tiistai 1. joulukuuta 2015

Ristimäen kalenteri vie kohti joulua

Riemukasta alkanutta joulukuuta! Joulun odotukseen voi valmistautua Ristimäen kirkkokaivausten joulukalenterin avulla.

Kalenteri aukeaa kuvasta:

http://www.ravattula.fi/joulukalenteri2015/index.htm

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, mutta kirjoittaja ei. Syksy on vierähtänyt muun muassa Aboa Vetuksen kaivauksen jälkitöitä tehdessä. Niistä pian lisää!

torstai 20. elokuuta 2015

Keittiöastioita ja keskiaikainen viemäri

Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivaus on loppumetreillä, ja sen pitikin jo loppua viime viikolla. Vaan annapas olla, tietysti löytöjä alkaa tulla läjäpäin juuri silloin kun pitäisi lopettaa. Tarkoitus oli kaivaa kellarin nurkasta esiin rakennuksen alla lymyävät hirsiarinat ajoitusnäytettä varten, mutta nurkka onkin toiminut kellarin jätteidenlajittelupisteenä.

Assari Maria kaivamassa kellarin herkullista pohjoisnurkkaa.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Hasselpähkinän kuoria ja yksi kokonainenkin. Ilari Aalto/Aboa Vetus &
Ars Nova.

Viime päivien löytöihin kuuluu ennen kaikkea astioiden kappaleita, jotka ovat tähän asti olleet kaivauksella harvinaisuus. Nurkasta löytyi esimerkiksi kokonainen puinen kimpiastia.

Lähes ehjä kimpiastia. Puiset vanteet ovat pitäneet kulhon kasassa.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Varsinainen yllätys olivat keltaisen lasipikarin kappaleet, jotka löytyivät siistissä kasassa. Ne kuuluvat todella korkeatasoiseen ruodepikariin, mutta mitään ihan tällaista en ole koskaan nähnyt. Kellarissa on myös toisen turkoosin pikarin kappaleita siellä täällä. Näistä laseista on joku joskus nauttinut Reininviiniä.


Viinilasin sirpaleita in situ. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Viinipikarin pohjapala hohtaa kuin kulta. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Iso osa pikarista oli yhdessä kasassa. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Myös Raerenissa 1400-luvun lopulla valmistettu harmaa kivisavikannu on levinnyt ympäri kellaria. Pähkin pitkään tämän kannun tarkkaa tyyppiä, kunnes löytyi pala, joka kertoi kaiken. Palassa näkyy miehen viiksi, suunpieli ja hieman partaa. Näistä arvasin, että kyseessä on poikkeuksellisen ruma keskiaikainen naamakannu. Toivon todella, että loputkin palat pärstästä löytyvät.

Raerenilaisen kivisavikannun kappale, jossa näkyy miehen naamakarvoitusta.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Mutta eivät saviesineet jää yhteen kannuun, ehei. Tänään alkoi maasta paljastua kappaleita varsin suuresta punasavisesta kolmijalkapadasta. Siinä on ulkopinnan nokisuudesta päätellen keitetty monet vellit ja muhennokset.

Kolmijalkapadan jalka pilkottaa! Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Näin paljon löytyi tänään, mutta padan loppuosat eivät voi olla kaukana.
Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.


Tuntuu kiehtovalta kaivaa esiin löytöjä, jotka joku on viisisataa vuotta sitten lakaissut tarpeettomina nurkkaan. Tällä välin talossa on riehunut useita tulipaloja. Se on purettu, haudattu ja löydetty. Mutta keittiöjäte on pysynyt juuri siinä, mihin se on siivottu. Minulla ei ole aavistustakaan kellarin käyttäjästä, mutta tämä tuntuu olevan kovin lähellä. Tai on yksi aavistus: kaivausmaasta löytyi nuppineula, joten ainakin yksi hunnutettu nainen on kellarissa joskus käynyt, ehkä työskennellytkin.

Viikon suurin löytö ei kuitenkaan ole mikään esine, vaan ihka-aito keskiaikainen puinen viemäri. Puusta koverrettu putki on aikoinaan johtanut likavedet kellarista Luostarin jokikadun puolelle. Kätevää!

Aito keskiaikainen viemäri. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.

Sama lähikuvassa. Ilari Aalto/Aboa Vetus & Ars Nova.


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Ääniä kivikaudelta

Viime viikon tiistaina 11.8. kuultiin Turun vanhan raatihuoneen kellarissa kummia. Holvien katveessa kellarin kosteassa pimeydessä kaikui kivikausi.

Kyseessä oli Aboagora-symposiumiin liittyvä äänitaiteilija Juha Valkeapään ja musiikkitieteilijä-arkeologi Riitta Rainion kolmiosainen ääni-installaatio Luutarha (Bone Garden), joka ammensi nuoremman kivikauden Gotlannin rantakalmistojen äänimaailmasta. Installaatio pohjasi suoraan Rainion Akatemia-rahoitteeseen post-doc-projektiin "Äänellinen kulttuuri Pohjois-Euroopan kivikautisilla asuinpaikoilla, kalliomaalauksilla ja kalmistoissa". Rainio on väitellyt musiikkitieteestä ansiokkaalla tutkimuksellaan Suomen rautakauden kulkusten äänimaailmasta, joten tiedettä ja taidetta yhdistävällä installaatiolla oli vankka pohja.

Kun kellariin laskeutui, laskeutui pimeään. Tulijaa tervehti kovaääninen meren ääni: aallot löivät rantaan ja lokit huusivat. Tämä oli teoksen ensimmäinen osa. Toisessa osassa Riitta esitteli hammasvöitä ja pohti vaatteista lähteneen kilinän merkitystä kivikauden ihmisille. Gotlannin kalmistoihin haudatuilla vainajilla saattaa olla vaatteissaan satoja eläinten hampaita, joista on liikkuessa lähtenyt melkoinen kilinä. Selvästikään vainajien ei ajateltu makaavan haudoissa paikallaan.

Hammasvöitä ja muita kivikauden killuttimia. Ilari Aalto.

Installaatio huipentui kolmannessa huoneessa olevaan moniaistiseen "tuonelan käytävään". Laudoista rakennetun käytävän katosta riippui eläinten luita ja sulkia, lattiana oli hiekkaa ja pyöreitä rantakiviä. Juha kehotti kulkemaan läpi avojaloin, ja kokemus oli yllättävän voimakas: meren pauhu, jaloissa liikkuva ranta ja lattialle levitetyn merilevän tuoksu veivät pimeässä herkistyneen mielen ajattomalle rannalle. Kalisevat luut veivät ajatukset toiseen maailmaan.

Kokonaisuutena installaatio oli mielenkiintoinen kädenojennus vuosituhanten yli. Tekijäpari oli nähnyt vaivaa ja käyttänyt paljon aikaa luuasusteiden askarteluun. Tekijöiden kanssa oli ilo keskustella äänistä ja arkeologiasta, ja takaisin päivänvaloon astellessa tunsi kokeneensa jotakin epätavallista. Jos kuitenkin jotain jäi installaatiosta kaipaamaan, niin ihmisen ja ihmistoiminnan ääniä. Nyt kivikauden vaatteiden kantajat jäivät hiljaisiksi, ja vain hammasriipukset kolisivat.

Aboagoran Floating Platforms -hankkeesta löytyy lisää täältä.
 
Luutarha-installaation valmistelupäiväkirja löytyy täältä.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Osteologisia pähkinöitä

Pikkupojasta asti olen ollut kiinnostunut eliöiden luustosta. Silti aina välillä tulee kaivauksilla vastaan luita, joita ei kerta kaikkiaan tunnista ensivilkaisulta. Periaatteessa kaikki selkärankaiset eliöt muodostuvat samanlaisista osista, mutta niillä osilla voi olla "mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä muotoja", kuten Charles Darwin runoili Lajien synnyn lopussa.

Viimeisin kysymysmerkki ovat olleet Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivauksella kaksi identtistä luuta, joille en vain keksinyt alkuperää. Luu on ohutta ja siinä on monimutkaisia ulokkeita. Koska kellarin keittiökerroksesta on löytynyt kalanluita vaikka ja kuinka, oletin että kyseessä on jonkin luukalan kallo. Kun mitään vastaavaa ei kuitenkaan googlettelulla tullut vastaan mistään uskottavasta kalalajista, alkoi ainoa johtopäätös olla, ettei kyseinen laji ole tästä maailmasta.

Mikä ihme tämä on? Hirviön pää? Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Sama sivulta. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Onneksi tiedonhaku on nykymaailmassa kuitenkin niin helppoa. Facebookin kautta vinkattiin, että olin etsinyt vastinetta täysin väärästä eläinlajista. Luu ei ole kaloja (saati pääkalloa) nähnytkään, vaan kyseessä on joko sorsan tai tämän kesyversion ankan ristiluu. Ilmeisestikään en ole nauttinut eläissäni tarpeeksi pekinginkanaa.

Mukava uutinen, vaikka luut eivät olleetkaan lohikäärmeen kalloja. 1400-luvun alussa rakennetun suuren kivitalon kellarin nurkista on nyt saatu talteen siis kaloista ainakin haukea, ahventa ja siikaa, kotieläimistä lammasta, nautaa ja sikaa ja riistaeläimistä jänistä ja nyt siis myös sorsaa tai sen kesyversiota ankkaa. Ainakin lihaa on käytetty puolen vuosituhannen takaisessa keittiössä monipuolisesti.

Ruoanlaittoa Tacuinum sanitatis -teoksessa. Wikimedia Commons.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Kuka kaivaa?

"Jaaha, taas siellä Museovirasto tonkii veronmaksajien rahoilla. Eivät mitään turhempaa keksi."

Tällaista nurinaa kuulee usein kuopan reunalta, kun jossakin tehdään arkeologisia kaivauksia. Luultavasti kumpikin oletus menee kuitenkin pieleen.

Suomessa on useita arkeologisia toimijoita, joista kaivauksen suorittaja valitaan tarjousehdotusten perusteella. Kaivauskulujakaan ei yleensä kuitata valtion budjetista, vaan viulut maksaa pelastuskaivauksilla rakennuttaja. Yksityishenkilön ei kuitenkaan tarvitse pelätä joutuvansa maksumieheksi, vaan kesämökin laajennuksen vaatimat kaivaukset hoidetaan virkatyönä. Tutkimuskaivaukset taas rahoitetaan pääasiassa apurahoilla.

Turun maakuntamuseon (nyk. Museokeskus) arkeologeja
Turussa vuonna 2006. Wikimedia Commons/Samuli Lintula

Ketkä sitten kaivauksia Suomessa tekevät? Museovirastolla on oma iskuryhmänsä Museoviraston arkeologiset kenttäpalvelut (ARKE), mutta kaiken kaikkiaan arkeologisia toimijoita on Suomessa Museoviraston listan mukaan kolmisenkymmentä. Joukossa on paikallismuseoita, osakeyhtiöitä, osuuskuntia ja yksi kommandiittiyhtiö. 12 näistä toimijoista tekee pelkästään meriarkeologisia kenttätöitä.

Näiden toimijoiden lisäksi yliopistot, maakuntamuseot ja yksittäiset tutkijat tekevät tutkimuskaivauksia ympäri Suomea. Tutkimuskaivauksia ovat myös yliopistojen opetukseen kuuluvat opetuskaivaukset, joiden yhteydessä esimerkiksi Turun yliopisto löysi Kaarinan Ravattulan Ristimäestä Suomen vanhimman kirkonpaikan.

Tulevaisuudessa kenttä tullee vielä monimutkaistumaan, kun uusia yksityisiä toimijoita tulee lisää. Pelkokuvina on väläytelty hintapyyntöjen polkemista liian alas ja ulkomaisen työvoiman tulemista markkinoille. Ovatko suomalaiset arkeologiset kaivaukset pian puolalaisten tai virolaisten käsissä? Tuskin sentään, mutta kenttä elää ja kehittyy, eikä kukaan varmaan osaa ennustaa, missä mennään kymmenen vuoden päästä. Varmaa kuitenkin on, että niiden maata tonkivien tyyppien huomioliiveissä yhä harvemmin on Museoviraston logo.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kissoja ja koordinaatteja

Kissan viikset! Neliraajaisia Felis-suvun edustajia löytyy Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista lisää ja lisää. Sunnuntaina keskiaikamarkkinoiden aikaan lattialta paljastui jo kolmannen kissan pääkallo. Viime kesänähän löytyi lähes kokonainen kissa.

Kallohan se siellä! Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Kallo hautautuneena palojätteeseen. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

...ja kallo kokonaan esillä. Mihinköhän kuvausasentoon olen taipunut, kun
jalkanikin mahtuivat kuvaan? Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Miau. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.
Nyt on selvää, että kissojen luut eivät ole kellarin täyttömaata, vaan ne ovat palojätteen seassa. Ehkä kissapoloiset ovat jääneet jumiin palavaan rakennukseen tai taintuneet häkäkaasuihin?

Kissojen lisäksi löytyy toki muutakin jännittävää. Olen jäljittänyt tiilentekijöiden merkkejä, ja viimeisin tulokas on laittanut taas raapimaan päätä. Onko siinä riimukirjaimia? Ainakin joku on jättänyt varpaanjälkensä tiilen keskelle.

Mahdollisia riimuja ja varpaanjäljet tiilessä. Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää löytöjen kaivamista. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen suosiollisella avustuksella siirsimme tarkkuus-GPS:llä museoon uuden koordinaatiston, Museovirastonkin edellyttämän ETRS-TM35FIN:in. Tämä on sitä tulevaisuutta!

Koordinaatteja siirtämässä assistentti Marian kanssa. Kuva: Emmi Saari.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Tähdet, tähdet

Viime vuoden Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivauksen huippulöytöjä oli avaimen kuvalla varustettu tiili. Kyseessä on tiilimestarin merkki, jolla tämä on signeerannut tekemänsä tiilierät. Jo aiemmin samalta kaivaukselta oli löytynyt kaksi tiilentekijän merkkiä, kirves ja vinoristi. Nyt määrä kasvoi taas yhdellä: tiilestä löytyi viisisakarainen tähti.

Pentagrammilla merkattu tiili heti löydyttyään. Ilari Aalto.

Miksi ihmeessä viisikanta, pentagrammi? Nykyään sitä käyttävät tunnuksenaan wiccalaiset ja muut uuspakanat, mutta alunperin kyseessä on hyvin vanha taikamerkki, jonka juuret johtavat Mesopotamiaan. Se on kuitenkin myös täysin kristillinen symboli. Keskiajalla pentagrammin viisi sakaraa symboloivat Kristuksen viittä haavaa.

Tähdestä lohjennut palakin löytyi täydentämään kuvion. Ilari Aalto.

Minusta tuntuu, kuin olisin keräämässä koko sarjaa Turun keskiaikaisia tiilimestareita. Kaikki löytyneet merkit voi käydä nimittäin bongaamassa myös Turun tuomiokirkon seinästä. On täysin loogista, että samat ammattilaiset ovat tehneet tiiliä sekä maallisiin rakennuksiin että kirkkoihin, mutta tämä on ensimmäinen konkreettinen todiste siitä.

Pentagrammi Turun tuomiokirkon Kaikkien Pyhien kappelin ulkoseinässä.
Ilari Aalto

On hauskaa yrittää miettiä ihmisiä merkkien takana. Tämäkin pentagrammi on ollut jolle kulle henkilökohtainen allekirjoitus. Koska tiilet löytyvät tuomiokirkosta samasta rakennusvaiheesta, tiilimestarit ovat myös väkisin tunteneet toisensa. Ovatko viisikannan ja avaimen piirtäjä olleet hyvissä välissä keskenään vai kilpailijoita? Ainakin heidän tiilensä pääsevät nyt vierekkäin säilytettäviksi.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Aboa Vetuksen kaivaukset jatkuvat

Niin se kevät vain huiskahti. Esikoistietokirjani Matkaopas keskiajan Suomeen tuli kauppoihin ja ehdin vähän opiskellakin. Kevään parasta antia yliopistoilta olivat historialliset käsialat Turussa ja johdatus ihmisosteologiaan Helsingissä.

Kesän tulon tietää kuitenkin siitä, että Aboa Vetus & Ars Novan kaivaukset alkoivat taas, neljättä kertaa minun osaltani. Olen kaivanut vanhan tutun, museon suurimman keskiaikaisen kivitalon kellaria jo parin viikon ajan. Pakko sanoa, että työ on niin motivoivaa, ettei kuopalta hennoisi lähteä. Käsissäni on nimittäin köyhän miehen Pompeiji: kellari on sortunut tulipalossa, ja kaikki siellä ollut on jäänyt väliin.

Here I go again! Neljäs kesä samassa kellarissa. Ilari Aalto.

Viime vuonna alkoi käydä selväksi, että kellari on ollut sen käytön lopussa 1500-luvulla keittiö. Tästä vihjasivat uuninpohja, keittiöjäte ja keittiöastioiden kappaleet. Vastaavaa kellarikeittiötä ei Suomesta tunneta, mutta hauska kyllä Tukholman Södermalmilta löytyi toissavuonna vastaava ja vielä samalta ajalta. Turun ja Tukholman kellarikeittiöitä yhdistää sekin, että kummastakin on löytynyt kananmunan kuoria!

Vaikka Aboa Vetuksen kaivaus on tosiaan jatkunut vasta pari viikkoa, ovat löydöt hienoja. Heti ensimmäisen varsinaisen kaivausviikon lopulla löytyi taas keittiöteoriaa tukeva löytö, upea (joskin pahoin ruostunut) luukahvainen ruokaveitsi. Hyvin säilyneessä kahvassa on metalliniittejä, jotka voisivat olla hopeaa.

Luukahvainen veitsi in situ Aboa Vetuksen kellarissa. Ilari Aalto.
 
Veitsen hyvin säilynyt luukahva on oikealla. Ilari Aalto.

Eikä tässä vielä kaikki. Pari vuotta sitten bloggasin samasta kellarista löytyneestä harvinaisesta pyöreästä ikkunaruudusta. Nyt tätä mahdollisesti samaa ruutua on löytynyt kaksi isoa palaa lisää.

Hyväkuntoinen pala harvinaista  pyöreää ikkunaruutua. Ilari Aalto.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Kenen sormi jäi kellariin?

Huom! Tämä bloggaus sisältää kuvia ihmisluista.

Viime kesänä aivan Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivausten loppumetreillä löytyi jotakin täysin odottamatonta. Kellarin seinustan keittiöjätteellä täyttyneen lattiakourun vierestä löytyi kaksi sormiluuta, jotka pistivät heti kaivaessa silmään. Ne ovat peräisin ihmissormesta.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon alueelta ei aiemmin ole löydetty käyttökontekstista ihmisluita, täyttömaasta näitä on pari. Koska sormi löytyi kellarin lattialta, se on päätynyt sinne kun rakennus on vielä ollut käytössä, siis 1500-luvulla. Koska nikamat löytyivät yhdessä, sormessa on täytynyt olla kudosta tallella sen päätyessä kellariin. Mutta miksi se oli siellä?

Tänne joku jätti sormensa, kuvan perällä näkyvän lattiakourun viereen.
Ilari Aalto.

Viimekesäisten kaivausten perusteella näyttää siltä, että kellarissa oli 1500-luvulla keittiö. Uuni, keittiöjäte ja ruoanvalmistuastiat puhuvat selkeää tarinaansa. Tätä vasten tuntuu houkuttavalta ajatella, että sormi olisi katkennut vaikka lihaa leikatessa, kun veitsi on heilahtanut ohi kohteestaan. Sormessa ei kuitenkaan ole mitään leikkuujälkeä, vaan se on irronnut siististi rystysen kohdalta.

Siinä se on. Kaksi sormiluuta Homo sapiens -lajin edustalta. Ilari Aalto.
Sormiluut allekirjoittaneen kädellä. Sormi voi olla kummasta vain kädestä,
ja se on jokin pitkistä sormista. Ilari Aalto.

Sormi pistää kyllä mielikuvituksen liikkeelle. On eri asia käsitellä monta kiloa eläinluita kuin ihmistä. Sormi on joskus kuulunut ihmisyksilölle, joka on elänyt, kokenut – ja menettänyt sormensa. Ihmisen sormiluista (falangeista) on ikävä kyllä mahdotonta sanoa, mistä sormesta tai edes kummasta kädestä ne ovat. Sormi vaikuttaa aika jykevältä ja voisi kuulua miehelle, mutta tätäkään ei voi sanoa varmaksi. Kiusallisesti jää täysin auki, kenelle sormi on kuulunut.

Onko sormi revitty irti mafiahenkisenä kostona? Vai olisiko suuri kivitalo keittiöineen ollut majatalo, jossa juopunut riita on päättynyt sormen puremiseen irti? Sormen löytöpaikka lähellä kellarin jätekourua ei kieli suuresta kunnioituksesta sen sijoituspaikan suhteen. Ei kuitenkaan pidä sulkea pois vaihtoehtoa, että se olisi päätynyt kellariin maagisessa tarkoituksessa.

Keskiajalla ja uuden ajan alussa etenkin hirtettyjen rikollisten ruumiinosia on varastettu lääkkeeksi ja talismaaneiksi. Esimerkiksi Saksassa pyöveleillä oli lupa kerätä hirtetyn ruumiista käyttökelpoiset osat. Osittain tämä ajatus kumpusi kristillisestä pyhimyskultista, joka pyöri pyhimysten luiden ympärillä. Onko sormi siis kaapattu Kerttulinmäen hirttopaikalta? Vai onko Paraisten kirkkoherra Elias Esping kätkenyt 1500-luvulla taloonsa katolisen reliikin? Emme varmaan koskaan saa tietää.

Piispa Henrikin ihmeitätekevä sormi kuvattuna piispan sarkofagiin
Nousiaisten kirkossa. 1420-luvulta. Wikimedia Commons.
Aboa Vetuksen viime vuoden kaivaukseen (ja sormilöytöön) voi tutustua kaivausraportin avulla täällä.

torstai 7. toukokuuta 2015

Matkaopas keskiajan Suomeen: Ideasta tietokirjaksi

Kesällä 2012 luin Ian Mortimerin kirjan Time Traveller's Guide to Medieval England, joka johdattaa lukijan matkaoppaan muodossa 1300-luvun Englantiin. Matkaoppaan kirjoittaminen toiseen aikakauteen herätti keskiajan henkiin elävänä, ei pelkkänä menneiden tapahtumien kertaamisena. Hauskaa, ajattelin. Ehkä samanalaisen kirjan voisi kirjoittaa Suomestakin?


Kauaa en idean kanssa aikaillut, vaan lähdin kokeilunhalusta kirjoittamaan. Tekstiä syntyi helposti parikymmentä liuskaa, ja tuntui että ideassa olisi ainesta kirjaksi asti. Alkoi vimmattu lähdekirjallisuuden haaliminen, josta vain huippu jalostui kirjan lähdeluetteloon asti.

Pyörittelin kirjaideaa vuoden verran epäsäännöllisesti kirjoitellen. Kihlattuni Elina oli monasti toivonut, että kirjoittaisin kirjan, jonka hän voisi kuvittaa. Keskiajan matkaopas tuntui juuri sellaiselta kirjalta, joka ansaitsee runsaan kuvituksen. Tässä mielessä ajatus matkaoppaasta poikkesi jo lähtökohtaisesti Mortimerin kirjasta, jossa on vain ohut kuvaliite keskiaikaisia käsikirjoituskuvia.

Matkaoppaan keskiajan Suomeen aikarajauskin on erilainen. Mortimer käsitteli koko 1300-lukua, mutta minä keskityin noin vuoteen 1400. Vuosi 1400 on sopivasti Suomen keskiajan keskellä. Siltä ajalta on jo enemmän tietoa kuin keskiajan alusta. Se on kuitenkin vielä hyvin erilaista aikaa kuin 1400-luku. Maisemaa hallitsevat vielä hirsikirkot, eikä linnoja ole rakennettu vielä täyteen mittaansa.

Varsinainen potku eteenpäin oli, kun hain ja pääsin syksyllä 2013 Turussa Kirjan talossa järjestettyyn Tarinaa ja persoonaa tietokirjoittamiseen -tietokirjahautomoon. Meitä valittiin mukaan kuusi eri vaiheessa (silti sopivan keskeneräisen projektin kanssa) olevaa tietokirjailijaa. Kerran kuussa vietettyjen intensiivisten lauantaipäivien myötä meitä opastivat tunnetut tietokirjailijat Olli Löytystä Jaakko Hämeen-Anttilaan ja Teemu Keskisarjaan. Saimme hyviä käytännön neuvoja, teimme harjoituksia ja yritimme löytää oman äänemme.

Kirjailija työssään. Elina Helkala.

Väitän, että tietokirjahautomo kannatti. Kasvoin paljon tietokirjailijana muutaman kuukauden aikana. Samalla kasvoi myös Matkaopas keskiajan Suomeen, joka oli alkanut elää omaa elämäänsä. En enää seurannut niin vahvasti Mortimerin viitoittamaa tietä, vaan pyrin enemmän matkaopasmaisuuteen kuin matkaoppaaksi puettuun historiankirjaan. Mortimerista poiketen minulla oli tärkeänä tietolähteenä myös arkeologia, joka on paljastanut huimasti uutta tietoa Suomen keskiajasta parinkymmenen viime vuoden aikana.

Kirjahautomon myötä olin valmis lähettämään kirjan sisällysluettelon ja esimerkkilukuja kustantajalle, minkä teinkin alkuvuodesta 2014. Otin riskin ja lähestyin vain yhtä kustantajaa, Atenaa. Tiesin Atenan hyväksi kustantamoksi, joka on julkaissut jo aiemmin keskiaikatietokirjoja, ja joka ei pelkää valtavirrasta poikkeavaa otetta. Kuukautta myöhemmin kustantamosta ilmoitettiin kiinnostuksesta, ja sitten rustasimme Elinan kanssa nimet alle kustannussopimukseen. Fiilis oli epäuskoinen: tuleeko minusta tosiaan tietokirjailija?

Kustannussopimus on allekirjoitettu! Elina Helkala.

Seuraava vuosi olikin sitten työntäyteinen. Aloin työstää tekstiä tosissani, ja kesällä sain ensimmäisen kustannustoimittajani. Kesällä päivät vierähtivät kaivauksella ja illat kirjaa kirjoittaessa. Ainoa taukoni kirjoituksesta oli syyskuu, jonka vietin Suomen-Ateenan-instituutin hoivissa Kreikassa. Ensimmäisen käsikirjoituksen deadline oli joulukuussa, ja teksti ehti hyvin valmiiksi.

Alkuvuodesta sain uuden kustannustoimittajan. Hyvä kustannustoimittaja on elintärkeä kirjan tekstin kannalta, ja minulle sattui onnekseni kaksi hyvää. Kumpikin osasi nähdä olennaisen tekstissä ja avata ne ajatukset, jotka minulla olivat menneet solmuun. Kevät olikin sitten pitkälti intensiivistä kirjoittamista, uudelleen kirjoittamista ja käsikirjoituksen pommittelua edestakaisin.

Helmikuun lopulla kävimme kuvittajan kanssa kiikuttamassa kuvaoriginaalit kustantajalle Jyväskylään. Silloin näimme myös ensimmäisen kerran kirjan taittoa, ja olimme ihastuksissamme. Se toimi paremmin kuin olin uskaltanut kuvitella.

Elina oli puurtanut koko joulun kuvituksen kanssa, ja sai uskomattoman nopeasti tehtyä kirjan reilut 80 kuvituskuvaa. Elina kertoo kuvitusurakasta omassa blogissaan. Minäkään en ollut ihan viraton kuvien suhteen, vaan sain tehdä valtavasti taustatutkimusta niiden eteen. Jostain syystä Elina ei ilahtunut, kun puolivalmiin kuvan kohdalla totesin, ettei se noin voinutkaan olla vuonna 1400.

Kuvittaja pimeässä nurkassaan. Ilari Aalto.
Työtahti kiihtyi maaliskuuta kohti, ja välillä mietin, tuleeko käsikirjoitus ikinä valmiiksi. Kyse oli kuitenkin vain pienistä viilauksista kohti täydellisyyttä. Ja sitten maaliskuun lopussa koitti se ihanan hämmentävä päivä, kun käsikirjoitus lähti painoon. Kun sille ei enää voinut tehdä mitään. Oli vapauttavaa ja tyhjentävää päästä eroon teoksesta, jota oli hionut intensiivisesti vuoden. Samalla oli vaikea purkaa lähdekirjallisuusröykkiöt, joilla olin ehtinyt peittää työpöytäni ja sen ympäristön.

Sitten alkoikin kuukauden jännitys ja odottelu, joka loppui kun ensimmäinen kirja tipahti viime viikolla postiluukusta. Hyvältä näytti!

Tadaa, kirja on valmis! Elina Helkala.

Muutamia otoksia kirjan ympärillä pyörivästä mediamylläkästä:


Niin, ja muistahan seurata kirjan sivuja Facebookissa!

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Keskiajan paluu

Helsingin Sanomien tiedetoimituksen esimies ja Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukki povasi hiljattain keskiajan paluuta. Artikkelin otsikko on "Muuntogeenisen ruoan pelossa kaikuu keskiaika", ja otsikon mukaisesti Ruukki syyllistää länsimaita keskiaikaisesta tietämättömyydestä ja epäluulosta, joka pyörii geenimuunnellun ruuan ympärillä.

Tiedetoimittajan keskiaika-sanan käyttö hämmentää keskiajantutkijaa. Jo vuosisatoja keskiaikaa on mollattu pimeänä ja barbaarisena aikana, mutta tällaisilta suhteettomilta ja suorastaan sortavilta väitteiltä on pudonnut pohja jo ajat sitten. Selvästikään tiedetoimittaja ei ole ihan perillä tieteen nykytilasta.

Vilkaistaanpa, miten Ruukki pääkirjoituksessaan kohtelee keskiaika-poloista. Hänen mukaansa Pakistan tunnetaan "barbaarisena ja keskiaikaisena" maana. Geenimuunneltuun ruokaan suhtaudutaan länsimaissa "kuin ruttoon keskiajalla", ja jos tieteen tuloksiin ei enää luoteta, "keskiajan paluu on lähellä".

Ruukki niputtaa alleviivaavasti barbarian, tietämättömyyden ja keskiajan. Keskiajan Euroopassa koulutus oli harvojen ja valittujen osa, mutta suoranaista vihamielisyyttä tieteen tuloksia kohtaan ei esiintynyt. Päin vastoin, keskiajan oppineiden keskuudessa Jumalan luoman maailman tutkimista pidettiin myönteisenä asiana. On myös liioiteltua väittää, että kirkko olisi seissyt tuhat vuotta tieteen esteenä. Ennemmin sen teki antiikki, jonka tuotoksia rakastettiin niin paljon, ettei niitä haluttu kyseenalaistaa. Aristoteleen, Pliniuksen, Claudius Ptolemaioksen ja Galenoksen maailmankuva oli niin koherentti, ettei se keskiajan mittaan kaivannut lisäselityksiä.

"Keskiaikaisena tunnetun" Pakistanin päämoskeija. Wikimedia Commons.

Mitä Ruukki sitten mahtaa tarkoittaa Pakistanilla "keskiaikaisena" maana? Minun mielestäni Pakistan tai sen ongelmat eivät muistuta keskiajan Eurooppaa. Keskiaikaa määrittävät feodalismi, heikko kuninkuus ja yhteiskunnan läpäisevä uskonnollisuus. Ruukki ei ilmeisestikään ole huomannut, että Pakistanin hallintomuoto on edustuksellinen demokratia, ei läänityksiin perustuva vasallijärjestelmä. Ahdasmielinen uskonnollisuus taas ei ole vain keskiajan ilmiö, vaan yhtä lailla varhaismodernin ja modernin ajan.

Ruukki viitannee keskiaikavertauksellaan myös Pakistanin autoritääriseen armeijaan ja ihmisoikeusrikkomuksiin. Hallituksen kontrollin ulkopuolella oleva armeija vie ajatuksen kyllä ennemmin keisariajan Roomaan kuin keskiaikaan. Samoin epätasa-arvo. Keskiaika oli epätasa-arvoista ja hierarkista aikaa, mutta antiikissa esimerkiksi naisen asema oli vielä huonompi. Antiikin järjestelmä myös rakentui orjuudelle, toisin kuin keskiajan. Ehkä Ruukin olisikin pitänyt kutsua Pakistania "antiikkiseksi" maaksi? Tai sitten hylätä menneiden aikakausien mollaaminen kokonaan ja hyväksyä, että militantti uskonnollisuus ja ihmisoikeusrikokset ovat hyvin 2000-lukulainen ongelma.

Kumpi pelottaa enemmän – geenimanipulaatio vai paiserutto? Wikimedia
Commons.

Mitä tulee geenimanipulaatioon, en usko, että sitä pelätään kuin ruttoa. Keskiajan suurin ruttoepidemia, musta surma, tuhosi yli kolmasosan Euroopan väestöstä. Tuskin edes pahimmat foliohattuilijat uskovat GMO-ruuan pystyvän samaan. Rutto oli keskiajalla myös jotakin täysin järjen ulkopuolella olevaa: se iski yllättäen, levisi kulovalkean tavoin eikä valikoinut uhrejaan. Geenimanipulaatio taas on täysin ihmisten itsensä käsissä oleva asia. Se ei tarkalleen ottaen edes ole kulkutauti, vaan tehostettu tapa jalostaa kasveja.

Toisin kuin Ruukki, en olisi huolissani keskiajan paluusta. Enemmän minua pelottaa suhteellisuudentajun kapeneminen. Ollaanko kohta taas 1800-luvun tapaan mollaamassa "pimeää keskiaikaa" ja ylistämässä "ihanaa antiikkia"? Jokaisessa aikakaudessa on hyvät ja pahat puolensa. Jos pitää valita, niin ehkä jopa kamala keskiaika voittaa hirvittävän 1900-luvun kansanmurhineen,  maailmansotineen ja ydinaseineen.

Mitä jos vaan lopetettaisiin menneiden aikakausien käyttäminen vähättelysanoina? Se on suorastaan 1900-lukulaisen barbaarista, ja se on jo pahasti sanottu se.

Oliko keskiaika 1900-lukua julmempi? Ei ainakaan siviilikuolonuhreilla
mitattuna. Wikimedia Commons.