettiin ja kuivattiin läpi keskiajan. Kuumina kesäpäivinä se ei varmaan tuoksunut erityisen hyvältä, varsinkaan kun sitä ympäröivän korttelin käsityöläiset ja muut asukkaat täyttivät järveä jätteillään. Mätäjärven rannalla oli keskiajalla kaalimaita, kuten asemies Henrik Tavastin vuonna 1465 omistama. Täällä oli myös tuomiokirkon omistama Pyhän Henrikin maa, jolla sijaitsi tiilenvalmistuksessa käytettyjä savikuoppia.

Kuvan keskellä olisi keskiajalla välkehtinyt Mätäjärvi. Ilari Aalto.

Nykyään Mätäjärvi on muisto vain, mutta sen paikka on helposti saavutettavissa. Järvi sijaitsee aivan tuomiokirkon kupeessa Hämeentien toisella puolella. Hovioikeudenkatu kulkee järven yli, ja sen päälle on rakennettu asuintaloja ja Kerttulin vanhainkoti. Vanhainkodin rakentamista edelsivät laajat monitieteiset tutkimukset, joissa Mätäjärvestä kerrostumineen saatiin irti paljon arkeologista ja luonnontieteellistä tietoa. Tutkimukset on julkaistu kirjana.



Mätäjärven korttelin ydinaluetta on kuitenkin nykyinen Uudenmaankadun ja Hämeenkadun risteys. Paikalla sijaitsee Åbo Akademin päärakennuksen tontti ja muun muassa Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli, jo 1270-luvulla perustettu Suomen vanhin virasto. Ilman tällä tontilla vuonna 1998 tehtyjä kaivauksia olisivat tiedot Mätäjärven alueesta paljon epämääräisempiä. Alueelta paljastui tuolloin lukuisia hyvin säilyneitä hirsirakennusten jäännöksiä ja valtava löytöaineisto, jota ei vieläkään ole kokonaisuudessaan tutkittu.

Hämeenkadun toisella puolella on kuuluisa Åbo Akademin tontti, jolla
kaivettiin 1998.

Mätäjärven kortteli säilyi hirsitalovaltaisena kun Turussa elettiin 1400-luvun kivitalobuumia. Joitakin kivitaloja sinnekin silti pystytettiin. Täällä tontit ovat olleet kapeita ja pitkiä, samaan tapaan kuin Tukholman Vanhassa kaupungissa. Löytöjen perusteella Mätäjärven korttelissa on harjoitettu paljon ammattimaista käsityötä, kuten nahantyöstöä ja värjäystä. Uudenmaankadulla nykyisen Taksim-kebabin paikkeilla kaupungin reunalla sijaitsi keskiajalla sepän paja, paloturvallisuussyistä!

Suurtorin kulmalta voimme lähteä kulkemaan nykyistä Uudenmaankatua ylämäkeen. Keskiajalla tässä kulki Karjakatu, jota pitkin kaupungin porvareiden karja ajettiin aamuisin laitumelle. Karjakatu oli kuitenkin osa hyvin merkittävää väylää, Suurta rantatietä eli Kuninkaantietä, joka johti Turusta Viipurin linnalle asti. Tätä tietä ovat ravanneet kuninkaan lähetit ja armeijat monet kerrat. Aivan Åbo Akademin tonttia vastapäätä Hämeenkadun toisella puolella sijaitsi keskiajalta vuoteen 1642 tuomiokirkon kirkkoherran pappila.

Koska Karjakatu oli vilkkaasti liikennöity etenkin Turun markkinoiden aikaan tammi- ja kesäkuussa, oli tien varressa otollinen paikka majatalolle. Mäen korkeimmalla kohdalla nykyisen Cocoloco-baarin ja Star-Velos-pyöräliikkeen paikalla sijaitsi Pyhän Kerttulin (Gertrud) kiltatupa ja kirkkomaa, joista ensimmäinen maininta on vuodelta 1439. 

Mäen päällä nykyisen Uudenmaankadun alla sijaitse keskiajalla Kerttulin
kiltatupa ja hautausmaa. Kuvan oikean puolen kerrostalon taakse jää
keskiaikainen sepän paja. Ilari Aalto.

Kerttulin killan tontilla sijaitsi huolto- ja majoitusrakennus matkalaisille, kiltatupa ja kirkko. Kiltatupa on jäänyt historiaan siitä, että Suomen säädyt kokoontuivat siellä vahvistamaan Kristian I:n omasta puolestaan Ruotsin kuninkaaksi. Kirkko oli ilmeisesti kivinen, koska se määrättiin purettavaksi 1556. Kirkon yhteydessä oli myös hautausmaa, joka on merkitty vielä vuoden 1634 karttaan.


"Kärtula kyrkie gård" eli Kerttulin kirkkomaa Mätäjärfvi kallion alla. Olof
Gangiuksen kartta 1634. Kansallisarkisto.

Pyhä Gertrud oli matkalaisten suojelija, ja saksalaisen kulttuuripiirin alueella Gertrudin kiltoja perustettiin tuottamaan palveluita matkalaisille. Suomen vanhin maininta killasta on Ulvilan Gertrudin kilta. Pyhä Gertrud suojeli myös rotilta, ja tuomiokirkossa on säilynyt Gertrudin pyhäinjäännös – rotan turkki!

Killan tehtäviin kuului keskiajalla myös huolehtia Kerttulinmäellä hirtettyjen hautaamisesta. Tämä kytkös säilyi killan lopettamisen jälkeenkin, kun tontista tehtiin 1700-luvulla oikeudenjakopaikka. Pyövelin toiminta keskitettiin vanhalle kirkkomaalle.

Näissä tunnelmissa on hyvä lähteä ylämäkeen Sirkkalankatua ja koukata vasemmalle Kerttulinkadulle. Aivan mäen kivisellä laella on keskiajan Turun teloituspaikka, jota vielä 1600-luvulla kutsuttiin Hirttopuumäeksi ja Mätäjärven kallioksi. Paikalla on muistona poikkeuksellisen ruma monumentti, jonka mukaan ”Kaupungin teloituspaikka sijaitsi Kerttulinmäellä keskiajalta 1700-luvulle saakka”.

Muistomerkki Kerttulinmäen teloituspaikalla. Ilari Aalto.

Kallionlaki on nykyäänkin näyttävä, mutta sen kerrostaloympäristö ei anna kuvaa paikan keskiaikaisesta vaikuttavuudesta. Jos kerrostalot kuvittelee pois, aukeaa paikalta näkymä koko keskiaikaisen Turun alueelle. Tämä oli ideakin. Turun keskiaikaiset päätuloväylät Hämeen Härkätie ja Suuri rantatie kulkevat kumpikin mäen juuresta, ja kummaltakin on ollut näkymä Hirttomäen laelle. Kukaan kaupunkiin tulija ei ole voinut välttyä näkemästä hirttopuuta ja siinä riippuvia rikollisia. Tämä oli ystävällismielinen muistutus siitä, ettei kaupungin ja kuninkaan lakia käynyt rikkominen.


Teloitukset hoiti keskiajalla pyöveli, kaupungin kammotuin virkamies. Pyövelit olivat itsekin rikollisia, jotka välttyivät kuolemantuomiolta ottamalla ikävän viran vastaan. Pyövelin tunnisti punaisesta nutusta ja vyöllä olevasta miekasta sekä silvotuista kasvoista. Pyöveliä kammottiin  taikauskonsekaisella inholla. Näillä piti esimerkiksi olla majatalossa oma tuoppi mukanaan, koska kukaan ei halunnut juoda samasta astiasta kuin nämä kirotut.

Jos pyövelit kiinnostavat enemmän, kannattaa tutustua Hannele Klemettilän kirjaan Keskiajan pyövelit (2004). Veli-Pekka Toropainen on myös juuri tehnyt mielenkiintoisen tutkimuksen pyöveleistä 1600-luvulla. Aiheesta voit lukea täältä.

Täältä Hirttomäeltä on hyvä siirtyä kaupungin toiselle teloituspaikalle ja muidenkin tapausten näyttämölle, Luostarikorttelin Suurtorille. Jatketaan matkaa!


Lisää jälkiä menneestä

Aboa Vetus & Ars Novan vuoden 2014 kaivaus lähestyy loppuaan. Viimeisimpiin löytöihin kuuluu taas lisää tiiliä, joissa on ihmisen jalanjälkiä. Viime vuoden jalanjäljet kuuluivat lapsille, mutta tämänvuotiset ovat aikuisten jättämiä. Kaikki kaivauskohteen tiilet on valmistettu 1400–1500-luvuilla.

Oikean jalan varpaat ja päkiä suoraan keskiajalta. Ilari Aalto.

Keskiajan ihmisillä oli hieman nykyistä pienempi jalka, ja näiden räpylöiden koko on ollut noin nykyisen asteikon kokoa 38. Jalanjäljet kuuluvat luultavasti miehille, jotka ovat voineet itse olla tiilityömaalla töissä. Jäljet ovat syntyneet pihamaalla ennen polttoa kuivumassa olleisiin tiiliin. Tiilet ovat jäljistä huolimatta kelvanneet rakennusaineeksi.

Yllättävintä kuitenkin on, että toisen jäljen jättäjä on pitänyt kenkiä jalassaan. Keskiajalla kengät eivät olleet mitenkään harvinaisia, mutta ei kaikilla ollut varaa hienoihin nahkakenkiin. Painaumassa näkyy jopa kengän sauma, josta voi päätellä jotakin kengän rakenteesta. Kengänjäljet tiilissä ovat hyvin harvinaisia, ja tämän jäljen jättäjä onkin saattanut olla tiilimestari itse. Tai sitten huolimaton läpikulkija.

Siinähän on... kenkä! Ilari Aalto.

tiistai 19. elokuuta 2014

Keskiajan Turku 1: Kirkkokortteli

Tervetuloa keskiajan Turkuun!

Oletko koskaan miettinyt, miltä vanhat kaupunkimme ovat näyttäneet vuosisatoja sitten? Juuri mitään näistä vanhimmista vaiheista ei ole näkyvissä maan pinnalle. Turussa, Ulvilassa, Porvoossa, Raumalla, Naantalissa ja nykyään rajantakaisessa Viipurissa kirkot ja linnat ovat pitkälti ainoat vielä näkyvät keskiajan rakenteet. Keskiaika ei ole kuitenkaan kadonnut, se piilee pinnan alla ja kaupunkien hiljaisessa muistissa.

Aurajokirantaa keskiajan Turun alueella. Ilari Aalto.

Kirjoitan paraikaa ensi keväänä ilmestyvää esikoistietokirjaani Matkaopas keskiajan Suomeen. Kirjan tarkoitus on johdattaa lukija vuoden 1400 Suomeen. Koska matka on todellisuudessa melko haastava toteuttaa, ajattelin blogata edelleen saavutettavissa olevista keskiaikaisista kohteista. Suurimmasta osasta niistä ei juuri mitään maan pinnalle näy, mutta paikan historian tietämällä avautuu mahdollisuus sen ymmärtämiseen. Fiilistelen itse päivittäin keskiajan Turkua, jonka keskellä saan asua ja kävellä. Vaikka keskiaika on nuorempien rakennusten ja betonin alla, on se silti läsnä.

Ennen kuin hypätään metsästämään keskiajan Turkua nykykaupungikuvasta, on katsaus keskiajan kaupungin rakenteeseen ja syntyyn paikallaan.

Turku on siis Suomen vanhin kaupunki, joka perustettiin noin vuonna 1300. Ennen tätä paikalla oli vain peltoa ja joitakin yksittäisiä maatiloja. Kaupunki rakennettiin selvän suunnitelman mukaan: se rakennettiin kahden puolen Aurajokea eurooppalaiseen tapaan neljään kortteliin (quarter - neljäsosa) jaettuna. Sitä halkoivat kapeat kadut ja kujat, joista tärkeimmät olivat Kirkkokatu ja Luostarin jokikatu. Kaupungissa kohtasivat myös keskiajan Suomen kaksi valtatietä, Hämeen härkätie ja Suuri rantatie eli Kuninkaantie.

Keskiajan Turku maamerkkeineen nykykartalle sijoitettuna. Panu Savolainen,
Katoavaisuuden museoiminen.

Kaupungin korttelit olivat Kirkkokortteli, Mätäjärven kortteli, Luostarikortteli ja joen toisella puolella Aninkaisten kortteli. Hämeen härkätie toimi Kirkkokorttelin ja Mätäjärven korttelin rajana. Luostarikorttelin ja Kirkkokorttelin erotti toisistaan puolestaan Krooppi, Mätäjärvestä Aurajokeen virrannut katettu puro.

Matkamme alkaa luontevasti pääkallon paikalta Kirkkokorttelista. Aikaisemman uskomuksen mukaan täällä olisi sijainnut saksalaiskauppiaiden muodostama asutus, jonka ympärille Turku olisi kasvanut. Uuden tiedon valossa Turku on perustettu kertaheitolla entiselle peltomaalle, ja sekä Kirkkokortteli että Luostarikortteli ovat saaneet alkunsa yhtä aikaa. Tämä on tapahtunut 1200-luvun lopussa tai 1300-luvun alussa, ja uuden Unikankareen mäelle pystytetyn tuomiokirkon vihkiminen vuonna 1300 on varsinainen sinetti kaupungin synnylle.

Kirkkokortteli oli keskiajalla kaupungin ja koko Suomen kattaneen Turun hiippakunnan henkinen keskus. Tuomiokirkko hallitsi kaupunkikuvaa, ja sen kellot kaupungin äänimaisemaa. Kirkkokortteliin pystytettiin 1400-luvun kuluessa useita kivitaloja, jotka toimivat muun muassa pappien asuntoina, mutta myös kauppapuoteina. Korttelissa asui porvareitakin. Nyt paikalla on avara tuomiokirkkotori ja puistoja, mutta keskiajalla kortteli oli tiheänään tontteja, joiden välissä kulki kapeita kujia. Tärkein katu oli kirkolta Suurtorille johtanut Kirkkokatu, joka oli usein kirkollisten kulkueiden näyttämönä.

Postikorteista ja radion keskipäivän lyönneistä tuttu
kirkko. Ilari Aalto.

Tuomiokirkkoa on varmaan turha esitellä enempää senkin puolesta, että bloggaus venyisi mahdottoman pituiseksi. Katsotaan kuitenkin muutama mielenkiintoinen keskiaikainen elementti.

Aloitetaan kirkon lähestyminen ulkopuolelta. Keskiajalla kirkkomaata ympäröi korkea muuri. Piispa Konrad Bitz muutti muurin 1460-luvulla massiiviseksi puolustusrakenteeksi. Se oli korkeimmillaan nelimetrinen ja paksuuttakin sillä oli kaksi metriä. Muurissa oli kuusi porttia, joista tärkeimmät avautuivat Kirkkokadulle ja kirkon eteläpuolelle. Muurissa oli myös kiinni useita rakennuksia, kuten katedraalikoulu ja kapitulitalo.

Suurin piirtein kouluna toimineen Pyhän Laurentiuksen prebendatalon paikkeilla on asiasta kertova isänmaallinen muistolaatta:


Ympärysmuuri purettiin pääosin vuoden 1827 palon jälkeen, ja sen paikalla kulkee nykyään rautaketjuaita. Pieni pätkä muuria on kuitenkin nähtävissä kirkon itäpuolella:

Tuomiokirkon keskiaikaista ympärysmuuria. Ilari Aalto.

Muuria ihailtuamme siirrymme kirkkomaalle. Kirkko on rakennettu lukuisissa vaiheissa, mutta nykyisen asunsa se sai pitkälti 1400-luvun lopulla. Yksi iso muutos vuoden 1827 Turun palon jälkeen oli kuitenkin uuden pääoven avaaminen tornin länsiseinään. Keskiajalla kirkon pääovi oli etelän puolella. Nyt sen vieressä seisoo Mikael Agricolan patsas:


Tuomiokirkon keskiaikainen pääovi. Ilari Aalto.

Keskiajalla täällä ei olisi ollut puun puuta, mutta hautausmaa olisi ollut täynnä pieniä hautaristejä. Juuri kirkon eteläsivu oli suosituinta (ja kalleinta) hauta-aluetta.

Ennen uskonpuhdistusta kirkon rakentaminen jäi "kesken": runkoa ei ehditty täysin ympäröidä sivukappeleilla. Nyt kirkon vanhempaa ulkoseinää voi nähdä tällaisessa rakentamatta jääneessä kohdassa Kaikkien Pyhien kappelin ja Kankaisten kuorin välissä. Huomaa seinän kaunis mustilla tiilillä tehty siksak-kuvio:

Tuomiokirkon vanhempaa ulkoseinää 1400-luvulta.
Ilari Aalto.

Ennen kuin jätämme tuomiokirkon, vilkaistaan vielä pohjoispuolen sisäänkäyntiä. Se on ainoa, jossa on säilynyt keskiaikainen kalkkikivinen ovikaari, tallinnalaista kalkkikiveä. Tämä oli mahdollisesti keskiajalla naisten sisäänkäynti. Oven yläpuolella on myöhemmissä uudistuksissa osittain peittoon jäänyt ulkosaarnatuoli, jollaiset ovat suomalainen erikoisuus. Siitä on saatettu esimerkiksi suurten juhlapyhien aikaan saarnata kirkkomaalle kerääntyneelle yleisölle. Saarnatuolin päällä on vielä siro ruusuikkuna.

Keskiaikainen oviaukko ja ulkosaarnatuoli. Ilari Aalto.

Katsotaan hetkeksi vielä kirkon ympärille. Tuomiokirkon takana kaupungista nähden sijaitsi kivestä muurattu näyttävä piispantalo, jonka rakennutti itse piispa Maunu Tavast (k. 1452). Jossakin näillä main asui 1300-luvun alkupuolella myös katedraalikoulun ensimmäinen tunnettu koulumestari Henrik Tempil. Tältä piispantalon paikka näyttää nykyään:

Tässä sijaitsi 1400-luvulla piispantalo. Ilari Aalto.

Vielä viimeinen kohde Kirkkokorttelissa on jokirannassa, nykyisessä Tuomiokirkkopuistossa. Tämä oli keskiajalla Turun suurimpia tontteja, ja kuului ehkä jo 1300-luvulla tuomiorovastille. Keskiajalla monet piispat olivat aiemmin palvelleet tuomiorovastina. Nykyään puistossa voi nähdä hippejä, mutta komuunielämä taidettiin jo keskiajalla paikalla sijainneessa pappiskommuunissa, tuomiokirkon pappien yhteisissä tiloissa. Tuomiorovastin tontin lähellä on mainittu 1400-luvulla olleen myös kivisauna.

Tuomiorovastin tontti, nykyistä Tuomiokirkkopuistoa. Ilari Aalto.

Nyt jätämme kirkkokorttelin taaksemme ja käymme kurkkaamassa, mitä Mätäjärven korttelista näkyy nyky-Turun katukuvassa... Pysy mukana!


Korjattu 19.8.: Raumalla ollaan tietysti Raumalla eikä Raumassa.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Viikon sitaatti

Kalliomaalaukset ja kaiverrukset ovat kuin esihistoriallinen Facebook, johon savannin asukkaat jättivät tuhansien vuosien aikana päivityksiään.
- Päivi Arvonen artikkelissa Kalliomaalausten päätön peto on arvoitus, Helsingin Sanomat 16.7.2014

Gilf Kebirin kalliopiirroksia Egyptissä. Wikimedia Commons.

perjantai 1. elokuuta 2014

Kissa goes 3D!

Onneksi meillä on huipputekniikka. Venäläisen Agisoftin PhotoScan-ohjelman avulla nidoin kokeeksi kolmiulotteisen mallin hiljattain Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla löytyneestä kissankallosta in situ, sellaisena kuin se löytyi.

Jos omistat Adobe Readerin, pääset pyörittelemään mallia tästä linkistä. Tiedosto pitää ladata, että kuva näkyy oikein.





tiistai 29. heinäkuuta 2014

Kuinka kauan sitten?

Aboa Vetus & Ars Novan suuren kivitalon kaivaus jatkuu kolmatta vuotta, ja samalla jatkuu yhden keskeisen kysymyksen selvittäminen: milloin kellari on ollut käytössä, milloin sen rakenteita on uusittu, ja milloin se on täytetty?

Kysymys ei ole ollenkaan helppo. 1990-luvun kaivauksissa kahdesta kellarista ja porraskäytävästä koostuvan rakennuksen toisesta päästä otettiin puulustonäyte, joka ajoittaisi talon rakentamisen 1400-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Talon käytöstä kertovia historiallisia lähteitä puolestaan on käytettävissä äärimmäisen vähän. Turun raastuvanoikeuden vuodesta 1624 lähtien säilyneistä pöytäkirjoista tiedetään, että talo on 1500-luvun lopulla kuulunut Paraisten kirkkoherra Elias Espingille. Eliakselta talon peri hänen poikansa Isak Pargas 1587. Silloin se on siis ainakin vielä ollut pystyssä. Sen sijaan 1600-lukua koskevat asiakirjamaininnat ovat hyvin hämäriä.

Olof Gangiuksen kartta Turusta 1639. Vanhakartta.fi.

1600-luvulla tonttia jaettiin eri omistajien kesken, ja lähteistä paistaa rakennusten rappeutuminen. Tontti mainitaan huonokuntoisena 1630-luvulla. 1649 tontti mainitaan peräti rakentamattomana (obebygd), mikä tosin saattaa 1600-luvun merkityksessä tarkoittaa mitä tahansa. Seuraavana vuonna tontti mainitaan autiona, ja tätä seuraavana kaupunki vaati sitä takavarikkoon. Tontti olikin kaupungin hallussa viimeistään 1653. Tähän kirjalliset lähteet loppuvat, ehkä. Vahvistamattoman tiedon mukaan kaupunki olisi 1657 määrännyt talon purettavaksi hengenvaarallisena.

Näillä ennakkotiedoilla lähdettiin kellaria kaivamaan vuonna 2012. Oletus oli, että viimeinen niitti suurelle kivitalolle olisi ollut vuoden 1656 kaupunkipalo, jonka jälkeen rakennus olisi täytetty. Todellisuus on osoittautunut paljon monimutkaisemmaksi, mikä tietysti arkeologisesti on paljon mukavampaa.

Stratigrafiaa kauneimmillaan. Kuvassa kellarin
täyttökerroksia. Ilari Aalto.

Rakennuksen käytön, purkamisen ja täyttämisen ajoittamisen tärkein apuväline on stratigrafia, eri maakerrosten ja rakenteiden ajallinen suhde toisiinsa. Tähän mennessä kellarista on dokumentoitu 13 eri maakerrosta ja 9 rakennetta, jotka ovat jonkinlaisessa aikasuhteessa toisiinsa. Olen toistaiseksi ajoittanut niitä vain esinetypologian eli kerroksista talletettujen löytöjen suhteellisen iän avulla. Varmuuden saamiseksi pitäisi kuitenkin turvautua luonnontieteelliseen ajoittamiseen, siis radiohiiliajoitukseen.

Yritykseni ymmärtää kellaria Harrisin
matriisin muodossa. Ilari Aalto.

Kaivausten alussa ajatus kellarin täyttämisestä 1600-luvulla näytti pitävän paikkansa. Ylin paksu täyttömaakerros oli täynnä löytöjä, jotka olivat ajallisesti aivan sekaisin. Vanhimmat olivat 1300-luvulta, nuorimmat 1600-luvulta. Paikalle oli siis tuotu sekoittunutta tunkiomaata jostakin muualta, ja nuorimpien löytöjen perusteella tämä oli tapahtunut juuri 1600-luvun puolivälissä tai lopussa. Mukavia ajoittavia löytöjä ovat kolikot ja liitupiiput. Kolme viidestä löydetystä rahasta ajoittuu 15001600-lukujen taitteeseen, nuorin on vuodelta 1615. Nämä antavat täyttömaalle takarajan. Liitupiippujen palat ovat harmillisesti niin rikkinäisiä, ettei niille voi antaa tarkempaa ajoitusta. Ne ovat kuitenkin mitä luultavimmin vuotta 1637 nuorempia: tuona vuonna tuotiin tiettävästi ensimmäiset tupakkalastit Suomeen.

Juhana III:n 2 äyrin kolkikko 1572, Kustaa Adolfin ½ äyriä 1615
ja Juhana III:n fyrk 1590. Ilari Aalto.


Syvemmälle kaivautuessa ajoitus ei enää ollutkaan niin selkeä. Vastaan tuli useampia tulipalosta kieliviä purkukerroksia, ja kellari näyttää kärsineen ainakin kolmesta tulipalosta. Lopullisesti ajatuksen kellarin totaalisesta täyttämisestä vasta 1600-luvulla haastoi läheltä kellarin lattiaa paljastunut paksu tunkiokerros, jonka löydöistä yksikään ei ole 1500-lukua nuorempi. Mahdollisesti nuorin löytö kerroksesta on Juhana III:n äyrityinen vuodelta 1590, mutta se löytyi sekoittuneesta maasta, eikä ole aivan pätevä todistaja. Keramiikkalöydöt ja passglas-pikareiden palat vihjaisivat myös 1500-luvun loppuun.

Yllättävää kyllä tunkiomaan alta paljastui uusi paksu sortumakerros, joka kertoi uudesta, vanhemmasta tulipalosta. Kellari oli siis ilmeisesti sortunut tulipalossa jo 1400/1500-luvulla, minkä jälkeen sitä käytettiin tunkiona ehkä vuosikymmeniä ennen talon lopullista purkamista.

Alimman sortumakerroksen tiilet ovat pelkkää murskaa. Ilari Aalto.
Mutta ohhoh, mitäs tiilten alta tuli! Ilari Aalto.

Kun kaikki ylemmät kerrokset oli kaivettu, alkoi kellarin kivetty lattia viimein paljastua. Nyt tuntuu, että ollaan vihdoin tekemässä "oikeaa arkeologiaa". Onhan ihan eri asia kaivaa kellarin käyttötasoa kuin täyttökerroksia.

Lattia onkin tarjonnut iloisia yllätyksiä. Ensinnäkään se ei ole aivan tasainen, vaan aivan kellarin keskellä on outo muurattu rakenne, mikä on ehkä suurella kysymysmerkillä varustettu uunin tai kiukaan pohja. Lisäksi kellarin lattiakiveyksen päällä on kerros tuohisilppua, jonka seassa on puuesineiden kappaleita. Puusilppukerros on vanhimman sortumakerroksen alla, joten se palautunee kellarin käyttöaikaan ennen tulipaloa. Ihmeen kautta se on säilynyt kaikkien tulipalojen jälkeen, vaikka muualla kellarissa orgaaninen aines on tuhoutunut.

Oikealla uuninpohjaa, jonka ympärillä on lattiakiveystä. Ilari Aalto.

Kellarin lattian päälliset löydöt ovat todella harvassa. Siksi riemastuinkin viime viikolla valtavasti, kun kellarin lattiakivien välistä tuli yksi ainokainen löytö: rikkoutuneen vihreän kaalinkantalasin pala. Kaalinkantalasit olivat noin vuosina 14501550 käytössä olleita viinilaseja. Sellainen oli puoli vuosituhatta sitten joltakulta tippunut kellarin lattialle ja mennyt säpäleiksi. Mikä onni, että yksi sirpale oli jäänyt siivoojalta huomaamatta! Tämä ajoittaa kellarin käytön mukavasti juuri sinne, minne aavistelinkin, 14001500-lukujen taitteeseen. Vielä tarvitaan kuitenkin lisää, että kuva on täydellinen.


Kaalinkantalasin kauniinvihreä nyppy. Ilari Aalto.
Jäljennös keskiaikaisesta kaalinkantalasista Aboa Vetuksen perusnäyttelyssä.
Ilari Aalto.


Aivan oma lukunsa ovat kellarin muuratut rakenteet. Suuressa kivitalossa on tehty mittavia rakenteellisia muutoksia 14001600-lukujen aikana. Seiniä on purettu ja rakennettu ja ikkunoita muurattu umpeen, eikä kaikkia näitä muutoksia ole mahdollista ruotia tässä.

Näyttäisi siltä, että vuoden 1600 paikkeilla alkoi kuitenkin tapahtua. Rakennuksen takapihaa korotettiin tuomalla sinne metrin verran maata. Samalla rakennuksen porrashuonetta laajennettiin, piha kivettiin ja pihakiveys jatkettiin kellarin perustusten yli niin, että se johti suoraan rakennuksen toiselle puolelle Luostarin jokikadulle. Koska uusi kuja tehtiin kellariholvien päälle, oli talon alkuperäinen ulkoseinä purettu tässä vaiheessa ja rakennettu tilalle kevyempi.

Suuren kivitalon takapihan kiveys ja siitä kadulle johtava kuja (alhaalla).
Aboa Vetus & Ars Nova/Museovirasto.

Kaikilla näillä muutoksilla on yksi yhteinen tekijä: niiden alla on noin 10 cm paksuinen hiilikerros muistona suuresta tulipalosta. Se näkyy pihakiveyksen, kellariholvien päälle rakennetun kujan ja rakennuksen porrashuoneen laajennuksen alla. Sama palokerros jatkuu saumattomana kellariin, tunkiomaan ja purkukerrosten päälle. Selvempää sinettiä kellarin täyttämiselle ei voisi olla. Noin vuonna 1600 on ollut tulipalo, jonka jälkeen tontilla on tehty suuria muutostöitä. Kuinka ollakaan, ylöskirjatuista kaupunkipaloista löytyy kolme ehdokasta vuosilta 1593, 1600 ja 1603. Kellarin alimman palokerroksen mahdollisesta aiheuttaneita tulipaloja on puolestaan vuosien 1450 ja 1600 välillä yksitoista. Vuoden 1600 tulipalo on saattanut myös innoittaa tontin jakamiseen kahtia vuonna 1602.

Profiilin leikkaus, jossa näkyy puhuttu palojälki M008.
Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Käänteän kaikki, mitä palokerroksen alla on, on varmasti noin vuotta 1600 vanhempaa. Lähtökohtainen oletuksemme kellarin yhtäjaksoisesta täytöstä 1600-luvun puolivälissä oli siis auttamatta väärä, ja hyvä niin. Täyttäminen on tapahtunut 100-200 vuoden kuluessa yksittäisen tapahtuman sijaan, ja tämä on varsin mielenkiintoista keskiajan Turun kivitaloja ajatellen. Noin 45 neliön kellaritila on siis täysin poistettu käytöstä kauan ennen rakennuksen hylkäämistä. Se siitä ajatuksesta, että kellarit olisivat väistämättä olleet arvotavaroiden arvostettuja säilytystiloja.

Ehkä tärkein kysymys on kuitenkin vielä vastaamatta. Mihin kellaria ja koko taloa keskiajalla käytettiin? Se on sijainniltaan ja poikkeuksellisen kokonsa puolesta ollut näyttävä rakennus. Mutta oliko se asuintalo vai jotakin ihan muuta? Tämä toivottavasti selviää, kun koko kellari on saatu kokonaan esille.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kissa pääsi kasaan yli 400 vuoden jälkeen

Joskus 1500-luvulla eli ja kuoli turkulainen maatiaiskissa. Joko kissa kuoli suuren kivitalon kellariin, tai sitten tämän jäänteet viskattiin sinne tunkiomaan sekaan. Niin tai näin, kellarin katon sortuessa tulipalossa kissan luut levisivät ympäri huonetta vuosisadoiksi.

Kissa ja koira 1400-luvun lopun ranskalaisesta
käsikirjoituksesta. Wikimedia Commons.

Kävin ensimmäisen kerran Aboa Vetus & Ars Nova -museossa pienenä poikana museon auettua 1995. Mieleeni jäi muutama asia, kuten ihmeelliset rauniot, kolikon lyöminen ja kissan luuranko. Kissan tarina oli mielenkiintoinen. Se oli kaivauksissa löytynyt maalla täytetyn kellarin portailta. Haaveilin, että jonain päivänä saisin tehdä samanlaisen löydön. En usko että aavistin ollenkaan, että pääsisin seitsemäntoista vuotta myöhemmin kaivamaan aivan samaa kellaria. Vielä vähemmän arvasin, että pääsisin löytämään sieltä oman kissani!

Jo viime vuoden kaivauksissa löytyi kaksi kissan raajaa, luultavasti eri kissoista. Silloin uskoin niiden olevan 1600-luvulta, mutta yhä vahvemmin alkaa näyttää, että kaivamani kellari on täytetty jo 1500-luvun puolella. Kun muutama viikko sitten alkoi löytyä lisää kissan luita, oletin niiden kuuluvan viimevuotisille yksilöille. Olin kuitenkin väärässä.

Ensin tuli olkalapa, mikä varoitti jo lisää olevan tulossa. Ei mennyt montakaan lastanvetoa, kun maasta pongahtivat esiin kissan takajalan varvasluut. Hieman kyllä kummastutti, että lapaluun vierestä löytyi takajalka eikä etujalka, kuten olisi voinut olettaa. Mutta sama jatkui: puolen metrin päästä takajalasta löytyi etujalka, ja samalla etäisyydellä tästä taas toinen, pudonneen tiilen katkaisema takajalka. Kissa oli täysin levällään.

Kissan takajalka tulee näkyviin. Ilari Aalto.

Hmm, takajalka on hieman levällään.

Kun ensimmäiset jalkaluut löytyivät, sain minua tarkkasilmäisemmän
Elinan auttamaan kaivamisessa. En varmaan olisi saanut kaikkia kynsiluita
talteen itse. Ilari Aalto.

Etujalan luut olivat yhdessä nipussa. Ilari Aalto.

Kolmen viikon jälkeen kissa alkoi olla hyvin kasassa. Häntä, lantio ja selkäranka löytyivät melkein yhdessä nipussa läheltä toisiaan. Järkeilin, että kissan pää olisi varmaan ehjän selkärangan päässä. Sitä ei kuitenkaan löytynyt. Niinpä minulla oli esiteltävänä vain päätön kissa.

Eilen sitten tyypilliseen tapaan olin siivoamassa kaivauskuoppaani ennen kuin lähdin kotiin. Olin paljastanut jo jonkinlaisen alan kellarin mukulakivilattiaa, ja ajattelin vielä kaivaa pari ämpäriä täyteen. Silmääni osui mukulakiven näköinen kivi, jota hämmästelin vähän, koska se oli selvästi muutaman sentin esiinkaivamaani lattiaa ylempänä. Se oli omituisen symmetrinen, ja äkkiä tajusin ilokseni katsovani etsimääni kissan kalloa. Se oli vain aivan eri paikassa kuin kuvittelin, taas melkein puolen metrin päässä kissan muista jäänteistä ja yli metrin päässä selkärangan löytöpaikasta.

Sieltähän se pilkistää! Ilari Aalto.

Päivä meni siis ylitöiksi, enhän mitenkään voinut jättää kalloa odottamaan kuoppaan. Vaihdoin kaivauslastan pensseliin ja jäätelötikkuun ja kaivoin hauraan, mutta hyväkuntoisen kallon esiin.

Pikku hiljaa... Ilari Aalto.

Esillä on! Aivan lattiakiveyksen päällä. Ilari Aalto.

Kallo sai levätä yön yli rauhassa toimistossa ennen kuin ryhdyin putsaamaan sitä. Maa-aines piti kalloa kasassa, joten putsatessa sai olla varovainen.

Putsaaminen tapahtui huipputeknisillä työkaluilla. Ilari Aalto.

Tässä lopputulos, tadaa:

Siisti kallo. Ilari Aalto.

Kun maa-aineksen otti pois, eivät leukaluut enää pysyneet yhdessä ja hampaat alkoivat varista. Se on kuitenkin korjattavissa, ja muuten pääkallo on täydellisessä kunnossa, mikä on ihme ottaen huomioon kissan luut levittäneen sortuman.

Kissa on siis jo melkein kasassa. Enää puuttuu suurin osa kylkiluista ja muutama sormiluu, jotka toivon mukaan löytyvät seuloessa. Ihan tunistettava eläin tämä kuitenkin on, ja paljon ehjempi kuin museon klassikkokissa, joka minua pikkupoikana ihmetytti.

Melkein kokonainen kissa! Ilari Aalto.