tiistai 12. toukokuuta 2020

Valtion tiehanke uhkaa yhtä Raision arvokkaimmista muinaisjäännöksistä


Tänään hieman nikotutti, kun silmiini osui päivän paikallislehden otsikko. Rannikkoseudun mukaan valtio on aikeissa hävittää yhden kotipitäjäni Raision arvokkaimmista muinaisjäännöksistä, Tuomalan rautakautisen kalmiston ja kuppikallion, Turun kehätien laajennuksen alta.

Tuomalan kalmisto on puristuksissa kehätien vieressä, mutta on silti
kiehtova muisto Raision varhaisesta historiasta. Kuva: Ilari Aalto.

Mitäs sitten, voisi joku tuumata. Kalliolla sijaitseva kalmisto on jo osittain räjäytetty menemään 1950-luvulla ja se on tutkittu kaivauksin kokonaan, sen tuhoaminen ei siis hävitä tutkimatonta tietoa. Kalmistokallio kuuluu kuitenkin kiinteästi Raisionjokivarren rikkaaseen muinaismaisemaan ja muistuttaa säilyneiltä osin edelleen yli tuhannen vuoden takaisesta kulttuurista, jota nykyrakentaminen ei ole täysin onnistunut hävittämään. On ihastuttavaa, että kun tietää mitä katsoa, kehätietä ajaessaan voi ihailla kalmiston säilynyttä hautaröykkiön pohjakiveystä. Samoin kalmisto tarjoaa kaupunkilaisille helpon kosketuksen muinaisuuteen, koska se sijaitsee aivan keskustan kupeessa.

Rautakautisen hautaröykkiön rekonstruoitu pohakiveys näkyy hyvin kehätielle.
Kuva: Ilari Aalto.

Raisiosta tunnetaan useita rautakautisia kalmistoja, siis hautapaikkoja, joihin vainajat on haudattu polttamalla hauta-antimien kanssa. Tuomala on kuitenkin erityisen merkittävä kolmesta syystä: se on huomattavan rikas, se kertoo uskomusten muuttumisesta esikristillisistä uskomuksista kristinuskoon ja sen yhteydessä on vaikuttava kuppikallio.

Tuomala tutkittiin kokonaan kaivauksin 1970-luvulla, ja kaivauksissa kalmistosta tehtiin yli 11 000 yksittäistä löytöä. Kalmisto on ollut käytössä rautakauden lopulla satoja vuosia, ja sinne on muun muassa haudattu 700-luvulla soturi, joka on poltettu veneessään. Ristiretkiajalla (10501200 jaa.) kalmistoon on tehty ainakin 25 ruumishautausta merkkinä uuden uskon, kristinuskon, vaikutuksesta. Yhteen hautaan oli haudattu puuarkussa nainen, jonka mukaan oli asetettu sirppi ja vuorikristalli- ja lasihelmiupotuksilla koristeltu riipus. Ruumishaudat todistavat ajasta, kun kristinusko teki vasta tuloaan Varsinais-Suomeen.

Kalmistokallion kylkeen on hiottu kymmeniä selkeitä kuppeja, jotka liittyvät rautakauden uskomusmaailmaan ja tässä tapauksessa hyvin todennäköisesti kalmistossa suoritettuihin rituaaleihin. Raisiosta tunnetaan vain kahdeksan kuppikiveä ja kalliota, joten yhdenkin edustavan kuppikallion hävittäminen olisi synti ja häpeä.

Kallion keskustan puoleiset kupit ovat isoja ja selkeitä, mutta kuvan tasainen
valo ei tuo niille oikeutta. Kuppeja on alemmassa kuvassa vahvistettu punaisella
värillä. Kuva: Ilari Aalto.


Kohde on onneksi tallennettu 3D-malliksi laserkeilaamalla, mutta digitaalisesti tallennettu kohde ei ole kuitenkaan sama asia kuin kuppikallio, jonka kuppeja voi koskettaa omilla sormillaan tai röykkiö, jonka kehää voi kävellä ympäri ja hakea suhdettaan sinne tuhat vuotta sitten haudattuihin raisiolaisiin. Totuus on, että kun kalmisto hävitetään maisemasta, se häviää myös ihmisten tietoisuudesta. Ei sillä, että raisiolaiset tuntisivat sitä kovin hyvin tänäkään päivänä, koska kumpareen sivussa ei ikävä kyllä ole infokylttiä. Suuri yleisö tuskin jää kaipaamaan perintöä, jonka olemassaolosta sille ei ole kerrottu.

Raisiossa on toki pitkät perinteet muinaisjäännösten tuhoamisesta valtion tiehankkeissa: Turku-Rauma-moottoritien rakentamisen yhteydessä 1960-luvulla hävitettiin kuulun rikollisen Sika-Kyöstin (1800–1836) kuolinpaikalla ollut muistokirjoitus, ja Huhkonkallion rautakautinen kalmisto löytyi saman tiehankkeen yhteydessä, kun moottoritietä kallioon räjäytettäessä kalliosta lensi rautakautinen miekka. Tämän kohteen yhteyteen on sentään pystytetty viimeisiään vetelevä infokyltti.

Huhkonkallion kalmisto tuhoutui pääosin tietöissä 1960-luvulla, mutta
paikka kuuluu sentään Vaskipolku-nimiseen kulttuurireittiin, ja paikalla
on vielä muistona juuri ja juuri sinnittelevä infokyltti. Kuva: Ilari Aalto.


Yleisen vitsin mukaan Raisio ei oikeasti ole kaupunki, vaan Suomen suurin risteys. Tuomalan kalmisto on tutkittu kokonaan, joten sillä ei ole tieteellistä tutkimusarvoa. Sen sijaan sillä on arvo maisemallisena muistona Raision menneisyydestä. Vaikka kyseessä on valtion eikä Raision kaupungin hanke, kohteen hävittäminen ikävä kyllä pönkittää Raision asemaa risteyksenä, kun toisenlaisessa todellisuudessa kohde voisi olla helposti saavutettava muistomerkki Raision yli tuhatvuotisesta historiasta. Raision iskulause on "Kaikki kiva ei näy ohikulkijalle", mutta ei hätää: sen vähänkin kivan voi räjäyttää tiehensä, jotta Raisiosta on entistäkin kivuttomampaa ajaa ohi.

Päivitys 13.5.: Toisin kuin alun perin kirjoitin, muinaisjäännöstä uhkaa valtion, ei Raision kaupungin, tiehanke, ja alun perin kritiikki kohdistui väärään suuntaan. Nämä tiedot on korjattu blogitekstiin. Kiitän arkeologi Jari Närästä oikaisusta. 

tiistai 5. toukokuuta 2020

Yleisöarkeologia – mitä ja miksi?


Allekirjoittanut kaivamassa ensimmäistä mutta ei viimeistä kertaa arkeologisilla
kaivauksilla, kohteena Laitilan Vainionmäen polttokenttäkalmisto.
Kuva: Terho Aalto.

Ihka ensimmäinen kokemukseni arkeologisesta kaivauksesta oli osallistuminen Laitilan Kodjalan Vainionmäen merovingiaikaisen kalmiston yleisökaivaukseen vuonna 2005. Olin silloin 15-vuotias ja hyvin päämäärätietoinen siitä, että halusin isona arkeologiksi. Yleisökaivaus arkeologien ohjeistuksessa vain vahvisti kokemusta: tätä minä haluan työkseni tehdä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen ollut onnekas päästessäni mukaan vetämään useita mahtavia yleisöarkeologisia hankkeita ja toivottavasti antamaan osallistujille samanlaisia merkityksellisyyden kokemuksia kuin  itse sain 15-vuotiaana Laitilassa. Mutta mitä yleisöarkeologia itse asiassa on?

Tämä ei ole helppo kysymys. Lyhyesti yleisöarkeologia on arkeologian osa-alue, joka tutkii ja kehittää arkeologien ja yleisön välistä kanssakäymistä ja arkeologisen tiedon välittämistä. Toisaalta useat arkeologit (kuten Reuban Grima) ovat muistuttaneet, yleisöarkeologiaa ei pitäisi nähdä vain yhtenä arkeologian haarana, vaan sen pitäisi olla kaikkien arkeologisten toimijoiden työtä ohjaava mielenlaatu. Arkeologia ei koskaan tapahdu yleisöstä ja muusta yhteiskunnasta irrallaan.

Yleisöarkeologia tulee englanninkielisestä käsitteestä public archaeology, joka ei ole aivan mutkaton suomennettava. Käsite syntyi 1970-luvulla tarkoittamaan julkista kulttuuriperinnön hallinnointia, mistä on pitkä matka osallistaviin yleisökaivauksiin. Arkeologi Tim Schadla-Hall (1999) on määritellyt public archaeologyn laveasti "miksi tahansa arkeologiseksi toiminnaksi, joka on vuorovaikutuksessa tai jolla on mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa yleisön kanssa". Koska sanalla "public" ei ole vain yhtä suomenkielistä vastinetta, suomeksi on erotettu toisistaan hallinnollinen julkinen arkeologia ja yleisöä osallistava yleisöarkeologia (Siltainsuu 2012).

Vapaaehtoisia Aboa Vetus & Ars Nova -museon Innostu, seuraa, sitoudu!
-hankkeessa vuonna 2019. Kuva: Jari Nieminen/Aboa Vetus & Ars Nova.

Yleisökaivaukset, joille kuka vain saa osallistua ilman aiempaa kokemusta ovat 2000-luvulla muodostuneet Suomessa jokakesäiseksi ilmiöksi, ja monet liittävätkin yleisöarkeologian juuri kaivauksiin. Yleisöarkeologia voi kuitenkin olla paljon muutakin: työpajoja, muinaisjäännöshoitoa (kuten Pirkanmaalta alkanut Adoptoi monumentti -hanke), koulutuksia, muinaisjäännösretkiä, kartoitushankkeita tai arkeologisten löytöjen pesua ja luettelointia – siis kaikkea, missä arkeologit ja arkeologiasta kiinnostunut yleisö ovat kosketuksissa toisiinsa. Yksinkertaisimmillaan yleisöarkeologia on sitä, että kaivaustutkimusta tekevä arkeologi vastaa ohikulkijoiden kysymyksiin ja parhaimmillaan se on monivuotinen hanke, jossa kymmenet ihmiset pääsevät perehtymään arkeologisiin menetelmiin ja kotiseutunsa historiaan.


Yleisöarkeologian teoriaa


Yleisöarkeologisessa keskustelussa on ehdotettu useita erilaisia malleja, joilla arkeologit ja yleisö kohtaavat. Varhaisimman, laajemmin museologiassa käytyyn keskusteluun perustuvan jaottelun vajavaiseen ("deficit model") ja moninäkökulmaiseen ("multiple perspectives model") malliin teki Nick Merriman vuonna 2004. Ensimmäisessä mallissa näkökulma on, että arkeologit ovat ikään kuin portinvartijoita, joita tarvitaan selittämään arkeologisen kulttuuriperinnön tulkintoja suurelle yleisölle, joka ei kykene itsenäisesti ymmärtämään ja arvostamaan arkeologista tietoa: toisin sanoen tämän näkökulman tavoite on saada suuri yleisö ajattelemaan arkeologien tavoin. Moninäkökulmaisen mallin mukaan taas yleisö ja arkeologit ovat ikään kuin samalla linjalla ja tarkastelevat muinaisuudesta säilynyttä kulttuuriperintöä omista näkökulmistaan, joista kumpikaan ei välttämättä ole "oikea". Vaikka ensimmäinen malli on melko karikatyyrimäinen, se ohjaa isoa osaa arkeologisesta vuorovaikutuksesta yleisön kanssa. Pyrkimys moninäkökulmaisuuteen jää helposti teorian tasolle.

Yleisökaivajia Kruunupyyn Korpholmenin leprahospitaalin kaivauksilla
2012. Kuva: Ilari Aalto.

Sittemmin tutkijat (kuten Matsuda & Okamura 2011 ja Grima 2016) ovat laajentaneet jaottelua ja luoneet nyansseja kategorioiden väliin, mutta edelleen yleisöarkeologian malleissa näkyy samanlainen kaksijakoisuus käytännöllisempiin ja teoreettisempiin malleihin. Käytännön tasolla ei varmaankaan ole mahdollista, että mikään yleisöarkeologinen hanke toimisi vain yhden mallin pohjalta. Yleensä kaikessa kanssakäymisessä on vuorovaikutusta niin, että projektien aikana vapaaehtoiset ja tutkijat keskustelevat yhdessä menneisyydestä ja arkeologian työmenetelmistä ilman, että kyseessä olisi käsikirjoitettu opetustilanne. Näitä jälkimmäisiäkin kuitenkin tarvitaan: arkeologia vaatii paljon erityisosaamista, jota ei saa yhden päivän kaivauskurssilla. Niinpä on täysin luontevaa, että yleisöarkeologiaan kuuluu sekä ylhäältäpäin tulevaa ohjausta, kuten perinteisiä luentoja, ja toisaalta yhdessä luomista, kuten osallistujien toiveiden huomioimista tutkimuskohteen valinnassa.


Mihin yleisöarkeologiaa tarvitaan?

Miksi yleisöarkeologia on sitten noussut niin vahvasti esiin arkeologiassa viime vuosina? Mitä hyötyä siitä on? Päällimmäinen syy yleisöarkeologian voimakkaalle kasvulle on varmasti poliittinen. Julkiset arkeologiset hankkeet ovat aiempaa enemmän tulosvastuullisia myös yhteiskunnallisen merkityksen luomisessa, ja yleisöarkeologiset hankkeet ovat loistava tapa ottaa paikallisyhteisö mukaan ja tuottaa muutakin arvoa kuin pelkkiä tieteellisiä tuloksia. Yleisöarkeologia ei kuitenkaan vain näytä hyvältä paperilla. Vaikka yleisöarkeologisten hankkeiden arvioimisessa ja raportoimisessa on vielä paljon kehittämisen varaa, tulokset näyttävät hyviltä. Osallistujille laaditut kyselytutkimuset viittaavat siihen, että yleisöarkeologisiin hankkeisiin osallistuminen vahvistaa suhdetta tutkimuskohteeseen ja parantaa elämänlaatua. Tämä ei ole niin yllättävää kun ajattelee, että hankkeisiin kuuluu usein kiinnostavaa tekemistä samoista asioista kiinnostuneiden muodostamassa sosiaalisessa yhteisössä. Samat vaikutukset voi varmasti havaita missä vain harraste- tai vapaaehtoisyhteisössä.

Yleisöarkeologia on parhaimmillaan myös kansalaistiedettä, jossa osallistujat eivät saa vain elämyksiä, vaan myös edistävät tieteellistä tutkimusta. Kansalaiset ovat Suomessa iät ajat osallistuneet tieteen tekoon muun muassa rengastamalla lintuja ja keräämällä kivinäytteitä, ja varhaisimmat arkeologiset kokoelmatkin kerättiin 1800-luvulla talonpojilta, jotka olivat löytäneet pelloistaan muinaisia esineitä. Vaikka jotkut arkeologit ovat olleet huolissaan yleisökaivajien vievän ammattimaisten arkeologien työpaikat, onnistuneen yleisöarkeologian lähtökohta ei ole, että vapaaehtoisvoimilla korvataan koulutettujen arkeologien työ. Vapaaehtoisten panos tukee tieteellistä tutkimusta, ja samalla osallistujat oppivat uusia taitoja ja näkökulmia.


Yleisön kanssa voi kaivaa vaativiakin kohteita, kun turvallisuus ja
perehdytys ovat kunnossa. Kuvassa kaivetaan Turun palossa 1827 tuhoutuneen
keskiaikaisen talon kellaria Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Kuva: Ilari Aalto.

Yleisöarkeologia ei ole vain mieleenpainuvien kokemusten tuottamista yleisölle, eikä hyvä yleisöarkeologia synny vain työntämällä vapaaehtoisille kaivausvälineet käteen. Yleisöarkeologiset hankkeet ovat ennen kaikkea oppimisympäristöjä (Siltainsuu 2012), ja niiden suunnittelussa pitää huomioida pedagoginen näkökulma. Toisaalta yleisöarkeologisiin hankkeisiin pätevät täysin samat lainalaisuudet kuin kaikkeen vapaaehtoistyöhön: työn puitteiden täytyy olla mielekkäiksi suunnitellut ja työn tekijät tarvitsevat riittävän perehdytyksen. Jos taas esimerkiksi yleisökaivaus on maksullinen, tilanteen luonne muuttuu hieman: yleisökaivajat eivät ole enää vapaaehtoisia vaan maksavia asiakkaita, jotka odottavat vastinetta rahoilleen. Tällöin palvelun tarjoavat arkeologit ovat asiakaspalvelijoita, joilta odotetaan samoja ominaisuuksia kuin missä vain asiakaspalvelussa: positiivista asennetta, empatiaa, kärsivällisyyttä ja selkeää kommunikointia. Näistä taidoista ei varmasti ole haittaa yhdellekään arkeologille muissakaan oloissa.

Arkeologialla on väliä!

Jos yleisöarkeologiassa ei näe muuta itua, niin on ehkä hyvä muistaa Cornelius Holtorfin (2007) esiin nostama näkökulma: arkeologia on vahvasti julkisen mielipiteen varassa, joten arkeologien on paras tuottaa sisältöjä, jotka perustelevat tieteenalan merkitystä suurelle yleisölle. Yhteiskunnalla ei ole arkeologialle samanlaista välitöntä tarvetta kuin vaikkapa taloustieteelle tai biofysiikalle. Muinaismuistoja suojeleva lainsäädäntö on riippuvaista siitä, miten arvokkaana aineellisen menneisyyden suojelemista pidetään, ja arkeologisten virkojen määrä riippuu siitä, miten tärkeänä ala nähdään museo- ja yliopistopolitiikassa. Koska arkeologista tutkimusta rahoitetaan jossakin määrin veronmaksajien rahoilla, on vain kohtuullista, että arkeologinen tieto on mahdollisimman matalalla kynnyksellä kansalaisten saatavilla.

Arkeologia on siitä poikkeuksellinen pieni tieteenala, että sillä on vankka rooli populaarikulttuurissa. Vaikka ihmisten mielikuvat arkeologiasta perustuisivat Indiana Jones -elokuviin tai Ancient aliens -sarjaan, arkeologia herättää kuitenkin mielikuvia eri tavalla kuin folkloristiikka tai klassinen filologia. On myös erityistä, että suurta yleisöä kiinnostaa ennen kaikkea arkeologinen tutkimusprosessi, eivät niinkään tutkimustulokset. Arkeologien täytyy osata hyödyntää tätä tarttumapintaa ja tehdä arkeologiasta vielä entistä näkyvämpi osa yhteiskuntaa. Arkeologia ei nimittäin ole vain älyllistä uteliaisuutta tyydyttävä tieteenala: se tutkii hyvin perimmäisiä kysymyksiä siitä, mitä on olla ihminen, näyttää meidän paikkamme toisiaan seuraavien, syntyvien ja luhistuvien yhteiskuntien aallokossa ja paljastaa, miten menneisyyden yhteiskunnat ovat selvinneet muuttuvasta ympäristöstä ja katastrofeista, joiden rinnalla nykypäivän haasteet tuntuvat usein pieniltä. Ja onhan se myös parasta, mihin elinpäivänsä voi käyttää.

Tänä vuonna yleisöarkeologiaprojektien toteutuminen on koronan takia epävarmaa, mutta hankkeita voi seurata muun muassa arkeologian harrastajayhdistysten sivuilta ja Facebookin Yhteisöarkeologia Suomessa -sivuilta.



Kirjallisuutta:


Grima, Reuben 2016. But Isn’t All Archaeology “Public” Archaeology? Public Archaeology 15(1): 50–58.

Holtorf, Cornelius 2007. Archaeology Is a Brand! The Meaning of Archaeology in Contemporary Popular Culture. Oxford: Archaeopress.

Matsuda, Akira & Katsuyuki Okamura 2011. Introduction: New Perspectives in GlobalPublic Archaeology. Okamura, K. & Matsuda, A. (toim.)  New Perspectives in Global Public Archaeology: 1–18. New York, Dordrecht, Heidelberg & London: Springer.

Merriman, Nick 2004. Involving the public in Museum Archaeology. Merriman, Nick (toim.) Public Archaeology: 85–107. London & New York: Routledge.

Moilanen, Ulla; Janna Jokela, Jenni Siltainsuu, Ilari Aalto, Andreas Koivisto, Sami Viljanmaa & Jari Näränen 2019. Yleisökaivauksen suunnittelun ja toteutuksen hyvät käytännöt. Muinaistutkija 3/2019: 2–17.

Richardson, Lorna-Jane & Jaime Almansa-Sánchez 2015. Do you even know what public archaeology is? Trends, theory, practice, ethics. World Archaeology 47:2: 194–211.

Schadla-Hall, Tim 1999. Editorial: Public Archaeology. European Journal of Archaeology 2/1999: 147–158.

Siltainsuu, Jenni 2012. Arkeologiakeskeisyydestä kohti yleisökeskeisyyttä. Muinaistutkija 3/2012: 29–35.

Svanberg, Fredrik & Wahlgren, Katty H. 2007. Publik arkeologi.  Lund: Nordic Academic Press.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Arkeologista vappulukemistoa

Mitä olisi vappu ilman opiskelijalehtiä? Niinpä sekä Turun yliopiston arkeologian ainejärjestö Vare ry:n että Helsingin yliopiston ainejärjestö Fibula ry:n lehdet ovat juuri ilmestyneet sulostuttamaan lukijoiden elämää opiskelijahuumorilla ja asiapitoisilla jutuilla. Lehdistä löytyy muun muassa artikkelit melko kummallisesta "kunnian kätenä" tunnetusta esineestä,  arvostelu kahdesta historiateemaisesta strategiapelistä ja hankekuvaus Helsingin yliopiston eläinten ja mesoliittisten metsästäjäkeräilijöiden suhdetta kartoittavasta huippututkimuksesta nautittavaksi siman ja munkin kyljessä. Mikä parasta, kiitos sähköisen alustan ei ole pelkoa, että munkkisokeria päätyisi sivujen väliin.

Pääset käsiksi lehtien sisältöihin alla olevia kansikuvia klikkaamalla. Niiden myötä toivotan kaikille hauskaa vappua!


https://issuu.com/fiba-lehti/docs/fiba_2020_kev_t_finalfinal

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Kuulumisia kirkonvintiltä

Kerroin jo aikaisemmin aloittaneeni väitöstutkimuksen keskiaikaisista kirkonrakentajista, ja saimme juuri tutkimusryhmämme kanssa päätökseen ensimmäisen kahden viikon tutkimusjaksomme Länsi-Uudellamaalla Pohjan ja Karjaan kirkoissa. Korona-toimenpiteet alkoivat tutkimustemme aikana, ja äkkiä suojapuvuissa kivikirkon vintillä oleilu alkoi vaikuttaa järkevältä karanteenilta. Tässä mallia ajankohtaisesta pukeutumisesta (kun tutkimus nyt käsitteli muutenkin wanhoja aikoja, kuva on otettu 1950-luvun Belfoca-merkkisellä kameralla):

Kuva: Elina Helkala.

Suojapukuja todella tarvitaan, koska kirkonvintit ovat aika hurjia paikkoja: viiden-, kuudensadan vuoden aikana vinteille on kertynyt melkoiset määrät pölyä, lintujen ulosteita ja muumioituneita naakkoja. Etenkin Pohjan kirkossa edesmenneitä naakkoja tuntui olevan kaikkialla. Pahimmillaan vinteille on viritelty viime vuosikymmeninä myös lasivillaa ja asbestia.

Pohjan kirkko ulkoa. Kirkko on rakennettu 1470-luvulla. Kuva: Ilari Aalto.

Pohjan kirkon vinttiä sisältä. Kattotuolit ovat alkuperäiset. Kuva: Ilari Aalto.


Kirkonvintti ei ole maailman siistein paikka. Räystäslautojen päällä on
pölyä, tiilijätettä ja naakan muumio. Oman mausteensa tuovat kattolaudoista
törröttävät paanujen naulat. Kuva: Ilari Aalto.

Tutkimistamme vinteistä Karjaan vintti oli siistimpi ja avarampi:

Tutkimusryhmä saapuu Karjaan 1460-luvulla rakennetulle kirkolle.
Kirkko on todella kauniisti säilyneessä ympäristössä. Kuva: Ilari Aalto.


Karjaan kirkon kattorakenteita 1460-luvulta. Kulkusilta on moderni.
Kuva: Ilari Aalto.

Kummankin kirkon vintille noustaan kapeita, keskiaikaisia kierreportaita pitkin. Nämä ovat Karjaalta:
Karjaan kirkon kierreportaiden yläpää. Kuva: Ilari Aalto.


Kaiken pölyn ja roskan alla aika tuntuu pysähtyneen: kattoa kannattivissa selkäpuissa on edelleen paikallaan keskiaikaisia puolapuita, joita pitkin kirkonrakentajat ovat kiivenneet yli viisisataa vuotta sitten. Hirsissä näkyy kirveen työstöjälkiä, ja tarkkaan katsoessa kirkosta voi tunnistaa saman tekijän jälkiä. Hirsiin on lyöty numerointeja merkitsemään kokoamisjärjestystä, ja rakenteisiin on piirretty yksittäisiä puumerkkejä.

Alla olevassa kuvassa näkyy pentagrammi, joka on peräisin vanhemman rakennuksen kierrätetystä seinähirrestä. Nyt tutkimiemme kirkkojen katot on pystytetty 1460- ja 1470-luvuilla, mutta niihin on käytetty mahdollisesti paljon vanhempien hirsirakennusten osia. Näitä tutkimalla päästään siis ajassa taaksepäin vieläkin kauemmas, mahdollisesti 1400-luvun alkuun tai jopa 1300-luvulle.

Pentagrammikaiverrus kierrätetyssä rakenneosassa Karjaan kirkossa.
Kuva: Ilari Aalto.

Kahden viikon aikana dokumentoimme Pohjan ja Karjaan kirkkojen joka ikisen kattorakenteen omana yksikkönään, ja jälkitöissä tästä aineistosta muodostuu selkeä kuva siitä, miten ja missä järjestyksessä kattotuolit on koottu ja pystytetty ja mitä muutoksia niihin on myöhemmin tehty. Tämä vaati välillä akrobaattistakin liikkumista kattotuolien välissä, kun rakenteet piirrettiin käsin ja havainnot kirjattiin ylös. Oma työnkuvani oli pitkälti rakenteiden digitaalinen mittaaminen takymetri-mittalaitteella.

Kaksi viikkoa arkkitehtien seurassa oli minulle myös hyvää intensiivikoulutusta rakenneosien nimistä ja käyttötarkoituksista. Viimeistään nyt tiedän, mitä ovat jalasparru, kitapuu, selkäpuu, konttipuu, käpälä ja pönkkä.

Lopuksi laitan vielä vähän tunnelmakuvia työskentelystä kirkonvintillä.


Työnjakoa Pohjan kirkon vintillä. Kuva: Ilari Aalto.

Rakenteiden dokumentoimista Pohjan kirkossa. Kuva: Ilari Aalto.

Kierrätettyjen hirsirakenteiden tarkastelua Karjaan kirkossa. Kuva: Ilari Aalto.

Jatkoa seuraa! Tutkimuksiamme voi seurata myös hankkeen Facebook-sivuilla.

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Mitkä ovat Suomen hienoimpia muinaisjäännöskohteita?

Helsingin Sanomat yllätti minut iloisesti syntymäpäivähaastattelulla, jossa hehkutettiin myös Suomesta löytyvän kansainvälisestikin vaikuttavia muinaisjäännöksiä. Pahaksi onneksi jutussä jätettiin kertomatta, mitä tällaiset kohteet olisivat. Niinpä paikkaan vähän ja listaan tässä viisi kohdetta tai kohderyhmää, jotka mielestäni ansaitsevat huomiota:

1. Kalliomaalaukset

Ympäri maailmaa on eri-ikäisiä kalliotaidekohteita, eikä Suomen kivikautisilla kohteilla toki ole yhtä paljon ikää tai taiteellista korkeatasoisuutta kuin jääkauden aikaisilla Altamiran tai Lascoux'n luolamaalauksilla. Silti Suomen suurimmat maalauskohteet Ristiinan Astuvansalmi, Laukaan Saraakallio ja Suomussalmen Hossan Värikallio ovat pohjoismaisella tasolla merkittäviä kohteita sekä laajuutensa ja säilyneisyytensä että maisemansa kautta. Erityisesti Astuvansalmi hakee vertaistaan.

Astuvansalmi on sekä maisemaltaan että maalauksiltaan vaikuttava kohde.
Kalliossa voi nähdä luonnon muovaamia ihmiskasvojen piirteitä, mikä on
varmasti yksi syy sille, että kallioon on alettu tehdä maalauksia noin
6000 vuotta sitten. Kuva: Elina Helkala.

Astuvansalmen maalauksia hallitsevat hirvet, ihmiset ja venekuvat.
Kuva: Elina Helkala.


2. Pronssikautiset hautaröykkiöt

Suomessa ei ole pyramideja eikä megaliittihautoja, mutta monet pronssikauden röykkiökohteet ovat vaikuttavia. Tällaisia ovat muun muassa Rauman Sammallahden röykkiöalue, Euran Panelian Kuninkaanhauta ja Nakkilan Viikkalan Selkäkankaan yli 40 metriä pitkä, suorakaiteen muotoinen röykkiöhauta. Näistä Sammallahdenmäki on oikeutetusti Unescon maailmanperintökohde, ja vaikuttava esimerkki pronssikautisesta rituaalialueesta eri-ikäisine röykkiöhautoineen. Vastaavia ja suurempia hautamonumentteja on toki ympäri Eurooppaa, mutta Sammallahdenmäen laajuista röykkiöaluetta ei löydy muualta Pohjoismaista.

Sammallahdenmäen laaja röykkiöalue muodostaa hienon kokonaisuuden
pronssikautisia ja rautakauden alun hautarakenteita. Paikalla voi aistia
kaikuja pronssikauden uskomusmaailmasta. Kuva: Elina Helkala.


3. Hämeen härkätie

Aikana ennen nopeaa matkustusta liikenne perustui mäkien ja notkelmien välissä mutkitteleviin maanteihin, jotka yhdistivät kruununlinnat, kylät ja kaupungit. Parhaiten säilyneitä keskiajan maanteitä Suomessa on Hämeen härkätie, joka johtaa Hämeen linnalta Turkuun. Tie muodostaa upean maisemallisen kokonaisuuden, jonka hienoimpia osioita ovat hyvin säilyneet kylänraitit, kuten Portaan kylä Tammelassa tai esimerkiksi Liedossa Aurajoen vieressä kulkeva tieosuus, joka ohittaa Liedon Vanhalinnan linnavuoren. Vanhoja maanteitä on toki säilynyt pitkin maailmaa, mutta Hämeen härkätie on hyvin säilyttänyt menneen maailman tunnelman: tätä tietä ovat kulkeneet talonpojat, pyhiinvaeltajat, armeijat ja kruunun lähetit, ja näiden askelten kaikuja on helppo aistia vanhoilla tieosuuksilla.

Vanhalinnan linnavuori hallitsee Hämeen härkätien maisemaa Liedossa.
Kuva: Elina Helkala.



4. Janakkalan Hakoisten linnavuoren ympäristö

Janakkalan keskiaikaisen kivikirkon ja Hakoisten linnavuoren väliin mahtuu paitsi kaunis kulttuurimaisema, myös iso määrä eri-ikäisiä kulttuurikohteita: esihistoriallinen/keskiaikainen Laurinlähde, rautakautisia kalmistoja ja todennäköinen hiisi (uhrilehto) kuppikivineen ja uhriröykkiöineen, I maailmansodan aikaisia juoksuhautoja, 1700-luvun kievarinpaikka ja peräti kaksi linnavuorta (Hangastenmäki ja Hakoisten linnavuori), jotka liittyvät Ruotsin vallan alkuun Hämeessä 1200-luvulla. Etenkin Hakoisten linnavuorelta aukeaa komea näkymä, ja tämä on kohde jota mielelläni esittelen sekä suomalaisille että ulkomaisille vieraille.

Laurinlähteen uhrilähde, taustalla Hangastenmäen linnavuori. Laurinmäen
ja Hakoisten linnavuoren välisessä maisemassa näkyy ihmisen kädenjälki
parintuhannen vuoden ajalta. Kuva: Elina Helkala.


5. Bomarsundin linnoituksen ja Nya Skarpansin kaupungin rauniot

Venäjän keisarikunta alkoi rakentaa Bomarsundin linnoitusta imperiumin läntiseksi etuvartioksi vuonna 1832, eikä se ikänsä puolesta ole kovin muinainen. Muinaisjäännöskohteena alue on kuitenkin vaikuttava, ja rauniokaupungit ovat ylipäätään harvinaisuus Pohjois-Euroopassa. Englantilaiset ja ranskalaiset tuhosivat Bomarsundin linnoituksen Krimin sodassa 1854, ja linnoitus on kiinnostava juonne 1800-luvun suurvaltapolitiikasta. Bomarsund olisi ehdottomasti maailmanperintökohdekamaa.

Bomarsundin vuonna 1854 räjäytettyä päälinnoitusta. Itse muinaisjäännösalue
on paljon laajempi, sillä Nya Skarpansin kaupunki levittäytyi päälinnoituksen
ympärille. Kuva: Elina Helkala.



Bräntklintin torni kuului Bomarsundin ulommaisiin varustuksiin.
Kuva: Elina Helkala.


Suomessa on lähemmäs 40 000 muinaisjäännöstä, joissa kyllä riittää valittavaa retkikohteiksi, ja lähimatkailuhan sopii oikein hyvin asialistalle näin pandemia-aikaan. Tietoa muinaisjäännöksistä löytyy muun muassa muinaisjäännösrekisteristä, muinaismuistot.info-sivulta ja Retkipaikka-sivustolta. Käytän hyväksi myös tilaisuuden mainostaa kirjaani Matka muinaiseen Suomeen, jossa esitellään vaikuttavia kohteita viimeisen 11 000 vuoden ajalta.


lauantai 7. maaliskuuta 2020

Kuplavesitrendejä 1700-luvun Turusta

Kaupunkikaivauksilla 1700- ja 1800-luvulla käytetyt kivisaviset Selterin lähdevettä sisältäneet seltteripullot ovat tuttu näky. Ennen Aboa Vetus & Ars Nova -museon viime kesän kaivauksia en kuitenkaan ollut kuullutkaan lasisista Pyrmontin vesi -pulloista, joiden kappaleita löysimme. Sirpaleet avasivatkin kiinnostavan ikkunan 1700-luvun porvareiden terveyskulttuuriin ja kaikkien nykyisten kuplajuomien historiaan.

1700-luvun lasipulloissa oli tyypillisesti kaulan juuressa lasisinetti, joka kertoi joko pullon valmistajan tai pullon sisällön. Löysimme jo vuoden 2018 kaivauksissa Turun paloon 1827 asti käytetyn kivitalon kellarin täyttömaasta lasisinetin, joka oli kuitenkin niin epämääräinen, ettemme tunnistaneet sitä. Kun viime kesänä löytyi kaksi samanlaista, selvisi mistä on kyse: sineteissä on Ala-Saksissa sijaitsevan Waldeck-Pyrmontin vaakuna, jota reunustaa englanninkielinen teksti Pyrmont Water. Kokonaisesta pullosta löytyy kuva täältä.

Pyrmont water -pullon kaulassa ollut lasisinetti, johon on kuvattu Ala-Saksissa
sijaitsevan Waldeck-Pyrmontin vaakuna. Kuvat: Elina Mattila ja Wikimedia Commons.


Pulloissa on siis ollut Pyrmontin vettä, joka oli 1700-luvun suosituimpia kivennäisvesiä. Sen suosio piili siinä, että vesi oli luonnostaan hiilidioksidipitoista ja siis kuplivaa: 1831 julkaistun yhdysvaltalaisen lääketieteen sanakirjan mukaan kuplivan veden juominen "tuottaa päihtymystä muistuttavan tunteen". Kaikki myöhemmät kuplajuomat pyrkivät jäljittelemään Pyrmontin vettä, ja englantilainen kemisti Joseph Priestley kehitti ja julkaisi menetelmän juomien hiilihapottamiseksi vuonna 1772 luodakseen edullisen vaihtoehdon kalliille tuontivedelle. Priestleyn ohjeet voi lukea täältä.


Terveyskylpylöiden ja -lähteiden kulta-aikana Pyrmontin vesi nousi arvoon myös Ruotsissa. Turun akatemian kemian professori Pehr Adrian Gadd oli ajan hermolla ja kirjoitti vuonna 1780 tutkielman Chemisk Undersökning Om Kalla Artificiela Mineral-Vattens Tilredning och Nytta ("Kemiallinen tutkimus kylmän keinotekoisen mineraaliveden valmistuksesta ja hyödyistä", luettavissa täällä). Gaddin mukaan Ruotsissa juodut ulkomaiset kivennäisvedet olivat Pyrmonter, Spa, Selzer ja Bitter, mutta näistä Pyrmontin vesi oli kaikkein suosituinta.


Löysin 1700-luvun säätyläiskulttuuria käsitelleestä kirjasta vihjeen, että Turun akatemian fysiikan professori ja myöhempi Turun piispa ja Uppsalan arkkipiispa C. F. Mennander oli käsitellyt Pyrmontin vettä kirjeenvaihdossaan, ja kuinka ollakaan, Mennander paljastui varsinaiseksi Pyrmontin vesi -addiktiksi. Myös H. G. Porthan on ollut ahkera pyrmontin ystävä. Löysin Mennanderin ja hänen poikansa C. F. Fredenheimin kirjeenvaihdosta 21 mainintaa tästä elämänvedestä, ja kirjeistä välittyy selkeä kuvio: isä Mennander kyseli toistuvasti Tukholmassa asuneelta pojaltaan, onko kaupunkiin saapunut jo tuoretta Pyrmontin vettä. Toimituserä oli aina samanlainen, 30 pulloa, kuten 27.5.1774 päivätyssä kirjeessä:

"Jos Quasten on saanut tämän vuoden tuoretta pyrmontinvettä, niin lähetä jollakin siellä olevalla aluksella minulle se tavallinen 30 bouteillea, hyvin pakattuna."

Myös kivennäisveden hinnasta selviää kirjeenvaihdosta jotain: Mennander ilmoittaa 28.5.1773 päivätyssä kirjeessä lähettävänsä kirjeen mukana 50 plootua pyrmontinveden ostamiseen. Todennäköisesti nämä olivat kahden taalerin arvoisia plootuja, koska toisaalla Mennander arvioi kivennäisvesierän hinnaksi 109 taaleria. Yhden pullon hinta oli siis noin 3,3 taaleria.Vuonna 1770 lounas ryypyllä ja kaljalla maksoi 1 taalerin ja 1,5 äyriä ja pari villasukkia maksoi 3 taaleria. Pyrmontin vesi ei siis ollut aivan järjettömän hintaista, mutta merkittävästi kalliimpaa kuin nykypäivän kivennäisvedet. Ei mikään ihme, sillä lasipullotkin oli puhallettu käsityönä.

C. F. Fredenheim ja hänen isänsä C. F. Mennander
olivat ahkeria Pyrmontin veden kuluttajia.
Kuva: Wikimedia Commons.





Ilmeisesti tätä kuplavettä sopi siemailla kesällä, koska kyselyt ajoittuvat alkukesään. Yksi C. F. Fredenheimin maininta paljastaa lisää veden käytöstä:

"Medicukseni on sanonut minulle, että minusta pitäisi ajaa pois koko joukko epäterveitä, liiasta istumisesta johtuvia ruumiinneistä, jotta niistä ei olisi haittaa. Hän sanoo myös, että sitä voidaan nauttia talvella pienellä varovaisuudella, niin että minun pitäisi varata 14 päivää vapaaksi siihen tarkoitukseen. Muutoin voin oikein hyvin, ja ajattelin itse ottaa tämän kuurin levon kannalta." (27.10.1772)

1700-luvulla kivennäisvedet eivät olleet vain virvokkeita, vaan niillä uskottiin olevan lääkinnällisiä vaikutuksia, ja yliannostuksista saattoi seurata huimausta. En tiedä olivatko 1700-luvun ihmiset jotenkin heiveröisempiä, mutta ainakin vedet olivat silloin vahvoja: luontaisesti hiilihapollisissa vesissä oli nimittäin usein kyytipoikana arseenia.

Yksi mysteeri on kuitenkin jäljellä: kirjeenvaihdon perusteella Pyrmontin vesi oli säätyläispiireissä suosittu terveysjuoma, jota rahdattiin 1700-luvulla Tukholman kautta Turkuun varmasti tuhansia pulloja. Silti niitä ei juuri näy kaupunkiarkeologisessa aineistossa: kävin läpi Turun keskustan kaivauskertomuksia ja onnistuin löytämään yhden maininnan Pyrmont Water -sinetistä. Ehkä "liian nuorina" pidettyjä lasisinettejä ei ole otettu talteen, tai niitä ei ole tunnistettu, mutta tämä tuskin selittää yksin, miksi pullot puuttuvat. Yksi selitys voisi olla, että pulloja on kierrätetty. Tästä antaa vihjeen Meinanderin 17.5.1776 päiväämä kirje:

"Sen jälkeen kun olin lähettänyt edellisen kirjeeni postilla sain kuulla, että Brehmerille on syksyllä tullut pyrmontinvettä, jonka hän vakuuttaa olevan oikein hyvää. Ja kun sen tuoreempaa ei kuulemma ole hetkeen ollut edes Tukholmassa, olen päättänyt ottaa häneltä, ja Herran nimeen aloittaa kuurin heti pyhän jälkeen, mistä minulla on myös se etu, että voin heti vaihtaa pilaantuneet bouteillet."

Ovatko vaihdetut pullot päätyneet takaisin Pyrmontiin, jää kuitenkin auki. Ainakaan pullojen kappaleita ei tunneta Tukholmastakaan paljon, vaikka niitä silloin tällöin löytyy kaivauksissa.

Pyrmontinvesibuumi liittyi laajempaan uskoon terveyslähteiden parantavaan voimaan, ja 1700-luvulla Ruotsissa ja Suomessa kukoistikin säätyläisten terveyslähdekulttuuri. Suomen kuuluisin lähde oli Turun Kupittaan lähde, mutta vastaavia lähteitä oli esimerkiksi Espoon terveyslähde ja Runnin terveyslähde Iisalmessa. Mikä hienointa, 1700-luvun kuuluisten lähteiden vettä on edelleen saatavilla: Saksassa pyrmontinvettä ja seltteriä myydään yleisesti, ja Ruotsin suositut kivennäisvedet Värska ja Loka ovat peräisin 1700-luvun suosituimmista terveyslähteistä. Säätyläisten terveysvesistä voi siis vaikka järjestää maistelun tänä päivänäkin, ja seltteriä voi nauttia asiaankuuluvasti Scanglasin valmistamasta seltterilasin replikasta. Kippis! 

Lähteet:

K. F. Mennanderin lähettämiä ja saamia kirjeitä I. Toim. Kaarlo Österbladh. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1939.

K. F. Mennanderin lähettämiä ja saamia kirjeitä II. Toim. Kaarlo Österbladh. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1940.

Mäkeläinen, Eva-Christina 1972. Säätyläisten seuraelämä ja tapakulttuuri 1700-luvun jälkipuoliskolla Turussa, Viaporissa ja Savon kartanoalueella. Tampereen yliopisto.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Miten arvokas on "mittaamattoman arvokas"?

Viime viikolla uutisoitiin poikkeuksellisesta rikoksesta: savolainen metallinilmaisinharrastaja oli löytänyt harvinaisen viikinkiaikaisen hopearahan ja onnistunut saamaan sen tanskalaisen huutokaupan kaupattavaksi. Tässä kohti huutokauppa oli selvästi möhlinyt esineen alkuperän selvittämisen, koska Suomesta kaivettujen muinaisesineiden maastavienti saati myyminen on laitonta ilman Museoviraston lupaa. Pahaksi onnekseen löytäjä oli kuitenkin esitellyt löytöään Aarremaanalla.com-ryhmän Facebook-sivuilla, ja löytö päätyi viranomaisten tietoon. Tulli takavarikoi rahan ja löytäjää vastaan on nostettu syytteet, joissa poikkeuksellisesti vaaditaan ehdollista vankeusrangaistusta.

Puolalaisia arkeologeja käyttämässä metallinilmaisinta. Kuva: Ústav archeologie
a muzeologie Filozofické fakulty Masarykovy univerzity/Wikimedia Commons
.


En ole edes uskaltanut lukea iltapäivälehtien kommenttiketjuja, mutta vanhasta kokemuksesta arvaan, ettei muinaismuistolain noudattaminen saa niissä paljon kannatusta. Samanlaisia mukinoita on kuulunut joiltakin Aarremaanalla.comin käyttäjiltä, vaikka suurin osa keskustelijoista ymmärtää hyvin, miksi muinaismuistoja pitää suojella. Jotkut metallinetsinharrastajat tuntuvat kuitenkin harrastavan vain dollarinkuvat silmissä: jos kerran minä löydän muinaisen esineen, miksen saisi myydä sitä kovaan hintaan ulkomailla?

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta jatkan vähän lisää: jos ajatellaan puhtaasti itsekkäästä ansionäkökulmasta, Museovirastosta saa paremman rahallisen korvauksen kuin laittomia teitä. Tämä tuntuu menevän monelta marisijalta ohi, ja varmaan osittain siksi, että media tekee karhunpalveluksen puhumalla "mittaamattoman arvokkaista" löydöistä. Arkeologiassa "mittaamattoman arvokas" tarkoittaa yleensä sitä, että löytö tuottaa huomattavasti lisätietoa muinaisten ihmisten elämästä, mutta se ei tee löydöstä rahallisesti arvokasta. Useimmat arkeologiset löydöt ovat huonokuntoisia, rikkonaisia esineitä, jotka tulevat tuhoutumaan ilman ammattimaista konservointia, joka puolestaan maksaa rahaa.

Mutta niihin korvauksiin: muinaismuistolain mukaan muinaisesineen löytäjä voi joko lahjoittaa löytönsä Museovirastolle tai tarjota sen lunastettavaksi kohtuullista korvausta vastaan. Kohtuullinen korvaus tarkoittaa jalometalliesineiden kohdalla vähintää 125 % esineen metallin arvosta, mutta yleensä korvaukset ovat tätä korkeampia. Museovirasto on maksanut esimerkiksi viikinkiaikaisista hopearahoista huomattavasti rahojen markkina-arvoa korkeampia korvauksia: esimerkiksi nettihuutokaupoista viikinkiaikaisen dirhemin voi ostaa parilla kympillä, kun Museoviraston minimikorvaus on 45 euroa. Huomautettakoon myös, että korvauksen määrä on viranomaispäätös, josta voi valittaa hallinto-oikeuteen, mikäli se ei täytä lain vaatimusta kohtuullisesta korvauksesta.

Käydyssä keskustelussa on voivoteltu Museoviraston löytöjen lunastukseen käytettävän määrärahan pienuutta. Tässä asiassa jokainen kansalainen voi kuitenkin yrittää vaikuttaa itse: opetus- ja kulttuuriministeriö laatii Museoviraston budjetin, joten parempaa rahoitusta kulttuuriperinnön suojeluun haikailevat voivat ottaa yhteyttä opetusministeriin, tehdä kansalaisaloitteen ja miettiä, keitä eduskuntaan äänestävät. Museoviraston politiikka heijastelee aina myös laajempia yhteiskunnallisia arvoja.

Tämän kaiken jälkeen toivon, ettei kukaan lähde ehdoin tahdoin rahan perässä etsimään muinaisesineitä ikään kuin tämä olisi työ, josta pitäisi palkita rahallisesti. Aika harvassa harrastuksessa logiikka menee niin päin, että harrastuksesta pitäisi saada rahaa. Metallinilmaisinharrastajat tekevät mittaamattoman arvokasta työtä Suomen muinaisuuden kartoittamisen eteen, mutta tässä työssä itsekeskeiset tavoitteet eivät saisi kiriä kulttuuriperinnön etujen ja lainsäädännön ohi.

tiistai 18. helmikuuta 2020

Tiedeviestintäpalkinto!


Kiitos palkinnosta! Kuva: Elina Helkala.

Jos olen koskaan epäillyt onko blogin pitämisestä mitään iloa, en epäile enää: Suomen tiedetoimittajien liitto päätti myöntää minulle 3.2. vuoden tiedeviestintäpalkinnon ennen kaikkea tämän blogin (mutta myös egyptologiablogini Musta maa ja keskiaikablogini De proprietatibus rerum) pitämisestä. En voi sanoa muuta kuin suuri kiitos sekä valitsijaraadille että teille kaikille lukijoille, teitä varten minä kirjoitan! 

Tiedetoimittajassa julkaistun hauskan haastattelun (sisältää kuvia kirjoittajasta keskiaikavaatteissa) voi lukea täältä.

Tämän huomionosoituksen kunniaksi julkaisen tässä mukailtuna palkintotilaisuudessa pitämäni puheen:

---
Suomen kuvalehti julkaisi vuonna 2018 ammattien arvostuskyselyn, joka oli muinaistutkijoille mairittelevaa luettavaa: arkeologi oli kavunnut aiempien kyselyiden pohjalukemista asiantuntija-ammattien kärkisijoille. Tulos kertoo siitä, että arkeologian yleistajuistamisessa on tapahtunut 2000-luvulla kehitystä oikeaan suuntaan. Enää arkeologit eivät vain ole rakennushankkeiden kiusa ja hidaste, vaan tieteenala nähdään kiinnostavana ja arvokkaana – vaikkakaan ei ehkä vielä rahoittajien silmissä. 

Kun aloitin arkeologian opintoni vuonna 2009, idealistinen tavoitteeni oli paikata Suomen tiedekentän ilmeistä aukkoa: arkeologian popularisointia oli aivan liian vähän. Etenkin projektin alkuvaiheessa huomasin monta kertaa kysyväni, kenelle kirjoitan? Lukeeko tätä joku? Blogitekstien ja kirjojen saama näkyvyys on onneksi osoittanut, etteivät tekstit ole kaikuneet kuuroille korville, ja yllättävissäkin tilanteissa kuulee toisinaan, että joku on lukenut tekstejäni, saanut oivalluksia ja ehkä jopa innostunut. Kirjailijana ja bloggarina ei voi saada parempaa palautetta kuin kuulla, että on saanut lukijan inspiroitumaan ja oman kipinänsä leviämään.

Erityisen tärkeänä pidän arkeologisen tiedon tarjoamista lapsille ja nuorille, kahdesta syystä: lapset ovat tavattoman hyviä levittämään kiinnostustaan myös vanhempiinsa, ja lapsena saadut positiiviset kokemukset kantavat kauas tulevaisuuteen. Tämän päivän lapsissa kasvaa tulevaisuuden päättäjiä, joilla toivoisin olevan silmää myös kulttuuriperinnölle, historialle ja menneisyyden arvostamiselle. Koska peruskoulun oppikirjat eivät tarjoa juuri tietoa omasta varhaishistoriastamme, laadukasta tietoa täytyy olla saatavilla muualla.

Palkituksi tuleminen on aina mukavaa, mutta erityisen ilahduttavaa on tulla vertaistensa palkitsemaksi. Näen, että palkinto on henkilökohtainen kannustin tuottaa jatkossakin laadukasta yleistajuista tekstiä, mutta yhtä lailla näen palkinnon kannustimena kaikille muillekin, jotka ovat tehneet tärkeää yleistajuistamistyötä arkeologian parissa.

Koska hyvään puheeseen kuuluu aina lainaus itseä viisaammilta kirjoittajilta, haluan lopuksi siteerata ruotsalaista historiantutkijaa ja opettajaa Carl Grimbergiä, jonka vaikuttava kirjasarja Kansojen historia on koristanut lukuisten suomalaiskotienkin kirjahyllyjä. Sarjan osassa 1 kirjoittaja kuvaa arkeologin työtä sanoilla, joita olen usein muistellut kaivauksilla mudassa ja kaatosateessa:

Mikään ei saa tympäistä arkeologia hänen tutkimustyössään. Ei ainoastaan kuokalla ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei vähäisinkään savipala tai luunsiru välttyisi hänen huomioltaan.  

Tämä neuvo on kullankallis jokaiselle, joka tekee tieteellistä tutkimus- ja kirjoitustyötä. Kaiken keskellä on tärkeää muistaa varjella omaa kipinäänsä, ja tehdä parhaansa sen levittämiseksi kirkkaana eteenpäin.

tiistai 14. tammikuuta 2020

Tavoitteena tohtorinhattu

Nyt se sitten alkoi: 1.1. kuluvaa vuotta aloitin virallisesti Turun yliopiston arkeologian oppiaineessa tohtorikoulutettavana, vaikka vuosi sitten kutsuinkin jatko-opintoja Turun ylioppilaslehdessä "vähän todellisuuden pakoiluksi". Minulle on kuitenkin ollut jo useamman vuoden selvää, että haluan jatkaa tohtoriopintoihin saadakseni paremmat eväät tutkimuksen tekemiseen, ja kuten samassa Tylkkärin haastattelussa sanoin arkeologisesta tutkimuksesta: se on parhaita asioita, mihin voi turhat elinpäivänsä käyttää.

Keminmaan vanha kirkko vuonna 2016. Kuva: Ilari Aalto.

Valmistuin maisteriksi 2016, joten ajatus ehti kypsyä muutaman vuoden. Ratkaiseva asia oli, että pääsen tekemään väitöstutkimusta osana Keskiajan puurakennusperintö Suomessa -hanketta, jonka tutkimustiimi koostuu arkkitehdeista, historiantutkijoista ja arkeologeista. Suomen noin sadasta keskiajan kivikirkosta kymmenkunnassa on säilynyt keskiaikaiset puiset kattorakenteet, jotka työryhmämme on tarkoitus dokumentoida. Samalla tutkimme rakenteissa olevia puumerkkejä ja tekijänmerkkejä ja selvitämme, miten kirkkojen rakentaminen on organisoitu ja minkälainen yhteisö paikallisia ja ammattikäsityöläisiä on osallistunut rakentamiseen.

Oma väitöstutkimukseni käsittelee nimenomaan ihmisiä rakennusten takana: keitä kirkonrakentajat ovat olleet, minkälaisessa sosiaalisessa ympäristössä kirkot on rakennettu ja miten rakentajat ehkä ovat tuoneet itseään ilmi kirkkotilassa. Kirjallisten lähteiden puutteessa tekijänmerkit ovat yksi tärkeä aineisto kysymyksiin vastaamiseksi.


1400-luvun tiilentekijän merkki Turun tuomiokirkosta. Kuva: Ilari Aalto.

Kanta-Hämeessä varttuneena keskiajan kivikirkot ovat kuuluneet lähiympäristöni maisemaan, ja ne ovat pienestä asti kutkuttaneet mielikuvitustani. Odotan erityisesti, että pääsemme kenttätöihin kirkkojen vinteille. Voin luvata, että tämä ei jää viimeiseksi kerraksi kun kirjoitan kirkkotutkimuksista tässä blogissa!

lauantai 11. tammikuuta 2020

Miten keskiajan suomalainen asui?


Monessa Euroopan kaupungissa, kuten Englannin Chesterissä, Ranskan Carcassonnessa, Saksan Rothenburgissa tai vaikkapa Tallinnassa pääsee helposti keskiaikaiseen tunnelmaan. Näissä kaupungeissa on säilynyt runsaasti keskiaikaisia taloja, jotka reunustavat kapeita ja mutkittelevia kujia. Suomessa keskiajantutkijan täytyy käyttää hieman enemmän mielikuvitusta, koska ainoita keskiajalta säilyneitä rakennuksia ovat julkista valtaa edustaneet kirkot ja linnat. Keskiajan (1200–1520) talonpoikien hirsitorpat on purettu kauan sitten, ja kiviset asuinrakennukset katosivat Turun katukuvasta Turun palon 1827 jälkeen.

Keskiajan suomalaisten asumuksista tiedetään kuitenkin yhtä sun toista. Asuinrakennuksia on tutkittu arkeologisesti etenkin Turussa ja Uudenmaan kylätonteilla, kuten Espoon Mankbyssä. Koska monet keskiajan rakennusperiaatteet pätivät vielä 1800-luvulla, myös rakennusten ulkonäöstä voidaan tehdä valistuneita arvauksia.

Keskiajan talonpoikaisista asuintaloista on jäänyt parhaimmillaankin jäljelle
kivisiä perustuksia. Kuvassa Espoon Mankbyssä kaivettua talonjäännöstä.
Kuva: Marianna Niukkanen/Museovirasto. CC BY 4.0.

Suurin osa keskiajan Suomen rakennuskannasta oli hirsirakennuksia. Kivisiä asuinrakennuksia oli Suomen kuudesta kaupungista tiettävästi vain Turussa, ja muuallakin Ruotsin valtakunnassakin kivitalot keskittyivät lähinnä hiippakuntakaupunkeihin – kivikaupungit Visby ja Tukholma olivat oma lukunsa. Toisin kuin pitkään on ajateltu, Viipurista ei ole mitään näyttöä keskiaikaisista muuratuista asuinrakennuksista, vaikka kaupungissa olikin useita kivikirkkoja ja kaupunginmuuri. Kivitalosta huolimatta suurin osa turkulaisistakin asui yksikerroksisissa, yhdestä kolmeen huoneen hirsitaloissa. Talot olivat hämäriä, koska valoaukkoja oli vähän ja ne olivat pieniä. Valoa vaativat työt pyrittiin tekemään ulkona, ja keskiajan ihmiset olivat tottuneet pimeisiin rakennuksiin.

Tuvat saattoivat myös olla ahtaita: maaseudulla suurin osa asuintaloista oli yksihuoneisia, ja niillä oli kokoa vain 20–30 . Viimeistään 1400-luvulla alettiin rakentaa myös paritupamallisia hirsitaloja, joissa talon keskellä olleen eteisen kummallakin sivulla oli huone. Talot olivat lämpimiä, mistä piti huolen sisäänlämpiävä kiuasuuni tai avoliesi. Huonekaluja oli vähän, pääasiassa penkkejä ja pöytiä ja isommissa taloissa jopa vuoteita. Astioita pidettiin yksinkertaisilla hyllyillä, ja seinillä oli naulakon tai ripustuskoukun virkaa toimittaneita oksanhankoja.

Talot olivat hämäriä ja hillitysti sisustettuja. Oviaukko oli usein matala,
jotta lämpö pysyi paremmin sisällä. Valo tuli ohuella nahalla, rakolla tai tervatulla
kankaalla päällystetyistä valoaukoista ja päreistä. Kuva: Elina Helkala/
Matkaopas keskiajan Suomeen (2015).
 

Oksanhangasta tehtyjä naulakoita käytettiin
jo keskiajalla. Niitä on löytynyt arkeologisilla
kaivauksilla muun muassa Turusta.
Kuva: Seurasaaren museo. CC BY 4.0


Rikkaimmat porvarit ja kirkko alkoivat rakentaa Turkuun kivisiä asuinrakennuksia 1400-luvun taitteessa. Niissä oli yleensä kahdesta kolmeen kerrosta, joiden alla oli puolittain maanalainen kellari, useimmiten säilytystila. Kivitalot olivat savupirttejä valoisampia, ja keskiajan kuluessa niissä oli jo varaavia kaakeliuuneja ja muurattuja savupiippuja. Kivitaloja sisustettiin seinille ripustetuilla tekstiileillä. Sekä kivi- että hirsitaloissa pihapiiriin kuului joukko puisia talousrakennuksia, kuten aittoja, navetta, talli ja käymälä. Lisäksi monilta pihoilta löytyi kaivo ja pieni kaalimaa. Kylässä talot olivat yhtenä ryppäänä kylänraitin varrella, ja taloja ympäröivät aidatut pellot ja niiden takana yhteiset niityt, metsät ja kalavedet.

Turun Luostarin jokikatu näytti mahdollisesti tältä keskiajan lopussa noin
vuonna 1500. Kuva: Elina Helkala/ Jatulintarhoja ja hiidekiukaita:
Nuoren arkeologin käsikirja (2019).

Keskiajan Turusta on säilynyt tiedot vain yhden henkilön irtaimistosta: katedraalikoulun koulumestari Henrik Tempil luettelee omaisuutensa testamentissaan vuodelta 1355. Hänen talonsa sijaitsi aivan tuomiokirkon vieressä, ja sen sisustukseen kuului muun muassa vuode ja vuodevaatteet (aluspatja, iso patja, kaksi uutta lakanaa, tyyny ja vuodepeite), pöytä ja pöytäliina, yksi seinävaate, pesuvati, pyyheliina ja malja. Keittiön kalustukseen kuului kaksi savi- ja kaksi tinakannua sekä ruoanlaittoastioita: kattiloita, halstari, paistinpannu, oluenvalmistusastioita (vaskikattila, saaveja ja tynnyreitä), kirves ja käsikivet viljan jauhamiseen. Lisäksi koulumestarilla oli usean kirjan käsikirjasto, jollaista hyvin harvalla aikalaisella oli. Nykykodin tavarapaljoudessa on hyvä muistaa, että tämä kaikki edusti siis varakkaan talouden irtaimistoa.

Jos haluat kurkistaa sisään keskiaikaiseen savupirttiin, Aimo Rapo on tehnyt Vantaan Gubbackan kylätontin löytöjen pohjalta upean 3D-mallin, jota pääsee pyörittelemään täältä.

EDIT 11.1.: Lisätty maininta Viipurin rakennuskannasta ja Gubbackan 3D-mallista.

Kirjallisuutta:

Harjula, Janne ym. (toim.) 2016: Mankby. A deserted medieval village on the coast of Southern Finland. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura.

Koivisto, Andreas; Riina Koivisto & Jukka Hako (toim.) 2010: Gubbacka. Keskiajan arkea Vantaalla./Medeltida vardag i Vanda. Vantaa: Kellastupa Oy.


Rosendahl, Ulrika; Sten Björkman, Georg Haggrén & Tryggve Gestrin 2008: Kylä. Keskiaikaa Itämeren rannalla. Espoo: Espoon kaupunginmuseo.

keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Onko joulu pakanallinen juhla?


Joulu on ollut aina vuodenkierron suosikkijuhliani, ei vähiten sen vuoksi, että joulunvietto pitää sisällään eri-ikäisiä perinteitä eri vuosikymmeniltä ja -sadoilta. Samalla salaperäisen talonpoikaismenneisyyden romantisoimiselle perustuva joulu kääntää katseet menneisyyteen. Tänä syksynä on käyty erityisesti keskustelua joulun kristillisyydestä tai pakanallisuudesta, kun Uskonnottomat Suomessa ry. teki kantelun koulujen joulujuhlien viettämisestä kirkoissa. Yhtenä perusteena kantelulle yhdistyksen puheenjohtaja Kaisa Robbins perustelee joulun olevan alun perin pakanallinen sydäntalvenjuhla. Mutta onko joulu todella pakanallinen juhla?

Vanha Joulu-ukko ratsastaa joulupukilla Robert Seymourin
kirjakuvituksessa 1836. Joulupukki oli hyvää vauhtia muotoutumassa
Yhdysvalloissa eurooppalaisten perinteiden pohjalta. Wikimedia Commons.


Nykyisin Suomessa vietettävän joulun voi nähdä olevan yhdistelmä esikristillisiä ja kristillisiä sekä myöhemmin pakanallistuneita, mutta kristinuskosta peräisin olevia elementtejä. Gregoriaanisessa kalenterissa joulu ajoittuu talvipäiväseisauksen tienoille, jolloin pohjoisella pallonpuoliskolla on vuosituhansien ajan juhlittu vuoden taitetta ja valon paluuta. Tästä perinteestä todistaa muun muassa Stonehengen ja useiden muiden neoliittisten megaliittimonumenttien suuntaaminen sekä kesä- että talvipäivänseisauksen auringonnousuihin. Joulun liittyminen juuri talvipäivänseisaukseen on kuitenkin epäsuoraa.

Stonehenge ennen auringonnousua. Kuva: Wikimedia Commons.

Kristillisen joulun päivämäärä ei ole aivan itsestäänselvä, koska varhaisessa kirkossa joulua vietettiin paikoin 6. tammikuuta, paikoin 25. joulukuuta. Ainakin osa kristityistä vietti joulua 25. joulukuuta kuitenkin jo 200-luvulla jaa. Miikka Niiranen on avannut joulun ajankohdan historiaa loistokkaassa artikkelissaan Areiopagissa: joulun ajankohta saattoi kristityillä juontua Kristuksen sikiämisestä 25.3., eikä toisin päin. Vasta keisari Aurelianus julisti vuonna 274 jaa. Voittamattoman auringon eli Sol Invictuksen kultin yhdeksi Rooman virallisista uskonnoista, ja samalla auringon juhlapäiväksi määrättiin 25. joulukuuta. Tämä liittyi mitä suurimmalla todennäköisyydellä talvipäivänseisaukseen, mutta on myös ehdotettu, että päivämäärä olisi ollut tietoinen vastaveto kasvavalle kristittyjen lahkolle. Joka tapauksessa kristityt viettivät jo aiemmin joulua samana päivänä.

Suomesta ei ole mitään tietoa erityisestä talvipäivänseisauksen esikristillisestä juhlimisesta – joulusanaston ja perinteiden perusteella joulu on lainattu Suomeen vasta keskiajalla kristillisenä juhlana. Joulun nykyinen nimi on kuitenkin ehdottomasti esikristillinen, eikä joulu saanut Pohjoismaissa koskaan kristillistä nimeä, kuten englannin Christmas. Sana "joulu" on samaa juurta kuin "juhla", ja se on peräisin germaaniselta kielialueelta. Varhaisin todiste nimestä on 300-luvulta jaa., jolloin gootit käyttivät joulukuusta nimetä fruma jiuleis. Suomessa joulukuu oli vielä keskiajalla ja 1500-luvulla nimeltään talvikuu, ja joulun merkityksen kasvaessa nimitys vaihtui. Vielä keskiajalla suomalaisten talonpoikien tärkein vuodenvaihteen juhla oli satokauden päättänyt kekri. 

Saagakirjailija Snorre Sturluson kirjoitti 1200-luvulla Heimskringla-saagassaan esikristillisestä joulunvietosta, johon kuului keskeisesti oluen juominen ja jumalille uhraaminen. Snorrin mukaan joulua vietettiin kuitenkin alun perin keskitalvella, ja vasta kristillisestä vaikutuksesta 900-luvulla se siirtyi nykyiselle paikalleen. Täytyy myös muistaa, että keskiajalla joulu ei ollut talvipäivänseisauksen aikaan: juliaaninen kalenteri oli jättänyt 1300-luvulle tullessa noin kymmenen päivää, ja talvipäivänseisaus osui Lucian ja Annan päivien välille (13.–15.12.). Sen vuoksi keskiajan Pohjolassa Lucian päivästä tuli tärkeä valon lisääntymisen merkkipäivä, joka säilytti merkityksensä, vaikka gregoriaaninen kalenteri otettiin Ruotsissa käyttöön 1700-luvulla. Joulunvieton rantautuessa Suomeen keskiajalla kyseessä ei siis ainakaan enää ollut talvipäivänseisaukseen liittynyt juhla.

Tamperelainen joulukuusi vuonna 1901. Kuva:
Museokeskus Vapriikki (CC BY 4.0).

Entä sitten ne jouluperinteet? Vaikka joulukuuset on haluttu usein liittää esikristilliseen puiden palvontaan, tälle ei ole mitään perustetta. Joulukuusiperinne syntyi vasta myöhäiskeskiajalla, eikä ole mitään syytä pitää sitä pakanallisena: sen esikuvina ovat todennäköisesti joulun aikaan esitettyjen mysteerinäytelmien kuuset, jotka esittivät paratiisin hyvän ja pahan tiedon puuta – elämänpuuaihetta näkyy paljon maalattuna keskiaikaisten kivikirkkojen seinille. 

Englannissa ja saksalaisella kulttuurialueella esitettiin joulunaikaan näytelmiä syntiinlankeemuksesta, ja säilyneissä näytelmäohjeissa mainitaan omenoilla koristeltu puu. Talvisaikaan oli luontevinta käyttää ikivihreää havupuuta. Joulukuusia pystyttivät killat ja ammattikunnat, jotka myös järjestivät mysteerinäytelmiä: leipurikisällien ammattikunta pystytti Freiburgissa piparkakuilla ja öyläteillä koristetun joulukuusen 1419, Tallinnan raatihuoneelle pystytettiin joulupuu 1441 ja Riian Mustapäiden kilta pystytti joulukuusen 1510. Mainintoja joulukuusista on 1500-luvulta pitkin saksalaista kulttuuripiiriä, ja hiljalleen kuusesta tuli nimenomaan osa protestanttista jouluperinnettä, vastineena katoliselle seimiasetelmalle.

Perinteinen joulupukki Tukholmassa vierailulla 1910-luvulla.
Kuva: Wikimedia Commons.


Joulupukkia voi tuskin pitää kristinuskon värittämänä aasajumalana, vaikka näin internetissä väitetään. Viikinkimytologiassa Thor kyllä lensi kahden pukin vetämissä vaunuissa ja Odin oli vanha, parrakas mies, mutta siihen yhteydet loppuvat. Kansainvälisen joulupukkiperinteen taustalla on kristillinen Myran piispa Pyhä Nikolaus, jonka muistopäivä on 6. joulukuuta – jälkimmäinen näkyy erityisesti pukin englannin- ja hollanninkielisissä nimissä Santa Claus ja Sinterklaas, joiden pohjalla on latinankielinen Sanctus Nicolaus. Pohjolaan lahjoja jakeleva pukki saapui vasta 1800-luvulla, ja hahmo yhdistyi joulun tienoilla kiertäneisiin naamiohahmoihin, etenkin pukinhahmoiseen joulupukkiin, jonka nimi siirtyi suoraan uudelle tulokkaalle. Alkuperäiset joulupukit saattoivat juontua jo pakanallisina aikoina suoritetuista vuohiuhreista, mutta kierteleviin pukkeihin vaikutti myös Keski-Euroopan Krampus-hahmo.

Muutkin pyhimykset liittyvät joulun aikaan, etenkin protomarttyyri Stefanos, jota muistetaan Tapaninpäivänä 26. joulukuuta. Keskiaikaisen kansanperinteen mukaan Tapani oli Herodeksen tallirenki ja siis hevosten suojelija, ja Tapaninpäivään liittyi rekiajeluiden lisäksi erityisesti miesten lauluja, kiertueita ja Tapaniksi pukeutumista. Mikael Agricolan Dauidin Psalttarin (1551) hämäläisten ja karjalaisten luettelossa mainitaan viljanjumalat Rongoteus ja Virankannos, joiden Martti Haavio on osoittanut olevan pakanallistuneet versiot Pyhistä Tapanista ja Johanneksesta, joiden päivinä joulun jälkeen siunattiin kirkossa vilja.

Jouluateria Faltineilla Helsingissä 1909. Museovirasto (CC BY 4.0).

Joulupöytä on melkoinen kerrostuma eri-ikäisiä ruokia, joista vanhimmat ajoittuvat keskiajalle. Suurin osa perinteisistä jouluruoista on kuitenkin melko uusia, ja joulukinkku on löytänyt tiensä suomalaiseen joulupöytään vasta 1900-luvulla. Jos kaikki uustulokkaat riisutaan pois, nykyisistä jouluruoista keskiaikaan palautuvat ohrapuuro ja lipeäkala. Islannissa kinkku kuului jo esikristilliseen aikaan joulun viettoon, mutta Suomessa sillä ei ole samanlaista historiaa. Joulupöydän liha oli perinteisesti lammasta. Laatikkoruoat ovat syntyneet vasta 1800-luvulla. Jo muinaisista ajoista juhlajuoma on tietenkin ollut ollut, ja esimerkiksi 1100-luvun Norjassa laki määräsi ankaran sakon uhalla jokaista panemaan jouluolutta ja siunaamaan sen jouluna Kristuksen ja Neitsyt Marian kunniaksi – tapa juoda juhlaolutta on tietenkin paljon kristinuskoa vanhempi, mutta laki varmisti, ettei olutmaljoja enää kilistelty pakanajumalten kunniaksi.

Lyhyestä virsi kaunis: suomalaista joulun juhlintaa on mahdotonta irrottaa kristillisestä kontekstista, ja on väärin sanoa, että joulu olisi suoranaisen pakanallinen juhla, vaikka se pitää sisällään myös esikristillisiä elementtejä nimeään myöten. Toisaalta monet jouluperinteet ovat helposti mukautuvia: esimerkiksi joulukuusi paratiisin puun symbolina on tuskin niin alleviivaavan kristillinen, ettei sitä voisi käyttää uuspakanallisena tai maallisena joulukoristeena. Kaikkein vanhin jouluperinne on varmasti oluenjuonti, joka on säilyttänyt asemansa, vaikka uskonnot ovat vaihtuneet. Siispä kippis, ja hyvää joulua!


Lisälukemistoa:

Brunner, Bernd 2012: Inventing the Christmas Tree. New Haven: Yale University Press.

Haavio, Martti 1959: Karjalan jumalat. Uskontotieteellinen tutkimus. Helsinki: WSOY. 

Vilkuna, Kustaa 1994: Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Helsinki: Otava.