torstai 5. joulukuuta 2019

Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita

Siitä lähtien kun aloin kirjoittaa tietokirjoja arkeologiasta ja keskiajasta, olen halunnut kirjoittaa lasten tietokirjan. Se haave toteutui tämän vuoden elokuussa, kun minulta ja vaimoltani Elina Helkalalta ilmestyi kirja Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita: nuoren arkeologin käsikirja (Atena). Kirja on kolmas yhdessä tekemämme, ja se sukeltaa lasten näkökulmasta Suomen arkeologian ja muinaislöytöjen maailmaan.


Kiinnostun arkeologiasta 4 vuoden vanhana, kun isäni luki minulle kirjaa, joka kertoi Tutankhamonin haudan etsimisestä ja tutkimisesta. Selasin lapsena läpi kirjaston arkeologia-aiheiset kirjat, joita ei kovin montaa ollut. Siksi suorastaan johtoajatus Jatulintarhoja kirjoittaessa oli, millaisen kirjan olisin itse halunnut lukea 10 vuoden ikäisenä.

Jatulintarha. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Kirja kertoo, miten arkeologinen tutkimus tapahtuu ja mitä merkkejä eri aikakausina Suomessa eläneet ihmiset ovat jättäneet itsestään. Kirjan lähestymistapa ei ole aivan perinteikäs, vaan kirja etenee arkeologisen kaivauksen tavoin historiallisesta ajasta kohti varhaisinta kivikautta. Samalla vieraillaan muun muassa laivanhylyillä, linnanraunioilla, hautaröykkiöillä ja kalliomaalauksilla.

Kivi-, pronssi- ja rautakauden ihminen. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Muun tekstin lomassa on puhu kuin arkeologi -tietolaatikoita, joista oppii kätevästi muinaistutkijan suuhun sopivaa kielenkäyttöä: tiesitkö esimerkiksi, että arkeologit kutsuvat muinaista kakkaa koproliitiksi, ja kaivauksilla ammattilaiset tunnistaa siitä, että he puhuvat seulasta eivätkä siivilästä?

Keskiaikaisen huussikuopan löytöjä.
Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Keräsimme kirjaan myös tarinoita lasten tekemistä muinaislöydöistä, joita olisi ollut paljon enemmän kuin kirjaan mahtui. Itselläni on vanhana hämeenlinnalaisena jäänyt erityisesti mieleen kolmen koulupojan vuonna 1988 Hämeen linnan rannasta löytämä keskiaikainen kahden käden lyömämiekka, joka on nykyään taas esillä linnan perusnäyttelyssä.

Kirjassa on Elinan tekemä runsas kuvitus, joka tekee näkyväksi kauan sitten kadonneita maailmoja. Arkeologisten rekonstruktiokuvien tekeminen on kaikkea muuta kuin helppoa, koska tarkan taustatutkimuksen lisäksi kuvissa pitää aina tehdä valistuneita arvauksia vaikkapa siitä, miltä menneisyyden ihmiset tai rakennukset ovat tarkalleen näyttäneet. Kuvituksessa seikkailee myös mäyrä, kaivamisen ammattilainen sekin.

Panelian Kuninkaanhauta, Suomen suurin pronssikautinen hautaröykkiö.
Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

 
Kampakeraaminen asuinpaikka. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Punamultahauta kivikaudelta. Kuva: Elina Helkala/
Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita

Kivikauden ruoka-aineita. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.


Kirjaa oli hauska kirjoittaa, ja toivon, että moni nuori lukija saa siitä tietoa ja virikkeitä Suomen vanhemmasta historiasta, jota ei juuri sisälly nykyisiin historian oppikirjoihin. Oman historian ymmärtäminen on kuitenkin tärkeää – miten olisi mahdollista ymmärtää nykypäivää ja erilaisia kulttuureita, jos ei tiedä mistä itse on tulossa? Esihistorian aikana kehitetyt taidot, kuten maanviljely ja metallien muokkaaminen, ovat luoneet sen ympäristön, missä me tämän päivän ihmiset elämme.

Kirjaa saa yleisesti kirjakaupoista ja verkkokaupoista.

Muutamia arvosteluja:

torstai 3. lokakuuta 2019

Mitä arkeologiset puulöydöt kertovat säähistoriasta?

Sää taitaa olla maailmanlaajuisesti ihmisten suosikkikeskustelunaihe. Suomessa on mitattu systemaattisesti sääoloja ja lämpötiloja 1800-luvulta lähtien, mutta sitä vanhemmat tiedot säästä ovat hyvin satunnaisia. Arkeologisista yhteyksistä ja vesistöjen pohjista löytyvät vanhat puunrungot ovat kuitenkin oivallisia sääkalentereita, jotka paljastavat ilmastotietoja paljon vanhemmilta ajoilta.

Teimme Aboa Vetus & Ars Nova -museolla videon, josta selviää, miten puiden vuosirenkaita tutkimalla voidaan kurkistaa menneisyyden säähän:


torstai 5. syyskuuta 2019

Tuntoja kaivauksen päättyessä

Aboa Vetus & Ars Novan tämän kesän kaivaus taputeltiin onnistuneesti loppuun viime viikon perjantaina. Neljän kuukauden aikana saimme tyhjennettyä yhden kokonaisen ja yhden puolikkaan kellarin täyttömaasta, tutkittua ja dokumentoitua kaksi 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun ajoittunutta puutarhakujaa, kaivettua esiin naapuritalon ulkoseinän ja tehtyä 4x2 metrin suuruisen laajennuskaivaivannon, josta yritimme löytää lisää naapuritalon seinää. Laajennuksen kohdalta myöhempi viemärikaivanto oli kuitenkin rikkonut seinän niin pahasti, ettemme tavoittaneet sitä.


Kaivausalue kaivauksen alussa toukokuussa. Edellisenä vuonna paljastettu
kivitalon raunio oli peitetty talven ajaksi soralla. Kuva: Ilari Aalto.
Sama näkymä kaivauksen lopulla. Sora ja kymmeniä kuutioita täyttömaata
saatiin poistettua reippaalla lapioimisella. Kuva: Ilari Aalto.
Forsteenin kivitalon kellari vuoden 2018 kaivauksen lopussa.
Kuva: Ilari Aalto.
Sama näkymä vuoden 2019 kaivauksen lopussa. Kesän aikana purimme osan
umpeenmuuratusta oviaukosta ja saimme sen paikalle hienon portaikon.
Kuva: Ilari Aalto.
Forsteenin kivitalon keskimmäisestä kellarista saatiin esiin sen etuosa.
Kuvassa näkyy hienosti kellarin kattaneen tynnyriholvin muoto. Kellareita
jakava väliseinä on lisätty myöhemmin, mutta sekin on keskiajalta.
Kuva: Ilari Aalto.

Nyt olemme aloittaneet kaivauksen jälkityöt, ja syksyn aikana kesän löytöaineisto, mittausdata ja havainnot jalostuvat kaivausraportiksi. Voin kuitenkin paljastaa jo joitakin alustavia tuloksiamme:

1. Tontilla 1800-luvun puolivälistä asuneen Rettigin suvun aikaisen puutarhan rakenteet olivat säilyneet odotettua paremmin. Puutarhassa on ollut kaksi eriaikaista puutarhakujakerrosta, joista toinen ajoittuu 1870-luvulle ja toinen luultavasti 1900-luvun alkupuolelle, ehkä Rettigin palatsin rakentamisen aikaan 1928.

2. Niin sanotussa Forsteenin kivitalossa on ainakin kolme rakennusvaihetta. Vanhin, harmaakivestä muurattu osa on todennäköisesti 1400-luvun alusta tai puolivälistä. Tarkemmin voidaan ajoittaa tiilestä tehty koillislaajennus, johon kuuluu kujalle johtanut portaikko. Tiilestä muurattu osa ajoittuu 1400-luvun loppuun tai 1500-luvun taitteeseen. Mahdollisesti samaan aikaan kellaritila on jaettu pienempiin osiin tiilestä muuratulla väliseinällä.

Myöhemmin taloa on levennetty luoteeseen kohti Aurajokea kivijalalla, jossa ei ole kellaria. Laajennusosa ei ole koko talon seinän pituinen, vaan se jättää talon pohjoispäätyyn muutaman metrin pituisen nurkan, jossa oli ennen Turun paloa puinen liiteri. Lisäosa on rakennettu mahdollisesti 1700-luvulla, kun vanhaa ja pahasti painunutta kivitaloa on uudistettu muutenkin. Ilmeisesti samaan aikaan keskiaikaiset ylemmät kerrokset on purettu ja korvattu uusilla, mutta vanha kellari on säilynyt käytössä. Loppuaikana kellari on ollut hyvin pimeä, koska ympäröivien katujen korottamisen jälkeen kellarin valoaukot ja viereiseltä kujalta kellariin johtanut ovi on muurattu umpeen.

3. Kellarissa on säilytetty ennen Turun 1827 paloa viini-, olut- ja kivennäisvesipulloja. Niiden sirpaleet olivat ainoita esineitä, joita kellarin lattiakivien lomasta löytyi.

4. Turun palo on levinnyt luultavasti kivitalon kerrokset yhdistäneen portaikon kautta keskimmäiseen kellariin, jonka seinät olivat nokiset ja jonka lattialla oli kerros palojätettä. Tällaisia jälkiä ei ollut naapurikellarissa, joka näyttää siis säästyneen palolta.

5. Tontin taloissa on ollut ennen paloa lohenpunainen ulkorappaus.

Källarenin talon ulkoseinää, jossa näkyy jälkiä lohenpunaisesta rappauksesta.
Seinän juuressa oleva valkoinen maa on Turun 1827 palon tuhkaa.
Kuva: Ilari Aalto.


Lopuksi vielä suuri kiitos meitä kesän aikaan auttaneelle innokkaalle vapaaehtoisjoukolle, heinäkuun yleisökaivajille, kesäkoulujen kaivajille ja kaikille parilletuhannelle ihmisille, jotka ovat kesän aikana tulleet katsomaan kaivausta ja juttelemaan arkeologeille!

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Oppikirjojen miehinen (esi)historia

Kun hiljattain selailin alakoulun historian oppikirjaa, silmiini osui ilmeinen puute: kirjan historiankuva on kovin miehinen. Tämä ongelma on toki tunnistettu pitkään, eikä se koske vain suomalaisia oppikirjoja. Historiahan on pääasiassa miesten kirjoittamaa, joten minkä muun näkökulman voisi valita?

Vaikka historian lähdepohja on viime vuosisatoihin asti pääasiassa miesten tuottamaa, mikään ei pakota ottamaan oppikirjoissa miehistä näkökulmaa. Etenkin esihistorian osalta mieskeskeisyys on todella kyseenalaista, koska kirjallisia lähteitä ei ole, eikä niiden takana voi piilotella. Arkeologinen aineisto kertoo yhtä paljon (tai vähän) kummastakin sukupuolesta. Siksi ei ole mitään syytä, miksi naisten, lasten ja vanhusten olemassaolo täytyisi jättää historian oppikirjoissa paitsioon.


Lukemani oppikirja on Historia kertoo 5 (Tammi 2006), jossa tekstiä on maustettu menneisyyden ihmisten näkökulmasta kirjoitetuilla elävöitysteksteillä. Kirjan 24 elävöitystekstistä vain 4 on kirjoitettu naisen näkökulmasta. Tuntuu, että kirjoittajat eivät ole edes tulleet ajatelleeksi, että menneisyydestä voisi kertoa muistakin näkökulmista, ja elävöitystekstit antaisivat siihen jopa hyviä mahdollisuuksia. Varhaisista kädellisistä lähtien kirja on kuitenkin valinnut miehisen näkökulman.
Silloinkin kun elävöitysteksteissä esiintyy naisia ja lapsia mies on johtavassa roolissa, kuten Susiluola-kertomuksessa:

”Mies menee aukosta sisään ja muut ojentavat hänelle tarvikkeita. -- Mies ärähtää kallion suulta jotakin, ja muut nopeuttavat tavaroiden ojentamista. -- Mies ryhtyy tekemään tulta.”

Mistä tiedetään, että Antrean verkon merenpohjaan hävittänyt kalastaja oli mies? Tai että jääkauden luolamaalaukset ovat miesten tekemiä? Pronssikaudella miehet hautaavat yksissä tuumin kylän päällikön ja rautakaudella isä ja poika hakevat sepältä pojalle puukon. Ja niin edelleen.

Sukupuolittunut katse historiaan ei koske vain yhtä koulukirjaa, vaan kyseessä on syvällä kytevä vääristymä. Tutkin viime vuonna Suomen esihistorian esittämistä oppikirjoissa 1990-luvulta 2010-luvulle, ja naisnäkökulman loistaminen poissaolollaan oli hälyttävimpiä havaintojani. Tutkimissani kahdeksassa oppikirjassa Suomen esihistoriaa käsittelevissä luvuissa sukupuoleltaan mainituista henkilöistä 75% oli miehiä ja vain 25% naisia. Yhdessä kirjassa naisia ei mainittu kertaakaan.

Ehkä miesten valitsemisella pääosaan yritetään houkutella poikia kiinnostumaan historiasta, mutta eikö sitten haittaa, että tytöille ei tarjota historiasta samastuttavia hahmoja? Kertooko naisten unohtaminen itse asiassa enemmän oppikirjan kirjoittajien asenteista kuin menneisyyden todellisuudesta?


Lähteet:

Aalto, Ilari 2018. Miksi Suomeen ei rakennettu pyramideja? Suomen esihistorian esittäminen alakoulun oppikirjoissa 1995–2015. Aineenopettajan pedagogisten opintojen seminaarityö, Turun yliopisto.

maanantai 26. elokuuta 2019

Kappale keskiajan kirjallista kulttuuria

Viime viikon keskiviikkona Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla vieraili esikoululaisryhmä läheisestä Cygnaeuksen päiväkodista. Lapset olivat löytäneet päiväkodin pihalta vanhan hajustepullon korkin, josta he halusivat kuulla arkeologien arvion. Samalla lapset pääsivät tutustumaan kaivaukseemme.

Partavesipullon korkki ei ollut aivan ikivanha, mutta joitakin vuosikymmeniä kuitenkin, ja löytäjälleen se oli aarre. Lapset innostuivat etsimään kaivauksella maasta löytöjä, ja tarkkojen silmien ansiosta maasta löytyi useita luun ja lasiastioiden palasia.

Me arkeologitkin saimme yllättyä iloisesti, kun ryhmä teki jo lähtöä: eskarilaiset nimittäin poimivat maasta vielä pienen pronssiesineen, joka paljastui välittömästi keskiajan lopun kirjansoljeksi. 1400–1500-luvulla käytössä ollut solki on ollut kiinni hihnassa, jolla kirja on suljettu etteivät sivut kupruilleet.

Kirjansoljen etupuolella on hienoa viivakoristelua. Kuva: Ilari Aalto.

Soljen takana on pyöreä, ns. häränsilmäkoriste. Kuva: Ilari Aalto.

Löytö on todella kiinnostava, koska Aboa Vetus & Ars Nova -museon alueelta kirjan solkia on löytynyt aiemmin vain pari kappaletta ja koko Turun keskusta-alueeltakin vain muutamia. Yleensä kirjojen osat löytyvät kirkkojen, luostareiden ja pappiloiden yhteydestä, siis sieltä, missä kirjojakin luettiin.

Esimerkki keskiaikaisesta vyökirjasta ja sen sulkevista soljista. Kuva: Wikimedia Commons.

Solki löytyi aivan maan pinnalta, ja se on todennäköisesti jäänyt huomaamatta vuoden 2017 kaivauksissa, jolloin kaivoimme keskiaikaisia maakerroksia. Toki kirja on voinut hyvin säilyä jonkun kirjaharrastajan kokoelmissa esimerkiksi Turun 1827 paloon astikin. Jos solki on kuitenkin peräisin keskiaikaisesta maakerroksesta, se kertoo alueella asuneen rikkaita ja lukutaitoisia asukkaita. Tämä sopii aiempien löytöjen antamaan kuvaan: vuonna 2017 kaivoimme tunkiokuoppaa, josta löytyi runsaasti 1400-luvun puoliväliin ajoittuvaa ikkunalasia, joka sekin oli aikanaan huomattavan kallista.

Missä teoksessa solki sitten on ollut kiinni? Suurin osa keskiajan kirjallisuudesta oli luonteeltaan hengellistä, kuten pyhimyslegendoja, saarnakokelmia ja teologisia tutkielmia. Turussa on luettu myös antiikin filosofiaa, lääketiedettä ja lakikirjoja, ja epäilemättä myös maallista kertomakirjallisuutta. Solki ei valitettavasti kerro mitä kirjallisuudenlajia kirja on edustanut. Olen kerännyt toiseen blogiini vielä vajavaisen listan keskiajan Suomessa luetusta kirjallisuudesta, joka ainakin antaa kuvan siitä, mitä kirja olisi voinut pitää sisällään.

Turun Sanomat tarttui löytöön heti tuoreeltaan, TS:n jutun voi lukea täältä (valitettavasti maksumuurin takana).