Viime yönä näin jännää unta entisestä työstäni Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon museoavustajana. Jännää oli myös se, että näen tällaisia unia vielä vuosi työsuhteeni päättymisen jälkeen - museoista vain ei pääse eroon.
Työskentelin tuolloin lähinnä vuonna 1861 rakennetussa Palanderin talossa, joka on entisöity 1800-luvun uhkeaksi säätyläiskodiksi herrainhuoneineen ja palvelusväen tiloineen.
Unessa museon muut työntekijät olivat toisia arkeologian opiskelijoita täältä Turusta, ja olimme kokoontuneet istumaan museotuoleille pöydän ääreen valittelemaan museotyön ankeudesta. Oli pilvinen kesäpäivä ja pilvisinä kesäpäivinä Palanderin talo muuttuu äkkiä syvine varjoineen kelvolliseksi kummitustaloksi. Tästä intoutuneena aloin kertoa omasta kohtaamistani aaveen kanssa Palanderissa (pistän moisen harhojennäkemisen syömättömyyden piikkiin, mutta se on yhtä kaikki hyvä tarina).
Tuskin olin päässyt alkuun kun alkoi kuulua mitä oudompia ääniä ja kattokruunu alkoi heilua. Mutta kaikeksi onneksi kyseessä ei ollutkaan poltergeist-ilmiö, sillä pian sisään ryntäsi museon miestyöntekijä kertoen Suomen vain joutuneen sotaan.
Tässäkohdin uni muuttui jokseenkin sekavaksi, mutta aloimme kiireen vilkkaa kerätä museoesineitä, jotka sitten kiidätimme salaiseen suojabunkkeriin joka oli kuin mistäkin James Bond -elokuvasta verkkokalvotunnistimineen ja muineen.
Kun aamulla heräsin, oli ensimmäinen ajatukseni: "Hyvänen aika, istuimmeko todella museotuoleilla?"
Meille työntekijöille tehtiin alusta alkaen selväksi, että mikäli esine oli luetteloitu museon kokoelmiin, sai siihen hädin tuskin katsoa. Ehkä tästä syystä olen kerran jos toisenkin nähnyt painajaisia, joissa huomaamattani kosken tai mikä pahempaa, joissa joku holtiton asiakas suorastaan koskettelee näitä pyhiä esineitä.
Ja tässä maassa museot ovat arkeologien suurin työllistäjä, huh huh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti