Kuinka kauan sitten?

Aboa Vetus & Ars Novan suuren kivitalon kaivaus jatkuu kolmatta vuotta, ja samalla jatkuu yhden keskeisen kysymyksen selvittäminen: milloin kellari on ollut käytössä, milloin sen rakenteita on uusittu, ja milloin se on täytetty?

Kysymys ei ole ollenkaan helppo. 1990-luvun kaivauksissa kahdesta kellarista ja porraskäytävästä koostuvan rakennuksen toisesta päästä otettiin puulustonäyte, joka ajoittaisi talon rakentamisen 1400-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Talon käytöstä kertovia historiallisia lähteitä puolestaan on käytettävissä äärimmäisen vähän. Turun raastuvanoikeuden vuodesta 1624 lähtien säilyneistä pöytäkirjoista tiedetään, että talo on 1500-luvun lopulla kuulunut Paraisten kirkkoherra Elias Espingille. Eliakselta talon peri hänen poikansa Isak Pargas 1587. Silloin se on siis ainakin vielä ollut pystyssä. Sen sijaan 1600-lukua koskevat asiakirjamaininnat ovat hyvin hämäriä.

Olof Gangiuksen kartta Turusta 1639. Vanhakartta.fi.

1600-luvulla tonttia jaettiin eri omistajien kesken, ja lähteistä paistaa rakennusten rappeutuminen. Tontti mainitaan huonokuntoisena 1630-luvulla. 1649 tontti mainitaan peräti rakentamattomana (obebygd), mikä tosin saattaa 1600-luvun merkityksessä tarkoittaa mitä tahansa. Seuraavana vuonna tontti mainitaan autiona, ja tätä seuraavana kaupunki vaati sitä takavarikkoon. Tontti olikin kaupungin hallussa viimeistään 1653. Tähän kirjalliset lähteet loppuvat, ehkä. Vahvistamattoman tiedon mukaan kaupunki olisi 1657 määrännyt talon purettavaksi hengenvaarallisena.

Näillä ennakkotiedoilla lähdettiin kellaria kaivamaan vuonna 2012. Oletus oli, että viimeinen niitti suurelle kivitalolle olisi ollut vuoden 1656 kaupunkipalo, jonka jälkeen rakennus olisi täytetty. Todellisuus on osoittautunut paljon monimutkaisemmaksi, mikä tietysti arkeologisesti on paljon mukavampaa.

Stratigrafiaa kauneimmillaan. Kuvassa kellarin
täyttökerroksia. Ilari Aalto.

Rakennuksen käytön, purkamisen ja täyttämisen ajoittamisen tärkein apuväline on stratigrafia, eri maakerrosten ja rakenteiden ajallinen suhde toisiinsa. Tähän mennessä kellarista on dokumentoitu 13 eri maakerrosta ja 9 rakennetta, jotka ovat jonkinlaisessa aikasuhteessa toisiinsa. Olen toistaiseksi ajoittanut niitä vain esinetypologian eli kerroksista talletettujen löytöjen suhteellisen iän avulla. Varmuuden saamiseksi pitäisi kuitenkin turvautua luonnontieteelliseen ajoittamiseen, siis radiohiiliajoitukseen.

Yritykseni ymmärtää kellaria Harrisin
matriisin muodossa. Ilari Aalto.

Kaivausten alussa ajatus kellarin täyttämisestä 1600-luvulla näytti pitävän paikkansa. Ylin paksu täyttömaakerros oli täynnä löytöjä, jotka olivat ajallisesti aivan sekaisin. Vanhimmat olivat 1300-luvulta, nuorimmat 1600-luvulta. Paikalle oli siis tuotu sekoittunutta tunkiomaata jostakin muualta, ja nuorimpien löytöjen perusteella tämä oli tapahtunut juuri 1600-luvun puolivälissä tai lopussa. Mukavia ajoittavia löytöjä ovat kolikot ja liitupiiput. Kolme viidestä löydetystä rahasta ajoittuu 1500–1600-lukujen taitteeseen, nuorin on vuodelta 1615. Nämä antavat täyttömaalle takarajan. Liitupiippujen palat ovat harmillisesti niin rikkinäisiä, ettei niille voi antaa tarkempaa ajoitusta. Ne ovat kuitenkin mitä luultavimmin vuotta 1637 nuorempia: tuona vuonna tuotiin tiettävästi ensimmäiset tupakkalastit Suomeen.

Juhana III:n 2 äyrin kolkikko 1572, Kustaa Adolfin ½ äyriä 1615
ja Juhana III:n fyrk 1590. Ilari Aalto.

Syvemmälle kaivautuessa ajoitus ei enää ollutkaan niin selkeä. Vastaan tuli useampia tulipalosta kieliviä purkukerroksia, ja kellari näyttää kärsineen ainakin kolmesta tulipalosta. Lopullisesti ajatuksen kellarin totaalisesta täyttämisestä vasta 1600-luvulla haastoi läheltä kellarin lattiaa paljastunut paksu tunkiokerros, jonka löydöistä yksikään ei ole 1500-lukua nuorempi. Mahdollisesti nuorin löytö kerroksesta on Juhana III:n äyrityinen vuodelta 1590, mutta se löytyi sekoittuneesta maasta, eikä ole aivan pätevä todistaja. Keramiikkalöydöt ja passglas-pikareiden palat vihjaisivat myös 1500-luvun loppuun.

Yllättävää kyllä tunkiomaan alta paljastui uusi paksu sortumakerros, joka kertoi uudesta, vanhemmasta tulipalosta. Kellari oli siis ilmeisesti sortunut tulipalossa jo 1400/1500-luvulla, minkä jälkeen sitä käytettiin tunkiona ehkä vuosikymmeniä ennen talon lopullista purkamista.

Alimman sortumakerroksen tiilet ovat pelkkää murskaa. Ilari Aalto.

Mutta ohhoh, mitäs tiilten alta tuli! Ilari Aalto.

Kun kaikki ylemmät kerrokset oli kaivettu, alkoi kellarin kivetty lattia viimein paljastua. Nyt tuntuu, että ollaan vihdoin tekemässä "oikeaa arkeologiaa". Onhan ihan eri asia kaivaa kellarin käyttötasoa kuin täyttökerroksia.

Lattia onkin tarjonnut iloisia yllätyksiä. Ensinnäkään se ei ole aivan tasainen, vaan aivan kellarin keskellä on outo muurattu rakenne, mikä on ehkä suurella kysymysmerkillä varustettu uunin tai kiukaan pohja. Lisäksi kellarin lattiakiveyksen päällä on kerros tuohisilppua, jonka seassa on puuesineiden kappaleita. Puusilppukerros on vanhimman sortumakerroksen alla, joten se palautunee kellarin käyttöaikaan ennen tulipaloa. Ihmeen kautta se on säilynyt kaikkien tulipalojen jälkeen, vaikka muualla kellarissa orgaaninen aines on tuhoutunut.

Oikealla uuninpohjaa, jonka ympärillä on lattiakiveystä. Ilari Aalto.

Kellarin lattian päälliset löydöt ovat todella harvassa. Siksi riemastuinkin viime viikolla valtavasti, kun kellarin lattiakivien välistä tuli yksi ainokainen löytö: rikkoutuneen vihreän kaalinkantalasin pala. Kaalinkantalasit olivat noin vuosina 1450–1550 käytössä olleita viinilaseja. Sellainen oli puoli vuosituhatta sitten joltakulta tippunut kellarin lattialle ja mennyt säpäleiksi. Mikä onni, että yksi sirpale oli jäänyt siivoojalta huomaamatta! Tämä ajoittaa kellarin käytön mukavasti juuri sinne, minne aavistelinkin, 1400–1500-lukujen taitteeseen. Vielä tarvitaan kuitenkin lisää, että kuva on täydellinen.

Kaalinkantalasin kauniinvihreä nyppy. Ilari Aalto.

Jäljennös keskiaikaisesta kaalinkantalasista Aboa Vetuksen perusnäyttelyssä.
Ilari Aalto.

Aivan oma lukunsa ovat kellarin muuratut rakenteet. Suuressa kivitalossa on tehty mittavia rakenteellisia muutoksia 1400–1600-lukujen aikana. Seiniä on purettu ja rakennettu ja ikkunoita muurattu umpeen, eikä kaikkia näitä muutoksia ole mahdollista ruotia tässä.

Näyttäisi siltä, että vuoden 1600 paikkeilla alkoi kuitenkin tapahtua. Rakennuksen takapihaa korotettiin tuomalla sinne metrin verran maata. Samalla rakennuksen porrashuonetta laajennettiin, piha kivettiin ja pihakiveys jatkettiin kellarin perustusten yli niin, että se johti suoraan rakennuksen toiselle puolelle Luostarin jokikadulle. Koska uusi kuja tehtiin kellariholvien päälle, oli talon alkuperäinen ulkoseinä purettu tässä vaiheessa ja rakennettu tilalle kevyempi.

Suuren kivitalon takapihan kiveys ja siitä kadulle johtava kuja (alhaalla).
Aboa Vetus & Ars Nova/Museovirasto.

Kaikilla näillä muutoksilla on yksi yhteinen tekijä: niiden alla on noin 10 cm paksuinen hiilikerros muistona suuresta tulipalosta. Se näkyy pihakiveyksen, kellariholvien päälle rakennetun kujan ja rakennuksen porrashuoneen laajennuksen alla. Sama palokerros jatkuu saumattomana kellariin, tunkiomaan ja purkukerrosten päälle. Selvempää sinettiä kellarin täyttämiselle ei voisi olla. Noin vuonna 1600 on ollut tulipalo, jonka jälkeen tontilla on tehty suuria muutostöitä. Kuinka ollakaan, ylöskirjatuista kaupunkipaloista löytyy kolme ehdokasta vuosilta 1593, 1600 ja 1603. Kellarin alimman palokerroksen mahdollisesta aiheuttaneita tulipaloja on puolestaan vuosien 1450 ja 1600 välillä yksitoista. Vuoden 1600 tulipalo on saattanut myös innoittaa tontin jakamiseen kahtia vuonna 1602.

Profiilin leikkaus, jossa näkyy puhuttu palojälki M008.
Aboa Vetus & Ars Nova/Ilari Aalto.

Käänteän kaikki, mitä palokerroksen alla on, on varmasti noin vuotta 1600 vanhempaa. Lähtökohtainen oletuksemme kellarin yhtäjaksoisesta täytöstä 1600-luvun puolivälissä oli siis auttamatta väärä, ja hyvä niin. Täyttäminen on tapahtunut 100-200 vuoden kuluessa yksittäisen tapahtuman sijaan, ja tämä on varsin mielenkiintoista keskiajan Turun kivitaloja ajatellen. Noin 45 neliön kellaritila on siis täysin poistettu käytöstä kauan ennen rakennuksen hylkäämistä. Se siitä ajatuksesta, että kellarit olisivat väistämättä olleet arvotavaroiden arvostettuja säilytystiloja.

Ehkä tärkein kysymys on kuitenkin vielä vastaamatta. Mihin kellaria ja koko taloa keskiajalla käytettiin? Se on sijainniltaan ja poikkeuksellisen kokonsa puolesta ollut näyttävä rakennus. Mutta oliko se asuintalo vai jotakin ihan muuta? Tämä toivottavasti selviää, kun koko kellari on saatu kokonaan esille.

Esihistorian ja historian rajalla

Arkeologiassa tieteenalana on vielä paljon kehittämisen varaa, ja tällä hetkellä ammattiyhteisössä tuntuu olevan useampiakin kuumia keskustelunaiheita. Yksi (ei tosin kuumin) on arkeologisten ajanjaksojen ongelmallisuus, joka herätti keskustelua muun muassa Museoviraston toissaviikkoisessa kenttätyöesittelyssä.

Uudet löydöt ja tutkimukset antavat jatkuvasti lisää viitteitä siitä, että arkeologian kronologia ei joiltakin osin käy yksiin kalenterivuosien kanssa – toisin sanoen osa löydöistä saattaa olla paljon nuorempia kuin mitä esinetypologinen ajoitus antaisi ymmärtää. Tuntuu pähkähullulta tilanteelta, että puhuessaan typologisesta vuodesta 1200 arkeologi tarkoittaisi kalenterivuotta 1400. Ei kai se niin voi mennä?

Muutaman viime vuoden aikana tehdyt löydöt ja tutkimukset ovat osoittaneet ongelman koskevan ennen kaikkea nuorempaa rautakautta (ristiretkiaikaa 1025–1300) ja keskiaikaa (alueesta riippuen alkaa 1150–1300 ja päättyy ennen vuotta 1600), joskin myös varhaisen rautakauden ja kivikaudenkin kohdalla heittoa löytyy. Tietysti mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä pienemmälle aikajänteelle halutaan kulttuuriset muutokset asettaa. Kivikauden kohdalla on hyväksyttävää puhua muutaman vuosisadan marginaalilla, mutta vaikkapa viikinkiajan kohdalla samanlainen joustovara on mahdotonta. On anakronistista ajatella lohikäärmelaivoja seilaamaan tykkilaivojen sekaan.

Otetaan esimerkiksi viime syksynä suurta mediahuomiota saanut Janakkalan miekkamies. Hauta-antimiensa perusteella vainajan tulkittiin kuolleen ristiretkiajalla, mutta radiohiiliajoitus kertoi muuta: vainaja oli haudattu 1300-luvulla, siis historiallisesti keskiajan puolella.

Toinen esimerkki on ikonisena ristiretkiajan kohteena pidetty Mikkelin Tuukkalan kalmisto. Haudoista on kuitenkin saatu ajoituksia 1300- ja jopa 1400-luvulta. Toisin sanoen vaikuttaa siltä, että ympäri nykyisen Suomen aluetta esikristilliset esinehautaukset ja rautakautinen aineellinen kulttuuri ovat jatkuneet vielä pitkälle keskiaikaan. Esimerkiksi Hämeessä on siis  Hämeen linnan jo seisoessa paikallaan pukeuduttu rautakautisiin vaatteisiin ja eletty mahdollisesti hyvin samaan tapaan kuin ennen ruotsalaisvalloitustakin.

Pelkkään vertailuun perustuvan typologian heikkoudet on ymmärretty jo pitkään, mutta ajoituksia ei ole kuitenkaan riittävästi tarkennettu. Juuri myöhäisrautakauden kronologiasta tekee ongelmallisen, että se sijoittuu kahden ajan, esihistoriallisen ja historiallisen välille.Tämä oli aikoinaan raja arkeologian ja historiantutkimuksen välillä, ja sellaisena omituisen terävä huomioon ottaen, miten heikosti se ilmenee arkeologisessa aineistossa. Keskiajan alkaminen ei ollut mikään kataklystinen mullistus, joka olisi kertaheitolla muuttanut nykyisen Suomen alueella asuvien ihmisten elämän. Silti typologisen ajoittamisen selvärajaisuus tuntuu olettavan ihmisten yhtäkkiä lakanneen olemasta "rautakautisia" ja alkaneen olla "keskiaikaisia".

Vaikka periodijako on kätevä perustyökalu, ei sitä pitäisi ottaa liian konkreettisesti. Todellisuus on aina monimutkaisempaa ja monipuolisempaa kuin yksinkertaistetu mallit antavat ymmärtää. Pulmalliseksi sen myös tekee, että eri ilmiöt tapahtuvat eri alueilla eri aikaan. Kuten Tuomas Heikkilä edellisessä viikon sitaatissa toteaa, tehdään aikakausijakoa eri tieteenaloissa eri perustein, mikä johtaa hullunkurisiin tilanteisiin. Suomessa ei ole juuri mieltä edes yrittää saada eurooppalaista jaottelua varhais- sydän- ja myöhäiskeskiaikaan istumaan meidän parista neljäänsataa vuotta kestäneeseen keskiaikaamme. Silti niin on pitkään tehty.

Viikon sitaatti

Ongelmallista on myös se, että eri tieteenalat – historia, arkeologia tai taidehistoria – käyttävät samoja termejä eri tavoin. Osa niistä liittää terminologiaansa laadullisia esineelliseen kulttuuriin tai kirjallisiin lähteisiin liittyviä tuntomerkkejä. Sellaisten yhdistäminen kronologiaan on kuitenkin omiaan johtamaan sekaannuksiin, koska tällöin rinnakkaiset seudut voivat elää samaan aikaan eri aikakausia. Näin vaikkapa 1000-luvun puolimaissa Karjalasta Länsi-Suomen kautta Saksaan matkannut ihminen olisi tehnyt aikamatkan viikinkiajalta ristiretkiajan kautta sydänkeskiajalle.

– Tuomas Heikkilä teoksessa Kymenlaakson historia I (SKS 2012)

Ainakin tietokonepeleissä voivat naapurit kirjaimellisesti elää eri aikakausia. Kuvakaappaus
pelistä Age of Empires II HD.

Siis kuinka kauan sitten?

Kronologian, etenkin pitkien ajanjaksojen hahmottaminen on ihmisille vaikeaa. Muistan elävästi kahdeksanvuotiaana kokemani riemuntunteen, kun tajusin merirosvojen eläneen samalla vuosituhannella kuin minä itse. Lapsiin tämä päteekin erityisesti, mutta yhtä lailla monien aikuisten on aivan mahdoton ymmärtää omaa elämäänsä pidempiä ajanjaksoja. Ei ihme, että monelle Kiviset ja Soraset -menneisyys menisi täydestä.

Todellinen kuva menneisyydestä? Miksei!
Wikimedia Commons.

Tähän liittyvä esimerkki: Aboa Vetuksen kesäkoulussa oli viime kesänä seitsemänvuotias poika, joka olisi innoissan halunnut löytää dinosaurusten fossiileita. Keskiajalta. Raskas velvollisuuteni oli kertoa, että tämä on kronologisesti täysi mahdottomuus, joten päällekkäisillä aikajanoilla osoitin koko kouluryhmälle kuinka mitättömän kauan ihmisiä on ollut olemassa suhteessa maapallon ikään, ja kuinka monta miljoonaa vuotta dinosaurusten sukupuutosta oli kulunut ensimmäisten ihmisten ilmestyessä. Kun luulin pitäneeni tyhjentävän esityksen, viittasi dinosaurus-poika ja kysyi: "Niin, kuinka helppoa sielä kaivaukselta on löytää fossiileita?". Menin hetkeksi täysin sanattomaksi ja tajusin yritykseni mahdottomuuden.

Aikuisten kohdalla kronologian ongelma tuntuu olevan, että se on jäsentymätön. Menneisyyden tapahtumien ymmärtäminen vaatii niiden syy-seuraussuhteen ymmärtämistä, ja jos tätä ei aktiivisesti ajattele, jää historia vain jäsentymättömäksi puuroksi, joka on tapahtunut joskus ennen minua. Sama se onko siitä 200 vai 2000 vuotta.

Toinen kertakaikkinen ongelma on lähtöisin historiatieteiden piiristä: moni maallikko ymmärtää aikakausijaottelun aivan liian konkreettisesti. Vaikka me puhumme kivikauden tai keskiajan ihmisistä, ei aikoinaan varmasti kukaan ajatellut elävänsä kivikautta tai keskiaikaa. Selvärajaiset määritelmät on jälkikäteen annettu, eivätkä ne vastaa todellisuutta. Tämä kuulostaa loogiselta, mutta ei todellakaan sitä ole. Monella tuntuu olevan mielikuva, että aikakauden vaihtuessa ihmiset menevät illalla nukkumaan ja aamulla herättyään tiedostavat jonkin olevan toisin. "Eilen oli vielä rautakausi, mutta tänään onkin keskiaika." Voitaisiinko tämän kuvitella tapahtuvan omassa elämässämme? Yhtä lailla on aivan liian helppo ajatella, että esimerkiksi pronssikaudella kaikki olisi tehty pronssista. Esimerkiksi Suomen pronssikauden löydöt kertovat jotakin aivan päinvastaista.

Toisaalta menneisyyden aikakaudet, kuten "jääkausi", "pronssikausi", "varhaismoderni aika" jne. eivät usein ole ihmisille muuta kuin nimiä. Pidin taannoin yliopistovaihtareille kierrosta keskiajan Turkuun, ja tajusin että minun piti keventää kierrosta rankasti, koska nämä eivät tienneet edes milloin keskiaika oli ollut heidän kotimaassaan. Yleisen veikkauksen mukaan keskiaika alkoi 1500-luvulla. Seuraaville ajanjaksoille jää varsin vähän aikaa! Olen myös käytännössä huomannut, että yleisissä mielikuvissa keskiaika tarkoittaa usein tarkemmin määrittelemätöntä primitiivistä menneisyyttä, johon kuuluvat yhtä lailla kädelliset ihmisapinat kuin ritarit kiiltävissa haarniskoissa. Yleisissä mielikuvissa elää "silloin ennen vanhaan" -aika, jollaista ei ole ollut olemassakaan.

Kasvot keskiajalta? Todellisuudessa kuvassa on
naispuolinen Homo erectus. Wikimedia Commons.

Mikä tähän kronologiatajun puutteeseen sitten auttaisi? Geologian piirissä on kehitelty Big Historyn käsite, mikä sisältää niin geologisin, biologisen kuin arkeologisen ja historiallisen menneisyyden. Tässä on tiettyä järkeä: kaikki tällä planeetalla tapahtuva nivoutuu sitä edeltäviin tapahtumiin, joten niitä on järkeä käsitellä yhdessä. Isossa historiassa on hienoa, että sitä voi käsitellä visuaalisesti perinteisenä aikajanana. Tätä varten on kehitetty ChronoZoom-sovellus. ChronoZoomissa on 13,7 miljardia vuotta maailmankaikkeuden historiaa, ja sitä voi vapaasti zoomata, tai valita ylänurkasta haluaako tarkastella universumin, maapallon, elämän, esihistorian vai ihmiskunnan aikajanaa. Ehkä tällaista pitkän kronologian opettamista voisi ajaa enemmän kouluissakin?

Elämän aikajana maapallolla ChronoZoomissa. Ihmisen historia on niin
mitätön, ettei se edes näy koko elämän aikajanalla. Pitää zoomata lähemmäs!

Ajan ja kronologian esittämisen valtavaa ongelmaa pohtii museoiden kannalta mm. Hedley Swain kirjassaan An Introduction to Museum Archaeology (2007).