tiistai 14. tammikuuta 2020

Tavoitteena tohtorinhattu

Nyt se sitten alkoi: 1.1. kuluvaa vuotta aloitin virallisesti Turun yliopiston arkeologian oppiaineessa tohtorikoulutettavana, vaikka vuosi sitten kutsuinkin jatko-opintoja Turun ylioppilaslehdessä "vähän todellisuuden pakoiluksi". Minulle on kuitenkin ollut jo useamman vuoden selvää, että haluan jatkaa tohtoriopintoihin saadakseni paremmat eväät tutkimuksen tekemiseen, ja kuten samassa Tylkkärin haastattelussa sanoin arkeologisesta tutkimuksesta: se on parhaita asioita, mihin voi turhat elinpäivänsä käyttää.

Keminmaan vanha kirkko vuonna 2016. Kuva: Ilari Aalto.

Valmistuin maisteriksi 2016, joten ajatus ehti kypsyä muutaman vuoden. Ratkaiseva asia oli, että pääsen tekemään väitöstutkimusta osana Keskiajan puurakennusperintö Suomessa -hanketta, jonka tutkimustiimi koostuu arkkitehdeista, historiantutkijoista ja arkeologeista. Suomen noin sadasta keskiajan kivikirkosta kymmenkunnassa on säilynyt keskiaikaiset puiset kattorakenteet, jotka työryhmämme on tarkoitus dokumentoida. Samalla tutkimme rakenteissa olevia puumerkkejä ja tekijänmerkkejä ja selvitämme, miten kirkkojen rakentaminen on organisoitu ja minkälainen yhteisö paikallisia ja ammattikäsityöläisiä on osallistunut rakentamiseen.

Oma väitöstutkimukseni käsittelee nimenomaan ihmisiä rakennusten takana: keitä kirkonrakentajat ovat olleet, minkälaisessa sosiaalisessa ympäristössä kirkot on rakennettu ja miten rakentajat ehkä ovat tuoneet itseään ilmi kirkkotilassa. Kirjallisten lähteiden puutteessa tekijänmerkit ovat yksi tärkeä aineisto kysymyksiin vastaamiseksi.


1400-luvun tiilentekijän merkki Turun tuomiokirkosta. Kuva: Ilari Aalto.

Kanta-Hämeessä varttuneena keskiajan kivikirkot ovat kuuluneet lähiympäristöni maisemaan, ja ne ovat pienestä asti kutkuttaneet mielikuvitustani. Odotan erityisesti, että pääsemme kenttätöihin kirkkojen vinteille. Voin luvata, että tämä ei jää viimeiseksi kerraksi kun kirjoitan kirkkotutkimuksista tässä blogissa!

lauantai 11. tammikuuta 2020

Miten keskiajan suomalainen asui?


Monessa Euroopan kaupungissa, kuten Englannin Chesterissä, Ranskan Carcassonnessa, Saksan Rothenburgissa tai vaikkapa Tallinnassa pääsee helposti keskiaikaiseen tunnelmaan. Näissä kaupungeissa on säilynyt runsaasti keskiaikaisia taloja, jotka reunustavat kapeita ja mutkittelevia kujia. Suomessa keskiajantutkijan täytyy käyttää hieman enemmän mielikuvitusta, koska ainoita keskiajalta säilyneitä rakennuksia ovat julkista valtaa edustaneet kirkot ja linnat. Keskiajan (1200–1520) talonpoikien hirsitorpat on purettu kauan sitten, ja kiviset asuinrakennukset katosivat Turun katukuvasta Turun palon 1827 jälkeen.

Keskiajan suomalaisten asumuksista tiedetään kuitenkin yhtä sun toista. Asuinrakennuksia on tutkittu arkeologisesti etenkin Turussa ja Uudenmaan kylätonteilla, kuten Espoon Mankbyssä. Koska monet keskiajan rakennusperiaatteet pätivät vielä 1800-luvulla, myös rakennusten ulkonäöstä voidaan tehdä valistuneita arvauksia.

Keskiajan talonpoikaisista asuintaloista on jäänyt parhaimmillaankin jäljelle
kivisiä perustuksia. Kuvassa Espoon Mankbyssä kaivettua talonjäännöstä.
Kuva: Marianna Niukkanen/Museovirasto. CC BY 4.0.

Suurin osa keskiajan Suomen rakennuskannasta oli hirsirakennuksia. Kivisiä asuinrakennuksia oli Suomen kuudesta kaupungista tiettävästi vain Turussa, ja muuallakin Ruotsin valtakunnassakin kivitalot keskittyivät lähinnä hiippakuntakaupunkeihin – kivikaupungit Visby ja Tukholma olivat oma lukunsa. Toisin kuin pitkään on ajateltu, Viipurista ei ole mitään näyttöä keskiaikaisista muuratuista asuinrakennuksista, vaikka kaupungissa olikin useita kivikirkkoja ja kaupunginmuuri. Kivitalosta huolimatta suurin osa turkulaisistakin asui yksikerroksisissa, yhdestä kolmeen huoneen hirsitaloissa. Talot olivat hämäriä, koska valoaukkoja oli vähän ja ne olivat pieniä. Valoa vaativat työt pyrittiin tekemään ulkona, ja keskiajan ihmiset olivat tottuneet pimeisiin rakennuksiin.

Tuvat saattoivat myös olla ahtaita: maaseudulla suurin osa asuintaloista oli yksihuoneisia, ja niillä oli kokoa vain 20–30 . Viimeistään 1400-luvulla alettiin rakentaa myös paritupamallisia hirsitaloja, joissa talon keskellä olleen eteisen kummallakin sivulla oli huone. Talot olivat lämpimiä, mistä piti huolen sisäänlämpiävä kiuasuuni tai avoliesi. Huonekaluja oli vähän, pääasiassa penkkejä ja pöytiä ja isommissa taloissa jopa vuoteita. Astioita pidettiin yksinkertaisilla hyllyillä, ja seinillä oli naulakon tai ripustuskoukun virkaa toimittaneita oksanhankoja.

Talot olivat hämäriä ja hillitysti sisustettuja. Oviaukko oli usein matala,
jotta lämpö pysyi paremmin sisällä. Valo tuli ohuella nahalla, rakolla tai tervatulla
kankaalla päällystetyistä valoaukoista ja päreistä. Kuva: Elina Helkala/
Matkaopas keskiajan Suomeen (2015).
 

Oksanhangasta tehtyjä naulakoita käytettiin
jo keskiajalla. Niitä on löytynyt arkeologisilla
kaivauksilla muun muassa Turusta.
Kuva: Seurasaaren museo. CC BY 4.0


Rikkaimmat porvarit ja kirkko alkoivat rakentaa Turkuun kivisiä asuinrakennuksia 1400-luvun taitteessa. Niissä oli yleensä kahdesta kolmeen kerrosta, joiden alla oli puolittain maanalainen kellari, useimmiten säilytystila. Kivitalot olivat savupirttejä valoisampia, ja keskiajan kuluessa niissä oli jo varaavia kaakeliuuneja ja muurattuja savupiippuja. Kivitaloja sisustettiin seinille ripustetuilla tekstiileillä. Sekä kivi- että hirsitaloissa pihapiiriin kuului joukko puisia talousrakennuksia, kuten aittoja, navetta, talli ja käymälä. Lisäksi monilta pihoilta löytyi kaivo ja pieni kaalimaa. Kylässä talot olivat yhtenä ryppäänä kylänraitin varrella, ja taloja ympäröivät aidatut pellot ja niiden takana yhteiset niityt, metsät ja kalavedet.

Turun Luostarin jokikatu näytti mahdollisesti tältä keskiajan lopussa noin
vuonna 1500. Kuva: Elina Helkala/ Jatulintarhoja ja hiidekiukaita:
Nuoren arkeologin käsikirja (2019).

Keskiajan Turusta on säilynyt tiedot vain yhden henkilön irtaimistosta: katedraalikoulun koulumestari Henrik Tempil luettelee omaisuutensa testamentissaan vuodelta 1355. Hänen talonsa sijaitsi aivan tuomiokirkon vieressä, ja sen sisustukseen kuului muun muassa vuode ja vuodevaatteet (aluspatja, iso patja, kaksi uutta lakanaa, tyyny ja vuodepeite), pöytä ja pöytäliina, yksi seinävaate, pesuvati, pyyheliina ja malja. Keittiön kalustukseen kuului kaksi savi- ja kaksi tinakannua sekä ruoanlaittoastioita: kattiloita, halstari, paistinpannu, oluenvalmistusastioita (vaskikattila, saaveja ja tynnyreitä), kirves ja käsikivet viljan jauhamiseen. Lisäksi koulumestarilla oli usean kirjan käsikirjasto, jollaista hyvin harvalla aikalaisella oli. Nykykodin tavarapaljoudessa on hyvä muistaa, että tämä kaikki edusti siis varakkaan talouden irtaimistoa.

Jos haluat kurkistaa sisään keskiaikaiseen savupirttiin, Aimo Rapo on tehnyt Vantaan Gubbackan kylätontin löytöjen pohjalta upean 3D-mallin, jota pääsee pyörittelemään täältä.

EDIT 11.1.: Lisätty maininta Viipurin rakennuskannasta ja Gubbackan 3D-mallista.

Kirjallisuutta:

Harjula, Janne ym. (toim.) 2016: Mankby. A deserted medieval village on the coast of Southern Finland. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura.

Koivisto, Andreas; Riina Koivisto & Jukka Hako (toim.) 2010: Gubbacka. Keskiajan arkea Vantaalla./Medeltida vardag i Vanda. Vantaa: Kellastupa Oy.


Rosendahl, Ulrika; Sten Björkman, Georg Haggrén & Tryggve Gestrin 2008: Kylä. Keskiaikaa Itämeren rannalla. Espoo: Espoon kaupunginmuseo.

keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Onko joulu pakanallinen juhla?


Joulu on ollut aina vuodenkierron suosikkijuhliani, ei vähiten sen vuoksi, että joulunvietto pitää sisällään eri-ikäisiä perinteitä eri vuosikymmeniltä ja -sadoilta. Samalla salaperäisen talonpoikaismenneisyyden romantisoimiselle perustuva joulu kääntää katseet menneisyyteen. Tänä syksynä on käyty erityisesti keskustelua joulun kristillisyydestä tai pakanallisuudesta, kun Uskonnottomat Suomessa ry. teki kantelun koulujen joulujuhlien viettämisestä kirkoissa. Yhtenä perusteena kantelulle yhdistyksen puheenjohtaja Kaisa Robbins perustelee joulun olevan alun perin pakanallinen sydäntalvenjuhla. Mutta onko joulu todella pakanallinen juhla?

Vanha Joulu-ukko ratsastaa joulupukilla Robert Seymourin
kirjakuvituksessa 1836. Joulupukki oli hyvää vauhtia muotoutumassa
Yhdysvalloissa eurooppalaisten perinteiden pohjalta. Wikimedia Commons.


Nykyisin Suomessa vietettävän joulun voi nähdä olevan yhdistelmä esikristillisiä ja kristillisiä sekä myöhemmin pakanallistuneita, mutta kristinuskosta peräisin olevia elementtejä. Gregoriaanisessa kalenterissa joulu ajoittuu talvipäiväseisauksen tienoille, jolloin pohjoisella pallonpuoliskolla on vuosituhansien ajan juhlittu vuoden taitetta ja valon paluuta. Tästä perinteestä todistaa muun muassa Stonehengen ja useiden muiden neoliittisten megaliittimonumenttien suuntaaminen sekä kesä- että talvipäivänseisauksen auringonnousuihin. Joulun liittyminen juuri talvipäivänseisaukseen on kuitenkin epäsuoraa.

Stonehenge ennen auringonnousua. Kuva: Wikimedia Commons.

Kristillisen joulun päivämäärä ei ole aivan itsestäänselvä, koska varhaisessa kirkossa joulua vietettiin paikoin 6. tammikuuta, paikoin 25. joulukuuta. Ainakin osa kristityistä vietti joulua 25. joulukuuta kuitenkin jo 200-luvulla jaa. Miikka Niiranen on avannut joulun ajankohdan historiaa loistokkaassa artikkelissaan Areiopagissa: joulun ajankohta saattoi kristityillä juontua Kristuksen sikiämisestä 25.3., eikä toisin päin. Vasta keisari Aurelianus julisti vuonna 274 jaa. Voittamattoman auringon eli Sol Invictuksen kultin yhdeksi Rooman virallisista uskonnoista, ja samalla auringon juhlapäiväksi määrättiin 25. joulukuuta. Tämä liittyi mitä suurimmalla todennäköisyydellä talvipäivänseisaukseen, mutta on myös ehdotettu, että päivämäärä olisi ollut tietoinen vastaveto kasvavalle kristittyjen lahkolle. Joka tapauksessa kristityt viettivät jo aiemmin joulua samana päivänä.

Suomesta ei ole mitään tietoa erityisestä talvipäivänseisauksen esikristillisestä juhlimisesta – joulusanaston ja perinteiden perusteella joulu on lainattu Suomeen vasta keskiajalla kristillisenä juhlana. Joulun nykyinen nimi on kuitenkin ehdottomasti esikristillinen, eikä joulu saanut Pohjoismaissa koskaan kristillistä nimeä, kuten englannin Christmas. Sana "joulu" on samaa juurta kuin "juhla", ja se on peräisin germaaniselta kielialueelta. Varhaisin todiste nimestä on 300-luvulta jaa., jolloin gootit käyttivät joulukuusta nimetä fruma jiuleis. Suomessa joulukuu oli vielä keskiajalla ja 1500-luvulla nimeltään talvikuu, ja joulun merkityksen kasvaessa nimitys vaihtui. Vielä keskiajalla suomalaisten talonpoikien tärkein vuodenvaihteen juhla oli satokauden päättänyt kekri. 

Saagakirjailija Snorre Sturluson kirjoitti 1200-luvulla Heimskringla-saagassaan esikristillisestä joulunvietosta, johon kuului keskeisesti oluen juominen ja jumalille uhraaminen. Snorrin mukaan joulua vietettiin kuitenkin alun perin keskitalvella, ja vasta kristillisestä vaikutuksesta 900-luvulla se siirtyi nykyiselle paikalleen. Täytyy myös muistaa, että keskiajalla joulu ei ollut talvipäivänseisauksen aikaan: juliaaninen kalenteri oli jättänyt 1300-luvulle tullessa noin kymmenen päivää, ja talvipäivänseisaus osui Lucian ja Annan päivien välille (13.–15.12.). Sen vuoksi keskiajan Pohjolassa Lucian päivästä tuli tärkeä valon lisääntymisen merkkipäivä, joka säilytti merkityksensä, vaikka gregoriaaninen kalenteri otettiin Ruotsissa käyttöön 1700-luvulla. Joulunvieton rantautuessa Suomeen keskiajalla kyseessä ei siis ainakaan enää ollut talvipäivänseisaukseen liittynyt juhla.

Tamperelainen joulukuusi vuonna 1901. Kuva:
Museokeskus Vapriikki (CC BY 4.0).

Entä sitten ne jouluperinteet? Vaikka joulukuuset on haluttu usein liittää esikristilliseen puiden palvontaan, tälle ei ole mitään perustetta. Joulukuusiperinne syntyi vasta myöhäiskeskiajalla, eikä ole mitään syytä pitää sitä pakanallisena: sen esikuvina ovat todennäköisesti joulun aikaan esitettyjen mysteerinäytelmien kuuset, jotka esittivät paratiisin hyvän ja pahan tiedon puuta – elämänpuuaihetta näkyy paljon maalattuna keskiaikaisten kivikirkkojen seinille. 

Englannissa ja saksalaisella kulttuurialueella esitettiin joulunaikaan näytelmiä syntiinlankeemuksesta, ja säilyneissä näytelmäohjeissa mainitaan omenoilla koristeltu puu. Talvisaikaan oli luontevinta käyttää ikivihreää havupuuta. Joulukuusia pystyttivät killat ja ammattikunnat, jotka myös järjestivät mysteerinäytelmiä: leipurikisällien ammattikunta pystytti Freiburgissa piparkakuilla ja öyläteillä koristetun joulukuusen 1419, Tallinnan raatihuoneelle pystytettiin joulupuu 1441 ja Riian Mustapäiden kilta pystytti joulukuusen 1510. Mainintoja joulukuusista on 1500-luvulta pitkin saksalaista kulttuuripiiriä, ja hiljalleen kuusesta tuli nimenomaan osa protestanttista jouluperinnettä, vastineena katoliselle seimiasetelmalle.

Perinteinen joulupukki Tukholmassa vierailulla 1910-luvulla.
Kuva: Wikimedia Commons.


Joulupukkia voi tuskin pitää kristinuskon värittämänä aasajumalana, vaikka näin internetissä väitetään. Viikinkimytologiassa Thor kyllä lensi kahden pukin vetämissä vaunuissa ja Odin oli vanha, parrakas mies, mutta siihen yhteydet loppuvat. Kansainvälisen joulupukkiperinteen taustalla on kristillinen Myran piispa Pyhä Nikolaus, jonka muistopäivä on 6. joulukuuta – jälkimmäinen näkyy erityisesti pukin englannin- ja hollanninkielisissä nimissä Santa Claus ja Sinterklaas, joiden pohjalla on latinankielinen Sanctus Nicolaus. Pohjolaan lahjoja jakeleva pukki saapui vasta 1800-luvulla, ja hahmo yhdistyi joulun tienoilla kiertäneisiin naamiohahmoihin, etenkin pukinhahmoiseen joulupukkiin, jonka nimi siirtyi suoraan uudelle tulokkaalle. Alkuperäiset joulupukit saattoivat juontua jo pakanallisina aikoina suoritetuista vuohiuhreista, mutta kierteleviin pukkeihin vaikutti myös Keski-Euroopan Krampus-hahmo.

Muutkin pyhimykset liittyvät joulun aikaan, etenkin protomarttyyri Stefanos, jota muistetaan Tapaninpäivänä 26. joulukuuta. Keskiaikaisen kansanperinteen mukaan Tapani oli Herodeksen tallirenki ja siis hevosten suojelija, ja Tapaninpäivään liittyi rekiajeluiden lisäksi erityisesti miesten lauluja, kiertueita ja Tapaniksi pukeutumista. Mikael Agricolan Dauidin Psalttarin (1551) hämäläisten ja karjalaisten luettelossa mainitaan viljanjumalat Rongoteus ja Virankannos, joiden Martti Haavio on osoittanut olevan pakanallistuneet versiot Pyhistä Tapanista ja Johanneksesta, joiden päivinä joulun jälkeen siunattiin kirkossa vilja.

Jouluateria Faltineilla Helsingissä 1909. Museovirasto (CC BY 4.0).

Joulupöytä on melkoinen kerrostuma eri-ikäisiä ruokia, joista vanhimmat ajoittuvat keskiajalle. Suurin osa perinteisistä jouluruoista on kuitenkin melko uusia, ja joulukinkku on löytänyt tiensä suomalaiseen joulupöytään vasta 1900-luvulla. Jos kaikki uustulokkaat riisutaan pois, nykyisistä jouluruoista keskiaikaan palautuvat ohrapuuro ja lipeäkala. Islannissa kinkku kuului jo esikristilliseen aikaan joulun viettoon, mutta Suomessa sillä ei ole samanlaista historiaa. Joulupöydän liha oli perinteisesti lammasta. Laatikkoruoat ovat syntyneet vasta 1800-luvulla. Jo muinaisista ajoista juhlajuoma on tietenkin ollut ollut, ja esimerkiksi 1100-luvun Norjassa laki määräsi ankaran sakon uhalla jokaista panemaan jouluolutta ja siunaamaan sen jouluna Kristuksen ja Neitsyt Marian kunniaksi – tapa juoda juhlaolutta on tietenkin paljon kristinuskoa vanhempi, mutta laki varmisti, ettei olutmaljoja enää kilistelty pakanajumalten kunniaksi.

Lyhyestä virsi kaunis: suomalaista joulun juhlintaa on mahdotonta irrottaa kristillisestä kontekstista, ja on väärin sanoa, että joulu olisi suoranaisen pakanallinen juhla, vaikka se pitää sisällään myös esikristillisiä elementtejä nimeään myöten. Toisaalta monet jouluperinteet ovat helposti mukautuvia: esimerkiksi joulukuusi paratiisin puun symbolina on tuskin niin alleviivaavan kristillinen, ettei sitä voisi käyttää uuspakanallisena tai maallisena joulukoristeena. Kaikkein vanhin jouluperinne on varmasti oluenjuonti, joka on säilyttänyt asemansa, vaikka uskonnot ovat vaihtuneet. Siispä kippis, ja hyvää joulua!


Lisälukemistoa:

Brunner, Bernd 2012: Inventing the Christmas Tree. New Haven: Yale University Press.

Haavio, Martti 1959: Karjalan jumalat. Uskontotieteellinen tutkimus. Helsinki: WSOY. 

Vilkuna, Kustaa 1994: Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Helsinki: Otava.