tiistai 29. heinäkuuta 2014

Kuinka kauan sitten?

Aboa Vetus & Ars Novan suuren kivitalon kaivaus jatkuu kolmatta vuotta, ja samalla jatkuu yhden keskeisen kysymyksen selvittäminen: milloin kellari on ollut käytössä, milloin sen rakenteita on uusittu, ja milloin se on täytetty?

Kysymys ei ole ollenkaan helppo. 1990-luvun kaivauksissa kahdesta kellarista ja porraskäytävästä koostuvan rakennuksen toisesta päästä otettiin puulustonäyte, joka ajoittaisi talon rakentamisen 1400-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Talon käytöstä kertovia historiallisia lähteitä puolestaan on käytettävissä äärimmäisen vähän. Turun raastuvanoikeuden vuodesta 1624 lähtien säilyneistä pöytäkirjoista tiedetään, että talo on 1500-luvun lopulla kuulunut Paraisten kirkkoherra Elias Espingille. Eliakselta talon peri hänen poikansa Isak Pargas 1587. Silloin se on siis ainakin vielä ollut pystyssä. Sen sijaan 1600-lukua koskevat asiakirjamaininnat ovat hyvin hämäriä.

Olof Gangiuksen kartta Turusta 1639. Vanhakartta.fi.

1600-luvulla tonttia jaettiin eri omistajien kesken, ja lähteistä paistaa rakennusten rappeutuminen. Tontti mainitaan huonokuntoisena 1630-luvulla. 1649 tontti mainitaan peräti rakentamattomana (obebygd), mikä tosin saattaa 1600-luvun merkityksessä tarkoittaa mitä tahansa. Seuraavana vuonna tontti mainitaan autiona, ja tätä seuraavana kaupunki vaati sitä takavarikkoon. Tontti olikin kaupungin hallussa viimeistään 1653. Tähän kirjalliset lähteet loppuvat, ehkä. Vahvistamattoman tiedon mukaan kaupunki olisi 1657 määrännyt talon purettavaksi hengenvaarallisena.

Näillä ennakkotiedoilla lähdettiin kellaria kaivamaan vuonna 2012. Oletus oli, että viimeinen niitti suurelle kivitalolle olisi ollut vuoden 1656 kaupunkipalo, jonka jälkeen rakennus olisi täytetty. Todellisuus on osoittautunut paljon monimutkaisemmaksi, mikä tietysti arkeologisesti on paljon mukavampaa.

Stratigrafiaa kauneimmillaan. Kuvassa kellarin
täyttökerroksia. Ilari Aalto.

Rakennuksen käytön, purkamisen ja täyttämisen ajoittamisen tärkein apuväline on stratigrafia, eri maakerrosten ja rakenteiden ajallinen suhde toisiinsa. Tähän mennessä kellarista on dokumentoitu 13 eri maakerrosta ja 9 rakennetta, jotka ovat jonkinlaisessa aikasuhteessa toisiinsa. Olen toistaiseksi ajoittanut niitä vain esinetypologian eli kerroksista talletettujen löytöjen suhteellisen iän avulla. Varmuuden saamiseksi pitäisi kuitenkin turvautua luonnontieteelliseen ajoittamiseen, siis radiohiiliajoitukseen.

Yritykseni ymmärtää kellaria Harrisin
matriisin muodossa. Ilari Aalto.

Kaivausten alussa ajatus kellarin täyttämisestä 1600-luvulla näytti pitävän paikkansa. Ylin paksu täyttömaakerros oli täynnä löytöjä, jotka olivat ajallisesti aivan sekaisin. Vanhimmat olivat 1300-luvulta, nuorimmat 1600-luvulta. Paikalle oli siis tuotu sekoittunutta tunkiomaata jostakin muualta, ja nuorimpien löytöjen perusteella tämä oli tapahtunut juuri 1600-luvun puolivälissä tai lopussa. Mukavia ajoittavia löytöjä ovat kolikot ja liitupiiput. Kolme viidestä löydetystä rahasta ajoittuu 15001600-lukujen taitteeseen, nuorin on vuodelta 1615. Nämä antavat täyttömaalle takarajan. Liitupiippujen palat ovat harmillisesti niin rikkinäisiä, ettei niille voi antaa tarkempaa ajoitusta. Ne ovat kuitenkin mitä luultavimmin vuotta 1637 nuorempia: tuona vuonna tuotiin tiettävästi ensimmäiset tupakkalastit Suomeen.

Juhana III:n 2 äyrin kolkikko 1572, Kustaa Adolfin ½ äyriä 1615
ja Juhana III:n fyrk 1590. Ilari Aalto.


Syvemmälle kaivautuessa ajoitus ei enää ollutkaan niin selkeä. Vastaan tuli useampia tulipalosta kieliviä purkukerroksia, ja kellari näyttää kärsineen ainakin kolmesta tulipalosta. Lopullisesti ajatuksen kellarin totaalisesta täyttämisestä vasta 1600-luvulla haastoi läheltä kellarin lattiaa paljastunut paksu tunkiokerros, jonka löydöistä yksikään ei ole 1500-lukua nuorempi. Mahdollisesti nuorin löytö kerroksesta on Juhana III:n äyrityinen vuodelta 1590, mutta se löytyi sekoittuneesta maasta, eikä ole aivan pätevä todistaja. Keramiikkalöydöt ja passglas-pikareiden palat vihjaisivat myös 1500-luvun loppuun.

Yllättävää kyllä tunkiomaan alta paljastui uusi paksu sortumakerros, joka kertoi uudesta, vanhemmasta tulipalosta. Kellari oli siis ilmeisesti sortunut tulipalossa jo 1400/1500-luvulla, minkä jälkeen sitä käytettiin tunkiona ehkä vuosikymmeniä ennen talon lopullista purkamista.

Alimman sortumakerroksen tiilet ovat pelkkää murskaa. Ilari Aalto.
Mutta ohhoh, mitäs tiilten alta tuli! Ilari Aalto.

Kun kaikki ylemmät kerrokset oli kaivettu, alkoi kellarin kivetty lattia viimein paljastua. Nyt tuntuu, että ollaan vihdoin tekemässä "oikeaa arkeologiaa". Onhan ihan eri asia kaivaa kellarin käyttötasoa kuin täyttökerroksia.

Lattia onkin tarjonnut iloisia yllätyksiä. Ensinnäkään se ei ole aivan tasainen, vaan aivan kellarin keskellä on outo muurattu rakenne, mikä on ehkä suurella kysymysmerkillä varustettu uunin tai kiukaan pohja. Lisäksi kellarin lattiakiveyksen päällä on kerros tuohisilppua, jonka seassa on puuesineiden kappaleita. Puusilppukerros on vanhimman sortumakerroksen alla, joten se palautunee kellarin käyttöaikaan ennen tulipaloa. Ihmeen kautta se on säilynyt kaikkien tulipalojen jälkeen, vaikka muualla kellarissa orgaaninen aines on tuhoutunut.

Oikealla uuninpohjaa, jonka ympärillä on lattiakiveystä. Ilari Aalto.

Kellarin lattian päälliset löydöt ovat todella harvassa. Siksi riemastuinkin viime viikolla valtavasti, kun kellarin lattiakivien välistä tuli yksi ainokainen löytö: rikkoutuneen vihreän kaalinkantalasin pala. Kaalinkantalasit olivat noin vuosina 14501550 käytössä olleita viinilaseja. Sellainen oli puoli vuosituhatta sitten joltakulta tippunut kellarin lattialle ja mennyt säpäleiksi. Mikä onni, että yksi sirpale oli jäänyt siivoojalta huomaamatta! Tämä ajoittaa kellarin käytön mukavasti juuri sinne, minne aavistelinkin, 14001500-lukujen taitteeseen. Vielä tarvitaan kuitenkin lisää, että kuva on täydellinen.


Kaalinkantalasin kauniinvihreä nyppy. Ilari Aalto.
Jäljennös keskiaikaisesta kaalinkantalasista Aboa Vetuksen perusnäyttelyssä.
Ilari Aalto.


Aivan oma lukunsa ovat kellarin muuratut rakenteet. Suuressa kivitalossa on tehty mittavia rakenteellisia muutoksia 14001600-lukujen aikana. Seiniä on purettu ja rakennettu ja ikkunoita muurattu umpeen, eikä kaikkia näitä muutoksia ole mahdollista ruotia tässä.

Näyttäisi siltä, että vuoden 1600 paikkeilla alkoi kuitenkin tapahtua. Rakennuksen takapihaa korotettiin tuomalla sinne metrin verran maata. Samalla rakennuksen porrashuonetta laajennettiin, piha kivettiin ja pihakiveys jatkettiin kellarin perustusten yli niin, että se johti suoraan rakennuksen toiselle puolelle Luostarin jokikadulle. Koska uusi kuja tehtiin kellariholvien päälle, oli talon alkuperäinen ulkoseinä purettu tässä vaiheessa ja rakennettu tilalle kevyempi.

Suuren kivitalon takapihan kiveys ja siitä kadulle johtava kuja (alhaalla).
Aboa Vetus & Ars Nova/Museovirasto.

Kaikilla näillä muutoksilla on yksi yhteinen tekijä: niiden alla on noin 10 cm paksuinen hiilikerros muistona suuresta tulipalosta. Se näkyy pihakiveyksen, kellariholvien päälle rakennetun kujan ja rakennuksen porrashuoneen laajennuksen alla. Sama palokerros jatkuu saumattomana kellariin, tunkiomaan ja purkukerrosten päälle. Selvempää sinettiä kellarin täyttämiselle ei voisi olla. Noin vuonna 1600 on ollut tulipalo, jonka jälkeen tontilla on tehty suuria muutostöitä. Kuinka ollakaan, ylöskirjatuista kaupunkipaloista löytyy kolme ehdokasta vuosilta 1593, 1600 ja 1603. Kellarin alimman palokerroksen mahdollisesta aiheuttaneita tulipaloja on puolestaan vuosien 1450 ja 1600 välillä yksitoista. Vuoden 1600 tulipalo on saattanut myös innoittaa tontin jakamiseen kahtia vuonna 1602.

Profiilin leikkaus, jossa näkyy puhuttu palojälki M008.
Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Käänteän kaikki, mitä palokerroksen alla on, on varmasti noin vuotta 1600 vanhempaa. Lähtökohtainen oletuksemme kellarin yhtäjaksoisesta täytöstä 1600-luvun puolivälissä oli siis auttamatta väärä, ja hyvä niin. Täyttäminen on tapahtunut 100-200 vuoden kuluessa yksittäisen tapahtuman sijaan, ja tämä on varsin mielenkiintoista keskiajan Turun kivitaloja ajatellen. Noin 45 neliön kellaritila on siis täysin poistettu käytöstä kauan ennen rakennuksen hylkäämistä. Se siitä ajatuksesta, että kellarit olisivat väistämättä olleet arvotavaroiden arvostettuja säilytystiloja.

Ehkä tärkein kysymys on kuitenkin vielä vastaamatta. Mihin kellaria ja koko taloa keskiajalla käytettiin? Se on sijainniltaan ja poikkeuksellisen kokonsa puolesta ollut näyttävä rakennus. Mutta oliko se asuintalo vai jotakin ihan muuta? Tämä toivottavasti selviää, kun koko kellari on saatu kokonaan esille.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kissa pääsi kasaan yli 400 vuoden jälkeen

Joskus 1500-luvulla eli ja kuoli turkulainen maatiaiskissa. Joko kissa kuoli suuren kivitalon kellariin, tai sitten tämän jäänteet viskattiin sinne tunkiomaan sekaan. Niin tai näin, kellarin katon sortuessa tulipalossa kissan luut levisivät ympäri huonetta vuosisadoiksi.

Kissa ja koira 1400-luvun lopun ranskalaisesta
käsikirjoituksesta. Wikimedia Commons.

Kävin ensimmäisen kerran Aboa Vetus & Ars Nova -museossa pienenä poikana museon auettua 1995. Mieleeni jäi muutama asia, kuten ihmeelliset rauniot, kolikon lyöminen ja kissan luuranko. Kissan tarina oli mielenkiintoinen. Se oli kaivauksissa löytynyt maalla täytetyn kellarin portailta. Haaveilin, että jonain päivänä saisin tehdä samanlaisen löydön. En usko että aavistin ollenkaan, että pääsisin seitsemäntoista vuotta myöhemmin kaivamaan aivan samaa kellaria. Vielä vähemmän arvasin, että pääsisin löytämään sieltä oman kissani!

Jo viime vuoden kaivauksissa löytyi kaksi kissan raajaa, luultavasti eri kissoista. Silloin uskoin niiden olevan 1600-luvulta, mutta yhä vahvemmin alkaa näyttää, että kaivamani kellari on täytetty jo 1500-luvun puolella. Kun muutama viikko sitten alkoi löytyä lisää kissan luita, oletin niiden kuuluvan viimevuotisille yksilöille. Olin kuitenkin väärässä.

Ensin tuli olkalapa, mikä varoitti jo lisää olevan tulossa. Ei mennyt montakaan lastanvetoa, kun maasta pongahtivat esiin kissan takajalan varvasluut. Hieman kyllä kummastutti, että lapaluun vierestä löytyi takajalka eikä etujalka, kuten olisi voinut olettaa. Mutta sama jatkui: puolen metrin päästä takajalasta löytyi etujalka, ja samalla etäisyydellä tästä taas toinen, pudonneen tiilen katkaisema takajalka. Kissa oli täysin levällään.

Kissan takajalka tulee näkyviin. Ilari Aalto.

Hmm, takajalka on hieman levällään.

Kun ensimmäiset jalkaluut löytyivät, sain minua tarkkasilmäisemmän
Elinan auttamaan kaivamisessa. En varmaan olisi saanut kaikkia kynsiluita
talteen itse. Ilari Aalto.

Etujalan luut olivat yhdessä nipussa. Ilari Aalto.

Kolmen viikon jälkeen kissa alkoi olla hyvin kasassa. Häntä, lantio ja selkäranka löytyivät melkein yhdessä nipussa läheltä toisiaan. Järkeilin, että kissan pää olisi varmaan ehjän selkärangan päässä. Sitä ei kuitenkaan löytynyt. Niinpä minulla oli esiteltävänä vain päätön kissa.

Eilen sitten tyypilliseen tapaan olin siivoamassa kaivauskuoppaani ennen kuin lähdin kotiin. Olin paljastanut jo jonkinlaisen alan kellarin mukulakivilattiaa, ja ajattelin vielä kaivaa pari ämpäriä täyteen. Silmääni osui mukulakiven näköinen kivi, jota hämmästelin vähän, koska se oli selvästi muutaman sentin esiinkaivamaani lattiaa ylempänä. Se oli omituisen symmetrinen, ja äkkiä tajusin ilokseni katsovani etsimääni kissan kalloa. Se oli vain aivan eri paikassa kuin kuvittelin, taas melkein puolen metrin päässä kissan muista jäänteistä ja yli metrin päässä selkärangan löytöpaikasta.

Sieltähän se pilkistää! Ilari Aalto.

Päivä meni siis ylitöiksi, enhän mitenkään voinut jättää kalloa odottamaan kuoppaan. Vaihdoin kaivauslastan pensseliin ja jäätelötikkuun ja kaivoin hauraan, mutta hyväkuntoisen kallon esiin.

Pikku hiljaa... Ilari Aalto.

Esillä on! Aivan lattiakiveyksen päällä. Ilari Aalto.

Kallo sai levätä yön yli rauhassa toimistossa ennen kuin ryhdyin putsaamaan sitä. Maa-aines piti kalloa kasassa, joten putsatessa sai olla varovainen.

Putsaaminen tapahtui huipputeknisillä työkaluilla. Ilari Aalto.

Tässä lopputulos, tadaa:

Siisti kallo. Ilari Aalto.

Kun maa-aineksen otti pois, eivät leukaluut enää pysyneet yhdessä ja hampaat alkoivat varista. Se on kuitenkin korjattavissa, ja muuten pääkallo on täydellisessä kunnossa, mikä on ihme ottaen huomioon kissan luut levittäneen sortuman.

Kissa on siis jo melkein kasassa. Enää puuttuu suurin osa kylkiluista ja muutama sormiluu, jotka toivon mukaan löytyvät seuloessa. Ihan tunistettava eläin tämä kuitenkin on, ja paljon ehjempi kuin museon klassikkokissa, joka minua pikkupoikana ihmetytti.

Melkein kokonainen kissa! Ilari Aalto.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Viikon sitaatti

Rautakauden mies, nainen tai muun sukupuolen edustaja ei ollut zombi eikä runebergiläinen pölkkypää vailla kykyä analysoida tai kritisoida sitä sosiaalista todellisuutta jossa hän elää. Mutta hän ei ollut myöskään psykoottinen machiavellisti, joka hautauksen ja kuoleman kriittisessä ympäristössäkin vain laskelmoi rationaalisia intressejään ja niiden edistämistä symbolisella manipulaatiolla. 
– Sami Raninen artikkelissa Länttä, etelää, itää – hajapohdintoja rautakaudesta, Muinaistutkija 4/2003

Kalevalainen sankaritar Kalevalan
englanninkielisestä käännöksestä vuodelta
1888. Wikimedia Commons.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Maailmanperintöä Qatarissa


Mitä saa, kun yhdistää maailman rikkaimman valtion, maailmanperinnön ja 45 innostunutta nuorta 29 maasta? Ainakin hulvattoman hauskaa. Sain kuluneena kesänä tyrmäävän tarjouksen lähteä edustamaan Suomea UNESCOn maailmanperintökomitean nuorisofoorumiin Qatarin pääkaupunkiin Dohaan. Liitin hämärästi Qatarin nimen Arabian niemimaahan, mutta tarkka sijainti piti tarkistaa kartalta. Ei ihme ettei muisti aivan pelannut, Qatar on nimittäin pienen pieni niemimaa Bahrainin, Saudi-Arabian ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien välissä.

Al Zubarahin linnoitus 1900-luvun alkupuolelta oli yksi retkikohteemme.
Olen kuvassa keskellä valkoisessa lippiksessä. Kuva: Innovations Unlimited.
Ajatus lähteä keskelle aavikkoa puhumaan ja oppimaan kulttuuriperinnöstä tuntui niin pähkähullulta, etten voinut jättää mahdollisuutta käyttämättä. Meitä lähti Suomesta kaksi yllytyshullua, minä ja helsinkiläinen Hanna. Lähtötietojen perusteella arvelin, että foorumiin osallistuisi pitkälti arkeologeja ja konservaattoreita. Olin kuitenkin väärässä, onneksi. 18–30-vuotiaisiin nuoriin kuului erilaisia museoalan opiskelijoita ja ammattilaisia, mutta myös kansainvälisen politiikan, arkkitehtuurin, etnografian, kaupunkisuunnittelun ja lakitieteen harjoittajia. Koko porukasta lapionheiluttajia oli vain ehkä neljännes.

Qatar oli ensivaikutelmasta lähtien outo maa. Öljyvaroilla orienttihaaveille ja kapitalistisille unelmille rakennettu historiaton autiomaa, jossa paikalliset ajavat valkoisilla maastoautoillaan eivätkä tee työtä. Työt on jätetty siirtotyöntekijöille, jotka muodostavat 80 % maan kahden miljoonan asukkaan väestöstä.

Meille oli varattu uskomattoman hienot puitteet. Ison osan foorumista vietimme Dohassa viiden tähden Sharq Village & Spa -Ritz-Carlton-hotellissa. Hotelli oli rakennettu jäljittelemään perinteistä qatarilaista kylää valkoisine seinineen ja upeine kipsikoristeineen. Marmoria ei ollut säästelty. Ilmassa tuoksui makea vesipiippu ja käytävillä soi eteerinen orientaalimusiikki. Oli kuin olisimme astuneet suoraan Tuhannen ja yhden yön satuihin. Filippiiniläinen nainen kirjasi minut sisään, ja toinen afrikkalainen rouva johdatti minut huvilahuoneeseeni shisha-piippua polttelevien valkoiseen thawb-kaapuun ja iqal-päähineeseen pukeutuneiden miesten ohi. Sanomattakin on selvää, että huoneenikin olisi sopinut sheikille.

Aivan päinvastaiset olosuhteet odottivat meitä aavikolla, missä lähes 50 asteen lämpötila pakotti pukeutumaan peittävästi ja juomaan paljon. Tärkein vierailukohteemme oli Qatarin ainoa maailmanperintökohde, Al-Zubarahin helmenkalastajakaupungin rauniot 1700-luvulta. Vietimme Al-Zubarahin viereisellä tutkimusasemalla useita päiviä, ja arkeologisten luentojen sekä omien maailmaperintöesitystemme lomassa pääsimme tutustumaan paikalliseen ruokavalioon: joka päivä lounaaksi tarjottiin kokonainen, keitetty lammas.


Al Zubarahin rauniokaupunki, Qatarin ainoa maailmaperintökohde,
on pääasiassa aavikon alla. Kuva: Ilari Aalto.
Al Zubarahin lisäksi vierailimme Al Jassasiyan kalliopiirrosalueella, jossa kallioon oli kuvattu laivoja ja kuppirivejä. Qatarissa kahteen riviin tehdyt kupit on tulkittu pelilaudoiksi, mutta minulla tuli väistämättä mielleyhtymä Varsinais-Suomen rautakautisiin kuppikallioihin, joissa kupit on usein aseteltu tismalleen samalla tavalla.


Kalliopiirroksia Al Jassasiyassa. Kuva: Ilari Aalto.


Foorumin loppupuolella järjestetylle varsinaiselle täysistunto-osuudelle oli varattu ohjelmasta kaksi päivää, ja osuus oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa simuloitiin maailmaperintökomitean istuntoa, jossa jokainen osallistuja edusti jotakin komitean tämänhetkistä, muuta kuin omaa jäsenmaataan. Simulaation tarkoitus oli tutustuttaa osallistujat Unescon istuntojen virallisiin menettelyihin ja työjärjestykseen. Samalla osallistujat saivat mahdollisuuden paneutua muun jäsenmaan maailmanperintöasioihin ja pohtia ratkaisuja paikallisiin haasteisiin uusista näkökulmista.
Istunnon toisessa osuudessa aloitettiin varsinainen maailmanperintökomitealle esitettävän lausunnon laadinta. Nuorison edustajille haluttiin antaa mahdollisimman vapaat kädet lausunnon suhteen, eikä laadintaprosessia siksi erityisesti ohjeistettu. Lausunnossa päätettiin keskittyä kolmeen aihealueeseen, maailmanperintökohteiden hallintaan, suojeluun sekä maailmanperintöön liittyvien arvojen välittämiseen. Osallistujat jakautuivat kiinnostuksensa mukaan näihin kolmeen ryhmään, joissa kussakin lausuntoa laadittiin omasta näkökulmasta. Lopuksi näiden osa-alueiden yhteensovittamiseen yhdeksi lausunnoksi osallistui muutama edustaja kustakin ryhmästä.

Täysistunto-osuus lienee ollut opettavainen kokemus niin osallistujille kuin järjestäjillekin. Istunnon simulaatio-osuuden ja lausunnon laadinnan välinen siirtymä jäi joiltain osin hieman epäselväksi. Istunnon aikana heräsi useampaan kertaan kysymys siitä, milloin osallistujien oli tarkoitus edustaa itseään ja milloin simulaatioistuntoa varten osoitettua jäsenmaata. Pääsääntöisesti molemmat osuudet olivat kuitenkin hyödyllisiä ja hyvinkin opettavaisia.

Unesco:n istuntojen simuloiminen oli iso osa nuorisofoorumin ohjelmaa.
Kuva: Innovations Unlimited.

Koska täysistunto-osuuden sisältöön haluttiin jättää mahdollisimman paljon väljyyttä nuorison omille näkemyksille, myös istuntoon ja lausuntoon liittyvät tavoitteet ja odotukset jäivät paikoittain hieman epäselviksi. Tässä kohden Unescon edustaja olisi voinut tarjota selkeämpää kehystä laadintaprosessin organisoimiseksi, jolloin työryhmät ja niiden käsittelemät aihealueet olisi ollut mahdollista koota demokraattisemmin. Aikaa lausunnon laatimiseen jäi myöskin koko ohjelman pituuteen verrattuna melko vähän. Edellä mainituista syistä johtuen lausunto jäi jokseenkin ylimalkaiseksi, eivätkä kaikki osallistujat toisaalta olleet yksimielisiä lausuntoon sisällytetyistä ja siitä pois karsituista osuuksista.

Lausunnon pääantina nousevat esiin virtuaalialusta, jonka tarkoitus olisi keskittää maailmanperintöön liittyvää virtuaalista toimintaa yhdelle alustalle, sekä toisaalta konkreettiset, alueelliset nuorisoyksiköt, jotka vahvistaisivat linkkiä ammattilaisten ja kulttuuriperinnöstä kiinnostuneiden nuorten välillä. Parhaassa tapauksessa tällaiset virtuaalialustat ja nuorisoyksiköt toimisivat toisiaan täydentäen ja vahvistaen.  Lausunnossa esitettyjen ehdotusten toteuttaminen käytännössä jää toistaiseksi kysymyksenä ilmaan. Nuorisoedustajien joukossa kuitenkin oli kiinnostusta jonkinlaisen jatkofoorumin järjestämiseen.


Yksi vierailukohteistamme oli Qatarin emiirien restauroitavana oleva palatsi
1920-luvulta. Kuva: Innovations Unlimited.

Jos nuorisofoorumeja vielä jatkossa järjestetään näin laajassa mitassa, eräs kokeilemisen arvoinen toimintamalli voisi olla keskittyä käsittelemään pienryhmissä tapaustutkimuksia esimerkiksi järjestävän maan tai tietyn teeman mukaisista maailmanperintö- ja kulttuurikohteista sekä niihin liittyvistä haasteista. Pienryhmätyöskentely edesauttaisi kaikkien tasapuolisia mahdollisuuksia osallistua toimintaan, vaikuttaa keskusteluun ja näin edistää kulttuurista vaihtoa. Pienryhmät voisivat myöhemmin esitellä työnsä tuloksia muille ryhmille, ja lopulta tällaisten tapaustutkimusten avulla voitaisiin myös kehystää laadittavan lausunnon sisältöä ja painopisteitä.
Kaiken kaikkiaan nuorisofoorumiin osallistuminen oli intensiivinen, ainutlaatuinen ja hieno kokemus, ja olemme ehdottoman kiitollisia meille avautuneesta mahdollisuudesta. Suurimmaksi anniksi nuorison näkökulmasta osoittautuu varmasti inspiroituminen, verkostoituminen ja sitouttaminen niin maailmanperintöön, arkeologiaan, Unescoon kuin Qatariinkin liittyvissä aiheissa. Tulevan yhteistyön hedelmät jäävät vielä nähtäviksi, mutta foorumissa muotoutuneet ajatukset ja suhteet poikivat varmasti jatkoa.