Kuinka kauan Suomessa on kasvatettu mehiläisiä?

Minulta kysyttiin hiljattain keskiaikaisesta mehiläistenhoidosta Suomessa. Keskiajalla mehiläisvahaa tarvittiin huomattavat määrät katolisen kirkon kynttilöihin, ja mehiläisvahasta on paljon mainintoja kirkkojen lahjoitusasiakirjoista. Hunajaa käytettiin keskiajalla myös yleisesti usein ainoana saatavilla olevana makeutusaineena, lääkkeenä ja kalliin juhlajuoman, siman, raaka-aineena. Hunajaa ja mehiläisvahaa tarvittiin siis paljon, mutta mistä se oli peräisin?

Punottuja mehiläispesiä kuvattuna 1300-luvun italialaisessa Tacuinum sanitatis -käsikirjoituksessa. Kuva: Wikimedia Commons, Public domain.

Aivan yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole. Suomesta ei ole keskiajalta yhtäkään mainintaa mehiläistenpidosta, mutta koko Ruotsin valtakunnan kattanut maanlaki antoi kyllä määräyksiä, joiden mukaan metsistä löytyneet mehiläispesät kuuluivat maanomistajalle, ja pienimuotoista mehiläisten pitoa on voitu harjoittaakin.

Vuonna 1442 laadittu kuningas Kristofferin maanlaki (rakennuksen kaari, luku 39) määrää, että löytäjä sai pitää villin kimalaispesän, jos sellainen löytyi yhteisomistusmetsästä tai muulta maalta, josta löytäjä oli osakas, mutta jos pesä löytyi toisen omistamalta maalta, löytäjä ansaitsi vain kiitoksen.

Pieter Bruegel vanhemman kuuluisa piirros mehiläistenhoitajista ja munien kerääjästä noin vuodelta 1568 näyttää yhden tavan suojautua mehiläisten pistimiltä. Kerääjillä on kasvojensa suojana punottu verkko. Kuva: Wikimedia Commons, Public domain.

 

Sama laki määrää, että jos mehiläiset (lain 1500-luvun suomennos muuten puhuu kimalaisista) karkasivat pesästä (eli hulikasta) ja tekivät uuden pesän metsään, omistajan piti merkata mehiläisten valtaama puu ja kuuluttaa kyläläisille, että pesä oli hänen omaisuuttaan. Jos mehiläiset lensivät polttopuuksi kelpaavaan puuhun, sen sai vapaasti kaataa, mutta tammen kaatamisesta mehiläisten omistaja joutui maksamaan sakkoa.

Laki mainitsee kertaalleen myös suorasanaisesti mehiläistarhan ("että ne olit hulikoissa ja kimalaisastioissa, hänen kimalaistarhassans"), ja määräsi hirttotuomion sille, joka on jäänyt rysän päältä kiinni varastamassa mehiläispesää toisen tarhasta. Laki määräsi myös erisuurusuisia rahasakkoja mehiläistenhoitajalle, jonka mehiläiset olivat hyökänneet toisen kasvattajan pesään ja tappaneet sieltä mehiläiset.

Maanlaissa mainittu "kimalaisten hulikka" oli mahdollisesti katkaistu puunrunko, jonka kolossa mehiläiset pesivät. Tällaisia perinteisiä mehiläispesiä voi nähdä edelleen esimerkiksi Puolassa. Kuva: Pudelek/Wikimedia Commons, CC BY 2.5.

Kaikki lain yksityiskohtaiset määräykset mehiläisiin liittyen viittaavat siihen, että villimehiläisiä tosiaan siirrettiin metsistä mehiläistarhoihin, mutta on mahdotonta sanoa, kuinka yleistä se oli keskiajan Suomessa. Todennäköisesti suurin osa käytetystä mehiläisvahasta ja hunajasta oli peräisin Venäjältä, Baltiasta ja Puolasta – yksinomaan Venäjältä vietiin keskiajan lopulla Eurooppaan satoja tonneja mehiläisvahaa vuodessa.

Tästä kysymyksestä juolahti mieleen selvittää, kuinka kauas suomalaisen hunajankäytön juuret itse asiassa yltävät. Ymmärrettävästi arkeologiset löydöt pystyvät kertomaan varsin vähän maatuvista aineista, mutta muutamat onnekkaat löydöt valaisevat hunajan historiaa. Vanhin mehiläisiin liittyvä löytö Suomesta on Yli-Iin Kierikistä löytynyt, nuoremmalle kivikaudella ajoittuva kovettunut pala koivuntuohitervaa, johon on jäänyt painaumana hunajakennon kuvio. Radiohiiliajoitus osoitti löydön olevan yli 5 300 vuotta vanha.

Lisää mehiläistenhoidon historiasta voit lukea tästä kattavasta artikkelista (englanniksi).