Hospitaalin varjot

Yhteysalus keikkui Airistolla kovassa aallokossa, ja laiha kahvi keinui Jonnan kupissa aluksen tahdissa. Epävakainen marraskuun sää harmitti häntä jo etukäteen, eikä kohteestakaan ollut odotettavissa mitään ihmeellistä. Pari liitupiipun pätkää ja tiilenpaloja, tuskin mitään rakenteita. Jonna oli saanut tehtäväkseen valvoa vanhan viemäriputken uusimista Seilissä Turunmaan saaristossa, vanhan leprahospitaalin ja houruinhuoneen alueella. Nauvosta lähteneellä yhteysaluksella oli melko hiljaista siihen aikaan vuodesta, Jonna oli melkein ainoa matkustaja. 

Jonna katseli aluksen kahvilasta ulos kohti lyijynharmaita pilviä, jotka riippuivat mäntyjen peittämien luotojen päälle. Hän ei voinut mitään sille, että aina Seiliin mennessä päässä alkoi soida Jenni Vartiaisen kappale Seili: ”…ja jos Seiliin ken joutuu hän Seiliin myös jää kuolemaan…”. Monelle saari olikin ollut viimeinen pysäkki, kun heidät lukittiin lopuksi ikäänsä hospitaaliaidan taakse tai houruinhuoneen selliin. Jonnan ajatukset harhailivat 1600-luvun kruunupäissä ja hospitaaliin lukituissa piruparoissa, kun äkkiä suurikokoinen lokki lensi päin aluksen ikkunaa. Jonna pelästyi ja vetäytyi vaistomaisesti poispäin. Lokki läiski vauhkoontuneesti siipiään ikkunaa vasten ennen kuin jatkoi lentoaan merelle päin. Hetken hölmistyksen jälkeen Jonna hörppäsi loput jäähtyneestä kahvistaan ja irvisti.

Kuva: Ilari Aalto.

Lopulta Seilin venelaiturin punaiset rakennukset ilmestyivät esiin saarten takaa. Jonna siirtyi autoonsa ja ajoi sen aluksen telakoiduttua rantaan. Satamassa oli vastassa työhousuihin ja huomioliiviin pukeutunut keski-ikäinen, jäntevärakenteinen mies. Jonna oli jo miehen nähdessään melko varma, ettei pitäisi hänestä. ”Lasse Leppänen,” mies esitteli itsensä laiskalla äänellä Jonnan noustua autosta. ”Jonna Tiirikka,” Jonna sanoi ja tarttui miehen löysään käteen. ”Sää olet nyt se Indiana Jones vai,” Lasse tokaisi ja mittaili Jonnaa katseellaan. ”Turha sun on täältä mittä kulta-aartei odotella, eiköhän sovita, että me tehdään poikien kanssa hommat ja sää häiritset niin vähän kun voit.” Jonnan ensivaikutelma todella piti paikkansa. Hänen olisi tehnyt mieli pitää saarna siitä, että arkeologia on kaikkea muuta kuin aarteenmetsästystä, mutta hän tyytyi huomauttamaan, että hän on paikalla vahtimassa muinaismuistolain noudattamista, ja tekee sen mitä laki vaatii. Insinööri Leppänen murahti jotakin vastaukseksi. Hän neuvoi, miten Jonna sai ajettua autonsa Saaristomeren tutkimuskeskuksen pihalle ja antoi hänelle tämän majoitustilan avaimen.

Jonna ajeli idyllisen saaristomiljöön läpi eikä voinut olla ihailematta maisemia, vaikka luonto ei ollut aivan uhkeimmillaan lokakuussa. Tutkimuskeskus oli komea kaksikerroksinen kivitalo keskellä saarta, vanha mielisairaalan rakennus. Siellä Jonnaa oli vastassa nuori naistutkija, joka antoi Jonnan käyttöön maitokärryn. ”Ai niin, sua varmaan kiinnostaa arkeologina käydä saaren vanhassa kirkossa,” tutkija totesi iloisesti. Hän kipaisi hakemassa työhuoneestaan kirkon avaimen. ”Palauta se mulle sitten kun ehdit.” Jonna kiitti avaimesta. Hän ei ollutkaan aiemmin käynyt Seilin kirkossa, mutta oli nähnyt sen valokuvissa. Niiden perusteella kirkko oli viehättävän pelkistetty. Jonna heitti kamppeensa kärryihin ja vei ne hieman alempana olevaan majapaikkaansa, sympaattiseen punamullalla maalattuun taloon.

Jonna poimi mukaan kaivauskamppeensa, lapion, lastan, läjän Amergrip-pusseja, kameran ja tarkkuus-GPS:n. Kaivinkoneoja oli jo merkitty maastoon lähelle pääsaaren ja Kirkkosaaren välistä niemeä. Paikalta oli suora näkymä Kirkkosaaren ikivanhalle, punaiseksi maalatulle kirkolle. Kirkko näytti viehättävältä, mutta jokin siinä myös puistatti Jonnaa. Hän otti viemärikaivannon paikasta valokuvat ennen kaivauksen aloittamista ja varmisti vielä kartoilta, ettei paikalla pitäisi olla rakennusjäänteitä. Sitten hän antoi kaivinkonekuskille luvan alkaa rouhia.

Jonnan ikäväksi Lasse oli ollut oikeassa. Ensimmäisten tuntien aikana ojasta löytyi yksi vuoden 1721 puolikas äyri, pullonkorkkeja ja toden totta, yksi pala savisen tupakkapiipun vartta. Maa näytti täysin sekoittuneelta. Jonna ei jaksanut erityisesti keskittyä jouhevasti sujuvaan kaivamiseen, kunnes äkisti kaivinkone kouraisi jotakin kiinteää. Oliko maassa pelkkä luontainen kivi vai jotain muuta? Jonnan arkeologivaistot terävöityivät ja hän käski kaivinkonekuskia lopettamaan. Hän kaivoi muutaman lapiollisen maata ja totesi kaivinkoneen raapaisseen tiiltä. Jonna tarttui lastaansa ja kyyristyi kaivamaan tiilen ympäriltä. Se ei ollut yksin, vaan sen ympärillä oli toinen tiili ja kolmas. Kaikki oli muurattu kiinni toisiinsa. Rakenne näytti kaarevalta, ikään kuin holvin katolta. ”Tässä näyttäisi olevan jotain,” Jonna kommentoi työporukalle. ”Hidastaako se hommia?” kysyi Lasse huolestuneena. Jonna kohautti olkiaan ja jatkoi kaivamista. Tiilirakenne jatkui tosiaan maassa vanhan viemäriputken alla. Jonna katsoi varmuudeksi vielä historiallisia karttojaan. Paikalla ei olisi pitänyt sijaita minään aikana rakennuksia. ”Mä dokumentoin tän, ei sitten tarvii mennä tosta rakenteesta läpi,” hän totesi kaivajille. 

Jonna jatkoi vielä tiilten raaputtamista esiin, ja hänen yllätyksekseen yksi löyhästi kiinni ollut tiili painui ja putosi syvälle maan alle, mistä kuului ontto kumahdus. Jonna säpsähti. Tämä todella oli kellarin katto! Hän kaivoi pienen taskulamppunsa esiin ja yritti kurkistaa sisään tiilen jättämästä reiästä. Alhaalla näkyi vain pimeää, eikä huoneen tiloja voinut päätellä.  Jonna näpsi tiilistä kuvat ja otti tarkkuus-GPS:llä ylös korkeudet. Sitten jatkettiin eteenpäin.

Illalla työpäivän jälkeen Jonnalla oli pelkkää vapaa-aikaa kierrellä saarta. Hän muisti, ettei ollut käynyt kirkolla ja kävi pyörähtämässä Kirkkoniemessä. Hospitaalin alkuaikaan Kirkkoniemi oli vielä ollut oma saarensa, jolle spitaaliset suljettiin. Muut hospitaalin asukkaat ja henkilökunta asuivat erillään vastarannalla. 

Jonna käänsi avainta lukossa ja asteli sisään. Rakennus oli ristinmallinen ja sen puinen holvikatto oli korkealla. Seinät olivat kokonaan maalaamatonta honkahirttä, ja kirkkosalin ainoat koristeet olivat tökerösti maalattu saarnatuoli ja pieni kirkkolaiva, joka riippui katosta. Alttaria vastapäätä oli aidalla erotettu alue. Jonna muisti lukeneensa, että hospitaalin aikaan se oli ollut spitaalisten nurkka, jossa sairaitten oli seurattava jumalanpalveluksia eristettyinä. Kirkossa oli myös viehättäviä yksityiskohtia, kuten puiset, ojennetun käden malliset kynttilätelineet ja kirkon nurkassa oleva pienen pieni jakkara. Jonna mietti mielessään, miten oli mahdollista, ettei puinen kirkko ollut koskaan palanut. Kynttilätelineet eivät näyttäneet paloturvallisilta. 

Jonna kävi käyskentelemässä myös kirkon hautausmaalla. Rinteessä olevaa kirkkomaata täplittivät valkoiset puuristit. Ne olivat mielisairaalan potilaiden hautoja. Jonna muisti, ettei kukaan tiennyt, minne leprasairaat oli haudattu. Niitä hautoja oli kai etsittykin pari vuotta aiemmin. Jonna katseli mielisairaalan potilaiden ja henkilökunnan hautojen nimiä. Naisia, joiden kohtaloita Jonna yritti kuvitella mielessään.

Kämpillä Jonna chattaili poikaystävänsä kanssa.

”Täällä ollaan Seilissä loukossa. Ei oo vielä näkynyt spitaalisia.”

”Ok. Varo punkkeja.”

Jonnan huone oli askeettinen: pöytä, pari sänkyä, kaappi ja ikkunoissa pellavaverhot. Uteliaisuuttaan Jonna kurkisti kaappiin ja löysi sieltä kulmistaan kuluneen kirjan Henkilöitä mielenterveyshoitolan historian varrelta. Hän selaili kirjaa melko mielenkiinnottomasti. Sitten vastaan tuli kiinnostava kohta, jossa oli otteita mielisairaalassa eläneen Maria Perssonin päiväkirjasta, joka oli löytynyt kätkettynä yhteen sairaalan patjoista. Otteet näyttivät lähinnä sekavilta, eikä Jonna ollut varma, johtuiko se henkilön sairaudesta vai hänen saamistaan sähköhoidoista: ”Ei enää sähköä -- pelkään ukkosta, ei salamoita -- hautakammion tiilinen käytävä jatkuu liian pitkälle -- ei saa seurata”. Jonna pysäytti lukemisen. Päiväkirjaotteet eivät jatkuneet enää pidemmälle, mutta maininta käytävästä sai hänet miettimään. Voisiko se pitää paikkansa? Voisiko kirkosta tosiaan lähteä käytävä, vai oliko maininta vain harhaisen mielen houretta? Jonna pinkaisi ulos huoneestaan ja meni viemärikaivannolle. Aiemmin päivällä löytynyt tiilirakenne tosiaan kulki kohti kirkkoa.

Illalla Jonna pyöri sängyssään. Ajatus salakäytävästä ei päästänyt häntä otteestaan. Viemärihankkeen puitteissa hänelle ei jäisi mahdollisuutta selvittää, oliko kaivinkoneen paljastama tiilirakenne tosiaan käytävän holvattu katto vai jotain arkisempaa. Jonkinlainen kellari se oli varmasti. Jonna muisti kuulleensa eräältä kirkossa kesäoppaana olleelta tutulta, että kirkon alla olevasta hautakammiosta olisi joskus pinkaissut ylös mäyrä. Olisiko se voinut päästä hautaan salakäytävää pitkin? Lopulta Jonna antoi uteliaisuudelleen vallan. Hän nappasi pöydältään kirkon avaimen ja otti mukaan lapion ja taskulampun.

Puolikuu paistoi kylmänä ja kirkkaana yötaivaalla ja sai Kirkkosaaren vanhat hongat luomaan pitkiä varjoja kirkkopihan yli. Näkymä oli aavemainen, juuri sellainen joka sopi hämäräperäiseen tutkimusretkeen vanhan kirkon lattian alle. Jonna käänsi avainta lukossa ja kirkon ovi aukesi naristen. Jotenkin yöaikaan narina tuntui kovemmalta ja pahaenteisemmältä kuin päivällä. Kirkkosalissa oli hämärää ja tuoksui kuivalle puulle. Lattia narisi Jonnan askelten alla kun hän käveli kirkon keskelle. Kuunvalo lankesi sisään pääalttarin ikkunasta ja heitti omituisia varjoja kirkon koruttomille seinille. 

Jonna hätkähti katsoessaan spitaalisten nurkkaan. Häviävän hetken hän oli näkevinään penkeissä istuvia tummia hahmoja, mutta osoittaessaan taskulampullaan pimeään nurkkaan penkit olivat tyhjiä.

Jonna pyyhki kauan sitten kuolleet leprasairaat mielestään ja keskittyi siihen mitä oli tekemässä. Hän asteli kirkon keskelle, missä oli lattiassa suuri, kaksiovinen luukku joka johti alapuolella olevaan hautaan. Museoammattilaisen ottein Jonna tarttui lattialuukkuun ja sai sen vaivattomasti avattua. Alapuolella näkyi pimeää. Hän ohjasi taskulamppunsa valokeilan monttuun. Hirsistä salvottu hautakammio oli yllättävän syvä. Taskulampun valo osui siisteihin pinoihin kasattuihin ruumisarkkuihin, jotka olivat vuosisataisen pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Niissä makasi joku hospitaalinjohtaja perheineen, Jonna muisteli. Näky muistutti häntä Turun tuomikirkon hautakammioista, joissa hän oli joskus vieraillut opiskeluaikoinaan.

Kuva: Elina Helkala/Ilari Aalto.

Hautakammioon johtivat tukevan näköiset puuportaat. Jonna kokeili varovasti portaiden kestävyyttä jalallaan. Portaat narisivat, mutta tuntuivat kantavilta. Koko ajatus oli alkanut taas arveluttaa häntä, mutta oli liian myöhäistä perääntyä. Askel kerrallaan Jonna asteli portaat kammion pohjalle. Kuopassa haisi ummehtuneelta. Ruumisarkkujen keskellä kammio oli varsin ahdas. Arkkujen takaa kammion hirsiseinää ei ollut kovin helppo erottaa, joten Jonna joutui kurkistelemaan arkkujen lomasta. Taskulampun valo heijastui kelmeänä ruumisarkkujen messinkilaatoista, mutta oli liian pimeää lukea niihin kirjoitettuja nimiä.

Jonna etsi katseellaan käytävään viittaavaa saumaa seinässä, mutta hirret näyttivät umpinaisilta. Turhautti. Ehkä kaikki olikin ollut vain Seilin omituisen ilmapiirin aiheuttamaa harhakuvitelmaa. Lopulta valokeila osui kuitenkin säännölliseen saumaan, joka oli ikäväksi onneksi ruumisarkun takana. Jonna kurotti kätensä saumaa vasten, ja tunsi selvän ilmavirran. Hän arvioi, ettei arkkua tarvitsisi siirtää kuin kaksi- tai kolmekymmentä senttiä. Hän tarttui molemmin käsin arkkuun ja kiskaisi. Arkku liikkui yllättävän helposti, mutta ontosta kolinasta päätellen myös sen sisältö liikkui. Jonna ei yleensä hätkähtänyt vähästä, mutta ajatus vainajan luiden hölskymisestä arkussa tuntui hänestä hyvin epämiellyttävältä. Samassa kammion toiselta laidalta kuului raapivaa ääntä, ja Jonna oli pudottaa arkun käsistään samalla kun hänen sydämensä jätti lyönnin väliin. Häviävän hetken hänen teki mieli ampaista portaat ylös ja juosta tuhatta ja sataa saaren rantaan, mutta hän sai itsensä rauhoiteltua. Varmaan kammiossa oli jokin jyrsijä.

Sykkeen tasaannuttua Jonna sai puskettua ruumisarkun sen verran sivuun, että pääsi käsiksi seinässä olevaan rakoon. Hän otti taskulampun hampaisiinsa ja kokeili vetää rakoa leveämmäksi sormillaan. Hän ei kuitenkaan saanut otetta kapeasta raosta, joten hänen täytyi tarttua lapioonsa ja käyttää sitä vipuvartena. Lapiolla kammion ovi avautui helpon tuntuisesti, ja Jonna tunsi olonsa helpottuneeksi. Kaikki vaivannäkö ja riskin ottaminen ei ollut turhaa, jos kammiosta todella johti ovi jonnekin.

Kapea ovi aukeni juuri sen verran, että Jonna mahtui työntämään taskulamppunsa sisään. Oven takana vaikutti olevan käytävä, jonka seinät oli Jonnan yllätykseksi muurattu tiilestä. Olisiko siellä vain toinen hautakammio? Jonna yritti nähdä miten pitkälle huone jatkui, mutta valo ei näyttänyt osuvan huoneen takaseinään. Niinpä Jonna änkesi itsensä ruumisarkkujen välistä ja ovesta läpi. 

Heti oviaukolla hän katsahti holvin kattoon. Hän muisti elävästi historiallisen ajan arkeologian tärkeimmän nyrkkisäännön: älä koskaan luota arkeologiseen kattoholviin. Huoneen katto oli melko matala tynnyriholvi, mutta se vaikutti kestävältä, vaikkakin rapisseelta. Varmuudeksi Jonna koetti holvia lapiollaan, mutta tiilet tuntuivat olevan tukevasti kiinni toisissaan. Varmistauduttuaan katon kestävyydestä Jonna näytti valoa eteenpäin, ja hänen yllätyksekseen käytävä oli varsin pitkä, ehkä kaksikymmentä metriä. Se johti siis varmuudella kirkon ulkopuolelle!

Jonna seisahtui oviaukkoon ja puntaroi kahden vaiheilla. Joko hän lopettaisi pähkähullun ja vaarallisen yöllisen seikkailunsa tähän, tai selvittäisi loppuun asti, mihin käytävä johti. Uteliaisuus sai hänestä voiton, vaikka pilkkopimeä ja homeelta haiseva käytävä ei erityisesti houkutellutkaan jatkamaan. Päättäväisesti Jonna otti askelen eteenpäin, ja totesi saman tien lattian olevan epämiellyttävän pehmeä. Valon kanssa hän huomasi, että lattia oli aivan seittien peitossa, ja kosteudesta kiiltelevillä seiteillä ryömi suomalaisittain valtavan kokoisia hämähäkkejä, joiden keskiruumis oli valehtelematta peukalon paksuinen. Jonnan niskakarvat nousivat kuvotuksesta pystyyn, mutta hän hillitsi halunsa kiljua ja herättää koko Saaristomeren tutkimuslaitoksen. Hammasta purren ja pitkin askelin hän harppoi käytävää eteenpäin. Hän tiesi kyllä hyvin, että Seilissä on poikkeuksellisen rikas luonto, mutta mistä sinne oli siunaantunut niin suuria hämähäkkejä? Olivatko ne jokin vieraslaji?

Käytävän perällä oli takorautainen ja umpiruosteinen ovi. Ovessa ei ollut kahvaa, mutta sitä hapuillessaan Jonna huomasi, että oven pintaan oli haalenneilla valkoisilla fraktuurakirjaimilla kirjoitettu jotain. Hän ymmärsi nopeasti tekstin olevan ruotsia, mutta häneltä meni hetki saada selvää kaikista kuluneista sanoista: ”Det är ej Död som för evigt hvilar: och i evigheten bryts äfven Dödens pilar.” Jostakin syystä Jonnaa kylmäsi kun hän luki sanat hiljaa ääneen. Teksti kuulosti etäisesti tutulta, mutta hän ei saanut päähänsä, missä olisi törmännyt siihen. Oliko se Raamatusta? Tai ehkä värssy oli joskus osunut silmään vanhassa hautakivessä. ”Se ei ole kuollut, joka ainiaan lepää: ja ikuisuus murtaa myös kuoleman nuolet,” hän käänsi vapaasti. Jonna kosketti oven karheaa pintaa, mutta vetäisi kätensä saman tien pois. Hänet valtasi sanaton kauhu, ikään kuin ovi ei tahtoisi tulla avatuksi.

Jonna yritti järkeillä itsensä kanssa. Hän oli jo osoittanut, että maanalainen käytävä oli olemassa. Hän ei tiennyt, ylsikö se viemärikaivantoon asti, mutta hän oli rikkonut jo tarpeeksi muinaismuistolakia ja sotinut tervettä järkeä vastaan. Hän tuskin saavuttaisi enempää murtautumalla syvemmälle maanalaiseen käytävään, ja murtautua hänen olisi todella pitänyt, sillä hän huomasi nyt rautaoven olevan pultattu kiinni. Jopa huojentuneena päätöksestään Jonna kääntyi palatakseen takaisin. Hän marssi pitkältä tuntuvan iljettävän ja tunkkaisen hämähäkkikäytävän takaisin hautakammion suulle ja tarttui oveen työntääkseen sen auki. Järkytyksekseen hän ei saanut ovea hievahtamaankaan. Ahtaan käytävän aiheuttama ahdistus muuttui pakokauhuksi. ”Helvetti!” Jonna huomasi huutavansa ääneen, ja hänen äänensä oli enemmän pelokas kuin suuttunut. Oliko hänen jäätävä nyt yöksi hautaan yhdessä hämähäkkien ja mätänevien luiden kanssa? Jonna ryskytti ovea, mutta se ei suostunut aukeamaan. Jonna kirosi itseään. Oliko hän asettanut ruumisarkun niin huonosti, että se oli pudonnut ja tukkinut oven?

Kuva: Ilari Aalto.

Todettuaan olevansa jumissa Jonna puntaroi vaihtoehtojaan. Hänellä oli työmaanjohtajan puhelinnumero, mutta hän ei halunnut jäädä kiinni kiusallisesta tilanteestaan. Minkä selityksen kukaan nielisi sille, että hän oli murtautunut yöllä suojellun kirkkorakennuksen hautakammioon ja siirrellyt omatoimisesti ruumisarkkuja? Toisaalta hänen toinen vaihtoehtonsa oli jatkaa käytävää eteenpäin ja selvittää, pääsisikö toisesta päästä ulos. Jonnekinhan käytävän oli johdettava. Rautaoven avaaminen ei houkutellut häntä lainkaan, mutta se alkoi tuntua ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Niinpä Jonna marssi ovelle ja iski lapionkärkensä sen saumaan. Ovi vastusteli, mutta alkoi vääntyä hitaasti auki. Se oli naulattu kiinni puukarmeihin, jotka olivat vuosisatojen saatossa lahonneet, eivätkä naulat enää pitäneet. Lopulta ovi kaatui rysähtäen lattialle, ja sen takaa tulvahtanut ilmavirta sai Jonnan kakomaan. Ilma haisi kuolemalta, mädältä ja homeelta. Ovi oli ollut sinetöitynä varmasti ainakin kaksisataa vuotta, Jonna päätteli. Tila kaipasikin jo tuuletusta.

Taskulampun sinisessä valossa käytävä näytti jatkuvan hieman leveämpänä oven toisella puolella. Sillä puolen käytävän seinät oli muurattu kivestä, ja ne kiilsivät kosteudesta. Vuosisataiset kalkkisaostumat olivat valuneet seinää pitkin. Jonna astui varovasti sisään ja oli kompastua johonkin. Tarkemmin katsottuna se oli ihmisen vaalennut sääriluu. Lattialla lojui siellä täällä irtonaisia luita, ja kun Jonna kohotti katseensa, hän huomasi käytävän seinien olevan täynnä syvennyksiä, joista pääkallojen tyhjät silmät katselivat häntä. Kirkkosaaren allahan oli varsinainen katakombi! Pelkonsa ja epäluulonsa keskellä Jonna tunsi pientä innostusta, koska hän tajusi välittömästi mistä oli kysymys. Arkeologit olivat turhaan etsineet leprasairaiden hautausmaata saarelta, koska hospitaalin asukit oli haudattu kammioon saaren alle.

Jonna käveli eteenpäin muinaista katakombia pitkin. Hän alkoi menettää ajan ja paikan tajunsa. Käytävä jatkui ja jatkui loputtomiin. Jonnan askeleet litisivät kostealla lattialla, ja kammion löyhkä alkoi käydä yhä sietämättömämmäksi. Jonna ei tiennyt kauanko oli kulkenut, kun hänen taskulamppunsa valo alkoi hiipua ja lopulta sammui. Sanoinkuvailematon kauhu ja pimeys ympäröivät arkeologin. Pelosta tärisevin käsin hän hamusi kännykkäänsä taskustaan. Jonnan kauhu syveni entisestään, kun hän huomasi senkin sammuneen. Hän oli varmasti pitänyt puhelimen ladattuna – vai oliko? Yrityksistä huolimatta laite ei reagoinut ja Jonna jäi kauhunsekaisin tuntein seisomaan sysimustaan käytävään.

Täydessä pimeydessä hänen kuulonsa terävöityi kuulemaan äänet voimakkaammin. Jossain tippui vettä. Jonnan sydän oli pysähtyä, kun jostain kuului koputtavaa ääntä. Peloissaan hän ei osannut keksiä äänelle järkevää selitystä. Hammasta purren hän päätti jatkaa käytävää eteenpäin, vaikka se tarkoitti etenemistä seiniä hapuillen. Pimeys hidasti hänen liikkumistaan ja häntä inhotti koskea hautakäytävän niljakkaisiin ja paikoin pehmeitten seittien peittämiin seiniin. Jonna ei ollut varma johtuiko se hänen kohoavasta sykkeestään ja pimeyden aiheuttamista aistiharhoista, mutta hän oli kuulevinaan enemmän ääniä käytävässä ympärillään. Laahaavaa ääntä, kuiskauksia. Hän ei uskaltanut pysähtyä.

Äkkiä Jonnan suusta purkautui kiljaisu, kun jokin kosketti hänen kylkeään. Samalla hetkellä jokin tarttui hänen seinää kurottavaan käteensä. Hyvä Luoja, se oli kylmä ja limainen kosketus, kuolleen kosketus! Jonna huusi ja iski suunnattomasti lapiollaan ympärilleen. Lapion terä iskeytyi jotakin vasten. Jonna lähti juoksemaan eteenpäin pohjattomassa pimeydessä, iskien lapiollaan sinne tänne. Käytävä täyttyi häntä kohti kurottelevista raajoista, joita hän ei voinut nähdä. Jonna itki ja huusi juostessaan, ja huudot kaikuivat kolkkoina pitkin käytävän seiniä. Yhtäkkiä Jonna näki edessään himmeää valoa, joka vaikutti kuitenkin kirkkaalta pimeään tottuneille silmille. Hän kiristi juoksuaan ja juoksi kohti valoa. Käytävän katossa oli pieni aukko – heidän viemärikaivannostaan pudonneen tiilen tekemä reikä! Jonna yritti kurotella kohti valokeilaa. Käytävä oli melko matala ja hän ylti kädellään tiilen reunaan. Pakokauhun suomin voimin hän riuhtoi ja iski lapiolla holvitiiliä, jotka lopulta alkoivat murtua irti. Jonna sai kuitenkin katkeran muistutuksen historiallisten holvien kestävyydestä, kun iso kappale kattoa sortui varoittamatta. Tiili kolahti Jonnaa päähän ja armelias tajuttomuus otti hänet valtaansa.

Jonna heräsi sairaalassa. Hänen kehoaan kivisti. Tajuttuaan missä hän oli, hän huomasi kauhukseen käsiensä olevan täynnä suuria valkoisia läikkiä. Lääkärit eivät kyenneet selittämään, miten perusterve nuori nainen oli voinut saada nopeasti pitkälle edenneen Hansenin taudin, jota ei ollut vuosikymmeniin esiintynyt Pohjoismaissa. Vielä vähemmän he kykenivät selittämään, miten lepran vaurioittama iho Jonnan oikeassa kädessä näytti muodostavan ikään kuin ruotsinkielisiä, fraktuuralla kirjoitettuja sanoja.

Novelli on julkaistu lehdessä Varelia 2/2017.