Kahdeksas päivä

Kahdeksas kaivauspäivä oli täysi vastakohta eiliselle. Sää oli mitä kaunein, ja kaivannoista tuli mielenkiintoisia löytöjä.

Tärkein löytö tehtiin heti aamulla, ja se kiilasikin ehkä kaivausten tähän mennessä tärkeimmäksi: koeoja 2+3:sta tuli erään oletetun hautapainauman paikkeilta pronssispiraalikoristeita, joissa oli todennäköisesti tekstiilijäämiä. Spiraalit ovat peräisin joko esiliinan tai viitan helmasta, ja mikä tärkeintä ne todistivat oletukset kalmistosta tosiksi ja ajoittivat sen rautakauden loppuun. Ainakin muinaiskäsitöiden harrastajilla on syytä riemuun, koska 1998 inventoinnissa löydetty pirtanauha taitaa saada Suomen vanhimman ajoituksen. Se onkin siis ollut maassa käytössä jo huomattavasti oletettua aiemmin. Ylipäätään pirtanauhan käyttöönoton ajoitus on Pohjoismaissa ollut epäselvä.
Yllättävää kyllä laite joka sanoo piip ei reagoinut spiraaleihin. Kenties metalli on jo niin korrosoitunutta?

Odotettu mutta yllättävä löytö. Kuva: Ilari Aalto

Kaivaminen tuntui kovin paljon miellyttävämmältä ja helpommalta auringonpaisteessa kuin rankkasateessa. Koeoja 1:ssä on ilmeisesti päästy todella pohjaan, sillä savimaasta ei enää ole tullut löytöjä. Ei minullakaan ollut täysin löydötön päivä, palaneen saven lisäksi löysin koeoja 1:stä työstetyn savukvartsin palan.


Kuten tyypillistä, löytöjä alkaa tulla vasta aivan kaivauksen lopussa. Huomenna pitää kaivaa rivakasti, ennen kuin alamme peittää kuoppiamme. Tärkein on kuitenkin jo saavutettu: olemme todistaneet Ristimäen luonteen ruumiskalmistona. Sen ohella kaikki muu on ollut plussaa.

Vihdoinkin pääsin piirtämään koeojaa. Piirtäminen tapahtuu ojan päälle asetetun ristikon avulla, josta saadaan mittakaava millimetripaperille piirrettäessä. Piirokseen kuvataan kookkaat kivet ja maalajin vaihtelut, mutta ei erityisemmin muita yksityiskohtia. Kaivauksen jälkeen piirrokset piirretään puhtaaksi yhdessä takymetrillä mitattujen korkeuspisteiden kanssa kaivauskartaksi.

Hyvän sään ansiosta saimme tänään taas lisää vierailijoita. Itse professori suvaitsi käydä saapastelemassa paikalla (vasta tänään toisin kuin aiemmin virheellisesti väitin), ja wanhempia arkeologian opiskelijoitakin havaittiin. Suurkiitos Anniinalle joka toi meille kaikille kaivajille suklaasuukkoja! Arkeologi Jouko Pukkila kävi myös paikanpäällä mm. paikantamassa meille vanhan riihenpaikan, jota kukaan ei ollut tullut huomanneeksi. Ei vaikka selvän rakenteen muodostavien isojen kivien päällä oli jäljellä vielä yksi lahonnut rakennushirsi salvoksineen!

Päivän lopuksi harjoittelimme lastan heittoa pystyyn maahan. Voiko joku vielä väittää etteikö opetuskaivauksella oppisi hyödyllisiä asioita!

Enää kaksi päivää, saa nähdä mitä vielä ehdimme saada aikaan!

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

Seitsemäs päivä

Heräsin aamulla sateen piestessä kattoani, ja mielialani romahti saman tien. Eilinen oli niin kaunis että hyvä sää olisi voinut jatkua tähänkin päivään, mutta ei. Koko päivän satoi ja satoi taukoamatta, ja kaivuuinto oli kuopan pohjaakin syvemmällä.

Aiemmat puheet unohtaen kaivoimme tänään kokonaiset kaksi uutta koekuoppaa ja laajensimme hautojen läpi kulkevaa koeojaa 2+3. Sen jälkeen laajensimme vielä laajennusta. Syynä tähän intomieliseen lapionheilutteluun taisi olla, että tämänpäiväisellä sadesäällä teki mielellään mitä tahansa muuta kuin möyriä mudassa lastan kanssa.

Arkistokuvaa, kosteaa taukoilua viime viikolla. Kamerani ei suostu käynnistymään, joten pahoin pelkään ettette huku kuvatulvaan lähipäivinä. Kuva: Jussi Moisio

Päivän löydöt jäivät melko olemattomalle tasolle. Uudesta koekuopasta jota olin kaivamassa löytyi väin pieniä murusia palanutta savea, hiilenpaloja ja pari mahdollista kvartsi-iskosta. Mielenkiintoista kuitenkin on, että palanut savi näyttäisi levittäytyvän koko mäen alueelle – onko paikalla ollut vain yksi palanut savettu rakennus vai kenties useampia? Pari kastematoakin tuli, mutta säälitti kyllä kaivaa niitä mullan lämmöstä hyiseen syysilmaan.

Hautojenkaan puolelta ei ilmeisesti löytöjä juuri siunaantunut, mutta kaivantojen ympärille on aseteltu kiviä, mikä entisestään vahvistaa käsitystä niistä ruumishautoina – ei siis vaikkapa nauris- tai rosvopaistihautoina.

Päivä jäi siis jokseenkin tehottomaksi kun kulutimme aikaa seisoskelemassa työmaakopissa ja laavun alla. Kun värjöttelimme takymetrin suojaksi pystytetyn paviljongin alla, sai amanuenssi jostakin syystä aikaan isot naurut kysyessään kuka haluaisi lähteä pitelemään prismasauvaa kaatosateeseen.

Lusmuilin ja lopetin mutavellin kaapimisen tänään kolme varttia etuajassa. Litimärissä housuissa kyyristely alkoi paleltaa, enkä halunnut sotkea kaikkia paikkoja kello neljältä alkaneella japaninluennolla valumalla mutavettä ympäriinsä. Tiedetään, tiedetään, pitkä miinus —.

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

Viikon sitaatti numero 3

"Komposti! Se näytti hautakummulta."

- Arkeologi paroni Sammalraunio, Muumipeikko-sarjakuva Muumipeikko Egyptissä
©Oy Moomin Characters Ltd

Kuudes päivä

Aamu oli tänään hyytävän kylmä, joten oli pakko kaivaa rivakasti ettei päässyt palelemaan. Tauolla osasi sitten olla kiitollinen siitä että työmaakoppimme sai lämmitettyä.

Lastan heiluessa alkoi　tänään ilmestyä aivan uuden löytöryhmän esineitä, iskoksia. Iskokset ovat lyömällä työstettyjä kivisäleitä, jotka ovat yleensä kvartsia mutta voivat toki olla muutakin kivilajia. Näitä sitten alkoi löytyä hyvin eri kokoisia ja laatuisia. Päästyämme syvempiin kerroksiin alkoi myös palaneiden savikappaleiden koko huomattavasti kasvaa, ja joissakin on nähtävissä painaumia, kenties seinärakenteesta. Osa niistä näytti suorastaan epäilyttävästi punasavikeramiikalta.

Koeoja 1 saatiin kaivettua dokumentointitaso kolmoselle, ja tässä vaiheessa kuopassa ollaan monin paikoin jo puhtaalla hiekkamaalla. Omasta kaivuukohdastani paljastui pikkukivien suoranaisen invaasion jälkeen noensekaista maata, eli maanäytteiden suhteen tilanne on hyvä. En usko kuitenkaan että jatkamme kaivantoa enää kovin paljon syvemmälle. Koeoja 2+3:n tilannetta en niinkään ehtinyt seurata, mutta ilmeisesti sieltäkin nousee palanutta savea ja hiiltä. Haudoiksi arvellut kaivannot erottuvat selvästi, mutta koeoja läpäisee ne vain hyvin pieneltä osalta, eli löytöjä voi olla vaikea tehdä ellei kaivantoa laajenneta.

Yhä vain vanhenee
Kaivausjohtaja Juha oli vastahakoinen puhumaan kohteen iänmäärityksestä tämänpäiväisten löytöjen jälkeen, mutta ilmeisesti nyt liikutaan ei sittenkään pronssikaudessa, vaan aivan kivikauden loppupuolella vaikuttaneessa Kiukaisten kulttuurissa. Viime torstaina löytynyt tekstiilikeramiikan pala on tasaisuutensa perusteella pohjapala Kiukaisten tyypin tekstiilikeramiikasta, johon tekstiilikuvio on pohjaan painettu joko tietoisesti tai se on syntynyt astioita kankaan päällä kuivatessa. Lisäksi sekä palanut savi että paalunsijat sopivat kaivauksen johtoportaan mielestä kuvaan Kiukaisten kulttuurista.

Kaivauksella kävi tänään myös vieraita, eikä ihme, sillä sää oli aivan poikkeuksellinen – kertaakaan ei satanut. Aamulla arkeologian lehtori Kristiina kävi valamassa meihin uskoa suklaan muodossa, ja iltapäivällä kiinnostunut paikallinen rouva kävi ihmettelemässä puuhiamme. Minusta on erittäin hyvä että paikalliset käyvät kaivausten kautta tutustumassa oman seutunsa menneisyyteen, mutta juttu toimii myös toisin päin: usein paikallisilla saattaa olla muistitietoa, joka arkeologille avaa kohteesta uusia näkökulmia.

Tämän päivän polttava puheenaihe oli tehokkuus. Tehokas kaivaja kaivaa kuulemma päivässä 5-6 neliömetriä 5cm kerroksia. Parhaat suoritukset tuntuvat pyörivän 2-3 ruudussa, joten petraamista tarvitaan vielä... etenkin, kun kaivausjohtaja kannustaa meitä lupailemalla tehottomuudesta pitkiä miinuksia arvosanoihimme.

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

Viides päivä

Viides päivä kaivauksilla on takana ja puolet opetuskaivauksista enää edessä. Kaksi viikkoa on naurettavan lyhyt aika millekään arkeologiselle tutkimukselle, eikä yhdeksän kaivajaamme (+ eräänä päivänä jonkin aikaa vieraillut kurssilainen) voi saada mahdottomia aikaan. Tehokkuuttamme ei ole ainakaan parantanut se tosiasia, että joka päivä tiistaita lukuun ottamatta on satanut. Toisaalta tänään oli ajoittain jopa hyvä sää, sateiden välillä paistoi aurinkokin.

Kaivajia työssään. Kuva: Ilari Aalto

Jos nyt viikon jälkeen alkaa summata tilannetta se näyttää tältä: lähdimme tutkimaan myöhäisrautakautisiksi tai varhaiskeskiaikaisiksi haudoiksi arveltuja painaumia, siis selvittämään nimen Ristimäki merkitystä. Kalmistoteoria on yhä olemassa, sillä painaumat halkaisevassa koeojassa näkyy niiden kohdalla ympäröivää hiekkamaata tummempia läikkiä, mikä kielii siitä että maata on joskus kaivettu. Kaivaminen on sekoittanut maakerrokset, mikä aiheuttaa värjäymät. Kuopat voivat toki olla vaikka naurishautoja tai mitä tahansa muitakin kuoppia, mutta niiden samansuuntaisuus (koillinen-lounas) puhuu vahvasti ruumishautojen puolesta. Jos ne ovat keskiaikaisia, ei vainajista todennäköisesti ole mitään jäljellä, korkeintaan arkun nauloja jos seillaisia on käytetty. Rautakautisista haudoista taas olettaisi tulevan koko joukon esineistöä, kuten aseita, koruja ja työkaluja. Vaikka vainajasta ei olisi näkyviä jälkiä, voimme kuitenkin ottaa haudoista fosfaattianalyysin ja selvittää että niissä joskus on ollut jotakin. Yleensä ihmistoiminta lisää aina fosfaattien määrää maaperässä. Fosfaatit kertyvät ulosteista ja esimerkiksi eläinjätteistä, joten, niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, vainajatkin jättävät oman fosfaattijälkensä.

Tunnelmakuvaa kaivausten alkupuolelta. Kuva: Jussi Moisio

Mitä tänään sitten teimme? Uusia koekuoppia ei aloitetettu, eikä puutteellisen ajan vuoksi aloitetakaan. Ensi viikolla keskitymme kaivamaan jo olemassa olevat kaivannot puhtaaseen maahan asti. Täytimme myös loppuunkaivetun koekuoppa 1:n, joka tällä hetkellä näyttää lähinnä siltä, että karhuperhe olisi tanssinut sen päällä. Maisemointi on avainsana.

Piipparillakin saatiin uusia löytöjä, jotka kyllä ovat aika merkityksettömiä mutta silti hauskoja yksityiskohtia. Kumpareen halki on aikoinaan kulkenut metsätie, ja sen varresta löytyi hevosenkenkä sekä kaksi kauniilla ristiaiheella koristeltua nappia melko pian pintaturpeen alta. Ikää niillä siis ei ole kuin korkeintaan pari sataa vuotta, mutta kuka hukkaa kaksi nappia yhtä aikaa? Löydöistä voi kehittää hienon tarinan, johon liittyy hevonen sekä kauniilla napeilla varustetun vaatteensa hävittänyt henkilö. Eikö arkeologia kuitenkin loppujen lopuksi ole juuri keskeneräisten tarinoiden kerrontaa ja uudelleenjärjestämistä?

Tänään innokas joukko arkeologianopiskelijoita (mukaan lukien kastajaisista selvinneet uudet opiskelijat) kävi pällistelemässä työskentelyämme. Mielestäni on erinomaista, että uudet tulijat pääsevät jo opintojensa alkuvaiheessa näkemään väläyksen siitä, mitä arkeologin työ voi konkreettisesti olla. Monet ovat olleet joillakin kaivauksilla ennen opintojensa alkua, motta paljon on myös niitä joilta tällainen kokemus tyystin puuttuu.

Kaivauksilla on aina tekemisissä muidenkin kuin itsensä kanssa, ja tämä synnyttää usein mielenkiintoisia keskusteluja lastan raapiessa maata. Tänään esimerkiksi saimme aikaan aimo annoksen huonoa huumoria juurista, joita riittää kaikissa kaivannoissa. Juuri niin, juurista. Juurettomuudessa on puolensa, vaikka useimmilla meistä juuret yltävät syvälle. Juuri siksi tarvittiin juurihoitoa (oksasaksia) nopeuttamaan kaivamista. Voi, mitä viikon kaivaminen voikaan ihmismielelle tehdä...

Kaivauspäivän päättyessä horisonttiin ilmestyi sateenkaari. Ehkä se oli merkki ensi viikolla odottavista aarteista? Sen saamme nähdä.

Seuraava kaivauspäivä

Edellinen kaivauspäivä

Neljäs päivä

Eli kuinka vanhentua parituhatta vuotta yhdellä lastanvedolla
Eilen illalla oli yliopistolla uusien opiskelijoiden kastajaiset, joissa nämä initioitiin opiskelijayhteisön täysiksi jäseniksi. Ilta siis venähti monella kaivajalla pitkäksi, ja väistämättä jatkopaikassa keskustelu siirtyi arkeologien kesken salaperäiseen Ristimäkeen. Ehdotuksia sen luonteesta tuli jos jonkinlaisia: onko se hevosten taukopaikka, rautakautinen ja/tai keskiaikainen kylä vai kalmisto? Joku heitti hullunkurisen ehdotuksen että se voisi olla jopa pronssikautinen asuinpaikka. Heh heh.

Tänään ei naurattanut, kun saimme klassisen esimerkin kuinka yksi ainoa löytö voi muuttaa ajatuksemme täysin. Luulimme tutkivamme myöhäisrautakautista tai varhaiskeskiaikaista kohdetta, mutta tänään iltapäivällä maan alta paljastui suuri pala pronssikautista tekstiilikeramiikkaa. Kohde vanheni siis yhdellä lastanvedolla tuhat ellei parikin tuhatta vuotta! Pronssikauden (Suomessa 1700-500 eaa.) loppupuolella Ristimäen on täytynyt olla merestä pilkistävä saari, mutta kohteen uusi ajoitus on todella mielenkiintoinen. Suomen pronssikausi on yksi iso kysymysmerkki: meiltä tunnetaan vain puolitoista sataa pronssiesinettä koko aikakaudelta, useita hautaröykkiöitä ja asumuksia vain pari.
Keramiikanpala itse on koristeltu painamalla kangasta kosteaa savea vasten, ja kuviointi näkyi edelleen erinomaisesti. Palasen sisäpuoli oli pikimusta, ja siinä saattoi hyvinkin olla karstaa ruuanlaiton jäljiltä.

Romanialaisia pronssikautisia pronssiesineitä, hyvin samanlaisia kuin suomalaiset vastineensa. Näitä kaivaukselta odotellessa. Wikimedia Commons.

Emme avanneet tänään uusia kaivantoja, vaan keskityimme kaivamaan vanhoja syvemmälle. Sain vähän vaihtelua ranteen rasitukseen auttamalla maastonmuotojen kartoituksessa. Heiluin siis prismasauvan varressa erään vanhemman opiskelijan mitatessa koordinaatteja takymetrilla. Melkein koko kesän olin tehnyt samaa Aboa Vetuksessa, mutta parin metrin etäisyys siistissä sisätilassa ei juuri ole verrattavissa pitempiin välimatkoihin umpimetsässä.

Keskipäivän ruokatunnilla iski valtava kaatosade, jonka jälkeen sää pysyi epävakaana. Iltapäiväisen keramiikkalöydön jälkeen tuskin malttoi kuitenkaan lopettaa kun tahtoi vain löytää lisää. Kuten Henkka-amanuenssi sanoi, jos kerran löytyi yksi ruukunpala, täytyy löydettävää olla enemmänkin. Pronssiesineitä tuskin tulee kuitenkaan vastaan, koska nimestään huolimatta pronssikaudella ne ovat olleet todella harvinaisia. Jos jakaa Suomesta tunnetut löydöt tasaisesti pronssikauden koko keston mukaan, jää esineitä hädin tuskin kymmenen vuosisataa kohti.

Kaivauksella tapahtuu kaikkialla jotakin siihen tahtiin että kaivajan näkökulmasta alkaa olla vaikeaa hahmottaa kokonaiskuvaa. Ehkä huomenna pitäisi jo ottaa muistiinpanovälineet mukaan ja kirjata kaikki ylös. Joka tapauksessa melkein kaikista kaivannoista alkoi ilmestyä palanutta savea ja kuumuudessa olleita kiviä, mikä kertoo siitä että paikalla on sijainnut rakennus joka on palanut. Koeoja 1:n kivirakenteet puolestaan vaikuttaisivat olevan paalunpaikkoja. Uuden yllättävän ajoituksen vuoksi voisi varovasti ajatella talon olevan pronssikaudelta, mutta tämä toivottavasti varmistuu lähipäivinä.

Painaumien halki laajennetusta koeojasta löytyi taas yksi rautanaula, mutta nehän nyt ovatkin jo vanha juttu. Vähäisistä löytömääristä huolimatta on selvää, että kohde on moniperiodinen, kuten sen sijaintipaikalla odottaa sopiikin. Jos edes yhden aikakauden toiminnasta mäellä saisi jonkinlaisen kokonaiskuvan, voisi syystä taputtaa itseään selkään. Mutta tutkimukset jatkuvat näissä uusissa yllättävissä tunnelmissa, toivottavasti maan alta nousee lähipäivinä lisää pronssikautta!

Kuulu tekstiilikeramiikan pala. Keskellä on mahdollisesti jyvän jättämä painauma. Kuva: Ilari Aalto


P.S. Olen melko varma että eräs tekstiilikeramiikan löytäjä tulee mainitsemaan löydöstään vielä pariin kertaan.

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

Kolmas päivä

Kreikkalainen filosofi Thales päätteli kaikkeuden perusaineen olevan vesi. Olen alkanut hiljalleen uskoa, että tämä perusaine on itse asiassa muta; ainakin kaivauksilla sitä on kaikkialla.
Harva ammatti on kirjaimellisesti yhtä maanläheinen kuin arkeologia. Töitä ei pääse unohtamaan kotonakaan kun kaikkialta löytyy hiekkaa ja multaa.

Mutta mitä muuta tämä kaivauspäivä toi tullessaan kuin maaperää? Avasimme pari koekuoppaa lisää ja teimme muutamia löytöjä, mutta mitään ratkaisevaa edistystä ei tapahtunut. Eräästä koekuopasta paljastui palanutta savea, ja metallinpaljastimen suosiollisella avustuksella löysimme mystisten painaumien luota koristeellisen rautaisen ovenhaan. Tekisi mieli ajatella, että haka ja rautanaulat ovat samasta rakennuksesta, mutta muutama metalliesine ei vielä tee taloa. "Kappelin ovensarana," vitsaili kaivausjohtaja. Tietenkin Ristimäki on ollut varhaiskeskiaikainen kappelinpaikka.

Ristimäen eräällä sivulla oli maapaljastumassa selvästi havaittavissa keramiikkaa sekä palaneita kiviä ja luita, joten avasimme siihen uuden koekuopan. Löysimme aseen hylsyn ja pari isoa palaa punasavikeramiikkaa, mutta toisin kuin aluksi arvelimme ei kohde heti paljastunut liedeksi. Jonkinlainen kivilatomus maan alla on, mutta kivet eivät näytä palaneilta eikä niiden ympärillä ole asiaankuuluvaa nokimaata.

Päivän suuritöisin urakka oli 10 metrin koeojan kaivaminen useamman painauman läpi niin, että se yhdistyy aiempaan painauman halkaisevaan kuoppaan. Saimme turpeen ja suurimman osan humuksesta poistettua, mutta lähes koko päivän jatkunut sade aiheutti taas töiden keskeyttämisen kello kahden jälkeen.

Ei ole maailman autuain tunne kontata märässä maassa litimärillä vaatteilla ja kaivaa mutaista kuoppaa. Kaivuuhanskojen alkuperäinen väri ehti jo melkein unohtua kun silmissä vilkkui vain ruskeaa.

Korjaus: Toisin kuin väitin, professorimme ei vielä tänään vieraillut kaivauksilla. Harhainen mieleni teki temput, mutta professori Taavitsainen oli varmasti hengessä läsnä.

Herrasmiesarkeologiaa. Theodore Davis (kolmas oikealla) Kuninkaiden laaksossa.

P.S. Kamerastani loppui tänään akku joten loppuviikkoon en usko pystyväni julkaisemaan uusia kuvia kaivauksilta. Pahoittelen.

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

Samuraiden lapsilla lyijymyrkytys?

Antiikin roomalaiset eivät olleet ainoita jotka saivat myrkyllisiä määriä lyijyä elimistöönsä, paljastaa Helsingin Sanomat. Myös samuraiden lapset 1600-luvun Japanissa kärsivät myrkytyksestä.

Kitakyushun yliopiston tutkijat tutkivat samuraiperheiden luita Kokuran zen-temppelistä ja yllättyivät. Kolmevuotiailla lapsilla luiden lyijypitoisuus ylitti nykyiset turvarajat 120-kertaisesti. Samurailla itselläänkin oli lyijyä luissaan 50 kertaa turvallisen määrän verran.
Lasten voimakkaan altistumisen lyijylle tutkijat selittävät sillä, että ylhäisönaiset käyttivät ainetta meikissään. Lastenhoidon ja imetyksen kautta olisivat lapsetkin saaneet tästä osansa.

Tutkijat arvelevat lasten olleen älyllisesti jälkeenjääneitä raskasmetallipitoisuutensa takia. Mutta jos ylhäisö oli lapsina vajaaälyisiä, mahtoiko tilanne parantua aikuisiälläkään?
Tällaiset ongelmat jäivät lyijymeikkiä käyttävän eliitin murheeksi: Japanin maaseudun asukkaiden luista vastaavanlaisia lyijypitoisuuksia ei ole mitattu.

Toinen päivä

Tämä päivä valkeni kaikeksi onneksi valoisampana kuin edellinen, eivätkä luonnonolot pystyneet pysäyttämään tiedettä Ristimäellä. Ensimmäisessä koeojassa kaivauduttiin kaikilta osin humuksen läpi hiekkakerrokseen, joka oli ensimmäinen dokumentointitaso. Dokumentointi tapahtui valokuvaamalla ja piirtämällä.

Tänään nousivat maan uumenista myös ensimmäiset löydöt. Paljastui, että kaikki metallinpaljastimen signaalit olivat peräisin neljästä taotusta rautanaulasta, jotka tulivat hieman hiekkakerroksen yläpuolelta. Kaksi niistä oli pienempiä, mahdollisesti hevosenkenkänauloja, mutta kaksi oli isoja rakennusnauloja. Kenties paikalla on sijainnut puinen rakennus? Ensimmäisestä koeojasta on paljastunut uusia kiviä, jotka saattavat olla rakenteita, mutta mene ja tiedä. Luonnon kädenjäljessä on aina helppoa nähdä mitä haluaa. Aivan loppupäivästä teimme muitakin löytöjä: yhdestä uudesta koekuopasta löytyi hiiltynyttä maata (polttokenttäkalmisto, nuotiopaikka?) ja toisesta hiilenpala.


Löytö! Ilari Aalto

Avasimme kolme uutta koekuoppaa, joista yksi halkaisee painauman, josta vuoden -98 inventoinnissa paljastuneen pronssikiekon ounasteltiin olevan peräisin. Ehdimme kaivaa humuskerroksen alle, mutta missään kohti ei vaikuttanut siltä, että maaperää oltaisiin reilu vuosikymmen sitten häiritty. Taisimme siis osua väärään kuoppaan.

Allekirjoittanutkin oli tänään kuvauksellinen. Kuva: Jussi Moisio
Mielenkiintoista kyllä, emme vielä toisenkaan päivän päätteeksi tiedä, mitä oikeastaan tutkimme. Rautanaulat olivat toki kiva yllätys, mutta ne eivät ainakaan vahvistaneet kalmistoteoriaa. Hiilimaa kuitenkin paljastaa paikalla olleen jotakin muinaista toimintaa, joten jatkamme toiveikkaina. Sääennusta ei tosin näytä järin innostavalta, sadepäiviä on luvattu enemmän kuin tarpeeksi. Märkäpuvut mukaan vaan ja tutustumaan meriarkeologiaan!

P.S.
Kaivaminen, juurien kitkeminen ja puiden kaataminen on oikeasti ihan fyysistä työtä vaikkei uskoisi. Kaivamme seitsemän ja puoli tuntia päivässä, ja kun sen jälkeen on vielä luento ja tunti karatea voin kertoa että ihmisolennosta on imetty mehut tehokkaasti.

Seuraava kaivauspäivä
Edellinen kaivauspäivä

Viikon sitaatti numero 2

"Arkeologia on tieteiden tirkistelijä. Se on hiekkalaatikollinen ihmisiä, joita ei kiinnosta minne he ovat menossa; he haluavat vain tietää missä kaikki muut ovat olleet."

- Yhdysvaltalainen journalisti ja kirjailija Jim Bishop

Avalokiteshvaran pää Bayonin temppelistä Angkorissa. saumilshah, Flickr.

Ensimmäinen päivä: seikkailu alkaa – kosteasti

Tänään alkoi arkeologian toisen vuoden opiskelijoiden opetuskaivaus Kaarinan Ravattulan Ristimäessä. Seuraavan kahden viikon aikana yritän päivittäin kertoa miten kaivaus on edennyt ja mitä löytöjä on tullut vastaan. Pysykäähän kuulolla!

Mitä tutkitaan?

Kuva: Maanmittauslaitos

Kohde on pieni mäenkumpare keskellä peltoa ja suoranaista muinaisjäännöskeskittymää, aivan Turun ja Kaarinan rajalla. Kumpareen toisella laidalla on useita vajoamia, jotka saattavat olla jälkiä ruumishaudoista. Toisella puolen taas on kivikkoa, jossa voisi sijaita polttokenttäkalmisto.

Mäkeä on tutkittu hyvin vähän, mutta sen sijainti ja nimi ovat mielenkiintoiset. Turun seudulla on parikin Ristimäkeä, joissa sijaitsee rautakautinen kalmisto. Kuuluisin näistä on merovingiaikainen Turun Ristimäki I, josta on löytynyt mm. kahdeksan miekkaa ja venehautauksen jäännökset. Myös Kärsämäen (jolla sijaitsee merkittävä roomalaisaikainen kalmisto) nimi lienee väännös Ristimäkeä tarkoittavasta Korsbackenista.

Ristimäki on kuvassa vasemmalla. Oikeassa laidassa näkyy kuppikivi ja taustalla isompi Ristimäki II, jossa sijaitsee peittynyt/tuhoutunut hautaröykkiö. Kuva: Ilari Aalto

Vuoden 1998 inventoinnissa erääseen vajoamaan kaivettiin koekuoppa, josta löytyi palanutta savea ja pronssirengas, johon oli kiinnittyneenä poikkeuksellisen hyvin säilynyttä pirtanauhaa. Pirtanauhan oletetaan tulleen Suomeen vasta keskiajalla, joten tutkimamme kohde mahdollisesti kuuluu historialliseen aikaan.

Day 1


Olin aamulla pakannut kaiken mitä tarvitsisin kaivauksella, lastaa myöten. Ennen lähtöäni rukoilin hetken esivanhempia, etteivät nämä loukkaantuisi vaikka heidän tuhatvuotinen hautarauhansa saattaisikin rikkoutua.
Aamu oli kauniin autereinen, ja Aurajoen vartta Ravattulaan pyöräillessä kaikki muinaismuistot joiden ohi kuljimme herättivät tajuamaan että nyt tosiaan oltiin matkalla menneeseen.

Kaivauspaikalle saavuttuamme saimme odotella kaivausjohtajaa aika tovin, ja odottaminen tuntui turhauttavalta. Allamme oli tutkimaton mahdollinen muinaisjäännös, mutta emme voineet tehdä mitään.



Tutkittava alue oli pahasti metsittynyt, joten kun henkilökuntakin oli paikalla, pääsimme ensitöiksemme savottahommiin. Vesakko sai yllättävän pian kyytiä sahoilla, kirveillä ja oksasaksilla, ja maastosta alkoi selkeämmin erottaa niitä paljonpuhuttuja painaumia.

Vanhemmat opiskelijat olivat ystävällisesti jo muutama päivä aiemmin käyneet paaluttamassa paikan ja luomassa sinne koordinaatiston, johon kaivettavat alueet sitten sidotaan. Niinpä saatoimme puustoa raivattuamme lähteä pintaturpeen poistoon. Hiekkainen maa oli helppoa kaivaa, mutta heti turpeen alla risteili tiheä juuristo, joka hidasti touhua huomattavasti. Sade ja ruokatauko keskeyttivät puuhamme pariin otteeseen, mutta lopulta saimme hiekkamaan esille. Metallinpaljastin oli pitänyt koeojassa lupaavia ääniä, joten kenties se ei osunut aivan harhaan. Sen, pitääkö polttokenttäkalmistoteoria paikkansa, saamme kuitenkin selville vasta huomenna. Sade yltyi kaatosateeksi ja koeoja muuttui uima-altaaksi, joten jouduimme lopettamaan kaivaukset jo kello kahden maissa odoteltuamme sateen laantumista hyvän tovin. Lienee sanomattakin selvää että sade lakkasi saman tien kun olimme saaneet tavarat kasaan.

Arkeologia – hyvä ammatti kaloille. Kuva: Ilari Aalto.

...vaan kuinkas sitten kävikään?

Seuraava kaivauspäivä

Viikon sitaatti numero 1

Ajattelin piristää elämääsi, rakas lukija, aloittamalla viikottaisen arkeologiasitaattien julkaisemisen. Maailma on täynnä kaikkea mitä arkeologiasta on sanottu ja mitä toisaalta olisi voinut jättää sanomattakin, joten ottakaamme siitä opiksi. Aloitetaan professori Henrik Liliuksen ajatuksilla:

Kulttuuriperinnön vaalimiseen liittyy se, että pystymme näkemään menneen ajan esineissä ja rakennuksissa ikuisia arvoja, sellaisia pitkän linjan perusominaisuuksia, jotka voidaan havaita aineistossa sen syntyajasta riippumatta.

- Professori ja entinen valtionarkeologi Henrik Lilius

Koristetiili keskiajalta, Winchester. Wessex Archaeology, flickr.

Maistuisiko parisataa vuotta vanha olut?

Historiantutkijat ja samppanjanystävät ovat innolla seuranneet tutkimuksia Föglön saaren edustalla Ahvenanmaalla, mistä sukeltaja heinäkuussa löysi laivalastillisen säilyneitä samppanjapulloja 1800-luvun alussa uponneesta aluksesta. Nyt kun samppanjat on saatu nostettua, löytyi kaikkien yllätykseksi myös olutpulloja, joiden sisältö on, kuten shampanjapullojenkin, mahdollisesti maailman vanhinta.

Noin 70 samppanjapullon nosto maksoi Ahvenanmaan maakuntahallitukselle suolaiset 85 000 €, mutta toisaalta pullojen markkinahintakin pyörii kymmenissä tuhansissa euroissa. Olutpullojen hintaa ei ole arvioitu, mutta hämmästyttävää kyllä niidenkin sisältö vaikuttaa pimeissä ja viileissä olosuhteissa säilyneen hyvänä. Pullojen paine on estänyt merivettä tulvimasta sisään. Tähän asti vanhimpana säilyneenä oluena on pidetty vuonna 2006 Englannin Staffordshiresta panimon varastosta löytynyttä erää Ratcliff Ale Crownedia vuodelta 1869, joka sekin yllättäen paljastui juomakelpoiseksi, ja vieläpä hyvän makuiseksi. Harva olut voi kehuskella säilyvänsä muutamaa vuotta kauemmin.

Olutta. Kuva ei liity löytöön. Wikimedia commons.

Mutta nyt seuraakin viininlipittäjien ikuinen dilemma: kuka rohkenee juomaan löydetyt aarteet? Viini on kuitenkin elintarvike, jonka arvo perustuu sen juomiseen, kertaluontoiseen elämykseen. Itsestäni tuntuisi aika pahalta juoda jotakin niin vanhaa ja niin kallista. Ilmeisesti nämä irtaimet muinaisjäännökset eivät kuitenkaan päädy myyntiin, eivät Föglön eivätkä Staffordshiren pullot.

Sammpanja ja olut olivat matkalla Pietariin, missä joku viininystävä varmasti pettyi suuresti kun odotettu laiva ei koskaan saapunut. Pullojen määrästä päätellen tilaaja kuitenkaan on tuskin ollut yksityishenkilö, vaan pikemminkin jokin aatelissuku tai kauppahuone.

Löydöstä on uutisoitu lähes viikoittain, mutta tässä on muutama linkki aiheesta:

HS: Ahvenanmaan hylystä löytyi maailman vanhinta olutta

Iltalehti: Hylyssä jopa 70 pulloa arvosamppanjaa

Wrov Maria verkkoon

Huu, jännittävää. Eräs Suomen aluevesien mielenkiintoisimmista hylyistä, vuonna 1771 Nauvon saaristoon uponnut Vrow Maria, pääsee aivan uudenlaisen julkisuuden kohteeksi. Museoviraston meriarkeologian yksikkö suorittaa hylyllä kenttätutkimuksia 30.8.-10.9.2010, ja tutkimuksia voi seurata tänään 30.8. aukeavassa blogissa osoitteessa http://vrouwmariavedenalla.wordpress.com/ .

Wrov Maria silloin kun vielä viettä aikaa vedenpinnan yläpuolella. Wikimedia.

Tutkimuksen tarkoituksena on mm. selvittää laivassa käytettyjä puulajeja, mallintaa hylky ja tutkia mahdollisuuksia sen nostamiseksi. Ryhmä tekee yhteistyötä myös Helsingin yliopiston mikrobiologien kanssa, joille toimitetaan näytteitä laivasta niissä pesivien bakteerien ja sienten tunnistamiseksi. Tutkimuksen toivotaan valottavan puuhylkyjen säilymistä Itämeressä.

Kuvia menneestä

Mietitkö koskaan kaupungilla tai missä tahansa kulkiessasi, miltä paikka on näyttänyt viisikymmentä tai sata vuotta aiemmin; mitä siellä on tapahtunut ja minkälaisia ihmisiä siellä on liikkunut? Venäläinen valokuvaaja Sergej Larenkov ilmeisesti miettii.

Yllä olevasta linkistä pääset katsomaan joitakin Sergein Livejournalissa julkaisemia kuvia, joissa hän on yhdistänyt II maailmansodan aikaisia valokuvia uusiin, täsmälleen samoilta paikoilta otettuihin. Lisää näitä kuvia voit ihastella tai kauhistella vaikkapa Michael Shanksin arkeologiblogissa.