perjantai 5. helmikuuta 2010

Kaivaako vai eikö, siinä pulma.

Museoviraston nykyinen linjaus on suojella muinaisjäännöksiä mahdollisimman pitkälle, mikä tarkoittaa arkeologisten kaivausten keskittymistä lähinnä välittömästi uhatuille kohteille. Ajatus on järkevä; tulevaisuudessa varmasti kehitetään parempia ja tarkempia tutkimusmetodeja, joilla kohteesta saadaan entistä enemmän irti. Kaivaus aina väistämättä tuhoaa tutkimuksen kohteen, eli se on ainutkertainen mahdollisuus saada tietoa.


Muinaisjäännöksiä eivät uhkaa vain luonnonvoimat. Hiekanotossa montuksi muuttunut rautakautinen kalmisto, Koroinen. Ilari Aalto 2009

Tällaisen menettelyn taustalla on kuitenkin yksi oletus, joka horjuttaa varovaisuuden kannattavuutta: oletamme, että muinaisjäännökset säilyvät maaperässä.
Viimeisen puolen vuosisadan aikana on Suomen oloissa pahasti alkanut näyttää siltä että menneisyytemme katoaa altamme. Suomen maaperä on happamoitunut entisestään, eivätkä syynä varmasti ole vain neulasiaan varistavat kuuset. Vuosi vuodelta routa ja kemialliset prosessit pienentävät mahdollisuuksiamme löytää orgaanista jäämistöä. Yksi huolestuttava esimerkki on rautakauden kalmistoista: vielä 1900-luvun alkupuolella niistä tehtiin suunnattoman rikkaita löytöjä, mutta rautaesineistö on selkeästi huvennut 2000-lukua kohden. Tuntuu järjenvastaiselta olettaa, että 50-100 vuotta sitten tutkitut haudat olisivat vain sattuneet olemaan esineistöltään rikkaampia kuin myöhemmin tutkitut. Vertahyytävä ajatus siitä, että rautaesineistö on yksinkertaisesti korrosioitunut olemattomiin tänä lyhyenä aikana vaikuttaa todennäköisemmältä. Eikä tämä prosessi varmasti tule hidastumaan tulevaisuudessa.

Toisen varoittavan esimerkin antoi arkeologi Esa Mikkola viime syksyn kenttätöiden esittelytilaisuudessa. Mikkelin Tuukkalan myöhäisrautakautisen kalmiston vainajat olivat vielä vuoden 1935 tutkimuksissa verraten hyväkuntoisia: kaikilla olivat tallella helposti maatuvat kylkiluutkin. Viime vuoden kaivauksissa löydetyissä hautauksissa ei kuitenkaan yhdelläkään vainajalla ollut kylkiluita jäljellä. Tämä alle 80 vuodessa, kun vainajat ovat makoilleet mullan alla vuosituhannen?

Ruoste raiskaa. wikimedia

Kaiken kaikkiaan prosessi on hälyyttävä. Muinaisjäänteitä on turha suojella jos ei kohta ole enää mitään suojeltavaa. Koska kuvamme esihistoriasta on täysin sidoksissa löytöaineistoon, jäävät aineiston kadotessa monet ilmiöt arkeologian tavoittamattomiin. Toisaalta ei ole mieltä koota arkeologiarmeijaa ja häthätää kerätä kaikkea mahdollista aineistoa arkistoihin hajoamaan. Ennen kaikkea arkeologista tutkimusta tulisi lisätä, mutta museoviraston budjetti ei näytä tämän suhteen mitenkään mieltä kohottavalta. Vuosittaisten koekaivausten lisäämistä on kaavailtu tuleville vuosille, mutta 8-10 tutkimuskohdetta enemmän vuodessa ei ole paljon. Rahaa on tietenkin saatava myös löytöjen konservointiin ja varastointiin.

Koko aineellista menneisyyttä ei voi pelastaa, eikä se liene tarkoituksenmukaistakaan. Jotain on kuitenkin tehtävä nyt, sillä pian voimme vain haikaillen kertoa jälkipolville kuinka meillä joskus oli käsin kosketeltava muinaisuus jota tutkia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti