torstai 2. heinäkuuta 2020

Jatulintarhojen jäljillä

Suomen rannikolle rakennetut kivilabyrintit eli jatulintarhat ovat aina kiehtoneet minua, eikä ole yhtään sattumaa, että jatulintarha päätyi myös lasten tietokirjamme Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita otsikkoon. Siksi olinkin erityisen otettu, kun dokumenttityöryhmä Vox Turku pyysi minua mukaan jatulintarhoja käsittelevään dokumenttielokuvaan.

Dokumenttiin Saaristo-Suomen jatulintarhat pääset käsiksi klikkaamalla alla olevaa kuvaa:

https://www.youtube.com/watch?v=c689F7FrNFU&t=

Dokumenttia varten pääsin mukaan kahdelle reissulle Turun saaristoon, ensin tiedustelumatkalle kuvauskohteille vapunpäivänä ja kuukautta myöhemmin varsinaiselle kuvausreissulle. Laitan tässä matkoilta vähän tunnelmakuvaa kulissien takaa:

Aivan ensimmäiseksi pitää esitellä dokumenttiin saatu kulkupeli, huikean hieno vuoden 1960 Peugeot 404. Kuvaustiimi oli saanut auton lainaan Åbo Akademin Donner-instituutin kirjastonhoitajalta.

Vuoden 1960 Peugeot 404 ja dokumentin toimittaja Aleksi. Kuva: Ilari Aalto.

Tässä autossa kaikki on mekaanista ja funktionaalista. Kuva: Ilari Aalto.
Käynnistyessään Peugeot töräytti kunnin savupilven, ja sen kyydissä tunsi eri lailla kuin uudemmissa autoissa olevansa matkalla. Auto keräsi huomiota matkalla, ja pysähdyspaikoilla ihmiset tulivat juttelemaan ja ihastelemaan. Vaikka puhe oli jatulintarhoista, auto taisi olla dokumenttielokuvan pääosassa.

Dokumentissa vieraillaan kolmella varsin erilaisella jatulintarhalla. Jatulintarhat ovat siis kivistä koottuja pyöreitä labyrinttejä, joissa ulkokehältä johtaa yksi mutkitteleva reitti keskelle. Vanhimmat jatulintarhakuvat ovat pronssikaudelta Välimeren alueelta, mutta Suomessa jatulintarhoja on alettu rakentaa todennäköisesti historiallisella ajalla. Samaa kuviota on maalattu keskiaikaisten kirkkojen seinille, joten silloin se ainakin on ollut tuttu.

Ensimmäinen kohde on Ruissalossa Kuuvannokassa oleva kalliohakkaus, joka on vuosiluvun perusteella vuodelta 1843.

Ruissalon kalliohakkaus näkyy kuivalla säällä vain haaleana, joten se
on helppo missata. Kuva: Ilari Aalto.
Tiedusteluretkellämme vahvistimme jatulintarhaa vedellä. Kuva: Ilari Aalto.
Liidulla vahvistettuna jatulintarha erottuu selkeästi, ja sen vierestä löytyi
ajoittava vuosilukukin. Kuva: Ilari Aalto.
Ruissalo on tunnettu hienoista tammimetsistään, ja kesäkuun alussa tammien nuoret lehdet olivatkin kauneimmillaan. Dokumenttikuvauksissa oli tiukka aikataulu, mutta pysähdyimme matkan varrella nopeasti ihailemaan vasta kunnostettua Choraeuksen lähdettä, joka on nimetty 1800-luvun taitteessa Turun akatemiassa vaikuttaneen runoilija Mikael Choraeuksen mukaan.

Choraeuksen lähteen kiveys vuodelta 1849 on kunnostettu edustavaksi.
Kuva: Ilari Aalto.
Seuraava kohde oli moderni jatulintarha, jonka turkulainen olutseura on rakentanut vuonna 2010 Turun Luolavuoreen entisen kaatopaikan päälle. Paikalta on hieno näkymä Turun kaupunkiin.

Kameran asettelua Luolavuoren jatulintarhalla. Kuva: Ilari Aalto.
Luolavuoren jälkeen pidimme lounastauon ja suuntasimme dokumentin pääkohteelle, Nauvon Finbyssä sijaitsevalle Hvitsin jatulintarhalle. Nauvoon kuljetaan Turusta Saariston rengastietä Paraisten kautta, ja matkalle mahtuu yksi lossimatka. Matkan varren silloilta ja lossista saatiin dokumenttiin hienoja dronekuvia.

Peugeot 404 kuvaustauolla matkalla Nauvoon. Kuva: Ilari Aalto.


Nauvossa Hvitsin jatulintarha lähellä kirkonkylää, Sellmontien varressa. Ikävä kyllä jatulintarhalla ei ole virallista parkkipaikkaa, joten autoa parkkeeratessa on hyvä kysyä lupa asukkailta tai vähintään jättää puhelinnumeronsa tuulilasiin. Meille paikallinen isäntä onneksi antoi pysäköintiluvan, mutta jatulintarhalle on kuulemma viime aikoina ollut paljon kävijöitä, jotka ovat pysäköineet minne sattuu. Jos kävelykuntoa riittää, kirkolta lähtee jatulintarhalle kävelyreitti, joten auto on paras jättää kirkolle ja suoria loppureitti jalan.

Samalla kalliolla jatulintarhan kanssa on vaikuttava vanha tuulimylly.
Kuva: Ilari Aalto.


Hvitsin jatulintarha Finbyssä on säilynyt hyvin. Vapunpäivän tarkastusretkellä
ilma oli Nauvossa raikkaan sateinen. Kuva: Ilari Aalto.

Finbyn jatulintarha on hieno kohde monesta syystä: toisin kuin useimmat saariston jatulintarhat, se on isossa saaressa eikä luodossa, jolle pääseminen vaatisi veneen. Se on myös suuri ja selkeä. Koska jatulintarha on loivassa kalliorinteessä, sen muoto myös erottuu kauniisti.

Kävin Finbyssä ensimmäisen kerran arkeologian opiskelijoiden kevätretkellä 2012. Sen jälkeen olen palannut paikalle useasti, muun muassa muinaisjäännöskirjan ja arkeologisen alastonkalenterin kuvauksia varten.

Kuvauspäivänä ilta oli autereinen ja lämmin. Jatulintarha näyttää upealta ilmasta käsin, joten siitä otettiin dokumenttiin myös dronekuvaa.

Kuvaussuunnitelmien viilailua Finbyn jatulintarhalla. Kuva: Ilari Aalto.

Kuva: Ilari Aalto.

Ilta-auringon säteet osuivat sopivasti kallioon paljastaen jatulintarhan vierestä kallioon hakattuja nimikirjaimia. Koska minulla nyt sattui olemaan liituja mukana taskussa, dokumentoin hakkaukset liiduttamalla. Tyylin perusteella kirjaimet on tehty todennäköisesti 1800-luvulla. Yksi merkintä vaikutti hyvin rapautuneelta. On mahdoton sanoa, liittyvätkö kirjaimet jatulintarhan tekemiseen, vai ovatko myöhemmät kävijät ikuistaneet vierailunsa kallioon. Aivan jatulintarhan vierestä on louhittu kiveä, ja nimet voivat hyvin olla kivenhakkaajien jäljiltä, heillä ainakin olisi ollut sopivat taltat kirjainten kaivertamiseen.

Ilta-aurinko paljasti jatulintarhalla kallioon hakattuja nimikirjaimia.
Kuva: Ilari Aalto.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, joten kesäyön auringon laskiessa mekin suuntasimme kuvausten jälkeen takaisin Turkuun. Kuvaustiimi palasi vielä seuraavalla viikolla kuvaamaan dokumentin taiteellisen tanssikuvauksen. Perimätiedossa ja taiteessa jatulintarhoihin on toisinaan liitetty labyrintin keskellä oleva nuori neito, ja ruotsinkielisillä alueilla jatulintarhan nimi onkin usein jugfrudans, neidontanssi. Niinpä tanssiva neito sopii labyrinttiin hyvin.

Auringon laskiessa käänsimme nokkamme kohti Turkua. Kuva: Ilari Aalto.
Kiitos matkaseurasta! Jos et pääse käymään jatulintarhoilla paikan päällä, tee edes virtuaalivierailu dokumentin kautta. Dokumentti oli tosiaan nähtävissä täällä.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Saunakulttuuria keskiajan Suomessa

Jyrki Nissi ja Ville Vuolanto julkaisivat vastikään kiinnostavan bloggauksen saunakulttuurista keskiajan Ruotsissa pohjautuen keskiaikaisiin pyhimysten ihmekokoelmiin. Yksi blogissa esitelty tapaus koski kolmivuotiasta Olavia, joka oli juhannuksena 1472 Vermlannissa saunaan polttopuita hakiessaan jäänyt kahden suuren pöllin alle, mutta vironnut Pyhän Birgitan tyttären, Pyhän Katariinan esirukousten ansiosta. Lähde on kiehtova viite siitä, että saunominen on kuulunut visusti juhannuksenviettoon jo 1400-luvulla, ja todennäköisesti jo kauan aikaisemminkin.

Tässä käsiteltyihin saunatietoihin on lisättävä, että saunomisesta on kirjallista ja arkeologista lähdeaineistoa myös Suomen puolelta. Turusta on yksi kirjallinen maininta saunasta vuodelta 1472, siis tismalleen samaan aikaan Olavi-pojan hengenvaarallisen onnettomuuden kanssa. Eräässä tonttilahjoitusasiakirjassa tontin mainitaan sijaitsevan "rannassa, tuomiorovastin tontin ja kivisaunan vieressä" ("weder stranden mellan domprouestens gord oc stenbastuffwen"). Sauna sijaitsi siis aivan tuomiokirkon lähellä keskiaikaisella Pyhän Ruumiin kujalla, ja kyseessä on hyvin voinut olla kirkon omistama julkinen sauna.

Pappeja nauttimassa saunasta ja kenties liikaakin
saunottajien seurasta 1500-luvun taitteessa
laaditussa käsikirjoituksessa Antithesis Christi et Antichristi
(Jena: Ms. El. f. 50b).

Saunat eivät olleet keskiajalla vain suomalainen tai pohjoismaalainen ilmiö, vaan julkisia saunoja oli yleisesti Pohjois-Euroopassa etenkin saksalaisen kulttuuripiirin alueella. Kuvalähteiden perusteella perisuomalaiseen saunakulttuuriin kuuluvat vihdat ja oluen juominen olivat tärkeä osa yleiseurooppalaista saunakulttuuria. Julkiset saunat alkoivat kuitenkin kadota katukuvasta 1500-luvulla, kun reformaatio, uutena sairautena levinnyt kuppa ja uudenlainen suhtautuminen seksuaalimoraaliin tekivät julkisista saunoista aikalaisten silmissä arveluttavia.

Keskiajan julkisia saunoja merkitsi aikalaislähteiden mukaan usein saunan oven päälle ripustettu saunavihta, joka kertoi saunan olevan lämmin. Saunaa ylläpiti saunamestari (ruotsalaisissa lähteissä stupan), ja yleensä naispuoliset kylvettäjät huolehtivat asiakkaiden palvelusta. Peseytymisen lisäksi saunoissa tarjottiin terveyspalveluita, kuten kuppausta, suoneniskentää ja parturointia. Julkisissa saunoissa oli usein miesten ja naisten puoli erikseen, tai sitten saunassa oli saunavuorot erikseen eri sukupuolille. Olaus Magnus mainitsee Pohjoisten kansojen historiassaan (1555), ettei Pohjolan saunoissa kuitenkaan saunottu kevytmielisesti alasti toisen sukupuolen seurassa.


Saunomisen kuvaus Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta
(1555). Huomaa saunavihta, punotut saunahatut ja oikeanpuoleisen miehen
selässä olevat kuppaussarvet.

Saunojen tunnistaminen arkeologisesti on vähintäänkin haastavaa, koska saunalla ei ole mitään selvää yksittäistä tuntomerkkiä. Saunat saattoivat olla melko vaatimattomia hirsirakennuksia, mutta suuret julkiset saunat saattoivat olla isokokoisia kivitaloja. Saunaan kuului oleellisesti yksi tai kaksi kiuasta, mutta aivan samanlaisia kiukaita käytettiin myös asuinrakennuksissa ja riihissä, ja saunoihin liittyvät salaojat ovat olleet käytössä muissakin rakennuksissa. Turun arkeologisissa tutkimuksissa on kuitenkin pyritty tunnistamaan saunoja: arkeologi Liisa Seppänen on tunnistanut mahdollisia saunarakennuksia etenkin historiallisesta Luostarikorttelista.

Olen myös itse ehdottanut, että Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon raunioalueella sijaitsevassa, niin sanotussa suuressa kivitalossa olisi toiminut 1400-luvun alussa julkinen sauna. Tähän on seuraavat perusteet: toisesta kivitalon kahdesta kellarihuoneesta paljastui kaksi holvattua seinäkomeroa, jotka saattavat olla kiuasuunien paikat. Historiallisista lähteistä tiedetään, että julkisissa saunoissa oli usein kaksi kiuasta. Toisekseen kellarin lattiassa on huomattava vedenohjausjärjestelmä, missä kourut ohjasivat veden altaaseen ja puiseen viemäriputkeen, joka johti veden pois rakennuksesta. Tämä viittaa siihen, että tilassa on käsitelty paljon vettä.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon 1400-luvun alussa rakennetusta suuresta
kivitalosta löytyneet holvikomerot saattaisivat olla kiukaan paikat. Komeroista
löytyi kiuaskiviksi sopivia mukulakiviä, mutta komeroita ei ole kaivettu
kokonaan esiin. Vielä ei siis ole varmaa, onko niissä tulipesää. Kuva: Ilari Aalto.
 
Albrecht Dürerin puupiirros "Naisten kylpy" vuodelta 1496 antaa hyvän
kuvan keskiajan julkisesta saunasta. Taustalla näkyy kiuasuuni.
Huomaa saunavihta! Kuva: Wikimedia Commons.

Kellari on onneksi aikanaan siivottu huolimattomasti, ja 1400-luvun alussa kellarin nurkkiin kerrostuneet löydöt antavat kiinnostavan vihjeen tilan käytöstä. Kellarin nurkasta löytyi nimittäin pähkinänkuoria, pari lampaanluuta ja lasisten juoma-astioiden ja puisten kimpiastioiden palasia. Löydöt viittaisivat siihen, että tilassa on juotu juomia ja syöty pähkinöitä ja muuta kevyttä ruokaa. Samalta ajalta rakennuksen pihalta on löytynyt huomattavasti lasiastioiden palasia, pelinoppa ja muun muassa luuhuilun teelmä. Löydöt viittaisivat siihen, että kivitalossa on vietetty aikaa ja juotu viiniä tai olutta. Aikalaiskuvissa saunojat on aina kuvattu oluttuoppi tai muu juoma kädessä.

Dürerin teoksesta Miesten kylpy (1497) käy ilmi sama
kuin naisten kylvystä: saunojilla oli usein päässään
punotut saunahatut, ja juomien nauttiminen kuului
saunomiskokemukseen.

Näillä saunaterveisillä toivotan blogin lukijoille hyvää juhannusta!


Lisälukemistoa:

Ilari Aalto 2016. Kivitalon kuusi vuosisataa. Aboa Vetus & Ars Nova -museon suuren kivitalon rakennusarkeologinen tutkimus.

The vulgar crowds 11.11.2015. 16th century filth: Bathing hats and scented soap

Liisa Seppänen 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto.

Martti Vuorenjuuri 1967. Sauna kautta aikojen. Helsinki: Otava.

Anders Ödman 1982. Bad, badstugor och badare. Göran Dahlbäck (toim.) Helgeandsholmen. 1000 år i Stockholms ström: 107–111. Stockholm: Liberförlag.
  

tiistai 12. toukokuuta 2020

Valtion tiehanke uhkaa yhtä Raision arvokkaimmista muinaisjäännöksistä


Tänään hieman nikotutti, kun silmiini osui päivän paikallislehden otsikko. Rannikkoseudun mukaan valtio on aikeissa hävittää yhden kotipitäjäni Raision arvokkaimmista muinaisjäännöksistä, Tuomalan rautakautisen kalmiston ja kuppikallion, Turun kehätien laajennuksen alta.

Tuomalan kalmisto on puristuksissa kehätien vieressä, mutta on silti
kiehtova muisto Raision varhaisesta historiasta. Kuva: Ilari Aalto.

Mitäs sitten, voisi joku tuumata. Kalliolla sijaitseva kalmisto on jo osittain räjäytetty menemään 1950-luvulla ja se on tutkittu kaivauksin kokonaan, sen tuhoaminen ei siis hävitä tutkimatonta tietoa. Kalmistokallio kuuluu kuitenkin kiinteästi Raisionjokivarren rikkaaseen muinaismaisemaan ja muistuttaa säilyneiltä osin edelleen yli tuhannen vuoden takaisesta kulttuurista, jota nykyrakentaminen ei ole täysin onnistunut hävittämään. On ihastuttavaa, että kun tietää mitä katsoa, kehätietä ajaessaan voi ihailla kalmiston säilynyttä hautaröykkiön pohjakiveystä. Samoin kalmisto tarjoaa kaupunkilaisille helpon kosketuksen muinaisuuteen, koska se sijaitsee aivan keskustan kupeessa.

Rautakautisen hautaröykkiön rekonstruoitu pohakiveys näkyy hyvin kehätielle.
Kuva: Ilari Aalto.

Raisiosta tunnetaan useita rautakautisia kalmistoja, siis hautapaikkoja, joihin vainajat on haudattu polttamalla hauta-antimien kanssa. Tuomala on kuitenkin erityisen merkittävä kolmesta syystä: se on huomattavan rikas, se kertoo uskomusten muuttumisesta esikristillisistä uskomuksista kristinuskoon ja sen yhteydessä on vaikuttava kuppikallio.

Tuomala tutkittiin kokonaan kaivauksin 1970-luvulla, ja kaivauksissa kalmistosta tehtiin yli 11 000 yksittäistä löytöä. Kalmisto on ollut käytössä rautakauden lopulla satoja vuosia, ja sinne on muun muassa haudattu 700-luvulla soturi, joka on poltettu veneessään. Ristiretkiajalla (10501200 jaa.) kalmistoon on tehty ainakin 25 ruumishautausta merkkinä uuden uskon, kristinuskon, vaikutuksesta. Yhteen hautaan oli haudattu puuarkussa nainen, jonka mukaan oli asetettu sirppi ja vuorikristalli- ja lasihelmiupotuksilla koristeltu riipus. Ruumishaudat todistavat ajasta, kun kristinusko teki vasta tuloaan Varsinais-Suomeen.

Kalmistokallion kylkeen on hiottu kymmeniä selkeitä kuppeja, jotka liittyvät rautakauden uskomusmaailmaan ja tässä tapauksessa hyvin todennäköisesti kalmistossa suoritettuihin rituaaleihin. Raisiosta tunnetaan vain kahdeksan kuppikiveä ja kalliota, joten yhdenkin edustavan kuppikallion hävittäminen olisi synti ja häpeä.

Kallion keskustan puoleiset kupit ovat isoja ja selkeitä, mutta kuvan tasainen
valo ei tuo niille oikeutta. Kuppeja on alemmassa kuvassa vahvistettu punaisella
värillä. Kuva: Ilari Aalto.


Kohde on onneksi tallennettu 3D-malliksi laserkeilaamalla, mutta digitaalisesti tallennettu kohde ei ole kuitenkaan sama asia kuin kuppikallio, jonka kuppeja voi koskettaa omilla sormillaan tai röykkiö, jonka kehää voi kävellä ympäri ja hakea suhdettaan sinne tuhat vuotta sitten haudattuihin raisiolaisiin. Totuus on, että kun kalmisto hävitetään maisemasta, se häviää myös ihmisten tietoisuudesta. Ei sillä, että raisiolaiset tuntisivat sitä kovin hyvin tänäkään päivänä, koska kumpareen sivussa ei ikävä kyllä ole infokylttiä. Suuri yleisö tuskin jää kaipaamaan perintöä, jonka olemassaolosta sille ei ole kerrottu.

Raisiossa on toki pitkät perinteet muinaisjäännösten tuhoamisesta valtion tiehankkeissa: Turku-Rauma-moottoritien rakentamisen yhteydessä 1960-luvulla hävitettiin kuulun rikollisen Sika-Kyöstin (1800–1836) kuolinpaikalla ollut muistokirjoitus, ja Huhkonkallion rautakautinen kalmisto löytyi saman tiehankkeen yhteydessä, kun moottoritietä kallioon räjäytettäessä kalliosta lensi rautakautinen miekka. Tämän kohteen yhteyteen on sentään pystytetty viimeisiään vetelevä infokyltti.

Huhkonkallion kalmisto tuhoutui pääosin tietöissä 1960-luvulla, mutta
paikka kuuluu sentään Vaskipolku-nimiseen kulttuurireittiin, ja paikalla
on vielä muistona juuri ja juuri sinnittelevä infokyltti. Kuva: Ilari Aalto.


Yleisen vitsin mukaan Raisio ei oikeasti ole kaupunki, vaan Suomen suurin risteys. Tuomalan kalmisto on tutkittu kokonaan, joten sillä ei ole tieteellistä tutkimusarvoa. Sen sijaan sillä on arvo maisemallisena muistona Raision menneisyydestä. Vaikka kyseessä on valtion eikä Raision kaupungin hanke, kohteen hävittäminen ikävä kyllä pönkittää Raision asemaa risteyksenä, kun toisenlaisessa todellisuudessa kohde voisi olla helposti saavutettava muistomerkki Raision yli tuhatvuotisesta historiasta. Raision iskulause on "Kaikki kiva ei näy ohikulkijalle", mutta ei hätää: sen vähänkin kivan voi räjäyttää tiehensä, jotta Raisiosta on entistäkin kivuttomampaa ajaa ohi.

Päivitys 13.5.: Toisin kuin alun perin kirjoitin, muinaisjäännöstä uhkaa valtion, ei Raision kaupungin, tiehanke, ja alun perin kritiikki kohdistui väärään suuntaan. Nämä tiedot on korjattu blogitekstiin. Kiitän arkeologi Jari Närästä oikaisusta. 

tiistai 5. toukokuuta 2020

Yleisöarkeologia – mitä ja miksi?


Allekirjoittanut kaivamassa ensimmäistä mutta ei viimeistä kertaa arkeologisilla
kaivauksilla, kohteena Laitilan Vainionmäen polttokenttäkalmisto.
Kuva: Terho Aalto.

Ihka ensimmäinen kokemukseni arkeologisesta kaivauksesta oli osallistuminen Laitilan Kodjalan Vainionmäen merovingiaikaisen kalmiston yleisökaivaukseen vuonna 2005. Olin silloin 15-vuotias ja hyvin päämäärätietoinen siitä, että halusin isona arkeologiksi. Yleisökaivaus arkeologien ohjeistuksessa vain vahvisti kokemusta: tätä minä haluan työkseni tehdä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen ollut onnekas päästessäni mukaan vetämään useita mahtavia yleisöarkeologisia hankkeita ja toivottavasti antamaan osallistujille samanlaisia merkityksellisyyden kokemuksia kuin  itse sain 15-vuotiaana Laitilassa. Mutta mitä yleisöarkeologia itse asiassa on?

Tämä ei ole helppo kysymys. Lyhyesti yleisöarkeologia on arkeologian osa-alue, joka tutkii ja kehittää arkeologien ja yleisön välistä kanssakäymistä ja arkeologisen tiedon välittämistä. Toisaalta useat arkeologit (kuten Reuban Grima) ovat muistuttaneet, yleisöarkeologiaa ei pitäisi nähdä vain yhtenä arkeologian haarana, vaan sen pitäisi olla kaikkien arkeologisten toimijoiden työtä ohjaava mielenlaatu. Arkeologia ei koskaan tapahdu yleisöstä ja muusta yhteiskunnasta irrallaan.

Yleisöarkeologia tulee englanninkielisestä käsitteestä public archaeology, joka ei ole aivan mutkaton suomennettava. Käsite syntyi 1970-luvulla tarkoittamaan julkista kulttuuriperinnön hallinnointia, mistä on pitkä matka osallistaviin yleisökaivauksiin. Arkeologi Tim Schadla-Hall (1999) on määritellyt public archaeologyn laveasti "miksi tahansa arkeologiseksi toiminnaksi, joka on vuorovaikutuksessa tai jolla on mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa yleisön kanssa". Koska sanalla "public" ei ole vain yhtä suomenkielistä vastinetta, suomeksi on erotettu toisistaan hallinnollinen julkinen arkeologia ja yleisöä osallistava yleisöarkeologia (Siltainsuu 2012).

Vapaaehtoisia Aboa Vetus & Ars Nova -museon Innostu, seuraa, sitoudu!
-hankkeessa vuonna 2019. Kuva: Jari Nieminen/Aboa Vetus & Ars Nova.

Yleisökaivaukset, joille kuka vain saa osallistua ilman aiempaa kokemusta ovat 2000-luvulla muodostuneet Suomessa jokakesäiseksi ilmiöksi, ja monet liittävätkin yleisöarkeologian juuri kaivauksiin. Yleisöarkeologia voi kuitenkin olla paljon muutakin: työpajoja, muinaisjäännöshoitoa (kuten Pirkanmaalta alkanut Adoptoi monumentti -hanke), koulutuksia, muinaisjäännösretkiä, kartoitushankkeita tai arkeologisten löytöjen pesua ja luettelointia – siis kaikkea, missä arkeologit ja arkeologiasta kiinnostunut yleisö ovat kosketuksissa toisiinsa. Yksinkertaisimmillaan yleisöarkeologia on sitä, että kaivaustutkimusta tekevä arkeologi vastaa ohikulkijoiden kysymyksiin ja parhaimmillaan se on monivuotinen hanke, jossa kymmenet ihmiset pääsevät perehtymään arkeologisiin menetelmiin ja kotiseutunsa historiaan.


Yleisöarkeologian teoriaa


Yleisöarkeologisessa keskustelussa on ehdotettu useita erilaisia malleja, joilla arkeologit ja yleisö kohtaavat. Varhaisimman, laajemmin museologiassa käytyyn keskusteluun perustuvan jaottelun vajavaiseen ("deficit model") ja moninäkökulmaiseen ("multiple perspectives model") malliin teki Nick Merriman vuonna 2004. Ensimmäisessä mallissa näkökulma on, että arkeologit ovat ikään kuin portinvartijoita, joita tarvitaan selittämään arkeologisen kulttuuriperinnön tulkintoja suurelle yleisölle, joka ei kykene itsenäisesti ymmärtämään ja arvostamaan arkeologista tietoa: toisin sanoen tämän näkökulman tavoite on saada suuri yleisö ajattelemaan arkeologien tavoin. Moninäkökulmaisen mallin mukaan taas yleisö ja arkeologit ovat ikään kuin samalla linjalla ja tarkastelevat muinaisuudesta säilynyttä kulttuuriperintöä omista näkökulmistaan, joista kumpikaan ei välttämättä ole "oikea". Vaikka ensimmäinen malli on melko karikatyyrimäinen, se ohjaa isoa osaa arkeologisesta vuorovaikutuksesta yleisön kanssa. Pyrkimys moninäkökulmaisuuteen jää helposti teorian tasolle.

Yleisökaivajia Kruunupyyn Korpholmenin leprahospitaalin kaivauksilla
2012. Kuva: Ilari Aalto.

Sittemmin tutkijat (kuten Matsuda & Okamura 2011 ja Grima 2016) ovat laajentaneet jaottelua ja luoneet nyansseja kategorioiden väliin, mutta edelleen yleisöarkeologian malleissa näkyy samanlainen kaksijakoisuus käytännöllisempiin ja teoreettisempiin malleihin. Käytännön tasolla ei varmaankaan ole mahdollista, että mikään yleisöarkeologinen hanke toimisi vain yhden mallin pohjalta. Yleensä kaikessa kanssakäymisessä on vuorovaikutusta niin, että projektien aikana vapaaehtoiset ja tutkijat keskustelevat yhdessä menneisyydestä ja arkeologian työmenetelmistä ilman, että kyseessä olisi käsikirjoitettu opetustilanne. Näitä jälkimmäisiäkin kuitenkin tarvitaan: arkeologia vaatii paljon erityisosaamista, jota ei saa yhden päivän kaivauskurssilla. Niinpä on täysin luontevaa, että yleisöarkeologiaan kuuluu sekä ylhäältäpäin tulevaa ohjausta, kuten perinteisiä luentoja, ja toisaalta yhdessä luomista, kuten osallistujien toiveiden huomioimista tutkimuskohteen valinnassa.


Mihin yleisöarkeologiaa tarvitaan?

Miksi yleisöarkeologia on sitten noussut niin vahvasti esiin arkeologiassa viime vuosina? Mitä hyötyä siitä on? Päällimmäinen syy yleisöarkeologian voimakkaalle kasvulle on varmasti poliittinen. Julkiset arkeologiset hankkeet ovat aiempaa enemmän tulosvastuullisia myös yhteiskunnallisen merkityksen luomisessa, ja yleisöarkeologiset hankkeet ovat loistava tapa ottaa paikallisyhteisö mukaan ja tuottaa muutakin arvoa kuin pelkkiä tieteellisiä tuloksia. Yleisöarkeologia ei kuitenkaan vain näytä hyvältä paperilla. Vaikka yleisöarkeologisten hankkeiden arvioimisessa ja raportoimisessa on vielä paljon kehittämisen varaa, tulokset näyttävät hyviltä. Osallistujille laaditut kyselytutkimuset viittaavat siihen, että yleisöarkeologisiin hankkeisiin osallistuminen vahvistaa suhdetta tutkimuskohteeseen ja parantaa elämänlaatua. Tämä ei ole niin yllättävää kun ajattelee, että hankkeisiin kuuluu usein kiinnostavaa tekemistä samoista asioista kiinnostuneiden muodostamassa sosiaalisessa yhteisössä. Samat vaikutukset voi varmasti havaita missä vain harraste- tai vapaaehtoisyhteisössä.

Yleisöarkeologia on parhaimmillaan myös kansalaistiedettä, jossa osallistujat eivät saa vain elämyksiä, vaan myös edistävät tieteellistä tutkimusta. Kansalaiset ovat Suomessa iät ajat osallistuneet tieteen tekoon muun muassa rengastamalla lintuja ja keräämällä kivinäytteitä, ja varhaisimmat arkeologiset kokoelmatkin kerättiin 1800-luvulla talonpojilta, jotka olivat löytäneet pelloistaan muinaisia esineitä. Vaikka jotkut arkeologit ovat olleet huolissaan yleisökaivajien vievän ammattimaisten arkeologien työpaikat, onnistuneen yleisöarkeologian lähtökohta ei ole, että vapaaehtoisvoimilla korvataan koulutettujen arkeologien työ. Vapaaehtoisten panos tukee tieteellistä tutkimusta, ja samalla osallistujat oppivat uusia taitoja ja näkökulmia.


Yleisön kanssa voi kaivaa vaativiakin kohteita, kun turvallisuus ja
perehdytys ovat kunnossa. Kuvassa kaivetaan Turun palossa 1827 tuhoutuneen
keskiaikaisen talon kellaria Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Kuva: Ilari Aalto.

Yleisöarkeologia ei ole vain mieleenpainuvien kokemusten tuottamista yleisölle, eikä hyvä yleisöarkeologia synny vain työntämällä vapaaehtoisille kaivausvälineet käteen. Yleisöarkeologiset hankkeet ovat ennen kaikkea oppimisympäristöjä (Siltainsuu 2012), ja niiden suunnittelussa pitää huomioida pedagoginen näkökulma. Toisaalta yleisöarkeologisiin hankkeisiin pätevät täysin samat lainalaisuudet kuin kaikkeen vapaaehtoistyöhön: työn puitteiden täytyy olla mielekkäiksi suunnitellut ja työn tekijät tarvitsevat riittävän perehdytyksen. Jos taas esimerkiksi yleisökaivaus on maksullinen, tilanteen luonne muuttuu hieman: yleisökaivajat eivät ole enää vapaaehtoisia vaan maksavia asiakkaita, jotka odottavat vastinetta rahoilleen. Tällöin palvelun tarjoavat arkeologit ovat asiakaspalvelijoita, joilta odotetaan samoja ominaisuuksia kuin missä vain asiakaspalvelussa: positiivista asennetta, empatiaa, kärsivällisyyttä ja selkeää kommunikointia. Näistä taidoista ei varmasti ole haittaa yhdellekään arkeologille muissakaan oloissa.

Arkeologialla on väliä!

Jos yleisöarkeologiassa ei näe muuta itua, niin on ehkä hyvä muistaa Cornelius Holtorfin (2007) esiin nostama näkökulma: arkeologia on vahvasti julkisen mielipiteen varassa, joten arkeologien on paras tuottaa sisältöjä, jotka perustelevat tieteenalan merkitystä suurelle yleisölle. Yhteiskunnalla ei ole arkeologialle samanlaista välitöntä tarvetta kuin vaikkapa taloustieteelle tai biofysiikalle. Muinaismuistoja suojeleva lainsäädäntö on riippuvaista siitä, miten arvokkaana aineellisen menneisyyden suojelemista pidetään, ja arkeologisten virkojen määrä riippuu siitä, miten tärkeänä ala nähdään museo- ja yliopistopolitiikassa. Koska arkeologista tutkimusta rahoitetaan jossakin määrin veronmaksajien rahoilla, on vain kohtuullista, että arkeologinen tieto on mahdollisimman matalalla kynnyksellä kansalaisten saatavilla.

Arkeologia on siitä poikkeuksellinen pieni tieteenala, että sillä on vankka rooli populaarikulttuurissa. Vaikka ihmisten mielikuvat arkeologiasta perustuisivat Indiana Jones -elokuviin tai Ancient aliens -sarjaan, arkeologia herättää kuitenkin mielikuvia eri tavalla kuin folkloristiikka tai klassinen filologia. On myös erityistä, että suurta yleisöä kiinnostaa ennen kaikkea arkeologinen tutkimusprosessi, eivät niinkään tutkimustulokset. Arkeologien täytyy osata hyödyntää tätä tarttumapintaa ja tehdä arkeologiasta vielä entistä näkyvämpi osa yhteiskuntaa. Arkeologia ei nimittäin ole vain älyllistä uteliaisuutta tyydyttävä tieteenala: se tutkii hyvin perimmäisiä kysymyksiä siitä, mitä on olla ihminen, näyttää meidän paikkamme toisiaan seuraavien, syntyvien ja luhistuvien yhteiskuntien aallokossa ja paljastaa, miten menneisyyden yhteiskunnat ovat selvinneet muuttuvasta ympäristöstä ja katastrofeista, joiden rinnalla nykypäivän haasteet tuntuvat usein pieniltä. Ja onhan se myös parasta, mihin elinpäivänsä voi käyttää.

Tänä vuonna yleisöarkeologiaprojektien toteutuminen on koronan takia epävarmaa, mutta hankkeita voi seurata muun muassa arkeologian harrastajayhdistysten sivuilta ja Facebookin Yhteisöarkeologia Suomessa -sivuilta.



Kirjallisuutta:


Grima, Reuben 2016. But Isn’t All Archaeology “Public” Archaeology? Public Archaeology 15(1): 50–58.

Holtorf, Cornelius 2007. Archaeology Is a Brand! The Meaning of Archaeology in Contemporary Popular Culture. Oxford: Archaeopress.

Matsuda, Akira & Katsuyuki Okamura 2011. Introduction: New Perspectives in GlobalPublic Archaeology. Okamura, K. & Matsuda, A. (toim.)  New Perspectives in Global Public Archaeology: 1–18. New York, Dordrecht, Heidelberg & London: Springer.

Merriman, Nick 2004. Involving the public in Museum Archaeology. Merriman, Nick (toim.) Public Archaeology: 85–107. London & New York: Routledge.

Moilanen, Ulla; Janna Jokela, Jenni Siltainsuu, Ilari Aalto, Andreas Koivisto, Sami Viljanmaa & Jari Näränen 2019. Yleisökaivauksen suunnittelun ja toteutuksen hyvät käytännöt. Muinaistutkija 3/2019: 2–17.

Richardson, Lorna-Jane & Jaime Almansa-Sánchez 2015. Do you even know what public archaeology is? Trends, theory, practice, ethics. World Archaeology 47:2: 194–211.

Schadla-Hall, Tim 1999. Editorial: Public Archaeology. European Journal of Archaeology 2/1999: 147–158.

Siltainsuu, Jenni 2012. Arkeologiakeskeisyydestä kohti yleisökeskeisyyttä. Muinaistutkija 3/2012: 29–35.

Svanberg, Fredrik & Wahlgren, Katty H. 2007. Publik arkeologi.  Lund: Nordic Academic Press.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Arkeologista vappulukemistoa

Mitä olisi vappu ilman opiskelijalehtiä? Niinpä sekä Turun yliopiston arkeologian ainejärjestö Vare ry:n että Helsingin yliopiston ainejärjestö Fibula ry:n lehdet ovat juuri ilmestyneet sulostuttamaan lukijoiden elämää opiskelijahuumorilla ja asiapitoisilla jutuilla. Lehdistä löytyy muun muassa artikkelit melko kummallisesta "kunnian kätenä" tunnetusta esineestä,  arvostelu kahdesta historiateemaisesta strategiapelistä ja hankekuvaus Helsingin yliopiston eläinten ja mesoliittisten metsästäjäkeräilijöiden suhdetta kartoittavasta huippututkimuksesta nautittavaksi siman ja munkin kyljessä. Mikä parasta, kiitos sähköisen alustan ei ole pelkoa, että munkkisokeria päätyisi sivujen väliin.

Pääset käsiksi lehtien sisältöihin alla olevia kansikuvia klikkaamalla. Niiden myötä toivotan kaikille hauskaa vappua!


https://issuu.com/fiba-lehti/docs/fiba_2020_kev_t_finalfinal

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Kuulumisia kirkonvintiltä

Kerroin jo aikaisemmin aloittaneeni väitöstutkimuksen keskiaikaisista kirkonrakentajista, ja saimme juuri tutkimusryhmämme kanssa päätökseen ensimmäisen kahden viikon tutkimusjaksomme Länsi-Uudellamaalla Pohjan ja Karjaan kirkoissa. Korona-toimenpiteet alkoivat tutkimustemme aikana, ja äkkiä suojapuvuissa kivikirkon vintillä oleilu alkoi vaikuttaa järkevältä karanteenilta. Tässä mallia ajankohtaisesta pukeutumisesta (kun tutkimus nyt käsitteli muutenkin wanhoja aikoja, kuva on otettu 1950-luvun Belfoca-merkkisellä kameralla):

Kuva: Elina Helkala.

Suojapukuja todella tarvitaan, koska kirkonvintit ovat aika hurjia paikkoja: viiden-, kuudensadan vuoden aikana vinteille on kertynyt melkoiset määrät pölyä, lintujen ulosteita ja muumioituneita naakkoja. Etenkin Pohjan kirkossa edesmenneitä naakkoja tuntui olevan kaikkialla. Pahimmillaan vinteille on viritelty viime vuosikymmeninä myös lasivillaa ja asbestia.

Pohjan kirkko ulkoa. Kirkko on rakennettu 1470-luvulla. Kuva: Ilari Aalto.

Pohjan kirkon vinttiä sisältä. Kattotuolit ovat alkuperäiset. Kuva: Ilari Aalto.


Kirkonvintti ei ole maailman siistein paikka. Räystäslautojen päällä on
pölyä, tiilijätettä ja naakan muumio. Oman mausteensa tuovat kattolaudoista
törröttävät paanujen naulat. Kuva: Ilari Aalto.

Tutkimistamme vinteistä Karjaan vintti oli siistimpi ja avarampi:

Tutkimusryhmä saapuu Karjaan 1460-luvulla rakennetulle kirkolle.
Kirkko on todella kauniisti säilyneessä ympäristössä. Kuva: Ilari Aalto.


Karjaan kirkon kattorakenteita 1460-luvulta. Kulkusilta on moderni.
Kuva: Ilari Aalto.

Kummankin kirkon vintille noustaan kapeita, keskiaikaisia kierreportaita pitkin. Nämä ovat Karjaalta:
Karjaan kirkon kierreportaiden yläpää. Kuva: Ilari Aalto.


Kaiken pölyn ja roskan alla aika tuntuu pysähtyneen: kattoa kannattivissa selkäpuissa on edelleen paikallaan keskiaikaisia puolapuita, joita pitkin kirkonrakentajat ovat kiivenneet yli viisisataa vuotta sitten. Hirsissä näkyy kirveen työstöjälkiä, ja tarkkaan katsoessa kirkosta voi tunnistaa saman tekijän jälkiä. Hirsiin on lyöty numerointeja merkitsemään kokoamisjärjestystä, ja rakenteisiin on piirretty yksittäisiä puumerkkejä.

Alla olevassa kuvassa näkyy pentagrammi, joka on peräisin vanhemman rakennuksen kierrätetystä seinähirrestä. Nyt tutkimiemme kirkkojen katot on pystytetty 1460- ja 1470-luvuilla, mutta niihin on käytetty mahdollisesti paljon vanhempien hirsirakennusten osia. Näitä tutkimalla päästään siis ajassa taaksepäin vieläkin kauemmas, mahdollisesti 1400-luvun alkuun tai jopa 1300-luvulle.

Pentagrammikaiverrus kierrätetyssä rakenneosassa Karjaan kirkossa.
Kuva: Ilari Aalto.

Kahden viikon aikana dokumentoimme Pohjan ja Karjaan kirkkojen joka ikisen kattorakenteen omana yksikkönään, ja jälkitöissä tästä aineistosta muodostuu selkeä kuva siitä, miten ja missä järjestyksessä kattotuolit on koottu ja pystytetty ja mitä muutoksia niihin on myöhemmin tehty. Tämä vaati välillä akrobaattistakin liikkumista kattotuolien välissä, kun rakenteet piirrettiin käsin ja havainnot kirjattiin ylös. Oma työnkuvani oli pitkälti rakenteiden digitaalinen mittaaminen takymetri-mittalaitteella.

Kaksi viikkoa arkkitehtien seurassa oli minulle myös hyvää intensiivikoulutusta rakenneosien nimistä ja käyttötarkoituksista. Viimeistään nyt tiedän, mitä ovat jalasparru, kitapuu, selkäpuu, konttipuu, käpälä ja pönkkä.

Lopuksi laitan vielä vähän tunnelmakuvia työskentelystä kirkonvintillä.


Työnjakoa Pohjan kirkon vintillä. Kuva: Ilari Aalto.

Rakenteiden dokumentoimista Pohjan kirkossa. Kuva: Ilari Aalto.

Kierrätettyjen hirsirakenteiden tarkastelua Karjaan kirkossa. Kuva: Ilari Aalto.

Jatkoa seuraa! Tutkimuksiamme voi seurata myös hankkeen Facebook-sivuilla.

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Mitkä ovat Suomen hienoimpia muinaisjäännöskohteita?

Helsingin Sanomat yllätti minut iloisesti syntymäpäivähaastattelulla, jossa hehkutettiin myös Suomesta löytyvän kansainvälisestikin vaikuttavia muinaisjäännöksiä. Pahaksi onneksi jutussä jätettiin kertomatta, mitä tällaiset kohteet olisivat. Niinpä paikkaan vähän ja listaan tässä viisi kohdetta tai kohderyhmää, jotka mielestäni ansaitsevat huomiota:

1. Kalliomaalaukset

Ympäri maailmaa on eri-ikäisiä kalliotaidekohteita, eikä Suomen kivikautisilla kohteilla toki ole yhtä paljon ikää tai taiteellista korkeatasoisuutta kuin jääkauden aikaisilla Altamiran tai Lascoux'n luolamaalauksilla. Silti Suomen suurimmat maalauskohteet Ristiinan Astuvansalmi, Laukaan Saraakallio ja Suomussalmen Hossan Värikallio ovat pohjoismaisella tasolla merkittäviä kohteita sekä laajuutensa ja säilyneisyytensä että maisemansa kautta. Erityisesti Astuvansalmi hakee vertaistaan.

Astuvansalmi on sekä maisemaltaan että maalauksiltaan vaikuttava kohde.
Kalliossa voi nähdä luonnon muovaamia ihmiskasvojen piirteitä, mikä on
varmasti yksi syy sille, että kallioon on alettu tehdä maalauksia noin
6000 vuotta sitten. Kuva: Elina Helkala.

Astuvansalmen maalauksia hallitsevat hirvet, ihmiset ja venekuvat.
Kuva: Elina Helkala.


2. Pronssikautiset hautaröykkiöt

Suomessa ei ole pyramideja eikä megaliittihautoja, mutta monet pronssikauden röykkiökohteet ovat vaikuttavia. Tällaisia ovat muun muassa Rauman Sammallahden röykkiöalue, Euran Panelian Kuninkaanhauta ja Nakkilan Viikkalan Selkäkankaan yli 40 metriä pitkä, suorakaiteen muotoinen röykkiöhauta. Näistä Sammallahdenmäki on oikeutetusti Unescon maailmanperintökohde, ja vaikuttava esimerkki pronssikautisesta rituaalialueesta eri-ikäisine röykkiöhautoineen. Vastaavia ja suurempia hautamonumentteja on toki ympäri Eurooppaa, mutta Sammallahdenmäen laajuista röykkiöaluetta ei löydy muualta Pohjoismaista.

Sammallahdenmäen laaja röykkiöalue muodostaa hienon kokonaisuuden
pronssikautisia ja rautakauden alun hautarakenteita. Paikalla voi aistia
kaikuja pronssikauden uskomusmaailmasta. Kuva: Elina Helkala.


3. Hämeen härkätie

Aikana ennen nopeaa matkustusta liikenne perustui mäkien ja notkelmien välissä mutkitteleviin maanteihin, jotka yhdistivät kruununlinnat, kylät ja kaupungit. Parhaiten säilyneitä keskiajan maanteitä Suomessa on Hämeen härkätie, joka johtaa Hämeen linnalta Turkuun. Tie muodostaa upean maisemallisen kokonaisuuden, jonka hienoimpia osioita ovat hyvin säilyneet kylänraitit, kuten Portaan kylä Tammelassa tai esimerkiksi Liedossa Aurajoen vieressä kulkeva tieosuus, joka ohittaa Liedon Vanhalinnan linnavuoren. Vanhoja maanteitä on toki säilynyt pitkin maailmaa, mutta Hämeen härkätie on hyvin säilyttänyt menneen maailman tunnelman: tätä tietä ovat kulkeneet talonpojat, pyhiinvaeltajat, armeijat ja kruunun lähetit, ja näiden askelten kaikuja on helppo aistia vanhoilla tieosuuksilla.

Vanhalinnan linnavuori hallitsee Hämeen härkätien maisemaa Liedossa.
Kuva: Elina Helkala.



4. Janakkalan Hakoisten linnavuoren ympäristö

Janakkalan keskiaikaisen kivikirkon ja Hakoisten linnavuoren väliin mahtuu paitsi kaunis kulttuurimaisema, myös iso määrä eri-ikäisiä kulttuurikohteita: esihistoriallinen/keskiaikainen Laurinlähde, rautakautisia kalmistoja ja todennäköinen hiisi (uhrilehto) kuppikivineen ja uhriröykkiöineen, I maailmansodan aikaisia juoksuhautoja, 1700-luvun kievarinpaikka ja peräti kaksi linnavuorta (Hangastenmäki ja Hakoisten linnavuori), jotka liittyvät Ruotsin vallan alkuun Hämeessä 1200-luvulla. Etenkin Hakoisten linnavuorelta aukeaa komea näkymä, ja tämä on kohde jota mielelläni esittelen sekä suomalaisille että ulkomaisille vieraille.

Laurinlähteen uhrilähde, taustalla Hangastenmäen linnavuori. Laurinmäen
ja Hakoisten linnavuoren välisessä maisemassa näkyy ihmisen kädenjälki
parintuhannen vuoden ajalta. Kuva: Elina Helkala.


5. Bomarsundin linnoituksen ja Nya Skarpansin kaupungin rauniot

Venäjän keisarikunta alkoi rakentaa Bomarsundin linnoitusta imperiumin läntiseksi etuvartioksi vuonna 1832, eikä se ikänsä puolesta ole kovin muinainen. Muinaisjäännöskohteena alue on kuitenkin vaikuttava, ja rauniokaupungit ovat ylipäätään harvinaisuus Pohjois-Euroopassa. Englantilaiset ja ranskalaiset tuhosivat Bomarsundin linnoituksen Krimin sodassa 1854, ja linnoitus on kiinnostava juonne 1800-luvun suurvaltapolitiikasta. Bomarsund olisi ehdottomasti maailmanperintökohdekamaa.

Bomarsundin vuonna 1854 räjäytettyä päälinnoitusta. Itse muinaisjäännösalue
on paljon laajempi, sillä Nya Skarpansin kaupunki levittäytyi päälinnoituksen
ympärille. Kuva: Elina Helkala.



Bräntklintin torni kuului Bomarsundin ulommaisiin varustuksiin.
Kuva: Elina Helkala.


Suomessa on lähemmäs 40 000 muinaisjäännöstä, joissa kyllä riittää valittavaa retkikohteiksi, ja lähimatkailuhan sopii oikein hyvin asialistalle näin pandemia-aikaan. Tietoa muinaisjäännöksistä löytyy muun muassa muinaisjäännösrekisteristä, muinaismuistot.info-sivulta ja Retkipaikka-sivustolta. Käytän hyväksi myös tilaisuuden mainostaa kirjaani Matka muinaiseen Suomeen, jossa esitellään vaikuttavia kohteita viimeisen 11 000 vuoden ajalta.


lauantai 7. maaliskuuta 2020

Kuplavesitrendejä 1700-luvun Turusta

Kaupunkikaivauksilla 1700- ja 1800-luvulla käytetyt kivisaviset Selterin lähdevettä sisältäneet seltteripullot ovat tuttu näky. Ennen Aboa Vetus & Ars Nova -museon viime kesän kaivauksia en kuitenkaan ollut kuullutkaan lasisista Pyrmontin vesi -pulloista, joiden kappaleita löysimme. Sirpaleet avasivatkin kiinnostavan ikkunan 1700-luvun porvareiden terveyskulttuuriin ja kaikkien nykyisten kuplajuomien historiaan.

1700-luvun lasipulloissa oli tyypillisesti kaulan juuressa lasisinetti, joka kertoi joko pullon valmistajan tai pullon sisällön. Löysimme jo vuoden 2018 kaivauksissa Turun paloon 1827 asti käytetyn kivitalon kellarin täyttömaasta lasisinetin, joka oli kuitenkin niin epämääräinen, ettemme tunnistaneet sitä. Kun viime kesänä löytyi kaksi samanlaista, selvisi mistä on kyse: sineteissä on Ala-Saksissa sijaitsevan Waldeck-Pyrmontin vaakuna, jota reunustaa englanninkielinen teksti Pyrmont Water. Kokonaisesta pullosta löytyy kuva täältä.

Pyrmont water -pullon kaulassa ollut lasisinetti, johon on kuvattu Ala-Saksissa
sijaitsevan Waldeck-Pyrmontin vaakuna. Kuvat: Elina Mattila ja Wikimedia Commons.


Pulloissa on siis ollut Pyrmontin vettä, joka oli 1700-luvun suosituimpia kivennäisvesiä. Sen suosio piili siinä, että vesi oli luonnostaan hiilidioksidipitoista ja siis kuplivaa: 1831 julkaistun yhdysvaltalaisen lääketieteen sanakirjan mukaan kuplivan veden juominen "tuottaa päihtymystä muistuttavan tunteen". Kaikki myöhemmät kuplajuomat pyrkivät jäljittelemään Pyrmontin vettä, ja englantilainen kemisti Joseph Priestley kehitti ja julkaisi menetelmän juomien hiilihapottamiseksi vuonna 1772 luodakseen edullisen vaihtoehdon kalliille tuontivedelle. Priestleyn ohjeet voi lukea täältä.


Terveyskylpylöiden ja -lähteiden kulta-aikana Pyrmontin vesi nousi arvoon myös Ruotsissa. Turun akatemian kemian professori Pehr Adrian Gaddin oppilas J. L. Wesberg oli ajan hermolla ja kirjoitti (todennäköisesti yhdessä ohjaajansa kanssa) vuonna 1780 tutkielman Chemisk Undersökning Om Kalla Artificiela Mineral-Vattens Tilredning och Nytta ("Kemiallinen tutkimus kylmän keinotekoisen mineraaliveden valmistuksesta ja hyödyistä", luettavissa täällä). Tutkielman mukaan Ruotsissa juodut ulkomaiset kivennäisvedet olivat Pyrmonter, Spa, Selzer ja Bitter, mutta näistä Pyrmontin vesi oli kaikkein suosituinta. Tutkielma päätyy kehumaan keinotekoisen kivennäisveden vaikutuksia, jotka muun muassa paransivat professori Gaddin kylmässä laboratoriossa saaman migreenin.


Löysin 1700-luvun säätyläiskulttuuria käsitelleestä kirjasta vihjeen, että Turun akatemian fysiikan professori ja myöhempi Turun piispa ja Uppsalan arkkipiispa C. F. Mennander oli käsitellyt Pyrmontin vettä kirjeenvaihdossaan, ja kuinka ollakaan, Mennander paljastui varsinaiseksi Pyrmontin vesi -addiktiksi. Myös H. G. Porthan on ollut ahkera pyrmontin ystävä. Löysin Mennanderin ja hänen poikansa C. F. Fredenheimin kirjeenvaihdosta 21 mainintaa tästä elämänvedestä, ja kirjeistä välittyy selkeä kuvio: isä Mennander kyseli toistuvasti Tukholmassa asuneelta pojaltaan, onko kaupunkiin saapunut jo tuoretta Pyrmontin vettä. Toimituserä oli aina samanlainen, 30 pulloa, kuten 27.5.1774 päivätyssä kirjeessä:

"Jos Quasten on saanut tämän vuoden tuoretta pyrmontinvettä, niin lähetä jollakin siellä olevalla aluksella minulle se tavallinen 30 bouteillea, hyvin pakattuna."

Myös kivennäisveden hinnasta selviää kirjeenvaihdosta jotain: Mennander ilmoittaa 28.5.1773 päivätyssä kirjeessä lähettävänsä kirjeen mukana 50 plootua pyrmontinveden ostamiseen. Todennäköisesti nämä olivat kahden taalerin arvoisia plootuja, koska toisaalla Mennander arvioi kivennäisvesierän hinnaksi 109 taaleria. Yhden pullon hinta oli siis noin 3,3 taaleria.Vuonna 1770 lounas ryypyllä ja kaljalla maksoi 1 taalerin ja 1,5 äyriä ja pari villasukkia maksoi 3 taaleria. Pyrmontin vesi ei siis ollut aivan järjettömän hintaista, mutta merkittävästi kalliimpaa kuin nykypäivän kivennäisvedet. Ei mikään ihme, sillä lasipullotkin oli puhallettu käsityönä.

C. F. Fredenheim ja hänen isänsä C. F. Mennander
olivat ahkeria Pyrmontin veden kuluttajia.
Kuva: Wikimedia Commons.





Ilmeisesti tätä kuplavettä sopi siemailla kesällä, koska kyselyt ajoittuvat alkukesään. Yksi C. F. Fredenheimin maininta paljastaa lisää veden käytöstä:

"Medicukseni on sanonut minulle, että minusta pitäisi ajaa pois koko joukko epäterveitä, liiasta istumisesta johtuvia ruumiinneistä, jotta niistä ei olisi haittaa. Hän sanoo myös, että sitä voidaan nauttia talvella pienellä varovaisuudella, niin että minun pitäisi varata 14 päivää vapaaksi siihen tarkoitukseen. Muutoin voin oikein hyvin, ja ajattelin itse ottaa tämän kuurin levon kannalta." (27.10.1772)

1700-luvulla kivennäisvedet eivät olleet vain virvokkeita, vaan niillä uskottiin olevan lääkinnällisiä vaikutuksia, ja yliannostuksista saattoi seurata huimausta. En tiedä olivatko 1700-luvun ihmiset jotenkin heiveröisempiä, mutta ainakin vedet olivat silloin vahvoja: luontaisesti hiilihapollisissa vesissä oli nimittäin usein kyytipoikana arseenia.

Yksi mysteeri on kuitenkin jäljellä: kirjeenvaihdon perusteella Pyrmontin vesi oli säätyläispiireissä suosittu terveysjuoma, jota rahdattiin 1700-luvulla Tukholman kautta Turkuun varmasti tuhansia pulloja. Silti niitä ei juuri näy kaupunkiarkeologisessa aineistossa: kävin läpi Turun keskustan kaivauskertomuksia ja onnistuin löytämään yhden maininnan Pyrmont Water -sinetistä. Ehkä "liian nuorina" pidettyjä lasisinettejä ei ole otettu talteen, tai niitä ei ole tunnistettu, mutta tämä tuskin selittää yksin, miksi pullot puuttuvat. Yksi selitys voisi olla, että pulloja on kierrätetty. Tästä antaa vihjeen Meinanderin 17.5.1776 päiväämä kirje:

"Sen jälkeen kun olin lähettänyt edellisen kirjeeni postilla sain kuulla, että Brehmerille on syksyllä tullut pyrmontinvettä, jonka hän vakuuttaa olevan oikein hyvää. Ja kun sen tuoreempaa ei kuulemma ole hetkeen ollut edes Tukholmassa, olen päättänyt ottaa häneltä, ja Herran nimeen aloittaa kuurin heti pyhän jälkeen, mistä minulla on myös se etu, että voin heti vaihtaa pilaantuneet bouteillet."

Ovatko vaihdetut pullot päätyneet takaisin Pyrmontiin, jää kuitenkin auki. Ainakaan pullojen kappaleita ei tunneta Tukholmastakaan paljon, vaikka niitä silloin tällöin löytyy kaivauksissa.

Pyrmontinvesibuumi liittyi laajempaan uskoon terveyslähteiden parantavaan voimaan, ja 1700-luvulla Ruotsissa ja Suomessa kukoistikin säätyläisten terveyslähdekulttuuri. Suomen kuuluisin lähde oli Turun Kupittaan lähde, mutta vastaavia lähteitä oli esimerkiksi Espoon terveyslähde ja Runnin terveyslähde Iisalmessa. Mikä hienointa, 1700-luvun kuuluisten lähteiden vettä on edelleen saatavilla: Saksassa pyrmontinvettä ja seltteriä myydään yleisesti, ja Ruotsin suositut kivennäisvedet Värska ja Loka ovat peräisin 1700-luvun suosituimmista terveyslähteistä. Säätyläisten terveysvesistä voi siis vaikka järjestää maistelun tänä päivänäkin, ja seltteriä voi nauttia asiaankuuluvasti Scanglasin valmistamasta seltterilasin replikasta. Kippis! 

Lähteet:

K. F. Mennanderin lähettämiä ja saamia kirjeitä I. Toim. Kaarlo Österbladh. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1939.

K. F. Mennanderin lähettämiä ja saamia kirjeitä II. Toim. Kaarlo Österbladh. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1940.

Mäkeläinen, Eva-Christina 1972. Säätyläisten seuraelämä ja tapakulttuuri 1700-luvun jälkipuoliskolla Turussa, Viaporissa ja Savon kartanoalueella. Tampereen yliopisto.

[EDIT 15.6.2020: Korjattu tieto vuonna 1780 laaditun tutkielman kirjoittajasta.]