Kymmenen vuotta Ravattulan Ristimäen kirkon löytymisestä

Tutkijaryhmä on voinut rekonstruoida yhdestä hautalöydöstä Ravattulan muinaispuvun arkeologi Jaana Riikosen johdolla. Kuvassa mallina arkeologi Siiri Tuomenoja. Kuva: Anne-Mari Liira.

Suomen vanhimman tunnetun kirkon arkeologiset jäänteet löytyivät Ravattulan Ristimäestä Kaarinasta läheltä Turkua kymmenen vuotta sitten 2013, kuten tuoreeltaan blogissa kirjoitin. Tasavuotinpäivän kunniaksi Turun Aboa Vetus Ars Nova -museossa avautui viime viikolla Ravattulan Ristimäki -näyttely, joka esittelee värikkäästi kohteen löytöjä ja niiden pohjalta tehtyjä rekonstruktioita: näyttelyn keskiössä ovat aidot arkeologiset hautalöydöt ja ennen kaikkea vuonna 2021 valmistunut Ravattulan muinaispuku, jonka tutkijat valmistivat pikkutarkan tutkimuksen avulla yhden 1200-luvun alun naisen haudan perusteella.

Uuden näyttelyn ja yli kymmenen vuotta jatkuneiden tutkimusten kunniaksi julkaisen kokonaisuudessaan avajaispuheeni. Olkaapa hyvät!

 

Avajaispuhe Ravattulan Ristimäki -näyttelyn avajaisissa 28.9.2023

Kuva: Laura Isomäki.

 

Hyvä avajaisyleisö, menneisyyden ystävät. Olen arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aalto, ja minulla on kunnia tänä iltana avata Ristimäki-näyttely sekä museon edustajana että arkeologina. Tämä on ensimmäinen kerta kun pääsen avaamaan taidemuseon näyttelyä, vaikka aiheeltaan Ars Novan puolella avautuva näyttely sukeltaakin syvälle Aurajokilaakson arkeologiaan. 

Hyvät kuulijat: Yhdeksänsataa vuotta sitten ei ollut Turkua. Oli joki, joen varressa peltoraivioita ja peltojen keskellä harmaiden hirsitupien muodostamia pihapiirejä. Vaikka maisema näytti uneliaalta, se oli käymässä läpi suuria muutoksia. Uusi uskonto, kristinusko, muokkasi ihmisten maailmankuvaa ja loi uusia valtarakenteita samaan aikaan kun Lounais-Suomi liittyi entistä vahvemmin osaksi pikkuhiljaa kehittyvää Ruotsin valtakuntaa. Ristimäki-näyttely kuljettaa meidät tähän muutosten maisemaan. 

Mitä tavallinen Aurajokivarren asukas ajatteli? Miten kauas hän oli matkustanut? Miten hän pukeutui? Yksikään tältä ajalta säilyneistä harvoista kirjallisista lähteistä ei anna vastauksia näihin kysymyksiin, joten tieto täytyy kaivaa esiin maan uumenissa säilyneistä arkeologisista löydöistä. Ristimäki onkin ollut 2000-luvun arkeologinen jymylöytö, joka tarjoaa ikkunan tähän kadonneeseen maailmaan, rautakauden ja keskiajan, esihistorian ja historian taitteessa. 

Ristimäki-näyttelyn keskiössä on upea Ravattulan muinaispukurekonstruktio. Kuva: Ilari Aalto.

Jos paikka ei ole tuttu, Ravattulan Ristimäki sijaitsee Kaarinassa, neljä kilometriä ylävirtaan Turun keskustasta, pienessä metsäsaarekkeessa joen länsipuolella. Ennen arkeologisia kaivauksia paikassa ei herättänyt huomiota mikään muu kuin kohteen nimi, ja matalat painanteiden rivit, jotka tarkkasilmäinen katsoja saattoi erottaa kasvuston seasta. 

Ristimäki on erinomainen esimerkki siitä, miten arkeologinen tieto muodostuu. Suomalaisen arkeologian kirkkaimmat tähdet ovat etsineet Aurajokilaakson muinaisjäännöksiä jo yli sadan vuoden ajan, ja silti Suomen vanhin tunnettu kirkonpaikka lymysi – ei edes piilossa, vaan keskellä maisemaa vuoteen 2010 asti, jolloin paikalla alkoivat arkeologi Juha Ruohosen johtamat tutkimuskaivaukset. Syyskuussa 2010 Turun yliopiston arkeologian oppiaineen nuoret arkeologinalut könysivät sadetakkeihin sonnustautuneina peltosaarekkeella kasvaneeseen umpimetsään.

Ravattulan kirkon pohja löytyi vuonna 2013. Kuva: Juha Ruohonen.

Sain itse olla parikymppisenä mukana Ristimäen ensimmäisillä kaivauksilla, muutaman asteen lämpötilassa ja kahden viikon yhtäjaksoisessa vesisateessa, ja kirjoitin silloin arkeologiablogiini näin innostuneen kuvauksen kaivausoloista: ”Harva ammatti on kirjaimellisesti yhtä maanläheinen kuin arkeologia. Ei ole maailman autuain tunne kontata märässä maassa litimärillä vaatteilla ja kaivaa mutaista kuoppaa.” Ihme kyllä, tästä kokemuksesta huolimatta jaksoin opiskella arkeologin opinnot loppuun. 

Kun tulimme ensimmäistä kertaa kaivauspaikalle, siellä oli vain umpeenkasvanutta pöheikköä eikä aavistustakaan Suomen vanhimmasta kirkonpaikasta. Aloitimmekin kaivaukset sahoilla ja kirveillä, että saimme edes harvennettua metsään alueen, jota kaivaa. Jo ensimmäisenä kaivausvuonna Ristimäki osoittautui merkittäväksi paikaksi, jossa oli 1100-luvulla ristiretkiajalla sijainnut varhaiskristillinen hautapaikka. Rautakaudella vainajat haudattiin polttamalla, mutta rautakauden päättyessä Aurajokilaakson asukkaat alkoivat haudata rakkaansa puisissa arkuissa, parhaisiin vaatteisiin puettuina.

Ristimäki-näyttelyssä on Ravattulan puvun lisäksi esillä lapsen haudan ja keihään kanssa haudatun miehen rekonstruktiot. Kuva: Ilari Aalto.

Ensimmäisen opetuskaivauksen jälkeen kaivaustutkimukset jatkuivat vuosittain, ja vuonna 2013 mäeltä paljastui rakennuksen kivijalka, jonka merkityksen tutkijat ymmärsivät nopeasti: vaatimaton, 10 metrin mittainen hirsirakennus oli vanhin kirkonpaikka, joka Suomesta on löydetty. Se oli käytössä vain muutaman vuosikymmenen 1100-luvun jälkipuolelta 1200-luvun alkuun. Kun kirkko purettiin, paikalle pystytettiin muistoristi, ja kauas näkynyt risti antoi paikalle sen tähän päivään asti säilyneen nimen. 

Ravattulan Ristimäestä on siis löydetty kalmisto, kirkko ja kirkkomaata kiertänyt aita, jonka perustukset ovat yhä nähtävissä. Ristimäen tutkijat ovat arvioineet, että mäellä on noin 400 hautaa, joista kuutisenkymmentä on tutkittu arkeologisesti. Haudat ovat vaikuttavia todistajia menneisyyden elämästä: vaikka vainajien luut ovat säilyneet huonosti, Ristimäen maaperä on säilyttänyt välkehtivistä lasihelmistä koottuja kaulakoruja, vainajien nutturalle kierrettyjä hiuksia ja erityisesti vaatteiden katkelmia, jotka ovat antaneet poikkeuksellisen mahdollisuuden rekonstruoida Suomen kymmenes muinaispuku, Ravattulan puku, ja tämä puku on myös tänään avautuvassa näyttelyssä pääosassa.

 

Kolme Ravattulan pukua rivissä. Kuva: Anne-Mari Liira.

  

Ristimäki-näyttely on sekä menneisyyden että nykypäivän käsityömestareiden ylistys. Tekstiileihin erikoistuneen arkeologi Jaana Riikosen johdolla työryhmä on seikkaperäisesti tutkinut ja rekonstruoinut vaatteisiin käytetyt materiaalit ja niiden valmistusmenetelmät. Asiantuntijalle Ristimäen tekstiilifragmentit ovat riemunkiljahdusten aihe, mutta rekonstruktioiden kautta kuka tahansa pääsee näkemään, miten kauniista materiaaleista, aikaa ja kaukomailta tuotuja raaka-aineita säästelemättä muotitietoiset Aurajokilaakson asukkaat laativat vaatteensa yli 800 vuotta sitten. 

Nyt olemme saaneet upean näyttelyn, josta arkeologit Juha Ruohonen ja Jaana Riikonen ansaitsevat lämpimän kiitoksen. Ilman teidän työtänne Ravattulan Ristimäen kirkkomaa odottaisi vielä löytymistään maan kätköissä, eikä meillä olisi mahdollisuutta tutustua Ravattulan puvun mukana Aurajokilaakson morsingonsiniseen ja krapinpunaiseen muinaismuotiin. Kiitän Aboa Vetus Ars Nova -museon puolesta myös Turun yliopiston arkeologian oppiainetta, jonka kokoelmista olemme saaneet lainaksi upeita alkuperäisiä löytöjä Ristimäeltä, sekä Suomen muinaistutkimuksen tuki ry:tä, joka on rahoittanut Ristimäen tutkimuksia sekä osallistunut kaikkien esillä olevien rekonstruktioiden tuottamiseen ja kustannuksiin. 

Lopuksi haluan kiittää kaikkia niitä taitavia käsityöläisiä, jotka ovat osallistuneet Ravattulan puvun toteutukseen. Kiitos siis Helena Honka-Hallila, Tuija Hukkanen, Hanna-Leena Juhola, Kristiina Juvas, Maikki Karisto, Heini Kirjavainen, Susanna Koskelo, Hannele Köngäs, Salla-Mari Latvala, Toive Lehtinen, Anne-Mari Liira, Johanna Marttila, Mizuki Miyoshi-Nissilä, Minna Paavola, Janita Palomäki, Veronika Paschenko, Annina Helmi Rokka, Sue Salminen ja Siiri Tuomenoja, sekä muut näyttelyn rekonstruktiot valmistaneet JT Pälikkö ja Jere Uurasmaa. Pitkä lista kiitettyjä kertoo, miten paljon taitoa näyttelyesineiden valmistus on vaatinut!

Ravattulan Ristimäki on avannut uusia näkökulmia historian alkuun Aurajokilaaksossa, ja se kätkee varmasti vielä monia löytöjä, jotka tarkentavat käsityksiämme kaukaisesta menneisyydestä, jos kaivaustutkimukset pääsevät jatkumaan. Olemme onnekkaita, että olemme saaneet kappaleen Turun kaupungin syntyhistoriaa ensimmäistä kertaa laajasti turkulaisten saataville keskelle kaupunkia. Nyt onkin aika juhlistaa yli 10 vuoden aikana tehtyä työtä, ja täten julistan näyttelyn Ravattulan Ristimäestä avatuksi. Skål!


Ristimäen kirkonpaikan kaivauksista löytyy lisää tietoa blogiin vuoden 2010 kaivauksilta kirjoittamastani kaivauskertomussarjasta, täältä oppikirjatekstistä ja tietysti täältä Ravattulan tutkimushankkeen sivuilta. Ravattulan muinaispuvusta on myös tänä vuonna ilmestynyt mainio kirja.

Valtion tiehanke uhkaa yhtä Raision arvokkaimmista muinaisjäännöksistä

Tänään hieman nikotutti, kun silmiini osui päivän paikallislehden otsikko. Rannikkoseudun mukaan valtio on aikeissa hävittää yhden kotipitäjäni Raision arvokkaimmista muinaisjäännöksistä, Tuomalan rautakautisen kalmiston ja kuppikallion, Turun kehätien laajennuksen alta.

Tuomalan kalmisto on puristuksissa kehätien vieressä, mutta on silti
kiehtova muisto Raision varhaisesta historiasta. Kuva: Ilari Aalto.

Mitäs sitten, voisi joku tuumata. Kalliolla sijaitseva kalmisto on jo osittain räjäytetty menemään 1950-luvulla ja se on tutkittu kaivauksin kokonaan, sen tuhoaminen ei siis hävitä tutkimatonta tietoa. Kalmistokallio kuuluu kuitenkin kiinteästi Raisionjokivarren rikkaaseen muinaismaisemaan ja muistuttaa säilyneiltä osin edelleen yli tuhannen vuoden takaisesta kulttuurista, jota nykyrakentaminen ei ole täysin onnistunut hävittämään. On ihastuttavaa, että kun tietää mitä katsoa, kehätietä ajaessaan voi ihailla kalmiston säilynyttä hautaröykkiön pohjakiveystä. Samoin kalmisto tarjoaa kaupunkilaisille helpon kosketuksen muinaisuuteen, koska se sijaitsee aivan keskustan kupeessa.

Rautakautisen hautaröykkiön rekonstruoitu pohakiveys näkyy hyvin kehätielle.
Kuva: Ilari Aalto.

Raisiosta tunnetaan useita rautakautisia kalmistoja, siis hautapaikkoja, joihin vainajat on haudattu polttamalla hauta-antimien kanssa. Tuomala on kuitenkin erityisen merkittävä kolmesta syystä: se on huomattavan rikas, se kertoo uskomusten muuttumisesta esikristillisistä uskomuksista kristinuskoon ja sen yhteydessä on vaikuttava kuppikallio.

Tuomala tutkittiin kokonaan kaivauksin 1970-luvulla, ja kaivauksissa kalmistosta tehtiin yli 11 000 yksittäistä löytöä. Kalmisto on ollut käytössä rautakauden lopulla satoja vuosia, ja sinne on muun muassa haudattu 700-luvulla soturi, joka on poltettu veneessään. Ristiretkiajalla (1050–1200 jaa.) kalmistoon on tehty ainakin 25 ruumishautausta merkkinä uuden uskon, kristinuskon, vaikutuksesta. Yhteen hautaan oli haudattu puuarkussa nainen, jonka mukaan oli asetettu sirppi ja vuorikristalli- ja lasihelmiupotuksilla koristeltu riipus. Ruumishaudat todistavat ajasta, kun kristinusko teki vasta tuloaan Varsinais-Suomeen.

Kalmistokallion kylkeen on hiottu kymmeniä selkeitä kuppeja, jotka liittyvät rautakauden uskomusmaailmaan ja tässä tapauksessa hyvin todennäköisesti kalmistossa suoritettuihin rituaaleihin. Raisiosta tunnetaan vain kahdeksan kuppikiveä ja kalliota, joten yhdenkin edustavan kuppikallion hävittäminen olisi synti ja häpeä.

Kallion keskustan puoleiset kupit ovat isoja ja selkeitä, mutta kuvan tasainen
valo ei tuo niille oikeutta. Kuppeja on alemmassa kuvassa vahvistettu punaisella
värillä. Kuva: Ilari Aalto.

Kohde on onneksi tallennettu 3D-malliksi laserkeilaamalla, mutta digitaalisesti tallennettu kohde ei ole kuitenkaan sama asia kuin kuppikallio, jonka kuppeja voi koskettaa omilla sormillaan tai röykkiö, jonka kehää voi kävellä ympäri ja hakea suhdettaan sinne tuhat vuotta sitten haudattuihin raisiolaisiin. Totuus on, että kun kalmisto hävitetään maisemasta, se häviää myös ihmisten tietoisuudesta. Ei sillä, että raisiolaiset tuntisivat sitä kovin hyvin tänäkään päivänä, koska kumpareen sivussa ei ikävä kyllä ole infokylttiä. Suuri yleisö tuskin jää kaipaamaan perintöä, jonka olemassaolosta sille ei ole kerrottu.

Raisiossa on toki pitkät perinteet muinaisjäännösten tuhoamisesta valtion tiehankkeissa: Turku-Rauma-moottoritien rakentamisen yhteydessä 1960-luvulla hävitettiin kuulun rikollisen Sika-Kyöstin (1800–1836) kuolinpaikalla ollut muistokirjoitus, ja Huhkonkallion rautakautinen kalmisto löytyi saman tiehankkeen yhteydessä, kun moottoritietä kallioon räjäytettäessä kalliosta lensi rautakautinen miekka. Tämän kohteen yhteyteen on sentään pystytetty viimeisiään vetelevä infokyltti.

Huhkonkallion kalmisto tuhoutui pääosin tietöissä 1960-luvulla, mutta
paikka kuuluu sentään Vaskipolku-nimiseen kulttuurireittiin, ja paikalla
on vielä muistona juuri ja juuri sinnittelevä infokyltti. Kuva: Ilari Aalto.

Yleisen vitsin mukaan Raisio ei oikeasti ole kaupunki, vaan Suomen suurin risteys. Tuomalan kalmisto on tutkittu kokonaan, joten sillä ei ole tieteellistä tutkimusarvoa. Sen sijaan sillä on arvo maisemallisena muistona Raision menneisyydestä. Vaikka kyseessä on valtion eikä Raision kaupungin hanke, kohteen hävittäminen ikävä kyllä pönkittää Raision asemaa risteyksenä, kun toisenlaisessa todellisuudessa kohde voisi olla helposti saavutettava muistomerkki Raision yli tuhatvuotisesta historiasta. Raision iskulause on "Kaikki kiva ei näy ohikulkijalle", mutta ei hätää: sen vähänkin kivan voi räjäyttää tiehensä, jotta Raisiosta on entistäkin kivuttomampaa ajaa ohi.

Päivitys 13.5.: Toisin kuin alun perin kirjoitin, muinaisjäännöstä uhkaa valtion, ei Raision kaupungin, tiehanke, ja alun perin kritiikki kohdistui väärään suuntaan. Nämä tiedot on korjattu blogitekstiin. Kiitän arkeologi Jari Närästä oikaisusta. 

Riemuisaa joulukuuta Ristimäen malliin!

Hyvää joulukuuta! Turun yliopiston arkeologian oppiaineen Ravattulan Ristimäki -projekti on edennyt jälkitöihin, ja joulun odottajien riemuksi julkaissut oman joulukalenterin. Mitä paljastuukan seuraavan luukun takaa?

Pääset kalenteriin klikkaamalla kuvaa.

Pirkanmaan muinaisuutta

Viime viikonloppuna olin järjestämässä Vare ry:n syysretkeä Pirkanmaalle. Kaksipäiväisellä retkellä paitsi käytiin Vapriikin Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet -näyttelyssä, myös tutustuttiin tamperelaiseen kulttuuriin ja muutamaan Pirkanmaan muinaisjäännökseen – eksoottinen aihe turkulaisille!

Itse olin käynyt tsekkaamassa terrakottasoturit jo aiemmin (oli hienoa nähdä uusimpia huippulöytöjä!), ja liityin matkaan lauantai-iltana. Harmi kyllä juuri silloin satoi maahan lumi, ja sunnuntainen retkemme sujui toivottua viileämmissä tunnelmissa.

Tuhdin aamiaisen jälkeen viisihenkinen retkikuntamme lähti kohti Pirkkalankylää Pirkkalan kunnassa. Ykköskohteemme oli Tursiannotkon rautakautinen kylänpaikka, mistä viime vuosien kaivauksissa on tehty huippuhienoja löytöjä, kuten luisia nuolenkärkiä ja lusikoita. Kyläasutus on siis jatkunut samalla paikalla rautakaudelta asti. Ympäristössä on paljon muinaisjäännöksiä, ja paikassa olikin erityinen tuntu.

Pirkkalan kylänraittia. Viime kesän kaivausalue etuoikealla. I. Aalto.

Parinsadan metrin päässä kyläkeskuksesta kohoaa Hiidenmäki, joka ilmeisesti on esihistoriallisella ajalla ollut pyhä lehto. Lähdimmekin etsimään sieltä Neulakaivo-nimistä uhrilähdettä, jota muinaisjäännösrekisteri kuvasi hyvinsäilyneeksi.

Ongelma oli, ettei maastokarttaankin merkattu lähde vain tahtonut löytyä. Löysimme kyllä pienen kolon kalliossa, mutta olin skeptinen. Lopulta tarkistimme rekisteriportaalista, ja huomasin lukeneeni lähteen läpimitan sentit metreiksi. Löytämämme pieni kallionkolo tosiaan oli Neulakaivo, Martinlähde eli Hiidenkaivo ja sellaisena varmaan maailman pienin uhrilähde. Sen halkaisija on vaivaiset 18 x 10 cm. Nähtävyys sekin!

Retkikuntamme poseeraa Neulakaivolla. I. Aalto.

Neulakaivo koko komeudessaan. I. Aalto.

Kallionkoloon todella pulppusi lähde, jollaista en ole ennen nähnyt. Sen reunat ovat hioutunueet, ja on vaikea sanoa, onko se luonnon vai ihmisen tekosia. Lähde oli täynnä neulasia, joka voi antaa viitteen nimen etymologiasta. Voi toki olla, että sinne on joskus uhrattu neulojakin, mikä on usein ollut tapana, tai sitten nimi viittaa lähteen minimalistiseen kokoon. Lähde oli kepillä mitaten ainakin 20 cm syvä ellei syvempikin.

Nokialta posotimme toiselle puolen Pyhäjärveä Nokialle, Nokian kartanon maille. Kartanorakennuksen paikalla on nykyään Nokian koulutuskeskus, mutta alue on ollut pitkään merkittäviä keskuksia Hämeessä. Pseudomuinaistieteilijöillekin se on rakas paikka: siellä kohtaavat ley-linjat ja siellä kukistettiin viikinkiarmeija.

Mutta huuhailut sikseen, paikan näkyvin muinaisjäännös on 1500-luvun alussa rakennettu Nokian kappeli, jonka keskellä seisoo pystyssä Nokian kivi, keskiaikainen hautalaaka. Ei ole tietoa, kenen hautaa se on ammoin peittänyt, mutta kivessä on kiehtovia kuvioita. Paikalla on suoritettu kaivauksia 1930-luvulla ja 2000-luvulla. Kappelista on löytynyt vastasyntyneen lapsen jäännökset.

Nokian kappelin kivijalka. I. Aalto.

Kuvioita Nokian kiven pinnassa. I. Aalto

Kun olimme rämpimässä pois kartanolta, huomasimme maastossa vielä yhden merkin paikan muinaisuudesta: hangessa törrötti paljon tummaatulikukkaa, niitä harvoja arkeofyyttejä, jotka minäkin tunnistan.

Verbascum nigrum Nokialla. I. Aalto.

Nokialta emme lähteneet kauas, ainoastaan Nokianvirran yli Viikin iäkkään kartanon maille. Siellä oli luvassa eräs näillä seuduilla todella erikoinen muinaisjäännös, Junkkarin mätäs.

Junkkarinmätäs voisi tarvita hieman muinaisjäännöshoitoa.
I. Aalto.

Junkkarin mätäs on keskellä peltoa kohoava ihmisen muovaama kumpu, joka epäilyttävästi muistuttaa skandinavisia kumpuhautoja. Erikoisen asiasta tekee, että lähimmät vastaavat löytyvät Ahvenanmaalta, missä niitä kutsutaan nimellä ättehögar. Myös junkkari tarkoittaa jonkinlaista aatelista (saks. Junker, nuori herra), ja kumpuun väitetäänkin haudatun jopa paikallisen kuninkaan. Mene ja tiedä, mutta paikka oli hieno ja erikoinen, vaikka sinne olikin kipattu modernia romua. Jos tässä olisi vaikkapa Hämeessä kuolleen Egilin hauta, niin on pieni ihme jos ryöstöretkeläiset ovat ehtineet kasata näin komean kummun.

Junkkarin mättään ympäristössä on rautakautisia röykkiöitä useampiakin, mutta varsinkaan hangen alta ne eivät näyttäneet kummoisilta. Ainakin yksi on kaivettu arkeologisesti 1990-luvun lopulla, mutta siltikään ei selvinnyt, onko kyseessä hauta-, uhri- vai jäteröykkiö. Röykkiöitä on metsäsaarekkeessa ainakin kahdeksan.

Rautakautinen röykkiö, usko tai älä! I. Aalto.

Seikkailun päätteeksi suuntasimme Suomen korkeimman harjun Pyynikin päälle näkötorniin nauttimaan herkulliset tuoreet munkit ja siedättämään korkeanpaikankammoa. Näkymät olivat hienot, kun ei vain katsonut alas. Tornin seinällä väitettiin paikalla olleen tornin jo 1300-luvulla. Olisi ollut kiva tietää, mistä tieto on peräisin. Varmaa kuitenkin on, ettei keskiajalla paikalta saanut yhtä hyviä munkkeja kuin nykyään.

Näkymä Pyynikiltä. I. Aalto.

Kotimatkalla linja-autolla olimme törmätä kauriiseen ja näimme taivaalla komeetan, eli retki oli varsin onnistunut. Pirkanmaalla riittää nähtävää varmasti useammallekin retkelle!

Viikon sitaatti

Moni ei edes tiedä, kuinka paljon Suomesta löytyy erilaisia muinaisjäänteitä.

                                     - allekirjoittanut Aamuset-lehden haastattelussa 16.1.2013

Kuinkakohan monelle suomalaiselle roomalaisen rautakauden
tarhakalmistot ovat tuttuja? Kuva: I. A.

Viikon sitaatti

O, arkeolog!

När du grävt upp mig
skall du se på denna skalle
denna tandrad med amalgam och guld
men jorden som min hjärna, mina
        mina tankar blivit
den ser du inte —
Nu tänkte jag säga dig vad mina tänder
min öppnade mun betyder
och orsaken till att du fann mig så här
men jag avstår från det:
Jag kan inte.

          ****

Oi, arkeologi!

Kun olet kaivanut minut esiin
näet tässä kallossa
tämän amalgaamisen ja kultaisen hammasrivin
mutta maata, joksi minun aivoni, minun
           ajatukseni ovat muuttuneet
sitä sinä et näe —
Nyt ajattelin sanoa sinulle mitä hampaani
minun avattu suuni merkitsee
ja syyn sille, että löysit minut näin
mutta minä luovutan:
En minä voi.

                                    – Gunnar Ekelöf

Viikon sitaatti

Yliopistoväen haudanhäpäisijät ja muutkin kalmistojenmuinaistieteilijät voisivat jo hankkia itselleen elämän.

 – nimimerkki Totakamoon vastauksena Ilta-Sanomien uutiseen Sakkarasta löytyneestä koskemattomasta kuninkaallisesta haudasta

Sakkarasta vastikään löydettyjä 5. dynastian aikaisia patsaita.
Ministry of Antiquities/ Handout

 

Viikon sitaatti

Turha näitä on muiden kuin tutkijoiden penkoa, ei täältä mitään aarteita löydy. Jos sellaisia tämän aikakauden haudoista löytyisi, niin se olisi aivan ainutlaatuinen poikkeus.

                                                                  - Jari-Matti Kuusela

Alkuperäisen Oulun Hiirosen kalmistoon kajoamista koskevan jutun voit lukea Kalevasta.

Viikon sitaatti

Eikö EU-rahalle muuta reikää löydy? Tuntuu siltä, kun sitä laitetaan kaivauksiin. Mitä hyötyä siitä on jos nyt ruukun kappaleita löytyykin. Tietäväthän ihmiset että kyllä näillä niemillä ja rannoilla on asuttu tuhansia vuosia. Ei tarvitse kalliita kaivauksia ja rahan pyörittämistä.

Vielä kalmiston tutkijoille- älkää houkutelko nuoria ihmisiä sinne kaivamaan vanhoja hautoja, eihän sitä tiedä minkä taudin sieltä saa. Tutkijat kaivakoon itse.

 - Nimimerkki Järkeä tutkijoiden touhuun Uutisvuoksissa 13.5. 2001

Hovinsaaren Tontinmäen hauta 1.
Teoksesta Tietoja Karjalan
rautakaudesta.
 Theodor Schwindt, 1893.

Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa II

Perjantaiaamu 28.7. valkeni Kuusaalla kirkkaana, ja runsaan aamupalan jälkeen oli hyvä lähteä matkaan. Edessä oli pitkä suora Ouluun ja sielä Yli-Iihin, ja päätimme ajaa Mikkelin ja Kuopion kautta. Tarkoitus oli käydä Ristiinassa katsomassa Brahenlinnan raunioita, mutta ajoimme niistä ohi. Lohdutukseksi päätimme käydä katsomassa Mikkelin Tuukkalan keskiaikaista kalmistoa, ja hyvä että kävimme. Ilmeisesti edellisen päivän järkytys Pakanavuorella ei riittänyt, sillä Tuukkalassa vastaamme tuli taas uutta tuhoa.

Infotaulu ei tiennyt kalmiston uusista ajoituksista. Kuva: I.A.

Kalmistoon oli ilmeisesti vain muutaman päivän sisään kaiveltu sinne tänne syviä kuoppia. Varas oli ollut liikkeelä metallinpaljastimen kanssa, minkä lopullisesti varmisti erään kuopan vieressä ollut alumiinifoliomöntti, joka signaalin oli aiheuttanut. Kuoppia löytyi ainakin kymmenkunta, mikä sai taas veren kuohumaan. Edes muinaismuistolaki ei voi suojella muinaisjäännöksiä tai taata Tuukkalan kaltaisten kalmistojen vainajien hautarauhaa.

Lähdimme aurinkoiselta kalmistoniityltä vaitonaisina. Minua ärsytti, etten ollut nettiyhteyden ääressä ja joutuisin odottamaan alkuviikkoon ennen kuin saisin tehtyä ilmoituksen Museovirastolle. Ei sillä että ilmoitus mitään auttaisi, varas oli mennyt menojaan ja vienyt mitä oli vienyt - se tuskin koskaan selviää. Jos ja kun Tuukkalassa taas joskus kaivetaan, osa tiedosta on viety tutkimukselta, mutta mikä osa? Itsekkyys ei tunne rajoja.

Tuukkalan kalmisto näytti tasaiselta. Kuva: I.A.

Suora männikkö kalmiston vieressä näytti salaperäiseltä. Se oli houkutellut
ryöstelijääkin. Kuva: I.A.

Tunnelma parani päivän mittaan kun köröttelimme Pieksämäen ja Kuopion kautta suoraa tylsää tietä Ouluun kauniissa säässä. Vaihtuvat maisemat antoivat hienon läpileikkauksen Suomen luonnosta Kallavedeltä Pohjanmaan lakeuksille, siis silloin kun maltoin irrottaa katseeni matkalukemisenani olleesta Ian Mortimerin The Time Traveller's Guide to Medieval England -kirjasta.
 Matkalta keräsimme luonnonatimia Kuttelon ruoanlaittonäytökseen Kierikissä ja ihailimme erään arkkitehdin vinkistä Pohjanmaan puukirkkoja.

Moottoritie oli kuuma. Kuva: I.A.

Piippolan puukirkko matkan varrelta. Huomatkaa kaunis kivijalka. Kuva: I.A.

Pohjanmaalla oli tasaista. Kuva: I.A.

Oulu näyttäytyikin illalla kauniimpana kuin muistinkaan, ja etenkin rannan vanhat makasiinit tekivät kunnostettuina vaikutuksen. Tutustuimme perinteiseen oululaiseen ruokakulttuuriin Phuket-nimisessä thairavintolassa ja kauhistelimme varsin nuoria perjantai-illan viettäjiä.

Oulun satamamakasiineja. Kuva: I.A.

Oulusta oli enää viitisenkymmenen kilometrin rutistus Yli-Iihin, mikä ei enää tuntunut kouliintuineissa istumalihaksissa missään. Oli lopulta hauska päästä määränpäähän ja nähdä kivikauden kylä juuri sellaisena kuin olin sen valokuvista hahmottanut. Paikalla oli enää kivikauden elävöittäjiä ja muutama arkeologi viettämässä iltaa idyllisellä hiekkarannalla. Mahtavaa Iijokea katsellessa tuli tuntu ettei matkaa oltu tehty turhaan. Silti suurimmat elämykset olivat vasta edessä.

Ensisilmäys Kierikkikeskuksen kivikautiseen kyläennallistukseen. Kuva: I.A.

Paikalta löytyi tuttuja arkeologeja ahkeroimassa, tällä kertaa koivuterva-
kokeilun parissa. Kuva: I.A.

Näkymä hikimajan sisältä. Harmi etten päässyt testaamaan löylyjä. Kuva: I.A.

Mitäpä sitä enempää sanoisi? Viikonlopusta tuli värikäs. Kuva: I.A.

Kiviä, röykkiöitä ja kantarelleja Mynämäellä

16. heinäkuuta sain ehdotuksen lähteä tutustumaan minulle melko eksoottisen Mynämäen kulttuuriperintöön. Sateisesta säästä huolimatta en empinyt lähteä matkaan kun tyttöystäväni Elina sai autonkin lainaksi. Pääsin myös tutustumaan Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopiston muinaistekniikkalinjan tiloihin, joissa en - häpeä myöntää - ollut aiemmin vieraillut.

Varsinaisiksi muinaiskohteiksi valikoituivat todella näyttävä Hiittiönmäki ja siitä etelämpänä oleva Sunila 1:n kivikautinen asuinpaikka sekä Kallasvuoren alue.

Joku oli valinnut Hiittiönmäen veneensä viimeiseksi leposijaksi. Kuva: I.A.

Hiittiönmäki oli jo luonnonmuodoiltaan mieleenpainuva: paikoitellen jyrkkäseinäisen mäen rinteet olivat täynnä isoja siirtolohkareita. Muinaisjäännösrekisteri ei mäestä osaa paljon kertoa; sitä pidetään mahdollisena linnavuorena (mitä epäilen) ja rautakautisena asuinpaikkana tai kalmistona. Oli miten oli, mäen laelta löytyi eriskummallisia kivirakenteita. Siirtolohkareista oli muodostettu kivikehiä, joista näyttävimmässä oli silmäkiven ympärillä peräti kolme kivikehää. Lähinnä tulevat mieleen tuomarinympyrät, kyse lienee siis jonkinlaisista rautakautisista hautarakenteista.

Kolmikehäinen - niin, mikä? Tällaiseen silmäkivelliseen jäännökseen en ole
ennen törmännyt. Kuva: I.A.

Pienempi kivikehä. Kuva: I.A.

Rinteessä kivikehien alapuolella kulki useampi peräkkäinen lohkareista kasattu kivivalli. Joko vallit liittyvät linnavuoreen (mitä epäilen edelleen), tai sitten kyseessä on kalmistorakenne.

Kivivalleja Hiittiönmäellä. Kuva: I.A.

Mäellä oli myös nuorempia jäännöksiä, löysimme ainakin vanhan virstanpylvään. Kivien lomassa loikkiessa tuli nautittua iso määrä mustikoita, joita mäellä kasvoi valtavasti.

Virstanpylväs tai rajamerkki. Kuva: I.A.

Hiittiömäeltä jatkoimme Turkua kohti hiekanottoalueelle, mistä löysimme Sunila 1:n kivikautisen asuinpaikan. Lähistöllä olisi sijainnut myös Sunila 2:n asuinpaikka, mutta koska ilta alkoi hämärtyä jätimme sen väliin. Kuten arvata saattaa, ei asuinpaikka näyttänyt kovin kummoiselta:

Sunila 1: kivikautinen asuinpaikka. Kuva: I.A.

Vaikka kohde oli pahasti myllätty, oli läsnä kuitenkin joitakin merkkejä muinaisesta asutuksesta. Tarkemmin katsoessa maaperä oli väärällään kvartsi- ja kivilaji-iskoksia, joita keräsimme näytteeksi. Pienimuotoisen moraalisen kamppailun jälkeen jätimme iskokset paikoilleen. Mikään ei ole tylsempää kuin täysin putsattu arkeologinen kohde.

Sunilan iskoksia. Kuva: I.A.

Sunilasta jatkoimme läheiselle mäelle, jonka laella oli paljon erikokoisia hiidenkirnuja.

Hiidenkirnu Kallavuoren alueella. Kuva: I.A.

Hiidenkirnut unohtuivat kuitenkin pian kun vastaan tuli todellinen yllätys, joka on vaivannut minua retkestä asti. Rauhaisassa notkelmassa jäämassojen sulavesivirtojen muovaamien outojen kalliomuotojen keskellä solisevan veden ääreltä löytyi aivan pyöreäksi hioutunut uurteellinen kivi. Osittain jäkälän peitossa ollut kivi oli nostettavaa kokoa ja näytti ikään kuin asetetun kivitasanteelle missä se makasi. Siitä asti kun aloin tehdä proseminaarityötäni miekanhiontakivistä viime syksynä olen usein nähnyt unia joissa löydän hiomauurteellisia kiviä. Nyt olin ensi kertaa todellisuudessa aiemmin tuntemattoman tällaisen kiven äärellä.

Kuvan keskellä laakean kiven päällä makaa uurteellinen kivi. Kuva: I.A.

Uurrehan siinä on, mutta kenen tekemä? Kuva: I.A.

Uurteen toinen sivu oli rosoinen ja näytti luonnolliselta, mutta toinen sivu oli hiottu tai hioutunut aivan peilisileäksi. Äkkiseltään en keksinyt kuinka sellainen hiomajälki syntyisi luonnostaan. Mikäli uurre olisi jossain muualla kuin mynämäkeläisen mäen päällä olevassa pienessä kivessä, olisin oitis ollut valmis sanomaan kyseessä olevan "miekanhiontauurteen". Ympäristö on kuitenkin hämmentävä, eikä läheltä tunneta ainuttakaan rautakauden jäännöstä, kun taas Suomesta vain Hämeestä tunnetut hiomauurrekivet ovat pääosin selvän rautakautisessa ympäristössä. Suomesta tunnetut yksilöt ovat myös aina vesistön rannalla, kun taas tämä kivi on mäen laella - joskin hyvin vetisessä ympäristössä.

Näkymä Kallavuorelta. Kuva: I.A.

Uurrekiven aiheuttamasta hämmennyksestä huolimatta jatkoimme matkaa läheisen Kallavuoren laelle, missä sijaitsee osittain hajotettu pronssikautinen röykkiö. Todellisuudessa röykkiö on hieman selkeämpi kuin valokuvassa.

Kallavuoren röykkiö. Kuva: I.A.

Kallavuorelta palasimme autollemme ja lähdimme kohti kotia. Aivan saaliittomaksi ei retkemme jäänyt, sillä uusien kokemusten ja löytömme aiheuttaman päänvaivan lisäksi mukaan tarttui kasa kantarelleja, joista kehkeytyi varsin herkullinen iltapala.

Retken kruunanneet kantarellit. Kuva: I.A.