Näytetään tekstit, joissa on tunniste kissat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kissat. Näytä kaikki tekstit

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kissoja ja koordinaatteja

Kissan viikset! Neliraajaisia Felis-suvun edustajia löytyy Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista lisää ja lisää. Sunnuntaina keskiaikamarkkinoiden aikaan lattialta paljastui jo kolmannen kissan pääkallo. Viime kesänähän löytyi lähes kokonainen kissa.

Kallohan se siellä! Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Kallo hautautuneena palojätteeseen. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

...ja kallo kokonaan esillä. Mihinköhän kuvausasentoon olen taipunut, kun
jalkanikin mahtuivat kuvaan? Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Miau. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.
Nyt on selvää, että kissojen luut eivät ole kellarin täyttömaata, vaan ne ovat palojätteen seassa. Ehkä kissapoloiset ovat jääneet jumiin palavaan rakennukseen tai taintuneet häkäkaasuihin?

Kissojen lisäksi löytyy toki muutakin jännittävää. Olen jäljittänyt tiilentekijöiden merkkejä, ja viimeisin tulokas on laittanut taas raapimaan päätä. Onko siinä riimukirjaimia? Ainakin joku on jättänyt varpaanjälkensä tiilen keskelle.

Mahdollisia riimuja ja varpaanjäljet tiilessä. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää löytöjen kaivamista. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen suosiollisella avustuksella siirsimme tarkkuus-GPS:llä museoon uuden koordinaatiston, Museovirastonkin edellyttämän ETRS-TM35FIN:in. Tämä on sitä tulevaisuutta!

Koordinaatteja siirtämässä assistentti Marian kanssa. Kuva: Emmi Saari.

perjantai 1. elokuuta 2014

Kissa goes 3D!

Onneksi meillä on huipputekniikka. Venäläisen Agisoftin PhotoScan-ohjelman avulla nidoin kokeeksi kolmiulotteisen mallin hiljattain Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla löytyneestä kissankallosta in situ, sellaisena kuin se löytyi.

Jos omistat Adobe Readerin, pääset pyörittelemään mallia tästä linkistä. Tiedosto pitää ladata, että kuva näkyy oikein.





tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kissa pääsi kasaan yli 400 vuoden jälkeen

Joskus 1500-luvulla eli ja kuoli turkulainen maatiaiskissa. Joko kissa kuoli suuren kivitalon kellariin, tai sitten tämän jäänteet viskattiin sinne tunkiomaan sekaan. Niin tai näin, kellarin katon sortuessa tulipalossa kissan luut levisivät ympäri huonetta vuosisadoiksi.

Kissa ja koira 1400-luvun lopun ranskalaisesta
käsikirjoituksesta. Wikimedia Commons.

Kävin ensimmäisen kerran Aboa Vetus & Ars Nova -museossa pienenä poikana museon auettua 1995. Mieleeni jäi muutama asia, kuten ihmeelliset rauniot, kolikon lyöminen ja kissan luuranko. Kissan tarina oli mielenkiintoinen. Se oli kaivauksissa löytynyt maalla täytetyn kellarin portailta. Haaveilin, että jonain päivänä saisin tehdä samanlaisen löydön. En usko että aavistin ollenkaan, että pääsisin seitsemäntoista vuotta myöhemmin kaivamaan aivan samaa kellaria. Vielä vähemmän arvasin, että pääsisin löytämään sieltä oman kissani!

Jo viime vuoden kaivauksissa löytyi kaksi kissan raajaa, luultavasti eri kissoista. Silloin uskoin niiden olevan 1600-luvulta, mutta yhä vahvemmin alkaa näyttää, että kaivamani kellari on täytetty jo 1500-luvun puolella. Kun muutama viikko sitten alkoi löytyä lisää kissan luita, oletin niiden kuuluvan viimevuotisille yksilöille. Olin kuitenkin väärässä.

Ensin tuli olkalapa, mikä varoitti jo lisää olevan tulossa. Ei mennyt montakaan lastanvetoa, kun maasta pongahtivat esiin kissan takajalan varvasluut. Hieman kyllä kummastutti, että lapaluun vierestä löytyi takajalka eikä etujalka, kuten olisi voinut olettaa. Mutta sama jatkui: puolen metrin päästä takajalasta löytyi etujalka, ja samalla etäisyydellä tästä taas toinen, pudonneen tiilen katkaisema takajalka. Kissa oli täysin levällään.

Kissan takajalka tulee näkyviin. Ilari Aalto.

Hmm, takajalka on hieman levällään.

Kun ensimmäiset jalkaluut löytyivät, sain minua tarkkasilmäisemmän
Elinan auttamaan kaivamisessa. En varmaan olisi saanut kaikkia kynsiluita
talteen itse. Ilari Aalto.

Etujalan luut olivat yhdessä nipussa. Ilari Aalto.

Kolmen viikon jälkeen kissa alkoi olla hyvin kasassa. Häntä, lantio ja selkäranka löytyivät melkein yhdessä nipussa läheltä toisiaan. Järkeilin, että kissan pää olisi varmaan ehjän selkärangan päässä. Sitä ei kuitenkaan löytynyt. Niinpä minulla oli esiteltävänä vain päätön kissa.

Eilen sitten tyypilliseen tapaan olin siivoamassa kaivauskuoppaani ennen kuin lähdin kotiin. Olin paljastanut jo jonkinlaisen alan kellarin mukulakivilattiaa, ja ajattelin vielä kaivaa pari ämpäriä täyteen. Silmääni osui mukulakiven näköinen kivi, jota hämmästelin vähän, koska se oli selvästi muutaman sentin esiinkaivamaani lattiaa ylempänä. Se oli omituisen symmetrinen, ja äkkiä tajusin ilokseni katsovani etsimääni kissan kalloa. Se oli vain aivan eri paikassa kuin kuvittelin, taas melkein puolen metrin päässä kissan muista jäänteistä ja yli metrin päässä selkärangan löytöpaikasta.

Sieltähän se pilkistää! Ilari Aalto.

Päivä meni siis ylitöiksi, enhän mitenkään voinut jättää kalloa odottamaan kuoppaan. Vaihdoin kaivauslastan pensseliin ja jäätelötikkuun ja kaivoin hauraan, mutta hyväkuntoisen kallon esiin.

Pikku hiljaa... Ilari Aalto.

Esillä on! Aivan lattiakiveyksen päällä. Ilari Aalto.

Kallo sai levätä yön yli rauhassa toimistossa ennen kuin ryhdyin putsaamaan sitä. Maa-aines piti kalloa kasassa, joten putsatessa sai olla varovainen.

Putsaaminen tapahtui huipputeknisillä työkaluilla. Ilari Aalto.

Tässä lopputulos, tadaa:

Siisti kallo. Ilari Aalto.

Kun maa-aineksen otti pois, eivät leukaluut enää pysyneet yhdessä ja hampaat alkoivat varista. Se on kuitenkin korjattavissa, ja muuten pääkallo on täydellisessä kunnossa, mikä on ihme ottaen huomioon kissan luut levittäneen sortuman.

Kissa on siis jo melkein kasassa. Enää puuttuu suurin osa kylkiluista ja muutama sormiluu, jotka toivon mukaan löytyvät seuloessa. Ihan tunistettava eläin tämä kuitenkin on, ja paljon ehjempi kuin museon klassikkokissa, joka minua pikkupoikana ihmetytti.

Melkein kokonainen kissa! Ilari Aalto.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Kissojen kellari

Eilen löytyi Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista pienoinen yllätys, kun olin jo viimeistelemässä päivän työtä. Täytemaasta paljastui pari pitkää ja ohutta luuta, joista en niin hätkähtänyt, mutta sitten luita tuli äkkiä samasta kohti lisää ja tajusin äkkiä mitä olinkaan kaivamassa: luut olivat kissan varvasluita. Adrenaliinitasoni nousi saman tien. Olin kaivamassa ainakin osittain ehjää kissan raajaa, kenties koko luurankoa?

Raaja ja siihen kuulumaton lapaluu kokonaisuudessaan.
Kuva: I. Aalto.

Hyvin läheltä kaivauskohtaa, saman kellarin rappusista, löytyi vuonna 1994 kokonainen kissan luuranko, josta tuli yksi museon ikonisista löydöistä. Kyseiseltä vitriinissä tälläkin hetkellä esillä olevalta kissalta puuttuu toinen etujalka, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että se oli viimein löytynyt. Jalan luut paljastuivat yksi kerrallaan, ja lopulta minulla oli löytöpussissa ehjä raaja pieniä varvasluita myöten. Samasta yhteydestä tuli kissan lapa, joten olin jo varma siitä, kenelle jalka kuului.


Vitriinin kissa. Kuva: J. Jokela

Erehtyminen on kuitenkin inhimillistä, ja tarkemmin kissan anatomiaan tutustuttuani huomasin, että kyseessä onkin takajalka – ja vitriinin kissalla on kummatkin vielä tallella! Toisin sanoen jalan on pakko kuulua jolle kulle muulle. Kaivaukselta on jo paljastunut useita kissan luita, kuten leuka. Osteologin vilkaisu voisi paljastaa näitä aineistosta enemmänkin. Mutta ehkä kellarin täyttömullan alla piilee vitriinikissallemme vielä nyt yhden takaraajan verran vajaa kaveri? Kissavainaat ovat päätyneet kellariin 1600-luvun puolivälissä täyttömaan jatkoksi, eli ihan kauhean loistokkaista hautajaismenoista ei ole kyse. Ehkä kellaria olisi kuitenkin syytä alkaa kutsua jo kissakellariksi, sen verran näitä hiirenmetsästäjien jäänteitä se pitää sisällään.