torstai 19. heinäkuuta 2018

Puolivälin kaivauspäivitys

Poikkeuksellinen helle on hellinyt Turkua jo pari viikkoa, mutta siitäkin huolimatta Aboa Vetus & Ars Novan tämän kesän kaivaus on edennyt hyvin. Olemme siis jo puolentoista kuukauden ajan kaivaneet esiin Turun palossa 1827 tuhoutunutta Forsteenin kivitaloa ja sitä ympäröinyttä pihaa museon kahvilaterassin vieressä.

Kaivausalue toukokuun lopussa. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Kaivausalue heinäkuun puolivälissä. Puutarhamaa on pääosin kaivettu pois,
ja alta on paljastunut kujakiveys ja rakennuksen seinät. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Kesän aikana olemme kaivaneet lähes kokonaan pois paikalla 1870-luvulta lähtien sijainneeseen puutarhaan liittyneet maakerrokset. Iloisena yllätyksenä puutarhasta oli säilynyt joitakin maanalaisia merkkejä, kuten puutarhapolun pohjustus ja puuistutuksen jäänteet. Puutarhamaasta on tullut valtavan paljon löytöjä, jotka ajoittuvat keskiajalta 1900-luvulle. Suurin osa löydöistä on kuitenkin puutarhan käyttöajalta, ja niiden joukossa on muun muassa eläinten luita, posliiniastioiden kappaleita ja erityisen paljon lasipullojen kappaleita. 

Vapaaehtoisia kaivamassa puutarhapolun pohjustushiekkaa. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Lasipullon pohja pilkottaa puutarhamaasta. Kuva: Ilari Aaltp/Aboa Vetus &
Ars Nova.

Tontilla on ennen vuoden 1827 paloa sijainnut kaksi kivitaloa, joiden välistä on kulkenut kivetty kuja. Palon jälkeen naapuritalon seinä on kaadettu kujan päälle, ja olemme kesän mittaan kaivaneet pois paksun kerroksen laastia, kiviä ja murskautuneita tiiliä. Purkukerroksen alta paljastui Turun palon palokerros, joka erottuu edelleen 191 vuotta myöhemmin hiilisenä maana, joka on täynnä palossa hajonneiden ikkunoiden kappaleita.


Turun palon palokerrosta kivitalon seinän juuressa. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.
Hiiltynyttä ikkunankarmia(?) ja ikkunan kappaleita. Kuva: Ilari Aalto/
Aboa Vetus & Ars Nova.

Palokerroksen alla on kauniisti tehty kujakiveys, joka on säilynyt erittäin hyvässä kunnossa maan alla. Hyväkuntoista kiveystä oli suorastaan terapeuttista rapsutella esiin kaikkien purkukerrosten jälkeen. Kuja on aikoinaan johtanut Luostarin jokikadulta jokirantaan.

Luostarin jokikadulta (takana) Aurajoen rantaan johtanut kivetty kuja.
Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Kaivauksissa löytynyt kuja ja kivitalo merkittyinä Turun vanhimpaan karttaan
vuodelta 1634
. Pohjakartta: Kansallisarkisto.

Seuraavaksi keskitymme kaivauksella kivitalon kellarin kaivamiseen. Toistaiseksi olemme saaneet esiin kellarin seinälinjat ja olemme alkaneet kaivaa huonetta tyhjäksi. Kellarin holvi on rikottu kun rakennus on purettu, mutta yhdestä nurkasta löytyneen holvinkannan perusteella huoneessa on varmaankin ollut ristiholvi. Kiinnostava löytönä rakennuksen nurkasta on paljastunut myös umpeenmuurattu ovi, joka on joskus johtanut ulos kujalle.

Umpeenmuurattu ovi erottuu seinässä kuvan keskellä, viemärikaivon
vasemmalla puolella. Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Kaivauksista voi lukea lisää hankkeen blogista ja esimerkiksi yleisöarkeologimme Elinan haastattelusta. Kaivaukset jatkuvat elokuun loppuun asti, ja meitä arkeologeja saa tulla arkisin jututtamaan. Tervetuloa!

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Keskiajan Turku 3: Luostarikortteli

Kerttulinmäeltä voi laskeutua keskiaikaista Karjakatua eli nykyistä Uudenmaankatua keskiajan Turun suurimpaan kortteliin, Luostarikortteliin. Kortteli on saanut nimensä sen länsilaidalla sijainneesta Pyhän Olavin dominikaanikonventista.

Luostarikorttelin rajasi Kirkkokorttelista Mätäjärvestä virtaava katettu Krooppi-puro. Luostarikorttelin itälaidalla oli ja edelleen on Suurtori, joka oli keskiajan kaupungin sydän. Suurtorin varrella oli puisia aittoja ja kivitaloja kaupungin parhailla tonteilla. Torilla käytiin viikoittain kauppaa toripäivinä. Suuremmat markkinat pidettiin siellä ainakin kahdesti vuodessa, talviheikin markkinat tammikuun lopussa ja kesäheikin markkinat kesäkuun jälkipuolella. Torilla pantiin toimeen myös teloitukset ja häpeärangaistukset. Vuonna 1599 Kaarle-herttua mestautti torilla 14 aatelista Turun verilöylyssä.

Pitkänomaisen torin päässä seisoi kivestä muurattu, vielä melko vaatimattoman kokoinen raatihuone, ja tätä vastapäätä torin toisesta laidasta johti puinen silta Aurajoen yli Aninkaisten kortteliin. Ensimmäinen silta rakennettiin tiettävästi 1414.

Keskiajalla raatihuone sijaitsi nykyisen Vanhan raatihuoneen paikalla. Se oli nykyistä
rakennusta pienempi ja matalampi, ja siinä oli kellotorni. Raatihuoneen vasemmalla
puolella oleva vaatimaton kuja on Raaseporin ja Porvoon kautta Viipuriin johtaneen
Suuren rantatien eli Kuninkaantien alkupiste. Kuva: Ilari Aalto.

Raati koostui kymmenkunnasta jäsenestä ja korkeintaan neljästä pormestarista, jotka kokoontuivat viikottain päättämään kaupungin asioista ja pitämään oikeudenkäyntejä. Raati kuulutti myös erityiset rauhat kuten joulurauhan, ja vuosittain juhannusta seuraavana päivänä raati luki ääneen kaupunginlain, jotta kaupunkilaiset tiesivät mitä sääntöjä piti noudattaa.

Keskiajalla ruotsalaisista ja saksalaisista porvareista koostunut
raati päätti Turun kaupungin asioista. Kuvassa Augsburgin raati
vuonna 1457. Turun raati oli suurin piirtein saman kokoinen
ja istui yhtä ahtaasti. Kuva: Wikimedia Commons.

Aivan raatihuoneen edustalla seisoi keskiajalla vaakahuone, joka oli tärkeä osa torikauppaa. Kaikkien kauppiaiden piti punnita siellä tuotteensa, ennen kuin ne voitiin myydä. Vaaituksen hoitivat kaupungin virkamiehiin kuuluneet punnitsijat.

Muita merkittäviä torin varren rakennuksia on myöhäiskeskiaikainen Pyhän Ursulan killan kiltatupa, joka sijaitsi nykyisen Katedralskolanin paikalla. Myös Katedralskolanin raatihuoneen puoleinen pääty on keskiajalla rakennettua kivitaloa. Tässä talossa toimi 1700-luvulla Turun hovioikeus, ja 1830 rakennus yhdistettiin naapuritalon kanssa Katedraalikoulun muuttaessa siihen.Ylipäätään Suurtorin kivitalojen alla on keskiaikaisia kellareita muistoina aiemmin paikalla seisseistä kivitaloista.

Turun Vanha Suurtori oli keskiajalla kaupungin sydän. Pitkänomaisen
suurtorin päässä (kuvassa keskellä) sijaitsi Turun raatihuone. Suurtorin
varsi oli täynnä varastoaittoja ja porvareiden kivitaloja. Kuvan oikealla
puolella sijaitsevan Katedralskolanin paikalla sijaitsi keskiajan
lopulla Pyhän Ursulan kiltatalo. Kuva: Ilari Aalto.

Suurtorilta Brinkkalan talon ja Katedraalikoulun välistä lähtee pieni kuja, Luostarin välikatu. Vaatimattoman oloinen kadunpätkä on itse asiassa Turun ainoa yhä käytössä oleva keskiaikainen tielinjaus. Keskiajalla Luostarin välikatu oli yksi kaupungin pääkatuja, joka jatkui Suurtorin vastakkaiselta puolelta Kirkkokatuna tuomiokirkolle asti. Luostarin välikatu antaa pienen käsityksen siitä, minkälainen Turun historiallinen keskusta oli ennen vuoden 1827 paloa. Korkeiden kivitalojen reunustamat kadut syntyivät jo keskiajalla.

Luostarin välikatu oli yksi kolmesta Luostari-kadusta. Sen
alapuolella kulki Luostarin jokikatu ja yläpuolella Luostarin
yläkatu. Välikadulla voi hieman aistia keskiajan tunnelmaa.
Kuva: Ilari Aalto.


Luostarin välikatu johtaa Aboa Vetus & Ars Nova -museolle, jonka maanalaisella puolella on esillä kuuden Luostarin jokikadun varteen rakennetun keskiaikaisen kivitalon rauniot. Turun vanhimmat kivitalot tunnetaan juuri luostarikorttelista. Raatihuone on muurattu kivestä jo 1300-luvun puolivälissä, ja Aboa Vetus & Ars Novan alueelta tunnetaan kahden 1390-luvulla muuratun kivitalon rauniot. Etenkin Luostarin jokikadun ja Luostarin välikadun varteen nousi keskiajan kuluessa useita kivitaloja. Kivitalot olivat varakkaiden porvareiden koteja, mutta joukossa oli myös julkisia rakennuksia, kuten kiltoja, prebendoja ja majataloja, ehkä julkisia saunoja ja tullirakennuskin. Prebendat olivat tuomiokirkon pappien virkataloja, jotka oli nimetty kyseisen alttarin pyhimyksen mukaan. Luostarikorttelissa sijaitsi ainakin Pyhän Annan prebenda. Luostarikorttelikin oli kuitenkin puutalovaltainen. Kortteli oli täynnä neliskulmaisia tontteja, joita reunustivat hirsisalvotut aitat, tallit, navetat ja käymälät.


Holvikomeroita ja holvikaaria yhdessä Aboa Vetus & Ars Novan keskiaikaisista
kellareista. Nykyään kellarista on tehty kappeli, mutta keskiajalla siellä
saattoi olla majatalo tai jokin muu puolijulkinen tila. Kuva: Ilari Aalto.

Turun kuudesta tunnetusta killasta kolme toimi Luostarikorttelissa. Nämä olivat jo mainitun Ursulan killan lisäksi ehkä vuonna 1355 ensi kertaa mainittu Pyhän Nikolauksen kilta ja 1449 perustettu Pyhän kolmen kuninkaan kilta. Jälkimmäinen muodostui Turun tärkeimmäksi killaksi, ja sen säilyneen jäsenluettelon mukaan kiltaan kuului korkeinta kirkollista kermaa ja kaupungin suurporvareita. Nikolauksen kilta taas sijaitsi ehkä nykyisessa Nunnankadun ja Hämeentien kulmassa, ammattikorkeakoulu Novian alla. Pyhän kolmen kuninkaan killan puolestaan arvellaan sijainneen Luostarin yläkadun varressa, jossakin Rettigin tontin lähettyvillä.

Pyhän Nikolauksen killan sijainti J.W. Ruuthin mukaan. Kuva: Ilari Aalto.

Kun Aboa Vetus & Ars Nova -museolta jatketaan Runebergin puiston läpi länteen, tullaan Kaskenmäen eli Luostarinmäen juureen. Keskiajalla tässä oli kaupungin raja, ja aluetta hallitsi Pyhän Olavin dominikaanikonventti. Konventti on perustettu vuonna 1249, mutta ei ole tiedossa, sijaitsiko se alusta asti tällä paikalla. Luostari koostui luostarin Pyhälle Olaville omistetusta kirkosta ja neliskulmaisesta umpipihasta, jota reunustivat luostariveljien kammiot eli cellat. Kirkon ja pihan välissä oli refectorium, joka toimi sekä veljien ruokasalina että kokoustilana. Refectoriumin jäännökset ovat yhä olemassa Kaskenkadun alla, muuten luostarin rakenteet ovat tuhoutuneet kun tien molemmin puolin seisovat kivitalot on rakennettu. Konventin hahmoa on kuitenkin erotettavissa Veritaksen kivitalon sisäpihalla, joka noudattelee konventin umpipihan muotoa. Luostarin joen puoleisessa rinteessä oli vielä luostarin hautausmaa. Sieltä rakennustöissä löytyneet vainajat on siirretty Turun vanhalle hautausmaalle.

Turun Pyhän Olavin dominikaanikonventti sijaitsi Kaskenmäessä.
Konventin kirkko oli kuvassa tien vasemmalla puolella ja konventin
umpipiha sijaitsi oikeanpuoleisen kivitalon paikalla. Kuva: Ilari Aalto.

Konventissa oli ainakin sen omia asukkaita palvellut koulu ja luultavasti myös sairastupa. Konventin kirkossa saattoi myös olla urut. Vuonna 1465 Turun hiippakunnassa olleessa dominikaanikonventissa mainitaan nimittäin urut, joiden onneton urkujenpolkija sai kepistä. Tapaus voi liittyä myös Viipurin dominikaanikonventtiin. Konventti majoitti myös maallikoita, ja esimerkiksi kuninkaan pestistä erotettuna ollut Karl Knutsson Bonde majaili siellä monta kuukautta samana vuonna kun urutkin mainittiin, eli 1465.

Pyhän Olavin konventti oli näkyvä osa kaupunkikuvaa ja myös kaupunkilaisten elämää, koska turkulaiset osallistuivat myös kirkon jumalanpalveluksiin. Konventti omisti myös laajoja alueita lähiympäristöstään: sillä tiedetään olleen Aurajoen rannassa sepänpaja ja sille oltiin lahjoitettu lähistön kaupunkitaloja. Luostari kuitenkin tuhoutui tulipalossa 1537, eikä sitä reformaatioaikana enää korjattu. Nyt dominikaaneista eli mustista veljistä muistuttavat enää paikannimet kuten Luostarinmäki, Mustainveljestenkuja ja Olavinpuisto. Olavinpuistoon on pystytetty myös luostarin muistomerkki. Ensimmäiset arkeologiset kaivaukset paikalla tehtiin vuonna 1901 ja viimeisen kerran raunioita on tutkittu 1960-luvulla. Kattavan kuvauksen konventin tutkimuksista voi lukea Visa Immosen, Janne Harjulan, Heini Kirjavaisen ja Tanja Ratilaisen artikkelista "Turun Pyhän Olavin dominikaanikonventti – aineksia tilankäytön tulkintaan".


Nykyään konventista ei ole maan pinnalle näkyviä jälkiä, mutta keskiajan dominikaaneja olisi varmasti miellyttänyt luostarin päälle rakennetun kivitalon laella komeileva Veritaksen kyltti. Latinan sana veritas, "totuus", on nimittäin dominikaanien tunnuslause.



Pyhän Olavin dominikaanikonventin kaivauksissa löytyneet rakenteet. Konventin kirkko
sijaitsi kuvassa oikealla (alue A) ja umpipiha on kartan vasemmassa alalaidassa.
Niiden väliin jää refectoriumin alue nykyisen Kaskenkadun kohdalla.
Kartta: Panu Savolainen. Artikkelissa Visa Immonen, Janne Harjula, Heini
Kirjavainen & Tanja Ratilainen 2014: Turun Pyhän Olavin dominikaanikonventti –
aineksia tilankäytön tulkintaan. SKAS 3/2013, 3–23.

Turun keskiajan kortteleista on jäljellä vielä yksi, Aninkaisten kortteli. Jatketaan sinne!

maanantai 28. toukokuuta 2018

Tutkimuskohteena Forsteenin kivitalo

Turkulaisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon kesän 2018 kaivaukset alkoivat viime viikolla. Kaivaukset sijoittuvat museon pihalle, kahvilaterassin viereen paikkaan, mihin kaivoimme jo viime kesänä kaksi koekaivantoa. Niiden perusteella meillä oli vahva käry siitä, mitä maan alla odottaa.

Tutkimusalueella sijaitsi ennen Turun paloa 1827 kaksi kivitaloa, jotka tuhoutuivat palossa ja katosivat katukuvasta. Viime kesänä tavoitimme niistä toisen, niin sanotun Källarenin talon, jossa kaivausten perusteella toimi 1600-luvulla jonkinsorttinen kellarikapakka. Viime kesän kaivausten raportin voit lukea täältä.

Kaivaukset aloitettiin tänä vuonna kaivinkoneen kanssa.
Kuva: Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Tämän vuoden kaivauksissa keskitytään kaivamaan toisen, Forsteenin kivitalon kellaria. Talo on saanut nimensä Samuel Forsteenista, joka omisti tontin 1700-luvun alussa. Missään ei kuitenkaan ole säilynyt tietoa siitä, milloin Forsteenin kivitalo on rakennettu. Rakennuksen muodon ja sijainnin takia on epäilys, että talo olisi voitu rakentaa jo keskiajalla, mutta varmuus siitä voidaan saada vain kaivauksilla. Kumpikin kivitaloista sijaitsi keskiaikaisella Luostarin jokikadulla, joka kulkee Aboa Vetus -museon läpi ja jonka varrelta on viime aikoina tutkittu Katedralskolanin liikuntasalin alla olevia kellareita.

Forsteenin kivitalosta samoin kuin muistakin tontin rakennuksista on säilynyt palovakuutus vuodelta 1826, vain vuotta ennen Turun paloa. Vakuutuksen mukaan Forsteenin kivitalo oli silloin kokonaan lämmittämättömänä varastona. Talo oli 4,25 metriä korkea ja sen pinta-ala oli noin 140 neliömetriä. Siinä oli turvekatto, ja pihan puolella oli katonrajassa lastausluukku, jonka kautta talon ylempään kerrokseen voitiin nostaa tavaraa. Talon nurkassa on ollut puinen liiteri.

Kaivausta pääsee katsomaan päivittäin klo 12–17, ja 7.6. alkaen kaivuksella pidetään arkeologin vastaanotto torstaisin klo 12–14. Lisäksi järjestämme heinäkuussa yhden ja kahden päivän mittaisia arkeologisia museokursseja, joiden osallistujat pääsevät itse kaivamaan ja tutustumaan kaivauslöytöihin. 

Esimakuna tutkimuksista voi katsoa valokuvaaja Ville Kaakisen kaivauksilta kuvaaman videon täältä.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Hospitaalin varjot


Yhteysalus keikkui Airistolla kovassa aallokossa, ja laiha kahvi keinui Jonnan kupissa aluksen tahdissa. Epävakainen marraskuun sää harmitti häntä jo etukäteen, eikä kohteestakaan ollut odotettavissa mitään ihmeellistä. Pari liitupiipun pätkää ja tiilenpaloja, tuskin mitään rakenteita. Jonna oli saanut tehtäväkseen valvoa vanhan viemäriputken uusimista Seilissä Turunmaan saaristossa, vanhan leprahospitaalin ja houruinhuoneen alueella. Nauvosta lähteneellä yhteysaluksella oli melko hiljaista siihen aikaan vuodesta, Jonna oli melkein ainoa matkustaja. 

Jonna katseli aluksen kahvilasta ulos kohti lyijynharmaita pilviä, jotka riippuivat mäntyjen peittämien luotojen päälle. Hän ei voinut mitään sille, että aina Seiliin mennessä päässä alkoi soida Jenni Vartiaisen kappale Seili: ”…ja jos Seiliin ken joutuu hän Seiliin myös jää kuolemaan…”. Monelle saari olikin ollut viimeinen pysäkki, kun heidät lukittiin lopuksi ikäänsä hospitaaliaidan taakse tai houruinhuoneen selliin. Jonnan ajatukset harhailivat 1600-luvun kruunupäissä ja hospitaaliin lukituissa piruparoissa, kun äkkiä suurikokoinen lokki lensi päin aluksen ikkunaa. Jonna pelästyi ja vetäytyi vaistomaisesti poispäin. Lokki läiski vauhkoontuneesti siipiään ikkunaa vasten ennen kuin jatkoi lentoaan merelle päin. Hetken hölmistyksen jälkeen Jonna hörppäsi loput jäähtyneestä kahvistaan ja irvisti.

Kuva: Ilari Aalto.

Lopulta Seilin venelaiturin punaiset rakennukset ilmestyivät esiin saarten takaa. Jonna siirtyi autoonsa ja ajoi sen aluksen telakoiduttua rantaan. Satamassa oli vastassa työhousuihin ja huomioliiviin pukeutunut keski-ikäinen, jäntevärakenteinen mies. Jonna oli jo miehen nähdessään melko varma, ettei pitäisi hänestä. ”Lasse Leppänen,” mies esitteli itsensä laiskalla äänellä Jonnan noustua autosta. ”Jonna Tiirikka,” Jonna sanoi ja tarttui miehen löysään käteen. ”Sää olet nyt se Indiana Jones vai,” Lasse tokaisi ja mittaili Jonnaa katseellaan. ”Turha sun on täältä mittä kulta-aartei odotella, eiköhän sovita, että me tehdään poikien kanssa hommat ja sää häiritset niin vähän kun voit.” Jonnan ensivaikutelma todella piti paikkansa. Hänen olisi tehnyt mieli pitää saarna siitä, että arkeologia on kaikkea muuta kuin aarteenmetsästystä, mutta hän tyytyi huomauttamaan, että hän on paikalla vahtimassa muinaismuistolain noudattamista, ja tekee sen mitä laki vaatii. Insinööri Leppänen murahti jotakin vastaukseksi. Hän neuvoi, miten Jonna sai ajettua autonsa Saaristomeren tutkimuskeskuksen pihalle ja antoi hänelle tämän majoitustilan avaimen.

Jonna ajeli idyllisen saaristomiljöön läpi eikä voinut olla ihailematta maisemia, vaikka luonto ei ollut aivan uhkeimmillaan lokakuussa. Tutkimuskeskus oli komea kaksikerroksinen kivitalo keskellä saarta, vanha mielisairaalan rakennus. Siellä Jonnaa oli vastassa nuori naistutkija, joka antoi Jonnan käyttöön maitokärryn. ”Ai niin, sua varmaan kiinnostaa arkeologina käydä saaren vanhassa kirkossa,” tutkija totesi iloisesti. Hän kipaisi hakemassa työhuoneestaan kirkon avaimen. ”Palauta se mulle sitten kun ehdit.” Jonna kiitti avaimesta. Hän ei ollutkaan aiemmin käynyt Seilin kirkossa, mutta oli nähnyt sen valokuvissa. Niiden perusteella kirkko oli viehättävän pelkistetty. Jonna heitti kamppeensa kärryihin ja vei ne hieman alempana olevaan majapaikkaansa, sympaattiseen punamullalla maalattuun taloon.
Jonna poimi mukaan kaivauskamppeensa, lapion, lastan, läjän Amergrip-pusseja, kameran ja tarkkuus-GPS:n. Kaivinkoneoja oli jo merkitty maastoon lähelle pääsaaren ja Kirkkosaaren välistä niemeä. Paikalta oli suora näkymä Kirkkosaaren ikivanhalle, punaiseksi maalatulle kirkolle. Kirkko näytti viehättävältä, mutta jokin siinä myös puistatti Jonnaa. Hän otti viemärikaivannon paikasta valokuvat ennen kaivauksen aloittamista ja varmisti vielä kartoilta, ettei paikalla pitäisi olla rakennusjäänteitä. Sitten hän antoi kaivinkonekuskille luvan alkaa rouhia.

Jonnan ikäväksi Lasse oli ollut oikeassa. Ensimmäisten tuntien aikana ojasta löytyi yksi vuoden 1721 puolikas äyri, pullonkorkkeja ja toden totta, yksi pala savisen tupakkapiipun vartta. Maa näytti täysin sekoittuneelta. Jonna ei jaksanut erityisesti keskittyä jouhevasti sujuvaan kaivamiseen, kunnes äkisti kaivinkone kouraisi jotakin kiinteää. Oliko maassa pelkkä luontainen kivi vai jotain muuta? Jonnan arkeologivaistot terävöityivät ja hän käski kaivinkonekuskia lopettamaan. Hän kaivoi muutaman lapiollisen maata ja totesi kaivinkoneen raapaisseen tiiltä. Jonna tarttui lastaansa ja kyyristyi kaivamaan tiilen ympäriltä. Se ei ollut yksin, vaan sen ympärillä oli toinen tiili ja kolmas. Kaikki oli muurattu kiinni toisiinsa. Rakenne näytti kaarevalta, ikään kuin holvin katolta. ”Tässä näyttäisi olevan jotain,” Jonna kommentoi työporukalle. ”Hidastaako se hommia?” kysyi Lasse huolestuneena. Jonna kohautti olkiaan ja jatkoi kaivamista. Tiilirakenne jatkui tosiaan maassa vanhan viemäriputken alla. Jonna katsoi varmuudeksi vielä historiallisia karttojaan. Paikalla ei olisi pitänyt sijaita minään aikana rakennuksia. ”Mä dokumentoin tän, ei sitten tarvii mennä tosta rakenteesta läpi,” hän totesi kaivajille. 

Jonna jatkoi vielä tiilten raaputtamista esiin, ja hänen yllätyksekseen yksi löyhästi kiinni ollut tiili painui ja putosi syvälle maan alle, mistä kuului ontto kumahdus. Jonna säpsähti. Tämä todella oli kellarin katto! Hän kaivoi pienen taskulamppunsa esiin ja yritti kurkistaa sisään tiilen jättämästä reiästä. Alhaalla näkyi vain pimeää, eikä huoneen tiloja voinut päätellä.  Jonna näpsi tiilistä kuvat ja otti tarkkuus-GPS:llä ylös korkeudet. Sitten jatkettiin eteenpäin.

Illalla työpäivän jälkeen Jonnalla oli pelkkää vapaa-aikaa kierrellä saarta. Hän muisti, ettei ollut käynyt kirkolla ja kävi pyörähtämässä Kirkkoniemessä. Hospitaalin alkuaikaan Kirkkoniemi oli vielä ollut oma saarensa, jolle spitaaliset suljettiin. Muut hospitaalin asukkaat ja henkilökunta asuivat erillään vastarannalla. 

Jonna käänsi avainta lukossa ja asteli sisään. Rakennus oli ristinmallinen ja sen puinen holvikatto oli korkealla. Seinät olivat kokonaan maalaamatonta honkahirttä, ja kirkkosalin ainoat koristeet olivat tökerösti maalattu saarnatuoli ja pieni kirkkolaiva, joka riippui katosta. Alttaria vastapäätä oli aidalla erotettu alue. Jonna muisti lukeneensa, että hospitaalin aikaan se oli ollut spitaalisten nurkka, jossa sairaitten oli seurattava jumalanpalveluksia eristettyinä. Kirkossa oli myös viehättäviä yksityiskohtia, kuten puiset, ojennetun käden malliset kynttilätelineet ja kirkon nurkassa oleva pienen pieni jakkara. Jonna mietti mielessään, miten oli mahdollista, ettei puinen kirkko ollut koskaan palanut. Kynttilätelineet eivät näyttäneet paloturvallisilta. 

Jonna kävi käyskentelemässä myös kirkon hautausmaalla. Rinteessä olevaa kirkkomaata täplittivät valkoiset puuristit. Ne olivat mielisairaalan potilaiden hautoja. Jonna muisti, ettei kukaan tiennyt, minne leprasairaat oli haudattu. Niitä hautoja oli kai etsittykin pari vuotta aiemmin. Jonna katseli mielisairaalan potilaiden ja henkilökunnan hautojen nimiä. Naisia, joiden kohtaloita Jonna yritti kuvitella mielessään.

Kämpillä Jonna chattaili poikaystävänsä kanssa.

”Täällä ollaan Seilissä loukossa. Ei oo vielä näkynyt spitaalisia.”

”Ok. Varo punkkeja.”

Jonnan huone oli askeettinen: pöytä, pari sänkyä, kaappi ja ikkunoissa pellavaverhot. Uteliaisuuttaan Jonna kurkisti kaappiin ja löysi sieltä kulmistaan kuluneen kirjan Henkilöitä mielenterveyshoitolan historian varrelta. Hän selaili kirjaa melko mielenkiinnottomasti. Sitten vastaan tuli kiinnostava kohta, jossa oli otteita mielisairaalassa eläneen Maria Perssonin päiväkirjasta, joka oli löytynyt kätkettynä yhteen sairaalan patjoista. Otteet näyttivät lähinnä sekavilta, eikä Jonna ollut varma, johtuiko se henkilön sairaudesta vai hänen saamistaan sähköhoidoista: ”Ei enää sähköä -- pelkään ukkosta, ei salamoita -- hautakammion tiilinen käytävä jatkuu liian pitkälle -- ei saa seurata”. Jonna pysäytti lukemisen. Päiväkirjaotteet eivät jatkuneet enää pidemmälle, mutta maininta käytävästä sai hänet miettimään. Voisiko se pitää paikkansa? Voisiko kirkosta tosiaan lähteä käytävä, vai oliko maininta vain harhaisen mielen houretta? Jonna pinkaisi ulos huoneestaan ja meni viemärikaivannolle. Aiemmin päivällä löytynyt tiilirakenne tosiaan kulki kohti kirkkoa.

Illalla Jonna pyöri sängyssään. Ajatus salakäytävästä ei päästänyt häntä otteestaan. Viemärihankkeen puitteissa hänelle ei jäisi mahdollisuutta selvittää, oliko kaivinkoneen paljastama tiilirakenne tosiaan käytävän holvattu katto vai jotain arkisempaa. Jonkinlainen kellari se oli varmasti. Jonna muisti kuulleensa eräältä kirkossa kesäoppaana olleelta tutulta, että kirkon alla olevasta hautakammiosta olisi joskus pinkaissut ylös mäyrä. Olisiko se voinut päästä hautaan salakäytävää pitkin? Lopulta Jonna antoi uteliaisuudelleen vallan. Hän nappasi pöydältään kirkon avaimen ja otti mukaan lapion ja taskulampun.

Puolikuu paistoi kylmänä ja kirkkaana yötaivaalla ja sai Kirkkosaaren vanhat hongat luomaan pitkiä varjoja kirkkopihan yli. Näkymä oli aavemainen, juuri sellainen joka sopi hämäräperäiseen tutkimusretkeen vanhan kirkon lattian alle. Jonna käänsi avainta lukossa ja kirkon ovi aukesi naristen. Jotenkin yöaikaan narina tuntui kovemmalta ja pahaenteisemmältä kuin päivällä. Kirkkosalissa oli hämärää ja tuoksui kuivalle puulle. Lattia narisi Jonnan askelten alla kun hän käveli kirkon keskelle. Kuunvalo lankesi sisään pääalttarin ikkunasta ja heitti omituisia varjoja kirkon koruttomille seinille. 
Jonna hätkähti katsoessaan spitaalisten nurkkaan. Häviävän hetken hän oli näkevinään penkeissä istuvia tummia hahmoja, mutta osoittaessaan taskulampullaan pimeään nurkkaan penkit olivat tyhjiä.

Jonna pyyhki kauan sitten kuolleet leprasairaat mielestään ja keskittyi siihen mitä oli tekemässä. Hän asteli kirkon keskelle, missä oli lattiassa suuri, kaksiovinen luukku joka johti alapuolella olevaan hautaan. Museoammattilaisen ottein Jonna tarttui lattialuukkuun ja sai sen vaivattomasti avattua. Alapuolella näkyi pimeää. Hän ohjasi taskulamppunsa valokeilan monttuun. Hirsistä salvottu hautakammio oli yllättävän syvä. Taskulampun valo osui siisteihin pinoihin kasattuihin ruumisarkkuihin, jotka olivat vuosisataisen pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Niissä makasi joku hospitaalinjohtaja perheineen, Jonna muisteli. Näky muistutti häntä Turun tuomikirkon hautakammioista, joissa hän oli joskus vieraillut opiskeluaikoinaan.

Kuva: Elina Helkala/Ilari Aalto.

Hautakammioon johtivat tukevan näköiset puuportaat. Jonna kokeili varovasti portaiden kestävyyttä jalallaan. Portaat narisivat, mutta tuntuivat kantavilta. Koko ajatus oli alkanut taas arveluttaa häntä, mutta oli liian myöhäistä perääntyä. Askel kerrallaan Jonna asteli portaat kammion pohjalle. Kuopassa haisi ummehtuneelta. Ruumisarkkujen keskellä kammio oli varsin ahdas. Arkkujen takaa kammion hirsiseinää ei ollut kovin helppo erottaa, joten Jonna joutui kurkistelemaan arkkujen lomasta. Taskulampun valo heijastui kelmeänä ruumisarkkujen messinkilaatoista, mutta oli liian pimeää lukea niihin kirjoitettuja nimiä.

Jonna etsi katseellaan käytävään viittaavaa saumaa seinässä, mutta hirret näyttivät umpinaisilta. Turhautti. Ehkä kaikki olikin ollut vain Seilin omituisen ilmapiirin aiheuttamaa harhakuvitelmaa. Lopulta valokeila osui kuitenkin säännölliseen saumaan, joka oli ikäväksi onneksi ruumisarkun takana. Jonna kurotti kätensä saumaa vasten, ja tunsi selvän ilmavirran. Hän arvioi, ettei arkkua tarvitsisi siirtää kuin kaksi- tai kolmekymmentä senttiä. Hän tarttui molemmin käsin arkkuun ja kiskaisi. Arkku liikkui yllättävän helposti, mutta ontosta kolinasta päätellen myös sen sisältö liikkui. Jonna ei yleensä hätkähtänyt vähästä, mutta ajatus vainajan luiden hölskymisestä arkussa tuntui hänestä hyvin epämiellyttävältä. Samassa kammion toiselta laidalta kuului raapivaa ääntä, ja Jonna oli pudottaa arkun käsistään samalla kun hänen sydämensä jätti lyönnin väliin. Häviävän hetken hänen teki mieli ampaista portaat ylös ja juosta tuhatta ja sataa saaren rantaan, mutta hän sai itsensä rauhoiteltua. Varmaan kammiossa oli jokin jyrsijä.

Sykkeen tasaannuttua Jonna sai puskettua ruumisarkun sen verran sivuun, että pääsi käsiksi seinässä olevaan rakoon. Hän otti taskulampun hampaisiinsa ja kokeili vetää rakoa leveämmäksi sormillaan. Hän ei kuitenkaan saanut otetta kapeasta raosta, joten hänen täytyi tarttua lapioonsa ja käyttää sitä vipuvartena. Lapiolla kammion ovi avautui helpon tuntuisesti, ja Jonna tunsi olonsa helpottuneeksi. Kaikki vaivannäkö ja riskin ottaminen ei ollut turhaa, jos kammiosta todella johti ovi jonnekin.
Kapea ovi aukeni juuri sen verran, että Jonna mahtui työntämään taskulamppunsa sisään. Oven takana vaikutti olevan käytävä, jonka seinät oli Jonnan yllätykseksi muurattu tiilestä. Olisiko siellä vain toinen hautakammio? Jonna yritti nähdä miten pitkälle huone jatkui, mutta valo ei näyttänyt osuvan huoneen takaseinään. Niinpä Jonna änkesi itsensä ruumisarkkujen välistä ja ovesta läpi. 

Heti oviaukolla hän katsahti holvin kattoon. Hän muisti elävästi historiallisen ajan arkeologian tärkeimmän nyrkkisäännön: älä koskaan luota arkeologiseen kattoholviin. Huoneen katto oli melko matala tynnyriholvi, mutta se vaikutti kestävältä, vaikkakin rapisseelta. Varmuudeksi Jonna koetti holvia lapiollaan, mutta tiilet tuntuivat olevan tukevasti kiinni toisissaan. Varmistauduttuaan katon kestävyydestä Jonna näytti valoa eteenpäin, ja hänen yllätyksekseen käytävä oli varsin pitkä, ehkä kaksikymmentä metriä. Se johti siis varmuudella kirkon ulkopuolelle!

Jonna seisahtui oviaukkoon ja puntaroi kahden vaiheilla. Joko hän lopettaisi pähkähullun ja vaarallisen yöllisen seikkailunsa tähän, tai selvittäisi loppuun asti, mihin käytävä johti. Uteliaisuus sai hänestä voiton, vaikka pilkkopimeä ja homeelta haiseva käytävä ei erityisesti houkutellutkaan jatkamaan. Päättäväisesti Jonna otti askelen eteenpäin, ja totesi saman tien lattian olevan epämiellyttävän pehmeä. Valon kanssa hän huomasi, että lattia oli aivan seittien peitossa, ja kosteudesta kiiltelevillä seiteillä ryömi suomalaisittain valtavan kokoisia hämähäkkejä, joiden keskiruumis oli valehtelematta peukalon paksuinen. Jonnan niskakarvat nousivat kuvotuksesta pystyyn, mutta hän hillitsi halunsa kiljua ja herättää koko Saaristomeren tutkimuslaitoksen. Hammasta purren ja pitkin askelin hän harppoi käytävää eteenpäin. Hän tiesi kyllä hyvin, että Seilissä on poikkeuksellisen rikas luonto, mutta mistä sinne oli siunaantunut niin suuria hämähäkkejä? Olivatko ne jokin vieraslaji?

Käytävän perällä oli takorautainen ja umpiruosteinen ovi. Ovessa ei ollut kahvaa, mutta sitä hapuillessaan Jonna huomasi, että oven pintaan oli haalenneilla valkoisilla fraktuurakirjaimilla kirjoitettu jotain. Hän ymmärsi nopeasti tekstin olevan ruotsia, mutta häneltä meni hetki saada selvää kaikista kuluneista sanoista: ”Det är ej Död som för evigt hvilar: och i evigheten bryts äfven Dödens pilar.” Jostakin syystä Jonnaa kylmäsi kun hän luki sanat hiljaa ääneen. Teksti kuulosti etäisesti tutulta, mutta hän ei saanut päähänsä, missä olisi törmännyt siihen. Oliko se Raamatusta? Tai ehkä värssy oli joskus osunut silmään vanhassa hautakivessä. ”Se ei ole kuollut, joka ainiaan lepää: ja ikuisuus murtaa myös kuoleman nuolet,” hän käänsi vapaasti. Jonna kosketti oven karheaa pintaa, mutta vetäisi kätensä saman tien pois. Hänet valtasi sanaton kauhu, ikään kuin ovi ei tahtoisi tulla avatuksi.

Jonna yritti järkeillä itsensä kanssa. Hän oli jo osoittanut, että maanalainen käytävä oli olemassa. Hän ei tiennyt, ylsikö se viemärikaivantoon asti, mutta hän oli rikkonut jo tarpeeksi muinaismuistolakia ja sotinut tervettä järkeä vastaan. Hän tuskin saavuttaisi enempää murtautumalla syvemmälle maanalaiseen käytävään, ja murtautua hänen olisi todella pitänyt, sillä hän huomasi nyt rautaoven olevan pultattu kiinni. Jopa huojentuneena päätöksestään Jonna kääntyi palatakseen takaisin. Hän marssi pitkältä tuntuvan iljettävän ja tunkkaisen hämähäkkikäytävän takaisin hautakammion suulle ja tarttui oveen työntääkseen sen auki. Järkytyksekseen hän ei saanut ovea hievahtamaankaan. Ahtaan käytävän aiheuttama ahdistus muuttui pakokauhuksi. ”Helvetti!” Jonna huomasi huutavansa ääneen, ja hänen äänensä oli enemmän pelokas kuin suuttunut. Oliko hänen jäätävä nyt yöksi hautaan yhdessä hämähäkkien ja mätänevien luiden kanssa? Jonna ryskytti ovea, mutta se ei suostunut aukeamaan. Jonna kirosi itseään. Oliko hän asettanut ruumisarkun niin huonosti, että se oli pudonnut ja tukkinut oven?

Kuva: Ilari Aalto.

Todettuaan olevansa jumissa Jonna puntaroi vaihtoehtojaan. Hänellä oli työmaanjohtajan puhelinnumero, mutta hän ei halunnut jäädä kiinni kiusallisesta tilanteestaan. Minkä selityksen kukaan nielisi sille, että hän oli murtautunut yöllä suojellun kirkkorakennuksen hautakammioon ja siirrellyt omatoimisesti ruumisarkkuja? Toisaalta hänen toinen vaihtoehtonsa oli jatkaa käytävää eteenpäin ja selvittää, pääsisikö toisesta päästä ulos. Jonnekinhan käytävän oli johdettava. Rautaoven avaaminen ei houkutellut häntä lainkaan, mutta se alkoi tuntua ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Niinpä Jonna marssi ovelle ja iski lapionkärkensä sen saumaan. Ovi vastusteli, mutta alkoi vääntyä hitaasti auki. Se oli naulattu kiinni puukarmeihin, jotka olivat vuosisatojen saatossa lahonneet, eivätkä naulat enää pitäneet. Lopulta ovi kaatui rysähtäen lattialle, ja sen takaa tulvahtanut ilmavirta sai Jonnan kakomaan. Ilma haisi kuolemalta, mädältä ja homeelta. Ovi oli ollut sinetöitynä varmasti ainakin kaksisataa vuotta, Jonna päätteli. Tila kaipasikin jo tuuletusta.

Taskulampun sinisessä valossa käytävä näytti jatkuvan hieman leveämpänä oven toisella puolella. Sillä puolen käytävän seinät oli muurattu kivestä, ja ne kiilsivät kosteudesta. Vuosisataiset kalkkisaostumat olivat valuneet seinää pitkin. Jonna astui varovasti sisään ja oli kompastua johonkin. Tarkemmin katsottuna se oli ihmisen vaalennut sääriluu. Lattialla lojui siellä täällä irtonaisia luita, ja kun Jonna kohotti katseensa, hän huomasi käytävän seinien olevan täynnä syvennyksiä, joista pääkallojen tyhjät silmät katselivat häntä. Kirkkosaaren allahan oli varsinainen katakombi! Pelkonsa ja epäluulonsa keskellä Jonna tunsi pientä innostusta, koska hän tajusi välittömästi mistä oli kysymys. Arkeologit olivat turhaan etsineet leprasairaiden hautausmaata saarelta, koska hospitaalin asukit oli haudattu kammioon saaren alle.

Jonna käveli eteenpäin muinaista katakombia pitkin. Hän alkoi menettää ajan ja paikan tajunsa. Käytävä jatkui ja jatkui loputtomiin. Jonnan askeleet litisivät kostealla lattialla, ja kammion löyhkä alkoi käydä yhä sietämättömämmäksi. Jonna ei tiennyt kauanko oli kulkenut, kun hänen taskulamppunsa valo alkoi hiipua ja lopulta sammui. Sanoinkuvailematon kauhu ja pimeys ympäröivät arkeologin. Pelosta tärisevin käsin hän hamusi kännykkäänsä taskustaan. Jonnan kauhu syveni entisestään, kun hän huomasi senkin sammuneen. Hän oli varmasti pitänyt puhelimen ladattuna – vai oliko? Yrityksistä huolimatta laite ei reagoinut ja Jonna jäi kauhunsekaisin tuntein seisomaan sysimustaan käytävään.

Täydessä pimeydessä hänen kuulonsa terävöityi kuulemaan äänet voimakkaammin. Jossain tippui vettä. Jonnan sydän oli pysähtyä, kun jostain kuului koputtavaa ääntä. Peloissaan hän ei osannut keksiä äänelle järkevää selitystä. Hammasta purren hän päätti jatkaa käytävää eteenpäin, vaikka se tarkoitti etenemistä seiniä hapuillen. Pimeys hidasti hänen liikkumistaan ja häntä inhotti koskea hautakäytävän niljakkaisiin ja paikoin pehmeitten seittien peittämiin seiniin. Jonna ei ollut varma johtuiko se hänen kohoavasta sykkeestään ja pimeyden aiheuttamista aistiharhoista, mutta hän oli kuulevinaan enemmän ääniä käytävässä ympärillään. Laahaavaa ääntä, kuiskauksia. Hän ei uskaltanut pysähtyä.

Äkkiä Jonnan suusta purkautui kiljaisu, kun jokin kosketti hänen kylkeään. Samalla hetkellä jokin tarttui hänen seinää kurottavaan käteensä. Hyvä Luoja, se oli kylmä ja limainen kosketus, kuolleen kosketus! Jonna huusi ja iski suunnattomasti lapiollaan ympärilleen. Lapion terä iskeytyi jotakin vasten. Jonna lähti juoksemaan eteenpäin pohjattomassa pimeydessä, iskien lapiollaan sinne tänne. Käytävä täyttyi häntä kohti kurottelevista raajoista, joita hän ei voinut nähdä. Jonna itki ja huusi juostessaan, ja huudot kaikuivat kolkkoina pitkin käytävän seiniä. Yhtäkkiä Jonna näki edessään himmeää valoa, joka vaikutti kuitenkin kirkkaalta pimeään tottuneille silmille. Hän kiristi juoksuaan ja juoksi kohti valoa. Käytävän katossa oli pieni aukko – heidän viemärikaivannostaan pudonneen tiilen tekemä reikä! Jonna yritti kurotella kohti valokeilaa. Käytävä oli melko matala ja hän ylti kädellään tiilen reunaan. Pakokauhun suomin voimin hän riuhtoi ja iski lapiolla holvitiiliä, jotka lopulta alkoivat murtua irti. Jonna sai kuitenkin katkeran muistutuksen historiallisten holvien kestävyydestä, kun iso kappale kattoa sortui varoittamatta. Tiili kolahti Jonnaa päähän ja armelias tajuttomuus otti hänet valtaansa.

Jonna heräsi sairaalassa. Hänen kehoaan kivisti. Tajuttuaan missä hän oli, hän huomasi kauhukseen käsiensä olevan täynnä suuria valkoisia läikkiä. Lääkärit eivät kyenneet selittämään, miten perusterve nuori nainen oli voinut saada nopeasti pitkälle edenneen Hansenin taudin, jota ei ollut vuosikymmeniin esiintynyt Pohjoismaissa. Vielä vähemmän he kykenivät selittämään, miten lepran vaurioittama iho Jonnan oikeassa kädessä näytti muodostavan ikään kuin ruotsinkielisiä, fraktuuralla kirjoitettuja sanoja.

Novelli on julkaistu lehdessä Varelia 2/2017.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Kymmenen tapaa päästä hengestään keskiajan Suomessa

Populaarikulttuurista saa helposti kuvan, että keskiajan kulttuuri oli kyllästetty väkivallalla ja kuolemalla. Näin ei onneksi ollut, mutta väkivalta oli kuitenkin näkyvämpää kuin nykypäivänä. Esimerkiksi 1400-luvun lopun Tukholmassa kuolemaan johtanut väkivalta oli sata kertaa yleisempää kuin 2000-luvulla. Keskiajan laeissa määrätyt rangaistukset rakentuivat pääasiassa sakkojen varaan, mutta tietyistä vakavista rikoksista seurasi ruumiillisia rangaistuksia käden läpäisemisestä veitsellä hirttotuomioon ja elävältä hautaamiseen.
 
Medievalists.netin inspiroimana keräsin keskiajan Ruotsin maanlaeista ja Suomea koskevista keskiaikaisista asiakirjoista hirtehisen listan keskiaikaisista tavoista päästä hengestään. Kannattaa pitää kuitenkin mielessä, että nämä ovat poikkeustapauksia, minkä takia ne ovat päätyneet asiakirjoihin ja säilyneet nykypäivään. Olkaapa hyvät!


1. Hirttäminen

Varkaan kaaren aloituskuva ruotsalaisessa
Maunu Eerikinpojan maanlain käsikirjoituksessa.
Hirttotuomio seurasi monista varkauksista.
Wikimedia Commons.

Kuolemantuomiot olivat keskiajalla suhteellisen harvinaisia. Yleisimmät tuomiot olivat sakko- ja häpeärangaistuksia. Kuolemantuomioistakin saattoi usein selvitä sakoilla. Joitakin rikoksia pidettiin kuitenkin niin pahoina, ettei niistä voinut päästä vähemmällä kuin hirttämisellä. Yleisin tällainen rikos oli varkaus – tosin varastettua tavaraa piti olla yli puolen markan arvosta (markka tarkoitti 212,5 g puhdasta hopeaa). Vanhan sanonnan mukaan naurisvarasta ei hirtetä. Hirteen pääsi paitsi omaisuuden, myös toisen miehen vaimon varastamisesta.

Hirttopaikkoja oli kaupunkien ja linnojen lähistöllä, kuten Turun Hirsipuunmäki (Kerttulinmäki), Hämeenlinnan Pyövelinmäki (Kaupunginpuisto) tai Raaseporin Galgaberget. Kuuluisin Raaseporissa hirtetty lienee piispa Hemming Gadh (k. 1520), joka eli ylellistä elämää Roomassa ja oli liian innokas kääntämään takkia Ruotsin ja Tanskan unionikiistassa.


2. Elävältä hautaaminen

Varsin ikävä tapa kuolla on elävältä hautaaminen, joka oli säädetty tuomioksi tietyistä vakavista rikoksista, useammin naisille kuin miehille. Laittomasti uusiin naimisiin menneet tai vieraan miehen matkaan lähteneet vaimot piti haudata elävältä. Elävältä haudattiin myös eläimiinsekaantujat ja tämän rikoksen uhriksi joutuneet eläimet, ellei tuomari päättänyt määrätä näitä roviolle.

Vuonna 1489 Tukholman raati tuomitsi kemiöläisen Gunilin haudattavaksi elävältä kattilan varastamisesta ja murhapoltosta. (DF 4243)
         
                
3. Roviolla polttaminen

Kahden sodomiitin polttaminen roviolla
Zürichissä vuonna 1482. Wikimedia Commons.

Noitaroviot kuuluvat mielikuvissa keskiaikaan, vaikka noitavainot olivat todellisuudessa uuden ajan ilmiö. Keskiajalla joistakin vakavista rikoksista seurasi kuitenkin roviolla polttaminen. Yksi tällainen rikos oli loogisesti tuhopoltto: jos tuhopolttaja jäi kiinni itse teosta, ”palavaisella kekäleellä”, hänen pitää ensin korvata tihutyönsä sakolla ja sitten tulla poltetuksi roviolla. ”Sen pitää liekissä polttaman, joka toiselle tulen sytytti.”

Keskiajan maanlaissa noituuden harjoittamisesta tuomio oli 40 markkaa sakkoa, siis keskikokoisen maatilan verran. Roviolle noituudesta päätyivät ainoastaan naispuoliset noidat ja vain, jos 12 todistajaa osoitti heidän tappaneen jonkun noituudellaan. Miespuolisia noitia odotti kyllä yhtä ikävä kohtalo, teilipyörä. Roviolla poltettiin myös itsemurhan tehneiden ruumiit. Keskiajalla itsemurha oli rikos Pyhää Henkeä, luontoa ja koko yhteiskuntaa vastaan, eikä itsemurhan tehneitä voinut haudata kirkkomaalle.


4. Kirveshippa

Olaus Magnus: Matkustamisesta pimeässä. Pohjoisten kansojen historia (1555).

Etenkin matkustaessaan suomalaiset pitivät keskiajalla aina kirvestä mukana puiden pilkkomiseen ja raivaamiseen. Toisinaan siitä oli myös lyömäaseeksi. Vatikaanin penitentiariaatin arkistoon on tallentunut keskiajan Suomesta neljä tapausta, joissa pappi on ollut osallisena kirveen heiluttelussa.

Vuonna 1494 entinen Lappeen kappalainen, Henningus Johannis kertoi Roomassa aiheuttaneensa Lappeen papin palvelijan kuoleman. Miehille oli tullut riitaa ja palvelija oli vetänyt Henninguksen renkiä turpaan. Kun Henningus kysyi seuraavana päivänä syytä tähän, aseistanut palvelija kävi hänen kimppuunsa nuijalla, mutta muut paikalla olijat tulivat väliin. Sitten renki otti käsiinsä varsijousen ja yritti ampua pappia sillä, mutta sekin vietiin hänen käsistään. Henningus yritti paeta paikalta läheiseen taloon, mutta hän ei päässyt sisään. Niinpä hän nappasi läheisestä kärrystä turvakseen kirveen. Hänen kimppuunsa hyökännyt renki löysi myös kirveen toisesta kärrystä ja oli iskemässä Henningusta sillä, kun pappi puolustautui lyömällä hyökkääjää päähän. Puolustus toimi ja renki kuoli muutamaa päivää myöhemmin. (DF 6818)


5. Varsijousella ampuminen

Olaus Magnus: Gööttalaisten taikauskoisista
käsityksistä ukkosesta. Pohjoisten kansojen historia (1555).

Kirveen lisäksi suomalaiset kantoivat usein mukanaan varsijousta, joka sopi hyvin niin metsästykseen kuin itsepuolustukseen. Usein varsijousi oli osallisena myös väkivaltaisissa välikohtauksissa.

Franciscus Karoli oli 1470-luvulla fransiskaaniveljenä Viipurin fransiskaanikonventissa. Syystä tai toisesta raivostunut maallikko hyökkäsi Franciscuksen luostariveljen kimppuun miekan kanssa. Franciscus lähti heti apuun ja nappasi käteensä varsijousen, varmaankin kirkon asehuoneesta. Franciscus käski hyökkääjää lopettamaan, tai tämä saisi kärsiä. Mies hyökkäsikin Franciscuksen kimppuun, joka nosti varsijousen eteensä suojakseen ja (ainakin asiakirjan mukaan) vahingossa ampui hyökkääjää leukaan. Kuinka ollakaan, hyökkääjä kuoli haavaan. (DF 6791)


6. Elävältä jäätyminen

Olaus Magnus: Hyytävästä kylmyydestä.
Pohjoisten kansojen historia (1555).

Suomalaiset ymmärsivät keskiajalla lämpimän pukeutumisen päälle ja olivat sopeutuneet selviämään ankarissa talviolosuhteissa. Toisiaan kylmyys kuitenkin yllätti. 

Eräs tapaus sattui Lohjan pappilassa 1510 tienoilla. Maallikko Johannes oli tullut kirkkoherra Thomas Martinin luokse illalliselle, mutta epäonnekseen joi liikaa ja tuli kauheaan humalaan. Thomas pyysi Johanneksen poikaa viemään isänsä sänkyyn lämmitettyyn huoneeseen, koska oli talvi. Jostakin syystä poika vei kuitenkin isänsä kylmään tupaan, mistä Johannes löytyi seuraavana päivänä puolikuolleena raajat paleltuneina. Miespoloinen otettiin sisään lämpimään, mutta hän kuoli hieman myöhemmin kylmettymiseensä. (DF 6845


7. Pakkokestitys

Keskiajan maanlaki määräsi jokaiselle matkalaiselle oikeuden pyytää talonpojilta yösijaa ja kestitystä maksua vastaan. Maksamatta jättäminen oli kuitenkin törkeä rikos ja kotirauhan rikkomista, ja laki sääti siitä rangaistukseksi teloittamisen kuninkaan miekalla. Jos pakkokestityksellä häpäisty talollinen kuitenkin intoutui ottamaan oikeuden omaan käsiinsä ja listiä pakkokestittäjän, tappo sai lain mukaan jäädä rangaistuksetta. Tätä taustaa vasten piispa Henrikin surmavirsi on täysin ymmärrettävä: kun Lalli kuuli piispan ottaneen hänen talostaan pakkokestitystä, hän teki vain velvollisuutensa tekemällä piispasta päänmitan verran lyhyemmän.


8. Rutto

Ei tiedetä, iskikö kolmanneksen Euroopan väestöstä 1300-luvulla tappanut paiseruttoepidemia Suomeen. 1400-luvulle tultaessa rutto oli kuitenkin jo tuttu, säännöllinen vieras täälläkin. Suomesta on tietoja noin 15 ruttoepidemiasta. Esimerkiksi 1495 Naantalin kaupungissa ja luostarissa riehui rutto, joka tappoi luostarin porvaritalossa 50 ihmistä. 1504 kaiken väen kerrotaan paenneen Turusta ruttoa, ja seuraavana vuonna venäläinen diplomaattiseurue kieltäytyi ylittämästä rajaa ruton riivaamaan Viipuriin. Rutossa pelottavinta oli, että se saattoi tappaa yhtäkkiä. Turun tai Viipurin dominikaanikirkon urkujenpolkija oli terve vuonna 1465, mutta kuoli kolme päivää myöhemmin kainaloonsa ilmestyneeseen paiseeseen. (DF 4705, 5071, 5109, 6741)


9. Teilaaminen

Hirttopuu, teilipyörä ja paloiteltava
rikollinen kuvattuna kölniläiseen
kirjeeseen 1460-luvulta.
Wikimedia Commons.

Teilaaminen on kaikin tavoin kamala tapa kuolla. Uhri sidotaan kärrynpyörään ja hänen raajansa murskataan yksitellen iskien pyörän puolien välissä olevia alueita niin, että raajat taittuvat napsahtaen. Teilaamista pidettiin keskiajalla oikeutetusti yhtenä hirveimmistä rangaistuksista, ja se oli varattu vain todella vakaviin rikoksiin – ja vain miehille. Lähisukulaisen murhaajat, velhoudella tappajat, isäntänsä surmaajat ja maanpetturit saivat tämän kohtalon. Näin kävi muun muassa nuijasotaa johtaneelle Jaakko Ilkalle, joka teilattiin Isonkyrön kirkon edustalla olevassa saaressa 1597, siis jo hieman keskiajan jälkeen.


10. Vahinkolaukaus tykistä

Tykki (vasemmalla) kuvattuna piispa Henrikin sarkofagiin
1420-luvulta. Aihe esittää ensimmäistä ristiretkeä Suomeen.
Wikimedia Commons.

Tuliaseet olivat keskiajan uutuus, ja ne herättivät sekä kauhua että uteliaisuutta. Ne olivat usein tehottomia ja yhtä vaarallisia käyttäjälleen kuin kohteelleen. Muun muassa tuomiorovasti Paulus Scheel menetti peukalonsa noin vuonna 1495 ampumaonnettomuudessa, kun oli antamassa merkkiä Kuusiston piispanlinnalle piispan saapumisesta. (DF 4781, 4782, 4783, 6830)

Viipuri oli jatkuvasti sotatantereena 1400-luvun lopussa ja 1500-luvun alussa. Vuoden 1500 tienoilla linnaan oli hankittu uusi hieno tykki, josta linnan kappalainen Ericus Balk kiinnostui kovin. Eräänä päivänä kun kukaan ei ollut näkemässä hän latasi tykin ja kokeeksi ampui sillä tarkistettuaan, ettei ketään ollut tiellä. Papin uteliaisuus kostautui kuitenkin mitä epätodennäköisimmällä tavalla: selvisi, että hän oli vahingossa tullut ampuneeksi 6-vuotiaan sukulaispoikansa. (DF 6839)


Kristoffer kuninkaan maanlaki (1442) herra Martin suomeksi kääntämänä. Helsinki: SKS.

Kallioinen, Mika 2009. Rutto ja rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Jyväskylä: Atena.  

Salonen, Kirsi 2009. Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus. Suomalaisten rikkomuksista keskiajalla. Helsinki: SKS.