keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Turun paloa päivänvaloon

Turun vuoden 1827 palo on ollut vahvasti läsnä Aboa Vetus & Ars Nova -museon tämän vuoden kaivauksella. Tulipalo tuhosi koko tontin rakennuskannan: piharakennukset paloivat kivijalkaan asti ja kivitalojen turvekatot, salit ja varastohuoneet katosivat savuna ilmaan 4. syyskuuta 1827. Jäljelle jäi savuavia raunioita, jotka purettiin ja peitettiin maalla paloa seuranneina vuosina.

Palokerrosta kujan päällä vuonna 2018. Kuva: Ilari Aalto.

Palokerrosta (vasemmalla) kujan päällä vuonna 2019. Kuva: Ilari Aalto.

Talojen rauniot ovat konkreettinen todiste Pohjoismaiden suurimmasta kaupunkipalosta, mutta vielä käsinkosketeltavammin palosta on jäänyt jäljelle palokerros. Tutkimiemme kivitalojen välillä kulkee kuja, jonka molemmilla sivuilla oli säilynyt kerros hiiltä, tuhkaa ja palon aikana kiveykselle varisseita asioita. Kadun pinnalle varissut tuhka on säilynyt paikoillaan 192 vuotta.

Vuonna 2018 palokerroksesta löytyi suuri määrä palossa tuhoutuneiden
ikkunoiden sirpaleita. Kuva: Ilari Aalto.

Viime vuoden kaivauksilta teimme levintäkartan palokerroksen löydöistä. Yli kolme kiloa ikkunan kappaleita keskittyi kahden metrin matkalle raunion seinän juureen, ja tästä voi melko tarkasti päätellä, missä kohti ikkuna on sijainnut ennen paloa. Tieto on kiinnostava, koska talosta vuonna 1826 laadittu palovakuutus ei mainitse ikkunoita.

Levintäkartta ikkunalasista ja muista löydöistä vuonna 2018 kaivetusta
palokerroksesta. Kartta: Elina Mattila.

Tiedämme kirjallisista lähteistä, että tutkimamme kivitalon kyljessä on ollut puinen liiterirakennus, joka on kaiken muun rakennuskannan tavoin tuhoutunut Turun palossa. Tarkoituksemme on tulevina viikkoina kaivaa liiterin jäänteet esiin ja selvittää, mitä siitä on jäljellä.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Partamiehenkannu

Suurin osa Aboa Vetus & Ars Novan tämän kesän kaivauslöydöistä on peräisin 1700- ja 1800-luvuilta. Syy on selvä: tutkimusalueella on kaksi kivitaloa, jotka on purettu Turun palon 1827 jälkeen, ja täyttömaan mukana kellareihin on kulkeutunut silloin melko nuorta tavaraa.

Partamiehenkannujen palasia Aboa Vetus & Ars Novan kaivaukselta.
Kuva: Ilari Aalto.


Poikkeuksiakin on. Vapaaehtoiset kaivajamme löysivät yhtenä päivänä lähes samaan aikaan kolme palaa astioista, joiten tyypistä ei voi erehtyä. Palaset ovat peräisin 1500-luvun puolivälissä valmistetuista partamiehenkannuista eli Bellarmineista. Astian nimi tulee sen kaulaan kuvatusta parrakkaan miehen naamasta, joka kävisi mallikkaasti tämän päivän hipsteristä. Partamies esittää ilmeisesti keskiaikaisten myyttien villimiestä, metsänhenkeä, joka komeilee myös Lappeenrannan vaakunassa.

Mary Rosen hylystä löytynyt kölniläinen partamiehenkannu
(n. 1540). Kuva: Victoria & Albert Museum.

Kivisaviset partamiehenkannut ovat mukavia löytöjä, koska niiden muoto muuttui historian aikana nopeasti ja palaset on siis helppo ajoittaa. Varhaisimmat tyypit tehtiin vuoden 1500 tienoilla, ja 1500-luvun kuluessa tyypillisen näköisiä partamiehenkannuja valmistettiin Saksassa Reinin alueella. Kannujen valmistus jatkui 1700-luvulle asti. Myöhemmät kannut tunnistaa muun muassa siitä, että 1500-luvun kannujen hymyilevä partamies muuttui 1600-luvulla irvisteleväksi hirviöksi.

1600-luvun partamiehenkannu.
Kuva: Steve Caffery/Wikimedia Commons.


Nimitys Bellarmine tulee muuten italialaisesta jesuiitasta, Pyhästä Roberto Bellarminosta (1542–1621), joka oli paitsi parrakas, myös vastusti viinan kiroja. Niinpä englantilaiset ja hollantilaiset protestantit pitivät Bellarminea sopivana lempinimenä olutkannulle.

Museon kaivauksilla löytyneet palat ovat peräisin kahdesta eri kannusta. Toinen, Kölnissä valmistettu, on massaltaan harmaa ja koristeltu erittäin hienoilla tammenlehvä- ja -terhokoristeilla. Koristelu ajoittaa kannun noin vuosiin 1525–1550.

Toisen kaivauksilla löytyneen kannun kappaleet ovat todennäköisesti peräisin
tällaisesta, Kölnissä 1500-luvun puolivälissä tehdystä kannusta.
Kuva: Rijksmuseum/Wikimedia Commons.

Toinen kannu on paksumpaa, keltaiseksi lasitettua kivisavea, ja koristeina on käytetty yksinkertaisempia lehtiä ja ruusua. Massa ja lasite muistuttavat Frechenissä valmistettuja astioita, mutta koristelu on hyvin samanlaista kuin eräässä Kölnissä valmistetussa astiassa. Tämäkin kannu on luultavimmin valmistettu 1500-luvun puolivälissä jossakin Reininmaan alueella.

Kaivaukset jatkuvat, ja toivottavasti löydämme vielä kannun kaulaosan partoineen kaikkineen.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Tiiliä ja tarkentuvia ajoituksia

Aboa Vetus & Ars Nova -museon kesän kaivauksen yksi tarkoitus on ollut tarkentaa, milloin tutkimamme kivitalo on rakennettu. Viime kesänä selvisi jo, että kellarin vanhimmat osat ovat keskiajalta, mutta vasta eilen saimme tarkempaa tietoa ajoituksesta.

Saimme vapaaehtoistemme voimin tiistaina kaivettua tutkimamme kellarin itänurkan tyhjäksi purkujätteestä, ja sen alta paljastui hyvässä kunnossa säilynyt tiiliseinä.

Kellarin nurkka ennen kaivamista esiin. Kuva: Ilari Aalto.
 
Kellarin nurkka esiin kaivettuna. Vasemmalla on seinäkomero, jossa on
valeampiaispesä. Oikealla on umpeenmuurattu ikkuna. Kuva: Ilari Aalto.

Yllä olevasta kuvasta näkyy, että oikealla kellarin seinä on kokonaan harmaakiveä, mutta vasemmalla materiaali vaihtuu tiileksi. Kellaria on siis joskus laajennettu tiilimuuratulla osalla, ja koska tiilet on ladottu munkkilimityksellä, se on tapahtunut joskus keskiajalla.

Tämä oli sinänsä jo vanha uutinen, koska huomasimme laajennuksen jo viime kesänä. Nyt saimme kuitenkin mahdollisuuden tarkentaa ajoitusta onnekkaan löydön avulla. Kellarin nurkassa oli kappale hajonnutta tynnyriholvia. Kun poistimme sen, löysimme yhdestä sen tiilestä tiilentekijän merkin, vinoristin.
 
Vinoristi, tiilentekijän merkki. Kuva: Ilari Aalto.

Vinoristi on niin yksinkertainen merkki, että se ei välttämättä ollut vain yhden tiilimestarin käytössä. Samalla merkillä varustettuja tiiliä on kuitenkin Turun tuomiokirkon 1400-luvun jälkipuolella muuratuissa osissa, Kuusiston piispanlinnassa ja erään toisen Aboa Vetus & Ars Novan kivitalon raunion 1400-luvun loppuun ajoittuvassa kattoholvissa.

Jos leikitellään ajatuksella että kyseessä olisi sama tekijä, merkki ajoittaisi tiiliholvin ja siis koko kellarin tiililaajennuksen 1400-luvun jälkipuolelle. Tämä taas tarkoittaa, että kellarin vanhempi, harmaakivinen osa on vieläkin vanhempi, ehkä 1400-luvun alusta. Siihen saadaan varmuus vain kaivamalla ajoitusnäyte seinän alla olevasta hirsiarinasta.

Joka tapauksessa tiilentekijän merkki oli mukava löytö, ja viittaa vahvasti 1400-luvulle. Olemme jo kaksi kesää syynänneet kaikki tiilet tarkkaan merkkien varalta, mutta nyt sellainen tuli vihdoinkin vastaan.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Lautasliinarengas

Aina toisinaan kaivauksilla tulee vastaan löytö, josta ei heti osaa sanoa, mikä se on. Viime viikolla Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilta löytyi 1800-luvun puutarhamaasta vihreä lasirinkula, joka näytti ensivilkaisulla erehdyttävästi pullon suulta, mutta lähemmällä tarkastelulla esineessä ei ole minkäänlaista saumaa tai murtumapintaa.

Salaperäinen lasirinkula. Kuva: Ilari Aalto.

Tutkijamme Elina keksi, että kyseessä voisi olla lautasliinarengas. Pienen tutkimisen jälkeen näin todella on. 1800-luvun taitteessa keksityistä lautasliinarenkaista tuli 1800-luvun hitti, ja niitä tehtiin eri materiaaleista, vaikka metalli oli ehdottomasti yleisin. Ajoituksen perusteella tämä rengas on hyvinkin voinut olla tonttia asuttaneen Rettigin tupakkatehtailijasuvun käytössä.

Suomalaisista museokokoelmista vastaan tulleet lasiset lautasliinarenkaat ovat kaikki kirkasta lasia (1) ja (2), mutta tämä on vihreää. Jos joku tietää missä ja milloin tällaisia vihreitä renkaita on valmistettu, otamme tiedon mielellämme vastaan.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Umpeenmuuratun oven arvoitus

Löysimme jo viime vuonna Aboa Vetus & Ars Nova -museon arkeologisilla kaivauksilla keskiaikaisen kivitalon kellarista umpeenmuuratun oven. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Kun talo on ollut käytössä vuosisatoja, sille tehdään luonnollisesti isojakin remontteja ja rakenteellisia muutoksia. Toisaalta suljetut kulkutiet antavat kiinnostavia vihjeitä siitä, että rakennuksen käyttötarkoitukset ovat muuttuneet.

Umpeenmuurattu oviaukko (vasemmalla) vuoden 2018 kaivauskartassa.
Kuva: Ilari Aalto.

Kivitalo on rakennettu ehkä 1400-luvulla, ja kaikesta päätellen kellarista kadulle johtanut portaikko on myös keskiajalta, joskaan ei kivitalon vanhimmasta vaiheesta. Portaikon ylin porras on kuitenkin noin metrin alempana kuin umpeenmuuratun oven toisella puolella oleva 1700-luvun katupinta. Ovi on ilmeisesti muurattu umpeen kun kadun pintaa on nostettu, jolloin ovi olisi muutenkin jäänyt osittain maan alle.

Oven umpeenmuuraamisen jälkeen vanhasta portaikosta on tullut erittäin pimeä nurkkaus, ja varmaankin valaistuksen parantamiseksi se on kalkittu kokonaan valkoiseksi. Missään muualla kellarissa ei näy jälkiä laastirappauksesta.

Kun kaivaus on syventynyt, vanha oviaukko on alkanut vaikuttaa ainoalta järkevältä kohdalta kulkea kolmen metrin syvyiseen kellariin. Niinpä päätimme avata oven uudestaan vuosisatojen jälkeen. Koska arkeologia on tuhoavaa tiedettä, ainoa tapa päästä käsiksi umpeenmuuratun oven historiaan oli muutenkin purkaa se.

Umpeenmuurattu oviaukko ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.

Umpeenmuurattu oviaukko puoliksi purettuna. Takana erottuu 1700-luvun
kujan kiveys ja kivien alla oleva pohjustushiekka. Kuva: Ilari Aalto.

Näkymä kadulta ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.
Näkymä kadulta purkamisen jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

Ennen purkamista. Kuva: Ilari Aalto.

Ja jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

3D-malli umpeenmuurauksesta kahden tiilikerran poistamisen jälkeen. Kuva: Ilari Aalto.

Purimme muurauksesta noin puolet, mikä riittää työmaaportaikon rakentamiseen kellariin. Digikuvasimme jokaisen tiilikerroksen ja teimme niistä 3D-mallit, joiden pohjalta piirrämme lopulta kaivauskartat. Näin puretun oven rakenne tallentuu kirjalliseen ja kuvalliseen muotoon. Oven purkaminen kannatti, koska siitä selvisi useita kiinnostavia tietoja:

1) Oven tiilimateriaali on kierrätettyä. Tiilet olivat hiiltyneitä, huonokuntoisia ja paikoin jopa kuumuudessa sulaneita. Ne olivat ilmiselvästi olleet tulipalossa ennen päätymistään oviaukon tukkeeksi.

2) Tiilet ovat keskiaikaisia. Pelkkien muuritiilten lisäksi joukossa oli kaksi goottilaista muototiiltä, joista toinen on peräisin holvin ruoteesta. Samanlaisia tiiliä on löytynyt muualtakin tutkimusalueelta, joten on hyvin mahdollista että ne ovat peräisin samasta talosta. Siinä on siis keskiajalla ollut hulppeat goottilaiset holvit.

Keskiaikainen goottilaisen holvin ruodetiili (keskellä) löytyi muurattuna
suljetun oviaukon keskelle. Kuva: Ilari Aalto.

3) Umpeenmuuraus ei noudata mitään tiililimitysjärjestelmää, vaan tiilet on ladottu vähän miten sattuu. Tämä ei vaikuta ammattimuurarin työltä.

4) Oven pielet ovat erittäin pahasti vinossa, mutta tiilimuuraus oli lähes suora. Se on tehty siis vaiheessa, jossa kivitalon on jo kallistunut uhkaavasti Aurajokea kohti.

Hieman mysteeriksi jäi vielä, milloin ovi on tarkalleen muurattu umpeen. Se on tapahtunut joskus keskiajan ja 1700-luvulla tapahtuneen kujan kiveämisen välillä, ja huonokuntoisista tiilistä päätellen kenties jonkin tulipalon jälkeen. Yksi vaihtoehto olisi 1720-luku, jolloin kivitalo joutui muutenkin voimakkaan uudistamisen kohteeksi.

Piispa Herman Witte valitti 1723 talon olevan uhkaavasti kallellaan ja tontin omistaja Jost Schultz lupasi tehdä asialle jotakin. En tiedä ryhtyikö Schultz kuitenkaan vielä itse toimeen, sillä tontin vaihtaessa omistajaa vuonna 1726 sen rakennuskanta mainitaan raunioituneeksi. Joka tapauksessa näyttää siltä, että 1700-luvulla kivitalon ylemmät kerrokset purettiin kokonaan ja tilalle rakennettiin uudet. Oviaukon sulkeminen samassa yhteydessä tuntuu luontevalta. Totuus selvinnee kuitenkin, jos muuraus saadaan tulevaisuudessa purettua kokonaan.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Muinaisuutta Keetterinmäellä

Keetterinmäki näkyy kuvassa suoraan edessä. Kuva: Ilari Aalto.

Turun ja Kaarinan rajalla Aurajokilaaksossa sijaitsee Keetterinmäki, joka ei välttämättä kiinnitä suuremmin ohikulkijan huomiota. Ehkä kannattaisi, koska mäki ympäristöineen pitää sisällään runsaasti historiaa. Mittarin hieman laskettua päivän pahimmista hellelukemista päätin tehdä sinne pyöräretken ja koska jaettu ilo on paras ilo, kirjoitan siitä tänne.

Keetterinmäki sijaitsee aivan Ravattulan Ristimäen lähellä, Turun
ohikulkutien pohjoispuolella. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäki (tai Kietterinmäki, kuten kohde on maastokartassa) sijaitsee Turun ohikulkutien varressa, vain puolen kilometrin päässä Ravattulan Ristimäen kirkonpaikalta. Paikalla vierailun voi hyvin yhdistää käyntiin Ravattulan alueen muilla muinaisjäännöksillä, ja Ristimäeltä Keetterinmäelle pääsee kätevästi ohikulkutien ylittävää siltaa pitkin. Mäki on ilmeisesti saanut nimensä sen juurella 1800-luvulla asuneesta Michel Tjäderistä, jonka nimen paikalliset väänsivät turkulaiseen suuhun sopivaan muotoon Kietteriksi.

Keetterinmäellä sijaitsee useampia pronssi- ja rautakautisia muinaisjäännöksiä. Aivan mäen laella on kaksi pronssikautista hautaröykkiötä eli hiidenkiuasta. Niistä läntisempi on pahasti hajotettu ja kasvaa nuorta kuusikkoa, mutta läntinen ja parempikuntoinen röykkiö hahmottuu paljon selvemmin. Turun yliopiston arkeologit tutkivat sen vuonna 1979, ja röykkiö on rekonstruoitu kaivauksen jälkeen.

Keetterinmäen läntinen, paremmin säilynyt röykkiö. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäen kalliosta silmään osui luonnon omaa taidetta. Kuva: Ilari Aalto.

Keetterinmäen läntinen röykkiö ei ole Suomen näyttävin hiidenkiuas eikä paikalta aukea puuston takia sellaista näkymää kuin pronssikaudella, jolloin röykkiö on rakennettu näkyvälle paikalle merenlahden vieressä kohonneelle mäelle. Röykkiö on kuitenkin sympaattinen jäännös ehkä 3000 vuoden takaa. Kaivausten perusteella röykkiöön on haudattu kolmen vainajan poltetut luut.

Hiidenkiukaiden menneestä loistosta on vaikea saada käsitystä, koska niiden kivet on tehokkaasti kierrätetty. Röykkiöistä vietyjä kiviä ei tarvitse etsiä kaukaa, koska aivan niiden vieressä kulkee kivistä tehty vanhan aidan pohja. Aita on merkannut Haagan kartanon ja Ravattulan kylän rajaa.

Aidan tolppien perustuksia, joihin
röykkiöiden kiviä on kierrätetty.
Kuva: Ilari Aalto.

Laskeuduin Keetterinmäeltä vanhaa kulku-uraa, josta löytyi vuonna 2014 metallinilmaisimella viikinkiaikainen hopearaha-aarre. Aarre on erikoinen: 26 hopearahaa oli levinnyt 7 metrin matkalle metsätien varteen. Nuorimmat kolikot on lyöty vuoden 1036 jälkeen, joten rahat ovat päätyneet maahan varmaankin joskus 1000-luvulla. Minun korvaani kuulostaa siltä, että rahat olisivat pudonneet maahan kiireessä. On kutkuttavaa kuvitella, mitä paikalla olisi voinut tapahtua tuhat vuotta sitten. Joka tapauksessa löytö viittaa siihen, että sama kulku-ura on ollut käytössä jo rautakaudella.

Polku, jonka varresta löytyi 26 viikinkiaikaista hopearahaa vuonna 2014.
Kuva: Ilari Aalto.
Päästyäni takaisin pellon reunaan seurasin sitä Keetterinmäen eteläkärkeen (Suutela), missä on toinen keskittymä muinaisjäännöksiä. Pienellä alueella on kuppikivi, kuppikallio ja rautakautinen röykkiö. En ollut päivän ainoa muinaisjäännösretkeilijä paikalla, vaan törmäsin siellä ilokseni samalla asialla olevaan pyöräilijäjoukkoon.

Suutelan kuppikallio on aivan pellon vieressä. Kuva: Ilari Aalto.
Kuppikallio löytyi helposti pellon vierestä, ja ilta-auringossa kupit näkyivät erittäin hyvin. Ne oli hiottu siististi kahteen riviin, mikä oli tapana Varsinais-Suomessa. Miksi, sitä ei kukaan tiedä.

Kuppikivi kielomeren keskellä. Kuva: Ilari Aalto.
Kuppikivikin löytyi melko helposti niemekkeen toiselta puolelta. Kiven tasainen, pöytämäinen pinta erottui kauas, vaikka itse kupit eivät näkyneet yhtä hyvin kuin kuppikalliossa.

Suutelan hautaröykkiö. Kuva: Ilari Aalto.
Hieman kuppikiven yläpuolella oli melko pusikoitunut hautaröykkiö, jonka isohkot kivet erottuivat kuitenkin hyvin. Tämä röykkiö on siis rautakautinen, eli satoja vuosia nuorempi kuin mäen laella olevat röykkiöt. Sitä ei ole arkeologisesti kaivettu.

Lopuksi vielä kuva kauniista mäkitervakoista (Viscaria vulgaris), joita Keetterinmäen juuressa kasvoi runsaasti. Mäkitervakko on arkeologinen indikaattorikasvi, jota kasvaa usein rautakautisen asutuksen alueella.

Mäkitervakkoa Keetterinmäen juurella. Kuva: Ilari Aalto.



perjantai 10. toukokuuta 2019

Kaivaukset alkoivat

Kerroin juuri Aboa Vetus & Ars Nova -museon vuoden 2018 kaivausten tuloksista, ja nyt minulla on ilo ilmoittaa, että kesän 2019 kaivaukset ovat juuri startanneet. Kaivaukset alkoivat sillä, että viime syksynä soralla peitetty kivitalon kellari kaivettiin uudestaan esiin.

Soralla täytettyä kellaria tyhjennetään. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Tämän kesän aikana on tarkoitus kaivaa kokonaan esiin yksi keskiaikaisen Forsteenin kivitalon kolmesta kellarista. Samalla paljastamme enemmän talojen ympärillä olevaa 1700-luvun pihamaata ja tutkimme, mitä talon puuliiteristä on jäljellä.

Iloisena yllätyksenä kaivauksen ensimmäisenä löytönä tuli jo pintamaata lapioidessa kuningatar Kristiinan 1/4 äyrin kolikko vuodelta 1636. Niin vanhoja löytöjä on odotettavissa lähinnä parin metrin syvyydestä, mutta alueen läpi tehty kaivinkonekaivanto on sekoittanut vanhempia kerroksia.

Kristiinan 1/4-äyrin kolikko osui lapioon
kaivausten ensimmäisenä löytönä.
Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Yle ehti tehdä kaivausten alkamisesta jutun, jonka voit lukea täältä.

Kaivauksella Aboa Vetus & Ars Novan sisäpihalla voi käydä jututtamassa meitä arkeologeja koko kesän ajan aina kun olemme paikalla. Nähdään siellä!

torstai 9. toukokuuta 2019

Puutarhamaata ja raunioita Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla

Kenttätöitä tekevän arkeologin elämä on syklistä. Kaivaukset tehdään kesäaikaan, ja syksy ja talvi pyhitetään kaivausten jälkitöille ja raportoinnille. Niin tänäkin vuonna Aboa Vetus & Ars Nova -museon vuoden 2018 kaivausten raportti ehti valmistua parahiksi ennen tämän kesän kaivausten alkamista. Viime vuoden raportin voi lukea täältä.

Kerroin kaivauksista viimeksi kesän puolivälin kaivauspäivityksessä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja tulokset ovat täsmentyneet, joten summaan tässä lyhyesti viime kesän tutkimusten antia.

Ortokuva vuoden 2018 kaivausalueesta. Keskellä on Forsteenin kivitalon kellari,
sen yläpuolella tontin pihalle johtanut kuja ja oikealla puolella Luostarin jokikatu,
yksi Turun historiallisista pääkaduista. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Mitä vuonna 2018 sitten selvisi? Kesän kaivausten tarkoitus oli tutkia kolmea asiaa: 1) miten museon pihamaalla sijainnut 1800-luvun puutarha näkyy arkeologisesti, 2) mitä jälkiä Turun palo 1827 on jättäny maan alle ja 3) milloin paikalla sijainnut Forsteenin kivitalo on rakennettu, ja mitä eri rakennusvaiheita talossa on. Samalla kaivausten tarkoitus oli syventää yhteistyötä arkeologien ja yleisön välillä. Koko kaivauksen ajan meitä auttoi tutkimuksessa 15 hengen vapaaehtoisjoukko, ja kahden viikon ajan heinäkuussa kaivauksella järjestettiin arkeologisia museokursseja kiinnostuneille.

Kesällä 2018 heinäkuun helteet hidastivat vakavasti työntekoa, mutta kaivauksella saatiin kuitenkin niitä tuloksia joita lähdettiin hakemaan.

Ensinnäkin Rettigien puutarhasta oli säilynyt maan alla yllättävän paljon jälkiä. Kaivauksilla löydettiin jälkiä kahdesta puutarhapolusta ja yksi maatunut puuistutuksen juurakko. Jostakin syystä puutarhakujan perustukseen oli käytetty kivien ja tiilien lisäksi viinipulloja.


1800-luvun puutarhakuja ja puuistutus (vasemmalla). Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Kaivauksissa löytyneet puutarhakujat merkittynä punaisella vuoden 1878
karttaan. Kansallisarkisto.


Puutarhamaan alta paljastui jälkiä Turun palosta 1827. Ensin piti kaivautua läpi purkukerroksesta, joka oli muodostunut kun paikalla olleet kivitalot purettiin palon jälkeen. Purkumaan alta löytyi hiiltä, tuhkaa ja palaneita tai sulaneita esineitä. Forsteenin kivitalon päädystä löytyi yli neljä kiloa ikkunalasia ja ikkunan metalliosia, jotka olivat tulipalon aikana pudonneet ja levinneet kadulle. Muillakin tontin ikkunoilla on ollut sama kohtalo, kuten selvisi vuoden 2017 kaivauksissa. Hurjaa, että tulipalon jäljet ovat niin selvästi nähtävissä 191 vuotta myöhemmin.


1700-luvun kujakiveys kaivettiin esiin Turun palon 1827 palokerrosten alta.
Oikealla on moderni viemärikaivo. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Kaivauksen ykköskohde oli Forsteenin kivitalo, josta tiedettiin jo aika paljon: 1826 laaditun palovakuutuksen mukaan se oli paritupatyyppinen kivitalo, jossa oli kaksi kerrosta ja kellari. Loppuaikanaan kivitalo oli varastona, mutta aiemmin se oli ilmeisesti ollut asuinkäytössä. Turun palon aikaan talossa oli turvekatto. Talo oli jo palon aikaan vanha. Sen rakentamisaikaa ei silloin enää muistettu, mutta talo mainitaan huonokuntoisena ja uhkaavasti kallistuneena vuonna 1721, joten sen täytyy olla reilusti tätä ajankohtaa vanhempi.

Kaivauksissa selvisi, että talo on rakennettu vanhimmilta osiltaan keskiajalla, ehkä 1400-luvulla. Turun palon aikaan sen kellarikerros on siis ollut 300–400 vuotta vanha. Ylemmät kerrokset oli purettu melko täydellisesti, mutta niiden alaosat näyttivät olevan huterampaa tekoa kuin keskiaikainen kellari. Ilmeisesti ylemmät kerrokset ovat romahtaneet tai ne on purettu 1700-luvulla, minkä jälkeen vanhojen kellareiden päälle on rakennettu uusi rakennus. Tämä ei ollut mitenkään poikkeuksellinen menettely keskiaikaisten kivitalojen kohdalla.

Vaikka vain yksi Forsteenin kivitalon kellareista saatiin kaivettua osittain esiin, se paljasto jo paljon kivitalon rakennushistoriasta. Kellarista löytyi portaikko, joka johtaa umpeenmuuratulle ovelle. Ovi on sinetöity ilmeisesti samaan aikaan, kun sen toisella puolella olevaa kujaa on 1700-luvulla korotettu ja oviaukko on jäänyt osittain kujan alle. Hauskana yksityiskohtana portaikon muodostama halssi on kalkittu umpeenmuuraamisen jälkeen kokonaan valkoiseksi, ehkä siksi ettei kellarin pimein nurkka olisi aivan niin pimeä.

Kivitalon kellarista löytyi umpeenmuurattu oviaukko, joka oli johtanut talon
viereiselle kujalle. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

On vaikea sanoa, mitä kellarissa säilytettiin Turun palon aikaan. Tulipalo ei yltänyt kellariin, ja sieltä tyhjennettiin kaikki vähänkin arvokas ennen talon purkamista. Kellarista löytyneistä lasipullojen sirpaleista ja oluthanasta päätellen siellä on kuitenkin säilytetty ainakin juomia.

Kaivauksilta otettiin talteen museon kokoelmiin yli 55 kiloa löytöjä. Vanhimmat esineet olivat puutarhamaahan sekoittuneita keskiaikaisia löytöjä, mutta suurin osa löydöistä ajoittui 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Tässä muutamia löytökuvia:


Kappaleita 1700–1800-luvun viini- tai seltteri(kivennäisvesi)lasista.
Kuva: Elina Mattila/Aboa Vetus & Ars Nova.

1700-luvun savisten liitupiippujen palasia.
Kuva: Elina Mattila/Aboa Vetus & Ars Nova.

Piiposliiniastioiden kappaleita 1800-luvulta.
Kuva: Elina Mattila/Aboa Vetus & Ars Nova.

 Kiitos vielä kaivaustiimille ahkeroinnista! Kaivaukset jatkuvat kesällä 2019.


Kuva: Jari Nieminen/Aboa Vetus & Ars Nova.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Vegvísir ja muut "viikinkimerkit"

Viime vuosina islantilaiset sauvamerkit, kuten vegvísir ("tiennäyttäjä") ja Ægishjálmr ("kauhukypärä") ovat löytäneet tiensä viikinkihenkisiin koruihin, kilpiin ja tatuointeihin. Symbolit ovat tyylikkäitä ja huokuvat jonkinlaista viikinkeihin liittyvää pakanallisuutta, mutta viikinkiharrastajien kannalta niissä on yksi vika: niillä ei ole mitään tekemistä viikinkien kanssa.

Ægishjálmr (vas.) ja vegvísir -symbolit. Wikimedia Commons.

Useampi tatuointia suunnitellut ihminen on kysynyt minulta näiden merkkien historiallista taustaa, joten vastaan nyt valmiiksi kaikille tuleville kyselijöille. Symbolit kuuluvat galdrastafir-nimellä kulkeviin, sauvamaisista merkeistä koostuviin islantilaisiin taikamerkkeihin. Nämä merkit ovat peräisin islantilaisista, pääasiassa 1600-luvulta 1800-luvulle ajoittuvista galdrabók-loitsukirjoista. Vegvísir-merkin yleisin muoto on peräisin vuonna 1880 laaditusta islantilaisestä käsikirjoituksesta, siis ajalta lähes 900 vuotta viikinkiajan päättymisen jälkeen.

Vaikka loitsukirjat on kirjoitettu vasta reilusti uuden ajan puolella, niiden sisältö on toki vanhempaa. Filologi Eirik Storesund on käsitellyt Brute Norse -blogissaan seikkaperäisesti galdrastafir-symbolien historiaa ja bloggauksesta käy kiistatta ilmi, että merkkien alkuperä on keskiajalla Etelä-Euroopassa syntyneessä okkultistisessa grimoire-kirjallisuudessa, jonka tunnetuimpia muotoja on esimerkiksi renessanssiajan Italiassa kirjoitettu Salomonin avain -niminen teos.

Alla on kuva Kreikassa 1400-luvulla kirjoitetusta maagisesta käsikirjoituksesta (Harley MS. 5596, f.31r), jossa on vastaansanomattomasti hyvin samanlaisia taikamerkkejä kuin islantilaiset, nuoremmat merkit:



1400-luvun kreikkalaiseen käsikirjoitukseeno on kuvattu
hyvin samanlaisia taikamerkkejä kuin islantilaisiin
loitsukirjoihin. British Library.

Islantilaisiinkin käsikirjoituksiin kuvatut merkit kuuluvat siis keskiajan eurooppalaiseen, kristilliseen maagiseen perinteeseen, ja ne liittyvät viikinkeihin yhtä vähän kuin sarvikypärät. Merkkeinä ne ovat toki kiinnostavia ja näyttäviä, mutta toivottavasti kukaan ei höynähdä ottamaan sellaista tatuoinniksi kuvitellen ottavansa viikinkitatuoinnin. Viikinkisymboliikasta kiinnostuneen kannattaa ennemmin tutustua esimerkiksi 400–1000-luvulla jaa. veistettyihin gotlantilaisiin kuvakiviin.



keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Perustettiinko Turku 1229?

Turun kaupunki juhli hiljattain 23. tammikuuta 790-vuotisjuhliaan, ja suuret juhlallisuudet ovat nurkan takana kun tasavuosisatoja tulee täyteen vuonna 2029.  Mutta perustettiinko Turku oikeasti lumisena tammikuun lopun päivänä armon vuonna 1229? Tuskin.

Turun Koroistenniemi. Kuva: Ilari Aalto.

Turku laskee historiansa alkavan paavi Gregorius IX:n 23.1.1229 päiväämästä, Linköpingin piispalle, Gotlannin sisterssiläisluostarin priorille ja Visbyn rovastille lähetetystä bullakirjeestä, jossa myönnettiin lupa siirtää Suomen piispanistuin parempaan paikkaan. Gregoriuksen bulla ei ole säilynyt alkuperäisenä asiakirjana, mutta onneksi kuitenkin 1400-luvulla kirjoitettuna kopiona Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa.

Kirje ei mainitse piispanistuimen vanhaa tai uutta paikkaa nimeltä, mutta varhainen historiantutkimus oletti kirjeen tarkoittavan muuttoa Turun Koroistenniemeltä Unikankareen kummulle, missä Turun tuomiokirkko seisoo edelleen. Asiakirjan kopion otsikoksi on nimittäin kirjoitettu "Paavi Gregoriuksen bulla tuomiokirkon siirtämisestä Räntämäestä tänne". Räntämäki on Maarian pitäjän toinen nimi, jolla keskiaikaisissa lähteissä viitataan Koroisiin. H. G. Porthan esitti kuitenkin jo 1700-luvulla ensimmäisenä epäilyn, että myöhempi otsikointi oli erehtynyt, ja kirjeessä tarkoitettiinkin piispanistuimen siirtämistä Nousiaisista Koroisiin, mikä on myös nykytutkimuksen kanta.

Gregorius IX:n bulla (keskellä oikealla) kopioituna Turun tuomiokirkon
Mustaan kirjaan. Svenska Riksarkivet.


Bullan antaminen ei tarkoittanut piispanistuimen yhtäkkistä ilmestymistä Koroistenniemelle. Kirjeen kulkuun ja vahvistamiseen meni oletettavasti useita kuukausia, ja saattoi viedä vuosia, ennen kuin puista tuomiokirkkoa ja muita talous- ja asuinrakennuksia alettiin rakentaa niemelle. Niinpä piispanistuin on siirtynyt Koroisiin luultavasti 1230-luvun kuluessa. Se toimi siellä vain joitakin vuosikymmeniä, kunnes uusi tuomiokirkko rakennettiin parin kilometrin päähän Turkuun ja vihittiin käyttöön vuonna 1300.

Koroisten piispanistuin liittyy kiinteästi Turun varhaishistoriaan, mutta siitä ei voi laskea kaupungin perustamisvuotta. Ensinnäkin Koroistenniemi on kuulunut Turun kaupunkiin vasta vuodesta 1944, jolloin iso osa Maarian pitäjästä liitettiin kaupunkiin. Toisekseen Koroisten piispanistuimen yhteydessä ei vielä ollut kaupunkia. Se perustettiin hyvin todennäköisesti samalla, kun uusi tuomiokirkko perustettiin Unikankareelle. Jo Johannes Messenius oletti näin 1600-luvun alkupuolella laatimassaan Suomen historiasta kertovassa Riimikronikassa. Vuoden 1300 kohdalla hän kirjoittaa: "Suomen piispa Maunu siirtyi kuningas Birgerin tuella Räntämäen piispanistuimen mukana Turkuun. [--] Turun kaupungin perustukset laskettiin. Ensin kuitenkin rakennettiin tuomiokirkko." Messenius ei ole aina kovin luotettava lähde, mutta ajatuksessa kaupungin perustamisesta vuoden 1300 tienoilla on vinha perä, kuten arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet.

Turun kaupungin syntyhistoriasta on sittemmin esitetty erilaisia tulkintoja, jotka ovat perustuneet paremman tiedon puutteessa lähinnä valistuneisiin arvauksiin. Esimerkiksi Daniel Juslenius arveli vuonna 1700 ilmestyneessä väitöskirjassaan, että Nooan pojanpoika Magog perusti Turun vedenpaisumuksen jälkeen. Uskoo ken tahtoo. Historiantutkija C. J. Gardbergin 1969 esittämän vakavammin otettavan hypoteesin mukaan kaupungin perustamista olisi edeltänyt pieni saksalainen siirtokunta Aurajoen varressa, tuomiokirkon tienoilla. Kirkkotutkijana meritoitunut arkeologi Markus Hiekkanen puolestaan esitti arkeologisten löytöjen pohjalta vuonna 2003, että Ruotsin kuningas, Turun piispa ja dominikaaniveljeskunta olisivat perustaneet kaupungin yhteistuumin 1280–1290-luvulla.

Tässä vaiheessa arkeologia astuu mukaan kuvaan. Turun 775-vuotisjuhlinnan yhteydessä 2004 heräsi laajempi mielenkiinto selvittää, kuinka vanha Turku oikeasti on. Kiinnostus johti vuosina 20052006 Varhainen Turku -tutkimushankkeeseen, jonka tulokset olivat kiistattomat: Tuomiokirkon ympärillä tehdyt kaivaukset osoittivat, että kaupunkimainen asutun on syntynyt sinne kerralla vuoden 1300 tienoilla. Aiemmin paikalla oli pelkkää peltoa, mistä todistivat pohjasavesta löytyneet kyntöjäljet.


Turun silloin vielä hirsinen tuomiokirkko vihittiin käyttöön vuonna 1300.
Kaupunki perustettiin ilmeisesti samoihin aikoihin. Kuva: Wikimedia Commons.
Ettei asia kuitenkaan olisi liian yksinkertainen, 2000-luvun kaivauksissa on löydetty 1200-luvulle ajoittuvia puurakenteita Vanhan Suurtorin ja Aboa Vetus & Ars Nova -museon väliseltä alueelta. Vanhin Turku ei siis ehkä olekaan tuomiokirkon, vaan Suurtorin ympärillä. Historiallisista lähteistä tiedetään myös, että dominikaanikonventti perustettiin jonnekin Turun tietämille vuonna 1249. Myöhemmin keskiajalla se sijaitsi kaupungin toisella laidalla tuomiokirkosta nähtynä, ja voi olla, että se sijaitsi siellä alusta asti. Niinpä viimeistä sanaa Turun varhaishistoriasta ei ole vielä sanottu, ja tutkittavaa riittää edelleen.

Turun kaupungin perustamisasiakirjaa ei ole säilynyt, mutta tutkimuksen valossa on uskottavinta olettaa, että kaupunki on perustettu vuosien 1280–1300 välillä. Ensimmäinen asiakirja, jossa Turun kaupunki mainitaan suoraan on vuodelta 1309. Samassa asiakirjassa on myös Turun vanhin sinetti. Turun kaupungin syntymäpäiviä on vietetty ensimmäisen kerran vuonna 1929, kun Turku silloisen tulkinnan mukaan täytti 700-vuotta. Ehkä luontevin alkupiste Turun historialle olisi kuitenkin tuomiokirkon vihkiminen käyttöön 18. kesäkuuta vuonna 1300 – tällä laskukaavalla Turku missasi oikeammat 700-vuotisjuhlansa vuonna 2000, mutta se voisi viettää 725-vuotisjuhlaansa kesällä 2025. Viettäköön Maaria 800-vuotisjuhlaa neljä vuotta myöhemmin.

Lähteet:


Gardberg, C. J. 1969. Den medeltida stadsplanen i Åbo. Åbo Stads Historiska Museum Årsskrift 19681969.

Harjula et al. (toim.) 2018: Koroinen. Suomen ensimmäinen kirkollinen keskus. Turun historiallinen arkisto 71. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku.

Hiekkanen, Markus 2003. Turun kaupungin perustaminen. Tulkintayritys uusien arkeologisten tutkimusten perusteella. Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX, 42–52. Toim. Liisa Seppänen. TS-yhtymä, Turku.

Oinonen, Markku et al. 2011: Turun kaupungistumisen alkuhetkien radiohiiliajoituksia bayesilaisella menetelmällä. SKAS 4/2011, 1527.

Seppänen, Liisa 2019. Turun kaupungin perustaminen. Pitkin poikin Aurajokea. Arkeologisia tutkimuksia. Turun museokeskuksen raportteja 23, 81–94. Toim. Tanja Ratilainen & Riikka Mustonen. Turun museokeskus, Turku.

Söderström, Marita (toim.) 2010. Varhainen Turku. Turun museokeskuksen raportteja 22. Turun museokeskus, Turku.


torstai 22. marraskuuta 2018

Kirveslöytö Houtskarin kirkolta

Ulkona liikkuessa on hyvä pitää silmät auki, ei vähiten siksi, että koskaan ei tiedä, milloin törmää muinaislöytöön. Joskus tällainen löytö tulee vastaan kun sitä vähiten odottaa, esimerkiksi juhannuskävelyllä. Olimme kaksi vuotta sitten puolisoni kanssa viettämässä juhannusta Houtskarissa Turun saaristossa, kun sattumalta löysimme Houtskarin kirkon pihalta kirveenterän.

Houtskarin kirkko on valmistunut vuonna 1704, ja punamullattuna ristikirkkona se edustaa hyvin saaristolaista kirkonrakennusperinnettä. Kirkko oli lähellä leirintä-aluettamme, joten päätimme käydä siellä kävelyllä juhannuspäivänä. Meillä on yleensäkin tapana kulkea nenä maassa muinaisjäännösten varalta, emmekä nytkään tehneet poikkeusta. Kuinka ollakaan minua paljon tarkkasilmäisempi vaimoni Elina bongasikin aivan kirkon portaiden vieressä kasvavan puun juuresta erikoisen, ruostuneen esineen. Lähemmällä tarkastelulla kyseessä oli silmäkirveen pahasti ruostunut terä. Ilmeisesti routa ja puun juurakko olivat juuri sopivasti nostaneet kirveen pintaan.

Kirveenterä löytyi aivan kirkon portaiden vierestä. Kuva: Ilari Aalto.

Kirves löytöpaikallaan. Kuva: Ilari Aalto.

Kirves ei sinänsä ollut mitenkään poikkeuksellinen. Se ajoittuu historialliselle ajalle, mutta tarkka ajoittaminen ei ole mahdollista. Kirveen löytöpaikka sai kuitenkin pohtimaan kysymyksiä. Miksi se löytyi kirkkomaalta, ja miksi kirkon oven edustalta? Oliko joku puuseppä saanut työkalunsa mukaansa hautaan, vai olisiko kyseessä maagisessa tarkoituksessa kirkkomaalle kätketty esine? Kirves on ollut tärkeä työkalu suomalaisessa kansantaikuudessa, ja se olisi voitu haudata kirkkomaalle niin suojelevassa kuin pahantahtoisessakin tarkoituksessa.

Kuva: Ilari Aalto.

Toimitin kirveen Varsinais-Suomen maakunta-arkeologille, ja sain kirjata löytökaavakkeeseen löytötavaksi juhannuskävelyn. Nyt kirves on Museovirastolla Helsingissä, ja löytöpaikka on muinaisjäännösrekisterissä. Muistakaa katsoa jalkoihinne!