lauantai 29. elokuuta 2020

Salaperäiset miekanhiontakivet

Niin sanotut miekanhiontakivet ovat varmasti Suomen harvinaisin ja yksi salaperäisimmistä muinaisjäännöksistä. Niitä tunnetaan vain seitsemän, ja niistäkin kaksi on tuhottu löytymisen jälkeen. Nämä kivet sijaitsevat Kanta-Hämeessä lukuun ottamatta viimeisintä, joka löytyi vuonna 2015 Juankoskelta Pohjois-Savosta. Mutta mitä ne sitten ovat, ja miten ne liittyvät miekkoihin?

 

Hattulan Tyrvännön Anttila 2:n miekanhiontakivi. Kuva: Jyri Saukkonen/
Museovirasto. CC BY 4.0.
 

Miekanhionta- tai hiomauurrekivi on kivi, jonka pintaan on hiottu muutaman sentin levyisiä ja sentistä muutaman senttiin syvyisiä, päitään kohti kapenevia uurteita, joiden pituus vaihtelee kymmenestä sentistä metriin. Uurteiden lisäksi useassa kivessä on sileitä hiomapintoja. On siis päivänselvää, että kivillä on hiottu jotakin, mutta mitä ja milloin? Miekkojen suhteen täytyy heti tuottaa pettymys: raflaava nimi on peräisin Gotlannista, mistä vastaavia uurteellisia kiviä tunnetaan satoja, ja missä niiden nimi on svärdslipningssten. Nimi on peräisin miekanhiontakivien varhaiselta tutkijalta, kulttuurin moniottelijalta P. A. Säveltä, joka kartoitti kiviä ja keräsi niihin liittyvää perimätietoa. Säven erään muistiinpanon mukaan paikalliset kertovat, että uurteet ovat syntyneet heidän esi-isiensä hioessa niissä miekkojaan tai lohikäärmeen putsattua niissä aarteitaan. Kumpaakin selitystä voi pitää yhtä uskottavana.

 

Hiomauurteita Grauts klintissä Gotlannissa. Suomesta ei tunneta mistään
kallioon hiottuja uurteita. Kuva: Ilari Aalto.

Yksi miekanhiontakiviin liittyvä kiperä kysymys on niiden ajoitus. Alkujaan niitä pidettiin kivikautisina kiviesineiden valmistukseen liittyvinä paikkoina, mutta kun Gotlannin vesistöhistoriaa tutkittiin tarkemmin 1930-luvulla kävi ilmi, että monet sikäläisistä miekanhiontakivistä olivat olleet kivikaudella veden alla. Rautakaudella ei juurikaan käytetty kiviesineitä, joten kiville piti keksiä uusi selitys. Kiviä on selitetty sepäntöihin liittyviksi rituaalipaikoiksi, astronomisiksi kalentereiksi ja hedelmällisyysrituaaleihin liittyviksi, mutta vallitseva selitys on Pohjoismaissa ollut 1940-luvulta alkaen, että kivet ovat rituaalisia. Kun Suomesta alkoi samoihin aikoihin löytyä miekanhiontakiviä, niihin sovellettiin suoraan skandinaavisia tulkintoja, ja niitä on Suomessakin pidetty rautakautisina kulttikivinä.

 

Varhaisin Suomessa tutkimuksen tietoon tullut miekanhiontakivi on Lammin
Vanhakartanon miekanhiontakivi. C. A. Gottlund uskoi, että uurteet olivat
muinaista kirjoitusta. Kuva: Nils Cleve 1933/Museovirasto. CC BY 4.0.

 

Suurin osa suomalaisista miekanhiontakivistä sijaitsee vahvan rautakautisen asutuksen alueella. Kaikkiin miekanhiontakiviin liittyy yhteisenä piirteenä, että ne sijaitsevat aina veden ääressä, koska hiomiseen on tietenkin tarvittu vettä ja hiekkaa, eivätkä ihmiset ole olleet muinaisina aikoinakaan hölmöjä. Monia arkeologisia kohteita on voitu ajoittaa vesistöhistorian avulla, mutta ikävä kyllä Suomesta tunnetut hiomauurrekivet sijaitsevat sellaisten vesistöjen äärellä, joiden vedenpinta on pysynyt samanlaisena kivikaudelta lähtien tai kuten Vanajaveden tapauksessa, veden pinta on historiansa aikana noussut eikä laskenut. Tämän perusteella voidaan vain sanoa, että ainakin Hattulan Tyrvännön miekanhiontakivet ovat varmasti esihistoriallisia: historiallisella ajalla ne ovat jääneet nousevan vedenpinnan alle, ja vasta Vanajaveden 1800-luvun pinnanlaskujen myötä ne ovat tulleet taas näkyviin.

Tutkin miekanhiontakiviä alun perin arkeologian proseminaaritutkielmassani vuonna 2012. Silloin lähdin itsekin ajatuksesta, että miekanhiontakivet ovat rautakaudelta ja liittyvät kuppikivien tavoin rautakautisiin rituaaleihin. Vuosien aikana mieleni on kuitenkin muuttunut: tarkalleen ottaen ei ole mitään selvää syytä pitää miekanhiontakiviä rautakautisina. Gotlannissakin osa miekanhiontakivistä on selvästi kivikautisia, ja kaikkien suomalaisten miekanhiontakivien läheisyydestä tunnetaan myös kivikautista asutusta. Erityisen kiinnostava on Juankosken miekanhiontakivi, jonka lähettyviltä ei tunnetaan lainkaan rautakautisia asutusjäänteitä. Pohjois-Savon rautakausi on toki huonosti tutkittu aihepiiri, mutta kiinnostavaa kyllä Juankosken Muurutvirran kiven ympäristöstä tunnetaan runsaasti kivikautisia asuinpaikkoja.

 

Hattulan Tyrvännön Kirkkovalkaman miekanhiontakivi.
Kuva: Ilari Aalto. CC BY 4.0.

 

Jostakin syystä miekanhiontakivien tulkinnoissa on tuijotettu lähinnä Gotlantiin, vaikka vastaavia kiviä on muuallakin Euroopassa. Erityisen mielenkiintoisia ovat ranskalaiset polissoir-nimiset hiomauurrekivet, jotka ajoitetaan siellä neoliittiseen eli nuorempaan kivikauteen, ja joissa olevien uurteiden ja hiomapintojen uskotaan syntyneen kivikautisten piikirveiden hiomisesta. Jos vertaa alla olevaa kuvaa ranskalaisesta kivestä yllä olevaan Tyrvännön Kirkkovalkaman miekanhiontakiveen, yhdennäköisyyttä on vaikea olla huomaamatta. 


Ranskalainen polissoir-hiomauurrekivi. Kuva: Edouard Hergy/Wikimedia
Commons. CC BY 4.0.

 

En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että suomalaiset miekanhiontakivet voivat olla rautakautta vanhempia. Olivat ne miltä ajalta tahansa, on vaikea nähdä kiviesineiden valmistusta parempaa selitystä uurteiden ja hiomapintojen synnylle. Toistaiseksi yhdenkään miekanhiontakiven ympäristössä ei Suomessa ole tehty arkeologisia kaivauksia, ja kaivaustutkimukset voisivat ehkä paljastaa tarkempia tietoja kivien käytöstä ja ajoituksesta.

Jos aihepiiri kiinnostaa enemmän, lisää voi lukea keväällä ilmestyneestä artikkelistani Miekka kivessä. Suomen alueen miekanhiontakivien uudelleenarviointi.

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Pyhiinvaelluksia Aurajokilaakson menneisyyteen

Tämän vuoden ensimmäinen puolisko on ollut kaikin puolin kummallinen, mutta kaikkien koronarajoitusten keskellä olen saanut olla mukana kahdessa kiinnostavassa hankkeessa: keskiaikaisten kirkkojen kattorakenteita tutkivassa projektissa ja kehittämässä Aurajoen pyhiinvaellusreittejä.

Liedon Vanhalinnan linnavuori hallitsee kahta vanhaa kulkureittiä, Hämeen Härkätietä (vas.) ja Aurajokea. Vanhalinna on yksi Aurajoen pyhiinvaellusten kohteista. Kuva: Ilari Aalto.

Joku voisi kysyä, mitä annettavaa pyhiinvaelluksilla on 2020-luvun ihmiselle. Ajatukset menevät helposti keskiajan massapyhiinvaelluksiin Roomaan ja Pyhälle maalle. Pyhiinvaellukset ovat kuitenkin elävä perinne, joka kuuluu useimpiin maailmanuskontoihin: islamiin kuuluu vaellus Qaaban kiven luo Mekkaan, juutalaiset tungeksivat vuosittain pääsiäiseksi Jerusalemiin ja buddhalaiset vierailevat muun muassa Buddhan valaistumisen paikalla Bodh Gayassa Intiassa. Ihmisille on yhteistä jano päästä pyhille paikoille, ja satojen ja jopa tuhansien vuosien saatossa pyhiinvaellusreiteistä on samalla tullut oikeita kulttuurireittejä, joita reunustavat kiinnostavat historialliset kohteet.

Lepäävä pyhiinvaeltaja kuvattuna keskiaikaiseen käsikirjoitukseen
1400-luvulta. Kuva: Wikimedia Commons CC BY 4.0.


Euroopassa pyhiinvaellusten huippuaikaa todella oli keskiaika, ja 1500-luvulla reformaation ja katolisen kirkon vastareformaation seurauksena pyhimysten haudoille ja muille pyhille paikoille matkustaminen joutui huonoon huutoon. Pyhiinvaellusperinteen uusi elpyminen alkoi 1980-luvulla, kun avautuvaan Eurooppaan alettiin avata maiden välisiä kulttuurireittejä. Yksi keskiajan tärkeimmistä pyhiinvaellusreitistöistä, apostoli Jaakobin oletetulle haudalle Espanjan Santiago de Compostelaan johtava Camiño de Santiago kaivettiin naftaliinista, ja nykyään hautakirkkoon tekee pyhiinvaelluksen yli 300 000 ihmistä vuodessa.

Keskiajan Suomessakin pyhiinvaellukset olivat jonkinlainen juttu, mistä todistavat yli 60 pyhiinvaelluksiin suoraan tai epäsuoraan viittaavaa kirjallista lähdettä sekä keskiaikaisten kirkkojen yksityiskohdat ja säilyneet esineet, kuten muutamat pyhiinvaelluskohteista muistoksi hankitut pyhiinvaellusmerkit. Suomesta tehtiin keskiajalla pyhiinvaelluksia kristikunnan trendikohteisiin, kuten Jerusalemiin, Roomaan, Santiago de Compostelaan ja Maria Magdalenan luolalle Saint Baumeen Ranskaan.

Vielä useammin lähdettiin kuitenkin pohjoismaisiin kohteisiin, kuten Pyhän Olavin haudalle Nidarosiin (nyk. Trondheim), Pyhän Birgitan luostariin Vadstenaan ja esimerkiksi Helga Lösen ihmeitätekevän ristin luokse Tukholmaan. Suomen puolella tärkeitä pyhiinvaelluskohteita olivat Turun tuomiokirkko, jossa säilytettiin muun muassa Pyhän Henrikin ja Autuaan Hemmingin pyhäinjäännöksiä, Henrikin hautakirkko Nousiaisissa ja Hattulan kirkko, jossa säilytettiin Kristuksen ristin kappaletta.

Turun tuomiokirkko oli keskiajalla tärkeä pyhiinvaelluskohde, ja uudet Aurajoen
pyhiinvaellusreitit alkavat kirkolta. Kuva: Ilari Aalto.

Palataan nykypäivään ja Aurajoen varteen: Turkuun ollaan perustamassa ensi vuonna Suomen ensimmäistä pyhiinvaelluskeskusta, ja keskuksen yhteyteen haluttiin avata kaksi uutta reittiä. Reitit kulkevat Aurajoen varressa, ja ne yhdistävät esikristillisiä, rautakautisia pyhiä paikkoja ja keskiaikaisia kirkkoja ja kirkonpaikkoja. Reitti kertoo kristinuskon saapumisesta Aurajokilaaksoon noin tuhat vuotta sitten ja siitä, mitä alueella oli aikaisemmin.

Pähkinämäen kansainvaellusaikainen hautaröykkiö 500-luvulta jaa. on
vaikuttava paikka. Kohde on ollut tärkeä pitkään, koska röykkiöön
on vielä viikinkiajalla (800–1050 jaa.) uhrattu aseita.
Kuva: Ilari Aalto.

Aurajokilaakso tarjoaa hyvät puitteet pyhiinvaelluksille. Alueella risteilee useita historiallisia kulkureittejä, joiden varrella on tasaisin välein kirkkoja, rautakautisia kalmistoja, kuppikiviä ja muita kiinnostavia kohteita. Päätimmekin rakentaa pyhiinvaelluspolut niin, että ne seuraavat mahdollisimman tarkkaan historiallisia reittejä, mutta tarjoavat myös luontoarvoja, kulttuurimaisemaa ja tilaa hengittää. Yksi lähtökohta reiteille on Uppsalan arkkipiispan vuonna 1396 antama anekirje, jossa luetellaan Turusta pyhiinvaellus kuudelle kirkolle, yhteen kirkkoon päivässä. Kirjeessä luetellut kirkot ovat Pyhän Yrjänän hospitaalikirkko, Turun tuomiokirkko, Pyhän Hengen kirkko, Pyhän Olavin dominikaanikirkko, Maarian kirkko ja Pyhän Katariinan kirkko.

Maarian keskiaikaista kivikirkkoa ympäröi tunnelmallinen hautausmaa.
Kuva: Ilari Aalto.

Aivan Turun ylioppilaskylän vieressä on Nummen keskiaikainen kirkonkylä,
jonka kylänraitti on säilyttänyt hienosti historiallisen hahmonsa. Kuva: Ilari Aalto.

Pyhän Pietarin kirkko Liedossa on pidemmän pyhiinvaellusreitin päämäärä.
Kuva: Ilari Aalto.

Päädyimme avaamaan kaksi reittiä, lyhyemmän 8 km mittaisen Helenan polun tuomiokirkolta Pyhän Katariinan kirkon ja Maarian kirkkojen kautta takaisin tuomiokirkolle ja pidemmän 34 km Pietarin polun tuomiokirkolta Liedon kirkolle ja takaisin. Pidempi reitti kulkee muun muassa keskiaikaisia Hämeen Härkätietä ja Varkaantietä pitkin. Kummallakin reitillä kulkee faktasisältöä, mietiskelytekstejä ja keskiaikaan sijoittuva fiktiivinen tarina, ja tarinoiden päähenkilöt ovat antaneet poluille nimensä.

Reitin varrelle mahtuu myös teollisuushistoriaa: Aurajoen Halistenkosken
vesimyllystä on ensimmäinen maininta vuodelta 1352, ja sen jälkeen koskessa on
vuosisadat pidetty myllyjä viljan jauhamiseen ja teollisuuden tarpeisiin.
Taustalla kohoaa Halisten keskiajalle palautuva ryhmäkylä. Kuva: Ilari Aalto.

Pidempi Pietarin polku kulkee Haagan kartanon kautta kohti Liedon
Vanhalinnaa. Kuvassa iloisia pyhiinvaeltajia testivaelluksella. Kuva: Ilari Aalto.

Kaikki pyhiinvaelluskohteet eivät ole suuria ja näyttäviä. Härkätien varrella
lähellä Vanhalinnaa on Kuninkaanlähde, jolla Kustaa Vaasan kerrotaan juottaneen
hevosiaan. Tarinan mukaan lähteellä myös kummittelee neidon haamu kesäöinä.
Kuva: Ilari Aalto.

Reitit sisältöineen löytyvät Nomadi-sovelluksesta, jonka voi ladata puhelimeensa. Nomadin kaikki tekstit voi joko lukea itse tai kuunnella meidän tekijöiden lukemina. Oikeaan pyhiinvaellusreittiin kuuluvat tietenkin myös leimat, ja Turun tuomiokirkon Dom cafésta saakin ilmaisen pyhiinvaelluspassin ja -kartan, johon voi kerätä leimoja reitin pysähdyspisteissä olevista mustista postilaatikoista.

Pyhiinvaelluspassi. Kuva: Ilari Aalto.


Pyhiinvaellusreitin suunnittelu on ollut hetkittäin intensiivistä, mutta meillä on ollut huipputaitava tekijätiimi, ja olen valtavan ylpeä lopputuloksesta. Kevään mittaan on myös ollut kiehtovaa kiertää samoja reittejä ja nähdä, miten nopeasti luonto on muuttunut kohteissa viikon tai parin aikana. Samojen reittien kiertäminen on tuonut elämään myös hyvää rytmiä ja auttanut ainakin vähän pääsemään menneisyyden pyhiinvaeltajien kenkiin.

Suomen kirjoitetun historian voi sanoa alkavan Koroistenniemeltä, 1200-luvulla
rakennetun Suomen ensimmäisen tuomiokirkon paikalta. Taustalla vasemmalla
näkyy Turun nykyinen tuomiokirkko, joka on perustettu vuoden 1300 tienoilla.
Kuva: Ilari Aalto.

Vaikka pyhiinvaellus saattaa kuulostaa vain pienen himouskovaisen porukan sisäpiiritouhulta, niin kyse on jostain ihan muusta. Päinvastoin polku on avoin kaikille, eikä vaeltajalta kysytä, uskooko johonkin jos ylipäätään mihinkään. Muinaisilla poluilla jokainen voi löytää puhuttelevia paikkoja ja ajatuksia. Joskus on hyvä kävellä ajatustensa kanssa monen jalkaparin aiemmin tallomaa uraa. Sitä paitsi omatoiminen lähimatkailu on paljon ajankohtaisempaa kuin osasimme keväällä arvatakaan.

Lisää tietoa Aurajoen pyhiinvaellusreiteistä, kohteista ja palveluista löydät täältä.


torstai 2. heinäkuuta 2020

Jatulintarhojen jäljillä

Suomen rannikolle rakennetut kivilabyrintit eli jatulintarhat ovat aina kiehtoneet minua, eikä ole yhtään sattumaa, että jatulintarha päätyi myös lasten tietokirjamme Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita otsikkoon. Siksi olinkin erityisen otettu, kun dokumenttityöryhmä Vox Turku pyysi minua mukaan jatulintarhoja käsittelevään dokumenttielokuvaan.

Dokumenttiin Saaristo-Suomen jatulintarhat pääset käsiksi klikkaamalla alla olevaa kuvaa:

https://www.youtube.com/watch?v=c689F7FrNFU&t=

Dokumenttia varten pääsin mukaan kahdelle reissulle Turun saaristoon, ensin tiedustelumatkalle kuvauskohteille vapunpäivänä ja kuukautta myöhemmin varsinaiselle kuvausreissulle. Laitan tässä matkoilta vähän tunnelmakuvaa kulissien takaa:

Aivan ensimmäiseksi pitää esitellä dokumenttiin saatu kulkupeli, huikean hieno vuoden 1960 Peugeot 404. Kuvaustiimi oli saanut auton lainaan Åbo Akademin Donner-instituutin kirjastonhoitajalta.

Vuoden 1960 Peugeot 404 ja dokumentin toimittaja Aleksi. Kuva: Ilari Aalto.

Tässä autossa kaikki on mekaanista ja funktionaalista. Kuva: Ilari Aalto.
Käynnistyessään Peugeot töräytti kunnin savupilven, ja sen kyydissä tunsi eri lailla kuin uudemmissa autoissa olevansa matkalla. Auto keräsi huomiota matkalla, ja pysähdyspaikoilla ihmiset tulivat juttelemaan ja ihastelemaan. Vaikka puhe oli jatulintarhoista, auto taisi olla dokumenttielokuvan pääosassa.

Dokumentissa vieraillaan kolmella varsin erilaisella jatulintarhalla. Jatulintarhat ovat siis kivistä koottuja pyöreitä labyrinttejä, joissa ulkokehältä johtaa yksi mutkitteleva reitti keskelle. Vanhimmat jatulintarhakuvat ovat pronssikaudelta Välimeren alueelta, mutta Suomessa jatulintarhoja on alettu rakentaa todennäköisesti historiallisella ajalla. Samaa kuviota on maalattu keskiaikaisten kirkkojen seinille, joten silloin se ainakin on ollut tuttu.

Ensimmäinen kohde on Ruissalossa Kuuvannokassa oleva kalliohakkaus, joka on vuosiluvun perusteella vuodelta 1843.

Ruissalon kalliohakkaus näkyy kuivalla säällä vain haaleana, joten se
on helppo missata. Kuva: Ilari Aalto.
Tiedusteluretkellämme vahvistimme jatulintarhaa vedellä. Kuva: Ilari Aalto.
Liidulla vahvistettuna jatulintarha erottuu selkeästi, ja sen vierestä löytyi
ajoittava vuosilukukin. Kuva: Ilari Aalto.
Ruissalo on tunnettu hienoista tammimetsistään, ja kesäkuun alussa tammien nuoret lehdet olivatkin kauneimmillaan. Dokumenttikuvauksissa oli tiukka aikataulu, mutta pysähdyimme matkan varrella nopeasti ihailemaan vasta kunnostettua Choraeuksen lähdettä, joka on nimetty 1800-luvun taitteessa Turun akatemiassa vaikuttaneen runoilija Mikael Choraeuksen mukaan.

Choraeuksen lähteen kiveys vuodelta 1849 on kunnostettu edustavaksi.
Kuva: Ilari Aalto.
Seuraava kohde oli moderni jatulintarha, jonka turkulainen olutseura on rakentanut vuonna 2010 Turun Luolavuoreen entisen kaatopaikan päälle. Paikalta on hieno näkymä Turun kaupunkiin.

Kameran asettelua Luolavuoren jatulintarhalla. Kuva: Ilari Aalto.
Luolavuoren jälkeen pidimme lounastauon ja suuntasimme dokumentin pääkohteelle, Nauvon Finbyssä sijaitsevalle Hvitsin jatulintarhalle. Nauvoon kuljetaan Turusta Saariston rengastietä Paraisten kautta, ja matkalle mahtuu yksi lossimatka. Matkan varren silloilta ja lossista saatiin dokumenttiin hienoja dronekuvia.

Peugeot 404 kuvaustauolla matkalla Nauvoon. Kuva: Ilari Aalto.


Nauvossa Hvitsin jatulintarha lähellä kirkonkylää, Sellmontien varressa. Ikävä kyllä jatulintarhalla ei ole virallista parkkipaikkaa, joten autoa parkkeeratessa on hyvä kysyä lupa asukkailta tai vähintään jättää puhelinnumeronsa tuulilasiin. Meille paikallinen isäntä onneksi antoi pysäköintiluvan, mutta jatulintarhalle on kuulemma viime aikoina ollut paljon kävijöitä, jotka ovat pysäköineet minne sattuu. Jos kävelykuntoa riittää, kirkolta lähtee jatulintarhalle kävelyreitti, joten auto on paras jättää kirkolle ja suoria loppureitti jalan.

Samalla kalliolla jatulintarhan kanssa on vaikuttava vanha tuulimylly.
Kuva: Ilari Aalto.


Hvitsin jatulintarha Finbyssä on säilynyt hyvin. Vapunpäivän tarkastusretkellä
ilma oli Nauvossa raikkaan sateinen. Kuva: Ilari Aalto.

Finbyn jatulintarha on hieno kohde monesta syystä: toisin kuin useimmat saariston jatulintarhat, se on isossa saaressa eikä luodossa, jolle pääseminen vaatisi veneen. Se on myös suuri ja selkeä. Koska jatulintarha on loivassa kalliorinteessä, sen muoto myös erottuu kauniisti.

Kävin Finbyssä ensimmäisen kerran arkeologian opiskelijoiden kevätretkellä 2012. Sen jälkeen olen palannut paikalle useasti, muun muassa muinaisjäännöskirjan ja arkeologisen alastonkalenterin kuvauksia varten.

Kuvauspäivänä ilta oli autereinen ja lämmin. Jatulintarha näyttää upealta ilmasta käsin, joten siitä otettiin dokumenttiin myös dronekuvaa.

Kuvaussuunnitelmien viilailua Finbyn jatulintarhalla. Kuva: Ilari Aalto.

Kuva: Ilari Aalto.

Ilta-auringon säteet osuivat sopivasti kallioon paljastaen jatulintarhan vierestä kallioon hakattuja nimikirjaimia. Koska minulla nyt sattui olemaan liituja mukana taskussa, dokumentoin hakkaukset liiduttamalla. Tyylin perusteella kirjaimet on tehty todennäköisesti 1800-luvulla. Yksi merkintä vaikutti hyvin rapautuneelta. On mahdoton sanoa, liittyvätkö kirjaimet jatulintarhan tekemiseen, vai ovatko myöhemmät kävijät ikuistaneet vierailunsa kallioon. Aivan jatulintarhan vierestä on louhittu kiveä, ja nimet voivat hyvin olla kivenhakkaajien jäljiltä, heillä ainakin olisi ollut sopivat taltat kirjainten kaivertamiseen.

Ilta-aurinko paljasti jatulintarhalla kallioon hakattuja nimikirjaimia.
Kuva: Ilari Aalto.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, joten kesäyön auringon laskiessa mekin suuntasimme kuvausten jälkeen takaisin Turkuun. Kuvaustiimi palasi vielä seuraavalla viikolla kuvaamaan dokumentin taiteellisen tanssikuvauksen. Perimätiedossa ja taiteessa jatulintarhoihin on toisinaan liitetty labyrintin keskellä oleva nuori neito, ja ruotsinkielisillä alueilla jatulintarhan nimi onkin usein jugfrudans, neidontanssi. Niinpä tanssiva neito sopii labyrinttiin hyvin.

Auringon laskiessa käänsimme nokkamme kohti Turkua. Kuva: Ilari Aalto.
Kiitos matkaseurasta! Jos et pääse käymään jatulintarhoilla paikan päällä, tee edes virtuaalivierailu dokumentin kautta. Dokumentti oli tosiaan nähtävissä täällä.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Saunakulttuuria keskiajan Suomessa

Jyrki Nissi ja Ville Vuolanto julkaisivat vastikään kiinnostavan bloggauksen saunakulttuurista keskiajan Ruotsissa pohjautuen keskiaikaisiin pyhimysten ihmekokoelmiin. Yksi blogissa esitelty tapaus koski kolmivuotiasta Olavia, joka oli juhannuksena 1472 Vermlannissa saunaan polttopuita hakiessaan jäänyt kahden suuren pöllin alle, mutta vironnut Pyhän Birgitan tyttären, Pyhän Katariinan esirukousten ansiosta. Lähde on kiehtova viite siitä, että saunominen on kuulunut visusti juhannuksenviettoon jo 1400-luvulla, ja todennäköisesti jo kauan aikaisemminkin.

Tässä käsiteltyihin saunatietoihin on lisättävä, että saunomisesta on kirjallista ja arkeologista lähdeaineistoa myös Suomen puolelta. Turusta on yksi kirjallinen maininta saunasta vuodelta 1472, siis tismalleen samaan aikaan Olavi-pojan hengenvaarallisen onnettomuuden kanssa. Eräässä tonttilahjoitusasiakirjassa tontin mainitaan sijaitsevan "rannassa, tuomiorovastin tontin ja kivisaunan vieressä" ("weder stranden mellan domprouestens gord oc stenbastuffwen"). Sauna sijaitsi siis aivan tuomiokirkon lähellä keskiaikaisella Pyhän Ruumiin kujalla, ja kyseessä on hyvin voinut olla kirkon omistama julkinen sauna.

Pappeja nauttimassa saunasta ja kenties liikaakin
saunottajien seurasta 1500-luvun taitteessa
laaditussa käsikirjoituksessa Antithesis Christi et Antichristi
(Jena: Ms. El. f. 50b).

Saunat eivät olleet keskiajalla vain suomalainen tai pohjoismaalainen ilmiö, vaan julkisia saunoja oli yleisesti Pohjois-Euroopassa etenkin saksalaisen kulttuuripiirin alueella. Kuvalähteiden perusteella perisuomalaiseen saunakulttuuriin kuuluvat vihdat ja oluen juominen olivat tärkeä osa yleiseurooppalaista saunakulttuuria. Julkiset saunat alkoivat kuitenkin kadota katukuvasta 1500-luvulla, kun reformaatio, uutena sairautena levinnyt kuppa ja uudenlainen suhtautuminen seksuaalimoraaliin tekivät julkisista saunoista aikalaisten silmissä arveluttavia.

Keskiajan julkisia saunoja merkitsi aikalaislähteiden mukaan usein saunan oven päälle ripustettu saunavihta, joka kertoi saunan olevan lämmin. Saunaa ylläpiti saunamestari (ruotsalaisissa lähteissä stupan), ja yleensä naispuoliset kylvettäjät huolehtivat asiakkaiden palvelusta. Peseytymisen lisäksi saunoissa tarjottiin terveyspalveluita, kuten kuppausta, suoneniskentää ja parturointia. Julkisissa saunoissa oli usein miesten ja naisten puoli erikseen, tai sitten saunassa oli saunavuorot erikseen eri sukupuolille. Olaus Magnus mainitsee Pohjoisten kansojen historiassaan (1555), ettei Pohjolan saunoissa kuitenkaan saunottu kevytmielisesti alasti toisen sukupuolen seurassa.


Saunomisen kuvaus Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta
(1555). Huomaa saunavihta, punotut saunahatut ja oikeanpuoleisen miehen
selässä olevat kuppaussarvet.

Saunojen tunnistaminen arkeologisesti on vähintäänkin haastavaa, koska saunalla ei ole mitään selvää yksittäistä tuntomerkkiä. Saunat saattoivat olla melko vaatimattomia hirsirakennuksia, mutta suuret julkiset saunat saattoivat olla isokokoisia kivitaloja. Saunaan kuului oleellisesti yksi tai kaksi kiuasta, mutta aivan samanlaisia kiukaita käytettiin myös asuinrakennuksissa ja riihissä, ja saunoihin liittyvät salaojat ovat olleet käytössä muissakin rakennuksissa. Turun arkeologisissa tutkimuksissa on kuitenkin pyritty tunnistamaan saunoja: arkeologi Liisa Seppänen on tunnistanut mahdollisia saunarakennuksia etenkin historiallisesta Luostarikorttelista.

Olen myös itse ehdottanut, että Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon raunioalueella sijaitsevassa, niin sanotussa suuressa kivitalossa olisi toiminut 1400-luvun alussa julkinen sauna. Tähän on seuraavat perusteet: toisesta kivitalon kahdesta kellarihuoneesta paljastui kaksi holvattua seinäkomeroa, jotka saattavat olla kiuasuunien paikat. Historiallisista lähteistä tiedetään, että julkisissa saunoissa oli usein kaksi kiuasta. Toisekseen kellarin lattiassa on huomattava vedenohjausjärjestelmä, missä kourut ohjasivat veden altaaseen ja puiseen viemäriputkeen, joka johti veden pois rakennuksesta. Tämä viittaa siihen, että tilassa on käsitelty paljon vettä.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon 1400-luvun alussa rakennetusta suuresta
kivitalosta löytyneet holvikomerot saattaisivat olla kiukaan paikat. Komeroista
löytyi kiuaskiviksi sopivia mukulakiviä, mutta komeroita ei ole kaivettu
kokonaan esiin. Vielä ei siis ole varmaa, onko niissä tulipesää. Kuva: Ilari Aalto.
 
Albrecht Dürerin puupiirros "Naisten kylpy" vuodelta 1496 antaa hyvän
kuvan keskiajan julkisesta saunasta. Taustalla näkyy kiuasuuni.
Huomaa saunavihta! Kuva: Wikimedia Commons.

Kellari on onneksi aikanaan siivottu huolimattomasti, ja 1400-luvun alussa kellarin nurkkiin kerrostuneet löydöt antavat kiinnostavan vihjeen tilan käytöstä. Kellarin nurkasta löytyi nimittäin pähkinänkuoria, pari lampaanluuta ja lasisten juoma-astioiden ja puisten kimpiastioiden palasia. Löydöt viittaisivat siihen, että tilassa on juotu juomia ja syöty pähkinöitä ja muuta kevyttä ruokaa. Samalta ajalta rakennuksen pihalta on löytynyt huomattavasti lasiastioiden palasia, pelinoppa ja muun muassa luuhuilun teelmä. Löydöt viittaisivat siihen, että kivitalossa on vietetty aikaa ja juotu viiniä tai olutta. Aikalaiskuvissa saunojat on aina kuvattu oluttuoppi tai muu juoma kädessä.

Dürerin teoksesta Miesten kylpy (1497) käy ilmi sama
kuin naisten kylvystä: saunojilla oli usein päässään
punotut saunahatut, ja juomien nauttiminen kuului
saunomiskokemukseen.

Näillä saunaterveisillä toivotan blogin lukijoille hyvää juhannusta!


Lisälukemistoa:

Ilari Aalto 2016. Kivitalon kuusi vuosisataa. Aboa Vetus & Ars Nova -museon suuren kivitalon rakennusarkeologinen tutkimus.

The vulgar crowds 11.11.2015. 16th century filth: Bathing hats and scented soap

Liisa Seppänen 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto.

Martti Vuorenjuuri 1967. Sauna kautta aikojen. Helsinki: Otava.

Anders Ödman 1982. Bad, badstugor och badare. Göran Dahlbäck (toim.) Helgeandsholmen. 1000 år i Stockholms ström: 107–111. Stockholm: Liberförlag.
  

tiistai 12. toukokuuta 2020

Valtion tiehanke uhkaa yhtä Raision arvokkaimmista muinaisjäännöksistä


Tänään hieman nikotutti, kun silmiini osui päivän paikallislehden otsikko. Rannikkoseudun mukaan valtio on aikeissa hävittää yhden kotipitäjäni Raision arvokkaimmista muinaisjäännöksistä, Tuomalan rautakautisen kalmiston ja kuppikallion, Turun kehätien laajennuksen alta.

Tuomalan kalmisto on puristuksissa kehätien vieressä, mutta on silti
kiehtova muisto Raision varhaisesta historiasta. Kuva: Ilari Aalto.

Mitäs sitten, voisi joku tuumata. Kalliolla sijaitseva kalmisto on jo osittain räjäytetty menemään 1950-luvulla ja se on tutkittu kaivauksin kokonaan, sen tuhoaminen ei siis hävitä tutkimatonta tietoa. Kalmistokallio kuuluu kuitenkin kiinteästi Raisionjokivarren rikkaaseen muinaismaisemaan ja muistuttaa säilyneiltä osin edelleen yli tuhannen vuoden takaisesta kulttuurista, jota nykyrakentaminen ei ole täysin onnistunut hävittämään. On ihastuttavaa, että kun tietää mitä katsoa, kehätietä ajaessaan voi ihailla kalmiston säilynyttä hautaröykkiön pohjakiveystä. Samoin kalmisto tarjoaa kaupunkilaisille helpon kosketuksen muinaisuuteen, koska se sijaitsee aivan keskustan kupeessa.

Rautakautisen hautaröykkiön rekonstruoitu pohakiveys näkyy hyvin kehätielle.
Kuva: Ilari Aalto.

Raisiosta tunnetaan useita rautakautisia kalmistoja, siis hautapaikkoja, joihin vainajat on haudattu polttamalla hauta-antimien kanssa. Tuomala on kuitenkin erityisen merkittävä kolmesta syystä: se on huomattavan rikas, se kertoo uskomusten muuttumisesta esikristillisistä uskomuksista kristinuskoon ja sen yhteydessä on vaikuttava kuppikallio.

Tuomala tutkittiin kokonaan kaivauksin 1970-luvulla, ja kaivauksissa kalmistosta tehtiin yli 11 000 yksittäistä löytöä. Kalmisto on ollut käytössä rautakauden lopulla satoja vuosia, ja sinne on muun muassa haudattu 700-luvulla soturi, joka on poltettu veneessään. Ristiretkiajalla (10501200 jaa.) kalmistoon on tehty ainakin 25 ruumishautausta merkkinä uuden uskon, kristinuskon, vaikutuksesta. Yhteen hautaan oli haudattu puuarkussa nainen, jonka mukaan oli asetettu sirppi ja vuorikristalli- ja lasihelmiupotuksilla koristeltu riipus. Ruumishaudat todistavat ajasta, kun kristinusko teki vasta tuloaan Varsinais-Suomeen.

Kalmistokallion kylkeen on hiottu kymmeniä selkeitä kuppeja, jotka liittyvät rautakauden uskomusmaailmaan ja tässä tapauksessa hyvin todennäköisesti kalmistossa suoritettuihin rituaaleihin. Raisiosta tunnetaan vain kahdeksan kuppikiveä ja kalliota, joten yhdenkin edustavan kuppikallion hävittäminen olisi synti ja häpeä.

Kallion keskustan puoleiset kupit ovat isoja ja selkeitä, mutta kuvan tasainen
valo ei tuo niille oikeutta. Kuppeja on alemmassa kuvassa vahvistettu punaisella
värillä. Kuva: Ilari Aalto.


Kohde on onneksi tallennettu 3D-malliksi laserkeilaamalla, mutta digitaalisesti tallennettu kohde ei ole kuitenkaan sama asia kuin kuppikallio, jonka kuppeja voi koskettaa omilla sormillaan tai röykkiö, jonka kehää voi kävellä ympäri ja hakea suhdettaan sinne tuhat vuotta sitten haudattuihin raisiolaisiin. Totuus on, että kun kalmisto hävitetään maisemasta, se häviää myös ihmisten tietoisuudesta. Ei sillä, että raisiolaiset tuntisivat sitä kovin hyvin tänäkään päivänä, koska kumpareen sivussa ei ikävä kyllä ole infokylttiä. Suuri yleisö tuskin jää kaipaamaan perintöä, jonka olemassaolosta sille ei ole kerrottu.

Raisiossa on toki pitkät perinteet muinaisjäännösten tuhoamisesta valtion tiehankkeissa: Turku-Rauma-moottoritien rakentamisen yhteydessä 1960-luvulla hävitettiin kuulun rikollisen Sika-Kyöstin (1800–1836) kuolinpaikalla ollut muistokirjoitus, ja Huhkonkallion rautakautinen kalmisto löytyi saman tiehankkeen yhteydessä, kun moottoritietä kallioon räjäytettäessä kalliosta lensi rautakautinen miekka. Tämän kohteen yhteyteen on sentään pystytetty viimeisiään vetelevä infokyltti.

Huhkonkallion kalmisto tuhoutui pääosin tietöissä 1960-luvulla, mutta
paikka kuuluu sentään Vaskipolku-nimiseen kulttuurireittiin, ja paikalla
on vielä muistona juuri ja juuri sinnittelevä infokyltti. Kuva: Ilari Aalto.


Yleisen vitsin mukaan Raisio ei oikeasti ole kaupunki, vaan Suomen suurin risteys. Tuomalan kalmisto on tutkittu kokonaan, joten sillä ei ole tieteellistä tutkimusarvoa. Sen sijaan sillä on arvo maisemallisena muistona Raision menneisyydestä. Vaikka kyseessä on valtion eikä Raision kaupungin hanke, kohteen hävittäminen ikävä kyllä pönkittää Raision asemaa risteyksenä, kun toisenlaisessa todellisuudessa kohde voisi olla helposti saavutettava muistomerkki Raision yli tuhatvuotisesta historiasta. Raision iskulause on "Kaikki kiva ei näy ohikulkijalle", mutta ei hätää: sen vähänkin kivan voi räjäyttää tiehensä, jotta Raisiosta on entistäkin kivuttomampaa ajaa ohi.

Päivitys 13.5.: Toisin kuin alun perin kirjoitin, muinaisjäännöstä uhkaa valtion, ei Raision kaupungin, tiehanke, ja alun perin kritiikki kohdistui väärään suuntaan. Nämä tiedot on korjattu blogitekstiin. Kiitän arkeologi Jari Närästä oikaisusta. 

tiistai 5. toukokuuta 2020

Yleisöarkeologia – mitä ja miksi?


Allekirjoittanut kaivamassa ensimmäistä mutta ei viimeistä kertaa arkeologisilla
kaivauksilla, kohteena Laitilan Vainionmäen polttokenttäkalmisto.
Kuva: Terho Aalto.

Ihka ensimmäinen kokemukseni arkeologisesta kaivauksesta oli osallistuminen Laitilan Kodjalan Vainionmäen merovingiaikaisen kalmiston yleisökaivaukseen vuonna 2005. Olin silloin 15-vuotias ja hyvin päämäärätietoinen siitä, että halusin isona arkeologiksi. Yleisökaivaus arkeologien ohjeistuksessa vain vahvisti kokemusta: tätä minä haluan työkseni tehdä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen ollut onnekas päästessäni mukaan vetämään useita mahtavia yleisöarkeologisia hankkeita ja toivottavasti antamaan osallistujille samanlaisia merkityksellisyyden kokemuksia kuin  itse sain 15-vuotiaana Laitilassa. Mutta mitä yleisöarkeologia itse asiassa on?

Tämä ei ole helppo kysymys. Lyhyesti yleisöarkeologia on arkeologian osa-alue, joka tutkii ja kehittää arkeologien ja yleisön välistä kanssakäymistä ja arkeologisen tiedon välittämistä. Toisaalta useat arkeologit (kuten Reuban Grima) ovat muistuttaneet, yleisöarkeologiaa ei pitäisi nähdä vain yhtenä arkeologian haarana, vaan sen pitäisi olla kaikkien arkeologisten toimijoiden työtä ohjaava mielenlaatu. Arkeologia ei koskaan tapahdu yleisöstä ja muusta yhteiskunnasta irrallaan.

Yleisöarkeologia tulee englanninkielisestä käsitteestä public archaeology, joka ei ole aivan mutkaton suomennettava. Käsite syntyi 1970-luvulla tarkoittamaan julkista kulttuuriperinnön hallinnointia, mistä on pitkä matka osallistaviin yleisökaivauksiin. Arkeologi Tim Schadla-Hall (1999) on määritellyt public archaeologyn laveasti "miksi tahansa arkeologiseksi toiminnaksi, joka on vuorovaikutuksessa tai jolla on mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa yleisön kanssa". Koska sanalla "public" ei ole vain yhtä suomenkielistä vastinetta, suomeksi on erotettu toisistaan hallinnollinen julkinen arkeologia ja yleisöä osallistava yleisöarkeologia (Siltainsuu 2012).

Vapaaehtoisia Aboa Vetus & Ars Nova -museon Innostu, seuraa, sitoudu!
-hankkeessa vuonna 2019. Kuva: Jari Nieminen/Aboa Vetus & Ars Nova.

Yleisökaivaukset, joille kuka vain saa osallistua ilman aiempaa kokemusta ovat 2000-luvulla muodostuneet Suomessa jokakesäiseksi ilmiöksi, ja monet liittävätkin yleisöarkeologian juuri kaivauksiin. Yleisöarkeologia voi kuitenkin olla paljon muutakin: työpajoja, muinaisjäännöshoitoa (kuten Pirkanmaalta alkanut Adoptoi monumentti -hanke), koulutuksia, muinaisjäännösretkiä, kartoitushankkeita tai arkeologisten löytöjen pesua ja luettelointia – siis kaikkea, missä arkeologit ja arkeologiasta kiinnostunut yleisö ovat kosketuksissa toisiinsa. Yksinkertaisimmillaan yleisöarkeologia on sitä, että kaivaustutkimusta tekevä arkeologi vastaa ohikulkijoiden kysymyksiin ja parhaimmillaan se on monivuotinen hanke, jossa kymmenet ihmiset pääsevät perehtymään arkeologisiin menetelmiin ja kotiseutunsa historiaan.


Yleisöarkeologian teoriaa


Yleisöarkeologisessa keskustelussa on ehdotettu useita erilaisia malleja, joilla arkeologit ja yleisö kohtaavat. Varhaisimman, laajemmin museologiassa käytyyn keskusteluun perustuvan jaottelun vajavaiseen ("deficit model") ja moninäkökulmaiseen ("multiple perspectives model") malliin teki Nick Merriman vuonna 2004. Ensimmäisessä mallissa näkökulma on, että arkeologit ovat ikään kuin portinvartijoita, joita tarvitaan selittämään arkeologisen kulttuuriperinnön tulkintoja suurelle yleisölle, joka ei kykene itsenäisesti ymmärtämään ja arvostamaan arkeologista tietoa: toisin sanoen tämän näkökulman tavoite on saada suuri yleisö ajattelemaan arkeologien tavoin. Moninäkökulmaisen mallin mukaan taas yleisö ja arkeologit ovat ikään kuin samalla linjalla ja tarkastelevat muinaisuudesta säilynyttä kulttuuriperintöä omista näkökulmistaan, joista kumpikaan ei välttämättä ole "oikea". Vaikka ensimmäinen malli on melko karikatyyrimäinen, se ohjaa isoa osaa arkeologisesta vuorovaikutuksesta yleisön kanssa. Pyrkimys moninäkökulmaisuuteen jää helposti teorian tasolle.

Yleisökaivajia Kruunupyyn Korpholmenin leprahospitaalin kaivauksilla
2012. Kuva: Ilari Aalto.

Sittemmin tutkijat (kuten Matsuda & Okamura 2011 ja Grima 2016) ovat laajentaneet jaottelua ja luoneet nyansseja kategorioiden väliin, mutta edelleen yleisöarkeologian malleissa näkyy samanlainen kaksijakoisuus käytännöllisempiin ja teoreettisempiin malleihin. Käytännön tasolla ei varmaankaan ole mahdollista, että mikään yleisöarkeologinen hanke toimisi vain yhden mallin pohjalta. Yleensä kaikessa kanssakäymisessä on vuorovaikutusta niin, että projektien aikana vapaaehtoiset ja tutkijat keskustelevat yhdessä menneisyydestä ja arkeologian työmenetelmistä ilman, että kyseessä olisi käsikirjoitettu opetustilanne. Näitä jälkimmäisiäkin kuitenkin tarvitaan: arkeologia vaatii paljon erityisosaamista, jota ei saa yhden päivän kaivauskurssilla. Niinpä on täysin luontevaa, että yleisöarkeologiaan kuuluu sekä ylhäältäpäin tulevaa ohjausta, kuten perinteisiä luentoja, ja toisaalta yhdessä luomista, kuten osallistujien toiveiden huomioimista tutkimuskohteen valinnassa.


Mihin yleisöarkeologiaa tarvitaan?

Miksi yleisöarkeologia on sitten noussut niin vahvasti esiin arkeologiassa viime vuosina? Mitä hyötyä siitä on? Päällimmäinen syy yleisöarkeologian voimakkaalle kasvulle on varmasti poliittinen. Julkiset arkeologiset hankkeet ovat aiempaa enemmän tulosvastuullisia myös yhteiskunnallisen merkityksen luomisessa, ja yleisöarkeologiset hankkeet ovat loistava tapa ottaa paikallisyhteisö mukaan ja tuottaa muutakin arvoa kuin pelkkiä tieteellisiä tuloksia. Yleisöarkeologia ei kuitenkaan vain näytä hyvältä paperilla. Vaikka yleisöarkeologisten hankkeiden arvioimisessa ja raportoimisessa on vielä paljon kehittämisen varaa, tulokset näyttävät hyviltä. Osallistujille laaditut kyselytutkimuset viittaavat siihen, että yleisöarkeologisiin hankkeisiin osallistuminen vahvistaa suhdetta tutkimuskohteeseen ja parantaa elämänlaatua. Tämä ei ole niin yllättävää kun ajattelee, että hankkeisiin kuuluu usein kiinnostavaa tekemistä samoista asioista kiinnostuneiden muodostamassa sosiaalisessa yhteisössä. Samat vaikutukset voi varmasti havaita missä vain harraste- tai vapaaehtoisyhteisössä.

Yleisöarkeologia on parhaimmillaan myös kansalaistiedettä, jossa osallistujat eivät saa vain elämyksiä, vaan myös edistävät tieteellistä tutkimusta. Kansalaiset ovat Suomessa iät ajat osallistuneet tieteen tekoon muun muassa rengastamalla lintuja ja keräämällä kivinäytteitä, ja varhaisimmat arkeologiset kokoelmatkin kerättiin 1800-luvulla talonpojilta, jotka olivat löytäneet pelloistaan muinaisia esineitä. Vaikka jotkut arkeologit ovat olleet huolissaan yleisökaivajien vievän ammattimaisten arkeologien työpaikat, onnistuneen yleisöarkeologian lähtökohta ei ole, että vapaaehtoisvoimilla korvataan koulutettujen arkeologien työ. Vapaaehtoisten panos tukee tieteellistä tutkimusta, ja samalla osallistujat oppivat uusia taitoja ja näkökulmia.


Yleisön kanssa voi kaivaa vaativiakin kohteita, kun turvallisuus ja
perehdytys ovat kunnossa. Kuvassa kaivetaan Turun palossa 1827 tuhoutuneen
keskiaikaisen talon kellaria Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Kuva: Ilari Aalto.

Yleisöarkeologia ei ole vain mieleenpainuvien kokemusten tuottamista yleisölle, eikä hyvä yleisöarkeologia synny vain työntämällä vapaaehtoisille kaivausvälineet käteen. Yleisöarkeologiset hankkeet ovat ennen kaikkea oppimisympäristöjä (Siltainsuu 2012), ja niiden suunnittelussa pitää huomioida pedagoginen näkökulma. Toisaalta yleisöarkeologisiin hankkeisiin pätevät täysin samat lainalaisuudet kuin kaikkeen vapaaehtoistyöhön: työn puitteiden täytyy olla mielekkäiksi suunnitellut ja työn tekijät tarvitsevat riittävän perehdytyksen. Jos taas esimerkiksi yleisökaivaus on maksullinen, tilanteen luonne muuttuu hieman: yleisökaivajat eivät ole enää vapaaehtoisia vaan maksavia asiakkaita, jotka odottavat vastinetta rahoilleen. Tällöin palvelun tarjoavat arkeologit ovat asiakaspalvelijoita, joilta odotetaan samoja ominaisuuksia kuin missä vain asiakaspalvelussa: positiivista asennetta, empatiaa, kärsivällisyyttä ja selkeää kommunikointia. Näistä taidoista ei varmasti ole haittaa yhdellekään arkeologille muissakaan oloissa.

Arkeologialla on väliä!

Jos yleisöarkeologiassa ei näe muuta itua, niin on ehkä hyvä muistaa Cornelius Holtorfin (2007) esiin nostama näkökulma: arkeologia on vahvasti julkisen mielipiteen varassa, joten arkeologien on paras tuottaa sisältöjä, jotka perustelevat tieteenalan merkitystä suurelle yleisölle. Yhteiskunnalla ei ole arkeologialle samanlaista välitöntä tarvetta kuin vaikkapa taloustieteelle tai biofysiikalle. Muinaismuistoja suojeleva lainsäädäntö on riippuvaista siitä, miten arvokkaana aineellisen menneisyyden suojelemista pidetään, ja arkeologisten virkojen määrä riippuu siitä, miten tärkeänä ala nähdään museo- ja yliopistopolitiikassa. Koska arkeologista tutkimusta rahoitetaan jossakin määrin veronmaksajien rahoilla, on vain kohtuullista, että arkeologinen tieto on mahdollisimman matalalla kynnyksellä kansalaisten saatavilla.

Arkeologia on siitä poikkeuksellinen pieni tieteenala, että sillä on vankka rooli populaarikulttuurissa. Vaikka ihmisten mielikuvat arkeologiasta perustuisivat Indiana Jones -elokuviin tai Ancient aliens -sarjaan, arkeologia herättää kuitenkin mielikuvia eri tavalla kuin folkloristiikka tai klassinen filologia. On myös erityistä, että suurta yleisöä kiinnostaa ennen kaikkea arkeologinen tutkimusprosessi, eivät niinkään tutkimustulokset. Arkeologien täytyy osata hyödyntää tätä tarttumapintaa ja tehdä arkeologiasta vielä entistä näkyvämpi osa yhteiskuntaa. Arkeologia ei nimittäin ole vain älyllistä uteliaisuutta tyydyttävä tieteenala: se tutkii hyvin perimmäisiä kysymyksiä siitä, mitä on olla ihminen, näyttää meidän paikkamme toisiaan seuraavien, syntyvien ja luhistuvien yhteiskuntien aallokossa ja paljastaa, miten menneisyyden yhteiskunnat ovat selvinneet muuttuvasta ympäristöstä ja katastrofeista, joiden rinnalla nykypäivän haasteet tuntuvat usein pieniltä. Ja onhan se myös parasta, mihin elinpäivänsä voi käyttää.

Tänä vuonna yleisöarkeologiaprojektien toteutuminen on koronan takia epävarmaa, mutta hankkeita voi seurata muun muassa arkeologian harrastajayhdistysten sivuilta ja Facebookin Yhteisöarkeologia Suomessa -sivuilta.



Kirjallisuutta:


Grima, Reuben 2016. But Isn’t All Archaeology “Public” Archaeology? Public Archaeology 15(1): 50–58.

Holtorf, Cornelius 2007. Archaeology Is a Brand! The Meaning of Archaeology in Contemporary Popular Culture. Oxford: Archaeopress.

Matsuda, Akira & Katsuyuki Okamura 2011. Introduction: New Perspectives in GlobalPublic Archaeology. Okamura, K. & Matsuda, A. (toim.)  New Perspectives in Global Public Archaeology: 1–18. New York, Dordrecht, Heidelberg & London: Springer.

Merriman, Nick 2004. Involving the public in Museum Archaeology. Merriman, Nick (toim.) Public Archaeology: 85–107. London & New York: Routledge.

Moilanen, Ulla; Janna Jokela, Jenni Siltainsuu, Ilari Aalto, Andreas Koivisto, Sami Viljanmaa & Jari Näränen 2019. Yleisökaivauksen suunnittelun ja toteutuksen hyvät käytännöt. Muinaistutkija 3/2019: 2–17.

Richardson, Lorna-Jane & Jaime Almansa-Sánchez 2015. Do you even know what public archaeology is? Trends, theory, practice, ethics. World Archaeology 47:2: 194–211.

Schadla-Hall, Tim 1999. Editorial: Public Archaeology. European Journal of Archaeology 2/1999: 147–158.

Siltainsuu, Jenni 2012. Arkeologiakeskeisyydestä kohti yleisökeskeisyyttä. Muinaistutkija 3/2012: 29–35.

Svanberg, Fredrik & Wahlgren, Katty H. 2007. Publik arkeologi.  Lund: Nordic Academic Press.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Arkeologista vappulukemistoa

Mitä olisi vappu ilman opiskelijalehtiä? Niinpä sekä Turun yliopiston arkeologian ainejärjestö Vare ry:n että Helsingin yliopiston ainejärjestö Fibula ry:n lehdet ovat juuri ilmestyneet sulostuttamaan lukijoiden elämää opiskelijahuumorilla ja asiapitoisilla jutuilla. Lehdistä löytyy muun muassa artikkelit melko kummallisesta "kunnian kätenä" tunnetusta esineestä,  arvostelu kahdesta historiateemaisesta strategiapelistä ja hankekuvaus Helsingin yliopiston eläinten ja mesoliittisten metsästäjäkeräilijöiden suhdetta kartoittavasta huippututkimuksesta nautittavaksi siman ja munkin kyljessä. Mikä parasta, kiitos sähköisen alustan ei ole pelkoa, että munkkisokeria päätyisi sivujen väliin.

Pääset käsiksi lehtien sisältöihin alla olevia kansikuvia klikkaamalla. Niiden myötä toivotan kaikille hauskaa vappua!


https://issuu.com/fiba-lehti/docs/fiba_2020_kev_t_finalfinal

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Kuulumisia kirkonvintiltä

Kerroin jo aikaisemmin aloittaneeni väitöstutkimuksen keskiaikaisista kirkonrakentajista, ja saimme juuri tutkimusryhmämme kanssa päätökseen ensimmäisen kahden viikon tutkimusjaksomme Länsi-Uudellamaalla Pohjan ja Karjaan kirkoissa. Korona-toimenpiteet alkoivat tutkimustemme aikana, ja äkkiä suojapuvuissa kivikirkon vintillä oleilu alkoi vaikuttaa järkevältä karanteenilta. Tässä mallia ajankohtaisesta pukeutumisesta (kun tutkimus nyt käsitteli muutenkin wanhoja aikoja, kuva on otettu 1950-luvun Belfoca-merkkisellä kameralla):

Kuva: Elina Helkala.

Suojapukuja todella tarvitaan, koska kirkonvintit ovat aika hurjia paikkoja: viiden-, kuudensadan vuoden aikana vinteille on kertynyt melkoiset määrät pölyä, lintujen ulosteita ja muumioituneita naakkoja. Etenkin Pohjan kirkossa edesmenneitä naakkoja tuntui olevan kaikkialla. Pahimmillaan vinteille on viritelty viime vuosikymmeninä myös lasivillaa ja asbestia.

Pohjan kirkko ulkoa. Kirkko on rakennettu 1470-luvulla. Kuva: Ilari Aalto.

Pohjan kirkon vinttiä sisältä. Kattotuolit ovat alkuperäiset. Kuva: Ilari Aalto.


Kirkonvintti ei ole maailman siistein paikka. Räystäslautojen päällä on
pölyä, tiilijätettä ja naakan muumio. Oman mausteensa tuovat kattolaudoista
törröttävät paanujen naulat. Kuva: Ilari Aalto.

Tutkimistamme vinteistä Karjaan vintti oli siistimpi ja avarampi:

Tutkimusryhmä saapuu Karjaan 1460-luvulla rakennetulle kirkolle.
Kirkko on todella kauniisti säilyneessä ympäristössä. Kuva: Ilari Aalto.


Karjaan kirkon kattorakenteita 1460-luvulta. Kulkusilta on moderni.
Kuva: Ilari Aalto.

Kummankin kirkon vintille noustaan kapeita, keskiaikaisia kierreportaita pitkin. Nämä ovat Karjaalta:
Karjaan kirkon kierreportaiden yläpää. Kuva: Ilari Aalto.


Kaiken pölyn ja roskan alla aika tuntuu pysähtyneen: kattoa kannattivissa selkäpuissa on edelleen paikallaan keskiaikaisia puolapuita, joita pitkin kirkonrakentajat ovat kiivenneet yli viisisataa vuotta sitten. Hirsissä näkyy kirveen työstöjälkiä, ja tarkkaan katsoessa kirkosta voi tunnistaa saman tekijän jälkiä. Hirsiin on lyöty numerointeja merkitsemään kokoamisjärjestystä, ja rakenteisiin on piirretty yksittäisiä puumerkkejä.

Alla olevassa kuvassa näkyy pentagrammi, joka on peräisin vanhemman rakennuksen kierrätetystä seinähirrestä. Nyt tutkimiemme kirkkojen katot on pystytetty 1460- ja 1470-luvuilla, mutta niihin on käytetty mahdollisesti paljon vanhempien hirsirakennusten osia. Näitä tutkimalla päästään siis ajassa taaksepäin vieläkin kauemmas, mahdollisesti 1400-luvun alkuun tai jopa 1300-luvulle.

Pentagrammikaiverrus kierrätetyssä rakenneosassa Karjaan kirkossa.
Kuva: Ilari Aalto.

Kahden viikon aikana dokumentoimme Pohjan ja Karjaan kirkkojen joka ikisen kattorakenteen omana yksikkönään, ja jälkitöissä tästä aineistosta muodostuu selkeä kuva siitä, miten ja missä järjestyksessä kattotuolit on koottu ja pystytetty ja mitä muutoksia niihin on myöhemmin tehty. Tämä vaati välillä akrobaattistakin liikkumista kattotuolien välissä, kun rakenteet piirrettiin käsin ja havainnot kirjattiin ylös. Oma työnkuvani oli pitkälti rakenteiden digitaalinen mittaaminen takymetri-mittalaitteella.

Kaksi viikkoa arkkitehtien seurassa oli minulle myös hyvää intensiivikoulutusta rakenneosien nimistä ja käyttötarkoituksista. Viimeistään nyt tiedän, mitä ovat jalasparru, kitapuu, selkäpuu, konttipuu, käpälä ja pönkkä.

Lopuksi laitan vielä vähän tunnelmakuvia työskentelystä kirkonvintillä.


Työnjakoa Pohjan kirkon vintillä. Kuva: Ilari Aalto.

Rakenteiden dokumentoimista Pohjan kirkossa. Kuva: Ilari Aalto.

Kierrätettyjen hirsirakenteiden tarkastelua Karjaan kirkossa. Kuva: Ilari Aalto.

Jatkoa seuraa! Tutkimuksiamme voi seurata myös hankkeen Facebook-sivuilla.