perjantai 28. marraskuuta 2014

Metallin kolinaa arkeologipäivillä

Viikon sisään on ollut kaksi tärkeää arkeologiseminaaria, 21. päivä Suomen keskiajan arkeologian seuran (SKAS) syysseminaari Hämeenlinnassa ja nyt 27.–28. päivä Suomen arkeologisen seuran (SARKS) arkeologipäivät Turussa – siis kätevästi entisessä ja nykyisessä kotikaupungissani.

Vaikka SKASin seminaarin teema olivat esineet ja SARKSin teemoina olivat arkeologien etiikka ja yhteisöarkeologia, herättivät metallinilmaisimet taas eniten keskustelua kumassakin seminaarissa. Hämeenlinnassa rakentavaa, Turussa tyrmäävää.

Ongelma on kuitenkin ilmeinen: uusia harrastajia on valtavasti, Museovirasto hukkuu löytöihin eikä muinaismuistolaki tarjoa vastauksia piippareiden käyttöön. Ennen kaikkea arkeologit itse eivät ole ymmärtäneet varautua piipparointiin ennen kuin nyt, kun on jo liian myöhäistä.

Ville Rohiola esitelmöi Hämeen linnassa 21.11. Ilari Aalto.

Aiheesta pidettiin hyviä esitelmiä. Hämeenlinnassa Suzie Thomas kertoi eurooppalaisia esimerkkejä siitä, miten arkeologien ja metallinilmaisinharrastajien (onko tälle lyhyempää termiä?) yhteistyö on järjestetty. Ville Rohiola puolestaan näytti Museoviraston puolesta selkeitä tilastoja piipparilöytöjen määrästä ja jakaumasta.

Arkeologipäivillä piipparoinnista puhuivat Anna Wessman Espoon kaupunginmuseolta ja Päivi Maaranen Museovirastolta. Anna kertoi hyvin positiivisia yhteistyökokemuksia Espoosta, ja Päivi kertoi viraston meltallinilmaisinsähköpostista ja väläytteli myös tilastoja. Niiden valossa virastolle toimitetut löydöt ovat räjähtäneet käsiin tänä vuonna, eikä laskuissa ollut makana maakuntamuseoille toimitettuja löytöjä.

Seminaaripäiviltä jäi mieleen useita kysymyksiä. Miksi monet arkeologit pelkäävät piippareita? Miksei harrastuksen pelisääntöjä ole mietitty paljon aikaisemmin? Entä mitä pitäisi tehdä löytöpalkkioiden metsästämiselle?

Yksi iso ongelmakohta on muinaismuistolaki, jota ollaankin uudistamassa.Nykyisellään se ei lainkaan huomioi palkkionmetsästystä. Monet piippariharrastajat lähettävät löytämiään muinaisesineitä Museovirastolle löytöpalkkion toivossa. Palkkio on kuitenkin säädetty sattumalta tehtyjä löytöjä, ei tarkoituksella metsästettyjä, varten, eikä Museovirastolla ole resursseja syytää loputtomasti rahaa harrastajille.

Metallimies. Wikimedia Common/Flickr.

Mitä jos metallinetsijät ottaisivat käyttöön saman etiikan kuin arkeologit: löydöt kuuluvat meille kaikille, eikä niitä etsitä rahan vuoksi. Yksikään arkeologi ei edes kuvittelisi pyytävänsä löytöpalkkiota edes vapaa-ajalla tekemästään löydöstä. Miksi mukavan harrastuksen pitäisi poikia rahaa? En väitä, ettei löytäjä ansaitsisi tunnustusta, päin vastoin. Mutta kuka voittaa, kun rahaa vaaditaan jo muutenkin aliresursoidulta museotoimelta?

Ongelma on myös löytövyöry. Nyt Museovirasto kykenee nipin napin painimaan metallilöytöjen kanssa, koska puuhaan on nimitetty ihmisiä. Mutta mitä tapahtuu vuodenvaihteessa, kun Ville Rohiolan projekti päättyy? Kuka sitten vastaa löytöjen dokumentoimisesta ja läpikäymisestä? Olisi surkeaa, jos hyvin alkanut työ valuisi hukkaan säästösyistä.

On päivänselvää, että piipparointi ei harrastuksena ole katoamassa saati vähenemässä. Siksi väitän, että Englannin tie on meidän tiemme, tai ainakin oikea suunta. Siellä Portable Antiquities Scheme on räjäyttänyt ilmoitettujen löytöjen määrän. Suomessakin ainoa toimiva ratkaisu olisi, että erilliset asiantuntijat käyttäisivät kaiken työaikansa löytöjen käsittelyyn ja tietokantaan kirjaamiseen.

Syytä olisi myös tarkentaa sitä, mitä löytöjä talletetaan ja mitä palautetaan löytäjälle.
100 vuoden nyrkkisääntö on absurdi, koska museoilla ei ole mahdollisuutta tallettaa jokaisia ruosteisia keritsimiä tai pullonkorkkeja. Toisaalta oma ongelmansa on, että harrastajat tyhjentävät pellot 1700-1900-luvuista, jotka ovat ja tulevat olemaan kiinnostavia tutkimuskohteita. Silloin tieto on kuitenkin jo menetetty, jos sitä ei nyt ymmärretä tallentaa.

Suurimpia ongelmia on kuitenkin arkeologien asennoituminen. Arkeologipäivillä moni korotti ääntään, koska ei voi pätkän vertaa ymmärtää harrastajien toimintaa. Tästä on mielestäni kuitenkin aivan turha vängätä. Vaikka arkeologit yhteistuumin päättäisivät piipparoinnin aina olevan väärin (mitä se ei ole), niin se tuskin vaikuttaisi harrastuksen suosioon. Sen sijaan yhteistyöllä innokkaiden harrastajien kanssa on vain annettavaa arkeologialle.

Kenelle aarteet kuuluvat? Entä kenen kuuluu niistä maksaa? Kuvassa
Staffordshiren aarre. Wikimedia Commons/David Rowan.

On päivänselvää, että harrastajien parissa riittää intoa. Monia ei kiinnosta menneisyys tai arkeologia pätkän vertaa. Joku haluaa vain etsiä kolikoita rannalta. Silti tuhansien harrastajien joukko on valtava voimavara verrattuna Suomen ehkä pariin sataan arkeologiin. Monella harrastajalla on ammattitaitoa etsiä ja löytää muinaisjäännöksiä paikoista, joihin arkeologit eivät ikinä ehtisi. Tämä into ja arkeologien ammattitaito pitäisi saada kohtaamaan keskinäisen kyräilyn sijaan.

Minulle on toiveita metallinetsijöille. Toivon, että te harrastajat ymmärrätte arkeologiparkoja. Joku näistä on saattanut suhtautua teihin tylysti, mutta eivät muinaistutkijat ole vihollisia. Arkeologeilla on vain syvä huoli siitä, että tieto menneisyyden elämästä säilyy. Ja joskus se säilyy paremmin maan uumenissa kuin irti revittynä ja rapistumassa Museoviraston konservointijonossa.

Vaikka metallinetsintä olisi teille pelkästään erinomaista ajanvietettä, niin koko yhteinen menneisyytemme antaa teille ison vastuun toimia oikein. On teidän käsissänne, noudatatteko lakia, mietittekö löytöjä osana kokonaisuutta. Löydön on joskus parempi jäädä maahan. Löytämisen riemu on upea asia, mutta aina kaiken kaivaminen ei ole paras vaihtoehto. Muistakaa, että menneisyys on paitsi tutkimisen, myös säilyttämisen arvoista.

Uskon, että yhteinen sävel ja yhteiset pelisäännöt hyödyttäisivat kaikkia. Jos joku on eri mieltä, avatkoon suunsa.

9 kommenttia:

  1. Todella hyvä kirjoitus, kiitos Ilari :-) yhteistyötä tässä ollaan vuosikaudet tarjottu viranomaisille, muttei ole kelvannut kuin aniharvoin, vaikka se on meidän harrastajien puolelta "Täysin ilmaista", ei maksa mitään. Toivomus olisikin, että nyt viimeistään herättäisiin ja käytettäisiin sitä potentiaalia minkä asiansaosaavat ja historiasta kiinnostuneet harrastajat tarjoaisivat arkeologialle ja arkeologeille. T: K-HME/Reijo Hyvönen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi Reijo kommentoinnista!

      Tosiaan, vaikka yhteistyötä on tarjottukin, eivät arkeologit tunnu osaavan vastata siihen oikealla tavalla. Tämä johtuu osittain siitä, että arkeologit ovat kiinni omassa virkatyössään, ja kaikki muu on joko siitä poissa ja tapahtuu vapaa-ajalla. Arkeologi saa olla kohtuuttoman innostunut ja sitoutunut, että jaksaa lähteä mukaan työajan ulkopuolella. Kaikilla ei vain virta riitä.

      Uskoakseni paras ratkaisu todella olisi, että nimettäisiin arkeologeja yksinomaan tällaisiin yhteistyöhankkeisiin. Tietysti aivan oma lukunsa on piippariharrastajien ottaminen mukaan kenttätyöprojekteihin, mitä pitäisi tehdä enemmän.

      Oli muuten mielenkiintoista nähdä Museoviraston tilastoista, että peräti puolet tänä vuonna talletetuista löydöistä on peräisin (Kanta-)Hämeestä. Nousitte hyvin esiin.

      Poista
  2. Hieno kirjoitus! Yhteistyötä pitäisi olla paljon enemmän ja toivon mukaan ammattilaiset osoittaisivat kiinnostusta myös siihen, kun harrastajat löytävät mielenkiintoisia kohteita maastossa ja tekevät ilmoituksen niistä. Eli tulisivat edes vilkaisemaan kohdetta, joka voi olla hyvinkin lähellä muutaman kilometrin säteellä ammattilaisten työpöydästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyse ei aina ole kiinnostuksen, vaan ajan puutteesta. Virkatyötä tekevät arkeologit ovat kädet täynnä työtä, eikä maastokäynteihin ole niin paljon mahdollisuuksia kuin pitäisi. Matka työpöydältä kohteelle voi olla yllättävän pitkä, kun työaika ei riitä.

      Minunkaan tekemistäni muinaisjäännösilmoituksista yksikään ei ole johtanut tarkastukseen, joten olen ymmärtänyt alkaa itse tehdä raportit kohteista.

      Poista
  3. Pitää ottaa myös huomioon maanomistajan mielipide tuossa lunastus asiassa, lunaiden vaatiminen ei aina välttämättä lähde metallinetsijästä.

    Vähennetään yksi arkeologi viraston palkkalistoilta, niin taas on varaa lunastaa löydetyt esineet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkeintä ilmeisesti on, että metallinilmaisinharrastajat saavat kiskoa löytöjä rauhassa ja saavat niistä vielä mahdollisimman paljon rahaa. Juuri tällainen asenne herättää arkeologeissa syvää raivoa, joka sitten välillä purkautuu väärään suuntaan eli sen oikeasti menneisyyttä kunnioittavan metallinetsijän niskaan.

      Niinkuin blogitekstistä kävi ilmi, virastolle lähetettäviä löytömääriä ei pystytä nykyisillä resursseilla käsittelemään. Kysehän on verorahoista, joten ehkä kansan pitäisi saada päättää, käytetäänkö rahat "palkan" maksamiseen harrastajille vai siihen, että löydöt saataisiin edes luetteloitua ja konservoitua.

      Mikään ei ole helpompaa kuin saada tuhat vuotta maaperässä erinomaisen hyvin säilynyt metalliesine muuttumaan tomuksi työpöydän kulmalla.

      Poista
    2. Hyvin kirjoitettu, Anonyymi. Ihmisillä on tietysti erilaiset intressit, toiset haluavat löytää mahdollisimman paljon ja toiset säilyttää edes sen, mikä nyt on jo kaivettu esiin. Olisi varmaan aika utopistista, että kaikki harrastajat ajattelisivat asiaa kokonaisuuden kannalta. Siihen on kuitenkin hyvä pyrkiä.

      Kuten sanoit, kyse on verohahoista. Tässä jokaisella kansalaisella onkin mahdollisuus vaikuttaa. Tällä hetkellä Museovirasto ja koko opetus- ja kulttuuriministeriö ovat pahasti aliresursoituja. Jos kansa arvostaisi kulttuuria ja kulttuuriperintöä enemmän, olisi niiden edistämiseen ja suojeluun - ja tätä myötä ehkä löytöpalkkioihinkin - enemmän rahaa.

      Poista
  4. Joitakin mietteitä:

    Uskoisin että suurin osa metallinpaljastinharrastajista ja arkeologeista ei koe tarvetta olla tekemisissä toistensa kanssa. Esimerkiksi kivikauden tutkijoilla tai kaupunkiarkeologeilla ei luultavasti ole erityistä kiinnostusta vaikkapa rautakauden metallilöytöjä kohtaan. Vastaavasti kotipihaansa tai paikallista uimarantaa haravoiva "metallimies" ei yleensä tarvitse arkeologin palveluita. Arkeologien osalta kiinnostusta löytyy joko työn tai henkilökohtaisen syyn takia Museoviraston aluevalvojilta, maakunta-arkeologeilta ja paikkallismuseoitten arkeologeilta, rautakauden ja keskiajan tutkijoilta sekä esinetutkijoilta. Iso osa kiinnostuneistakin on kiinni muualla, esim. kenttäarkeologit ravaavat työn vuoksi ympäri Suomea pitkin vuotta projektihommissa. Aluevalvojien työajasta leijonanosan vie varmaankin erilaisten lausuntojen kirjoittaminen ym. Näkisin, että harrastajien tärkein yhteyshenkilö arkeologikunnan puolelta onkin maakunta-arkeologi, tai joittenkin harvojen kuntien tapauksessa kaupunginmuseon arkeologi. Reijon yllämainitsemat kokemukset kiinnostuksen puutteesta johtuvat uskoakseni pitkälti siitä, ettei Kanta-Hämeessä, eikä joissakin muissa maakunnissa, ole omaa maakunta-arkeologia. Vaikkapa Turussa, jossa on maakunta-arkeologi, on Varsinais-Suomen maakuntamuseo ollut aktiivisesti tekemisissä paikallisten harrastajien kanssa. Myös Turun yliopiston arkeologian oppiaine ja arkeologian opiskelijoiden yhdistys Vare ovat osallistuneet yhteistyön ja yhteisymmärryksen rakentamiseen.

    Näissä asioissa olisi mielestäni kehittämisen varaa:
    1. löytöpaikkojen tarkastaminen arkeologin toimesta, joka osittain tehdään jo varsin nopeasti löydön jälkeen
    2. maasta nostettavien löytöjen määrän leikkaaminen. Meidän kaikkien pitää hillitä itsemme, ja antaa muinaisjäännöksen, vastalöydetynkin, olla rauhassa tarpeettomalta kajoamiselta. Ne ensimmäiset viitteet muinaisjäännöksen olemassaolosta jo yleensä riittävät. Muinaisjäännöksen tarkempi rajaaminen voidaan toteuttaa arkeologisen tarkastuksen yhteydessä, jolloin löytäjä on toivottavasti mukana.

    Janne Rantanen
    Turku

    VastaaPoista
  5. Hei

    Hieno kirjoitus. Kiitos.

    Suomen muinaisuus kiinnostaa enemmän ja enemmän ihmisiä. Tuntuu kuin olisi jokin buumi käynnistynyt, jossa Suomen rautakautista historiaa ja varhaiskuttuuriamme yritetään ymmärtää.

    Itseäni kiinnostaa pakanausko ja siihen sisältyneet kulttimenot. Uhripaikat ja haudat sisältävät paljon esineistöä, jotka valaisevat vanhoja uskomuksia. Kansanperinteenkerääjät ovat toki paljon tietoa tuottaneet, mutta se ei riitä valottamaan koko kuvaa.

    Samoin Suomen varhainen "itsenäisyys" / Suomen kuningaskunta on myytti, jolle valaistusta kaivataan. Minkälainen yhteiskunta Suomessa oli esim. merovingi-ajan loistokaudella?

    Tällaisiin pulmiin löydetty esineistö on kuin palapelin paloja tässä kokonaisuudessa. Kuva alkaa hahmottua paremmin, mitä enemmän näitä paloja löytyy. Siksi on upeata, mitä enemmän näitä esineitä tuodaan päivänvaloon.

    Toivonmukaan näiden esineiden dokumentointiin, etenkin valokuvaukseen, löytyy jatkossa enemmän resursseja. Olisi hienoa saada tällainen esinekirjasto valokuvineen järjestelmällisesti luetteloituna kaiken kansan nähtäville Museoviraston portaaliin. Esineiden löytäjät voisi hänen luvallaan mainita ja tämä maine riittäisi monelle metallinetsijäharrastearkeologille palkinnoksi löydöstään. Maine ja kunnia on monelle "piipparille" varmasti tärkeämpi kuin rahallinen korvaus.

    Mistähän näitä resursseja museovirastolle saataisiin? Talkoillakin näitä voisi toteuttaa ja moni harrastearkeologi tai historiasta kiinnostunut olisi ikionnellinen, jos pääsis mukaan tällaiseen talkooprojektiin. Itse ainakin olisin valmis auttamaan ilman korvausta tällaisessa hankkeessa, jos siten pääsisi paremmin näkemään museoviraston kokoelmia.

    t. Juha

    VastaaPoista