Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita

Siitä lähtien kun aloin kirjoittaa tietokirjoja arkeologiasta ja keskiajasta, olen halunnut kirjoittaa lasten tietokirjan. Se haave toteutui tämän vuoden elokuussa, kun minulta ja vaimoltani Elina Helkalalta ilmestyi kirja Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita: nuoren arkeologin käsikirja (Atena). Kirja on kolmas yhdessä tekemämme, ja se sukeltaa lasten näkökulmasta Suomen arkeologian ja muinaislöytöjen maailmaan.

Kiinnostun arkeologiasta 4 vuoden vanhana, kun isäni luki minulle kirjaa, joka kertoi Tutankhamonin haudan etsimisestä ja tutkimisesta. Selasin lapsena läpi kirjaston arkeologia-aiheiset kirjat, joita ei kovin montaa ollut. Siksi suorastaan johtoajatus Jatulintarhoja kirjoittaessa oli, millaisen kirjan olisin itse halunnut lukea 10 vuoden ikäisenä.

Jatulintarha. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Kirja kertoo, miten arkeologinen tutkimus tapahtuu ja mitä merkkejä eri aikakausina Suomessa eläneet ihmiset ovat jättäneet itsestään. Kirjan lähestymistapa ei ole aivan perinteikäs, vaan kirja etenee arkeologisen kaivauksen tavoin historiallisesta ajasta kohti varhaisinta kivikautta. Samalla vieraillaan muun muassa laivanhylyillä, linnanraunioilla, hautaröykkiöillä ja kalliomaalauksilla.

Kivi-, pronssi- ja rautakauden ihminen. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Muun tekstin lomassa on puhu kuin arkeologi -tietolaatikoita, joista oppii kätevästi muinaistutkijan suuhun sopivaa kielenkäyttöä: tiesitkö esimerkiksi, että arkeologit kutsuvat muinaista kakkaa koproliitiksi, ja kaivauksilla ammattilaiset tunnistaa siitä, että he puhuvat seulasta eivätkä siivilästä?

Keskiaikaisen huussikuopan löytöjä.
Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Keräsimme kirjaan myös tarinoita lasten tekemistä muinaislöydöistä, joita olisi ollut paljon enemmän kuin kirjaan mahtui. Itselläni on vanhana hämeenlinnalaisena jäänyt erityisesti mieleen kolmen koulupojan vuonna 1988 Hämeen linnan rannasta löytämä keskiaikainen kahden käden lyömämiekka, joka on nykyään taas esillä linnan perusnäyttelyssä.

Kirjassa on Elinan tekemä runsas kuvitus, joka tekee näkyväksi kauan sitten kadonneita maailmoja. Arkeologisten rekonstruktiokuvien tekeminen on kaikkea muuta kuin helppoa, koska tarkan taustatutkimuksen lisäksi kuvissa pitää aina tehdä valistuneita arvauksia vaikkapa siitä, miltä menneisyyden ihmiset tai rakennukset ovat tarkalleen näyttäneet. Kuvituksessa seikkailee myös mäyrä, kaivamisen ammattilainen sekin.

Panelian Kuninkaanhauta, Suomen suurin pronssikautinen hautaröykkiö.
Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

 

Kampakeraaminen asuinpaikka. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Punamultahauta kivikaudelta. Kuva: Elina Helkala/
Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita

Kivikauden ruoka-aineita. Kuva: Elina Helkala/Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita.

Kirjaa oli hauska kirjoittaa, ja toivon, että moni nuori lukija saa siitä tietoa ja virikkeitä Suomen vanhemmasta historiasta, jota ei juuri sisälly nykyisiin historian oppikirjoihin. Oman historian ymmärtäminen on kuitenkin tärkeää – miten olisi mahdollista ymmärtää nykypäivää ja erilaisia kulttuureita, jos ei tiedä mistä itse on tulossa? Esihistorian aikana kehitetyt taidot, kuten maanviljely ja metallien muokkaaminen, ovat luoneet sen ympäristön, missä me tämän päivän ihmiset elämme.

Kirjaa saa yleisesti kirjakaupoista ja verkkokaupoista.

Muutamia arvosteluja:

• Bibbidi bobbidi book: Vinkki joululahjoja etsivälle!
• Kotiseutuliitto: Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita
• Kirjavinkit: Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita: nuoren arkeologin käsikirja

Mistä aikakausien nimet tulevat? Osa 3: Rautakausi

Esihistorian nuorin ajanjakso on nimeltään rautakausi. Kuten nimikin sanoo, ajanjaksoa määrittää raudan käytön aloittaminen, mikä tapahtui Suomessa noin 500 eaa. Pronssikauden ja rautakauden raja on kuitenkin häilyvä, ja pronssikaudesta ja varhaisesta rautakaudesta puhutaankin yhdessä varhaismetallikautena. Rautaesineiden käyttöönoton lisäksi kulttuuri ei vaikuta muuttuneen dramaattisesti rautakauden ensimmäisinä vuosisatoina.

Kerrataanpa: kivikauden ajanjaksot on nimetty löytöpaikkojen ja keramiikkatyyppien mukaan, ja pronssikaudesta käytetään numeroituja jaksoja, jotka perustuvat Skandinavian pronssiesineisiin. Rautakauden ajanjaksot puolestaan on nimetty Euroopan historian ilmiöiden mukaan. Koko Suomen rautakausi on nimittäin etelämpänä Euroopassa jo kirjallisen kulttuurin aikaa. Jaottelu näyttää tältä:

Esiroomalainen rautakausi 500 eaa.–1 jaa.
Roomalainen rautakausi 1–400 jaa.
Kansainvaellusaika 400 jaa.–600 jaa.
Merovingiaika 600–800 jaa.
Viikinkiaika 800–1050 jaa.
Ristiretkiaika 1050–1200 jaa. (Savossa ja Karjalassa –1300 jaa.)

Suomen varhaisinta rautakautta kutsutaan esiroomalaiseksi – tältä ajalta on vasta hyvin vähän rautaesineitä, mutta niitä osattiin jo valmistaa Suomessakin. Etenkin rannikkoalueella vaikuttaa olleen vahvat yhteydet Baltian alueelle. Tätä seuraa roomalainen rautakausi, jolloin Rooman imperiumi oli laajimmillaan. Jopa periferisestä Suomesta on löytynyt jokunen roomalainen esine, kuuluisimpina ehkä Laitilan lasinen juomasarvi ja viinikauha. Rooman valtakunnan raja kulki kuitenkin Germaniassa nykyisen Saksan alueella, eikä keisarikunnalla ollut suoraa vaikutusta Suomen oloihin.

Kartta kansainvaelluksista ja Rooman valtakunnasta. Wikimedia Commons.

Roomalaisen rautakauden päättää kansainvaellusaika (400–600 jaa.), joka on saanut nimensä eri väestöryhmien suuresta muuttoliikkeestä ympäri Eurooppaa. Tämä aikakausi johti Rooman valtakunnan luhistumiseen 400-luvun lopulla. Samalla germaanikansat vaurastuivat, mikä näkyi myös Suomen alueella. Etenkin Pohjanmaa kukoisti, ja sinne virtasi myös germaanisia loistoesineitä. Samalla maanviljelys alkoi vallata alaa perinteisiltä pyyntielinkeinoilta.

Rooman hajoamisen jälkeinen aika lasketaan Euroopassa yleisesti keskiaikaan ja historialliseen aikaan, mutta Pohjoismaissa vielä rautakauteen ja esihistoriaan. 500-luvulla kristinusko levisi Euroopassa räjähdysmäisesti, ja Rooman raunioille syntyi uusia valtakuntia. Huomattavin oli frankkivaltakunta nykyisen Ranskan ja Saksan alueella. Frankkeja hallitsi 400-luvulta 700-luvulle Merovingien kuningassuku. Näiden kruunupäiden kunniaksi Suomenkin keskisen rautakauden loppupuolta (600–800 jaa.) nimitetään merovingiajaksi – vaikka frankkihallitsijoilla ei voi väittää olleen Suomen alueella sen enempää vaikutusta kuin Rooman keisareilla. Frankit kuitenkin vaikuttivat koko Euroopan kulttuuriin, mikä näkyy Suomessakin käytetyissä esinemuodoissa. Aiemmin ajanjaksoa on kutsuttu myös nuoremmaksi kansainvaellusajaksi.

Myöhäiskeskiaikainen kuva esittää merovingi-
kuningas Clothar II:sta. Wikimedia Commons.

Merovingien hallituskausi jatkui 700-luvulle. Saman vuosisadan lopulla Skandinaviassa kyllästyttiin ryöstelemään vain naapureita, ja viikingit aloittivat Amerikkaan ja Mustalle merelle yltäneet purjehduksensa. Noin vuosia 800–1050 kutsutaan Suomen rautakauden osalta viikinkiajaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Suomessa olisi asunut viikinkejä, kuten toimittajat tuntuvat usein uskovan. Suomen alueen asukkaat olivat yhtä vähän viikinkejä kuin roomalaisia tai merovingeja. Kontakteja skandinaaveihin oli kuitenkin paljon: viikinkien idäntie kulki Suomen saariston läpi, ja saagat mainitsevat Suomeen tehtyjä ryöstöretkiä. Myös Suomen alueelta löytyneet hopea-aarteet ja skandinaaviset esinetyypit kertovat kontakteista, ja suomalaisia on hyvin voinut olla mukana ryöstöretkillä.

Viikinkiajan suomalaiset olivat yhtä vähän viikinkejä kuin nämä
tyypit. Wikimedia Commons.

Viikinkiaika ei  ole itsestäänselvä nimivalinta. Viikingit liitettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alun Suomessa vahvasti ruotsinkielen erityisasemaa ajaneisiin svekomaaneihin, ja fennomaaniset historioitsijat suosivat muita nimiä, kuten pakana-aikaa ja esikristillistä aikaa. Viikinkiaika oli kuitenkin yleisin termi, ja sen käyttö oli toisen maailmansodan jälkeen täysin vakiintunutta pohjoismaisen esikuvan mukaan.

Vuosien 1209–1229 albigenssiristiretki keskiaikaisessa käsikirjoituksessa.
Wikimedia Commons.

Suomen esihistorian viimeistä ajanjaksoa (1050–1200/1300 jaa.) kutsutaan ristiretkiajaksi. Nimi viittaa toisaalta samaan aikaan Pyhälle maalle tehtyihin ristiretkiin ja toisaalta ruotsalaisten ja tanskalaisten Suomen alueelle tekemiin ristiretkiin.

Lukemistoa:

• Sami Raninen & Anna Wessman 2015: Rautakausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: s. 213–365.
• Visa Immonen 2008: Arkeologisen tutkimuksen historia Suomessa. Teoksessa Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus: s. 97–108.
• Sirpa Aalto 2014: Viking Age in Finland? Naming a Period as a Historiographical Problem. Teoksessa Fibula, Fabula, Fact.  The Viking Age in Finland. Suomalaisen kirjallisuuden seura: s. 139–154.
• Kansallismuseo: Rautakausi

Osa 1: Kivikausi
Osa 2: Pronssikausi

Mistä aikakausien nimet tulevat? Osa 1: Kivikausi

Historiassa ja arkeologiassa aikakausijaottelu on tärkeä työkalu. Menneisyydestä olisi vaikea puhua, jos sitä ei voisi jaotella selkeisiin jaksoihin, kuten kivikauteen, keskiaikaan tai autonomian aikaan. Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, mitä nimityksiä milloinkin käytetään.

Christian Jürgensen Thomsen keksi jaotella esihistorian
kivi-, pronssi- ja rautakauteen. Wikimedia Commons.

Useimmille on tuttu Suomenkin esihistoriassa käytetty kolmijako kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Tämän periodijaon lanseerasi tanskalainen Christian Jürgensen Thomsen vuonna 1836 julkaisemassaan kirjassa Ledetraad til Nordisk Oldkyndighed ("Ohjenuora pohjoismaiseen muinaistietoon"). Jako perustuu vallankumoukselliselle havainnolle, että ihmiskunta ei ole aina ollut samalla teknisellä tasolla. Eri aikakausina työkalut on valmistettu eri materiaaleista.

Kivikausi (Suomen alueella n. 8850 eaa. – 1500 eaa.) on Suomen historian pisin ajanjakso. Se on tapana jakaa mesoliittiseen kivikauteen (n. 8850 eaa. – 5000 eaa.)  ja neoliittiseen kivikauteen (n. 5000 eaa. – 1500 eaa.). Mesoliittisella (kreikan "väli-kivi") eli keskisellä kivikaudella ei tunnettu maanviljelystä, vaan elettiin täysin metsästyksestä ja keräilystä. Neoliittisella (kreik. "uusi-kivi") eli nuoremmalla kivikaudella Suomenkin alueelle rantautui maatalous, tosin hitaasti. Suomessa suurin arkeologisesti näkyvä ero mesoliittisen ja neoliittisen kivikauden välillä on keramiikka, jota alettiin valmistaa Suomessa noin 5000 eaa. Kivikausi loppuu luontevasti pronssin käyttöön ottoon noin 1500 eaa.

Kuuluisaa kampakeramiikkaa.Vännäsbergets intresseförening.

Reilun 7000 vuoden ajanjakso on aikamoinen möhkäle käsitellä sellaisenaan, ja kivikausi jaetaankin Suomessa pienempiin ajanjaksoihin arkeologisten löytöryhmien mukaan. Yksinkertaistettuna kivikauden aikakaudet näyttävät tältä:

Mesoliittinen kivikausi 8850–5000 eaa.
Suomusjärven kulttuuri 8300 eaa.–5000 eaa.

Neoliittinen kivikausi 5000 eaa.–1500 eaa.
Kampakeraaminen kulttuuri 5000 eaa.–3200 eaa.
Jäkärlän keramiikka 4300 eaa.–3900 eaa.
Kierikin keramiikka 3600 eaa.–3100 eaa.
Pyheensillan keramiikka 3200 eaa.–2800 eaa.
Nuorakeraaminen kulttuuri 3200 eaa.–2300 eaa.
Pöljän ja Jysmän keramiikka 3100 eaa.–1900 eaa.

Myöhäisneoliittinen kausi 2300 eaa–1500 eaa.
Kiukaisten kulttuuri 2300 eaa.–1500 eaa.

Kivikauden ajanjaksot on siis pääasiassa nimetty keramiikkatyyppien mukaan, jotka taas on kampakeramiikkaa ja nuorakeramiikkaa lukuun ottamatta nimetty löytöpaikkansa mukaan. Ainoastaan mesoliittinen Suomusjärven kulttuuri on saanut nimensä suoraan löytöpaikan mukaan. Niin yksinkertaista se on!

Lukemistoa:

• Petri Halinen 2015: Kivikausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus: s. 11–121.
• Visa Immonen 2008: Arkeologisen tutkimuksen historia Suomessa. Teoksessa Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus: s. 97–108.
• Kansallismuseo: Kivikausi

Osa 2: Pronssikausi
Osa 3: Rautakausi