Viides päivä

Viides päivä kaivauksilla on takana ja puolet opetuskaivauksista enää edessä. Kaksi viikkoa on naurettavan lyhyt aika millekään arkeologiselle tutkimukselle, eikä yhdeksän kaivajaamme (+ eräänä päivänä jonkin aikaa vieraillut kurssilainen) voi saada mahdottomia aikaan. Tehokkuuttamme ei ole ainakaan parantanut se tosiasia, että joka päivä tiistaita lukuun ottamatta on satanut. Toisaalta tänään oli ajoittain jopa hyvä sää, sateiden välillä paistoi aurinkokin.

Kaivajia työssään. Kuva: Ilari Aalto

Jos nyt viikon jälkeen alkaa summata tilannetta se näyttää tältä: lähdimme tutkimaan myöhäisrautakautisiksi tai varhaiskeskiaikaisiksi haudoiksi arveltuja painaumia, siis selvittämään nimen Ristimäki merkitystä. Kalmistoteoria on yhä olemassa, sillä painaumat halkaisevassa koeojassa näkyy niiden kohdalla ympäröivää hiekkamaata tummempia läikkiä, mikä kielii siitä että maata on joskus kaivettu. Kaivaminen on sekoittanut maakerrokset, mikä aiheuttaa värjäymät. Kuopat voivat toki olla vaikka naurishautoja tai mitä tahansa muitakin kuoppia, mutta niiden samansuuntaisuus (koillinen-lounas) puhuu vahvasti ruumishautojen puolesta. Jos ne ovat keskiaikaisia, ei vainajista todennäköisesti ole mitään jäljellä, korkeintaan arkun nauloja jos seillaisia on käytetty. Rautakautisista haudoista taas olettaisi tulevan koko joukon esineistöä, kuten aseita, koruja ja työkaluja. Vaikka vainajasta ei olisi näkyviä jälkiä, voimme kuitenkin ottaa haudoista fosfaattianalyysin ja selvittää että niissä joskus on ollut jotakin. Yleensä ihmistoiminta lisää aina fosfaattien määrää maaperässä. Fosfaatit kertyvät ulosteista ja esimerkiksi eläinjätteistä, joten, niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, vainajatkin jättävät oman fosfaattijälkensä.

Tunnelmakuvaa kaivausten alkupuolelta. Kuva: Jussi Moisio

Mitä tänään sitten teimme? Uusia koekuoppia ei aloitetettu, eikä puutteellisen ajan vuoksi aloitetakaan. Ensi viikolla keskitymme kaivamaan jo olemassa olevat kaivannot puhtaaseen maahan asti. Täytimme myös loppuunkaivetun koekuoppa 1:n, joka tällä hetkellä näyttää lähinnä siltä, että karhuperhe olisi tanssinut sen päällä. Maisemointi on avainsana.

Piipparillakin saatiin uusia löytöjä, jotka kyllä ovat aika merkityksettömiä mutta silti hauskoja yksityiskohtia. Kumpareen halki on aikoinaan kulkenut metsätie, ja sen varresta löytyi hevosenkenkä sekä kaksi kauniilla ristiaiheella koristeltua nappia melko pian pintaturpeen alta. Ikää niillä siis ei ole kuin korkeintaan pari sataa vuotta, mutta kuka hukkaa kaksi nappia yhtä aikaa? Löydöistä voi kehittää hienon tarinan, johon liittyy hevonen sekä kauniilla napeilla varustetun vaatteensa hävittänyt henkilö. Eikö arkeologia kuitenkin loppujen lopuksi ole juuri keskeneräisten tarinoiden kerrontaa ja uudelleenjärjestämistä?

Tänään innokas joukko arkeologianopiskelijoita (mukaan lukien kastajaisista selvinneet uudet opiskelijat) kävi pällistelemässä työskentelyämme. Mielestäni on erinomaista, että uudet tulijat pääsevät jo opintojensa alkuvaiheessa näkemään väläyksen siitä, mitä arkeologin työ voi konkreettisesti olla. Monet ovat olleet joillakin kaivauksilla ennen opintojensa alkua, motta paljon on myös niitä joilta tällainen kokemus tyystin puuttuu.

Kaivauksilla on aina tekemisissä muidenkin kuin itsensä kanssa, ja tämä synnyttää usein mielenkiintoisia keskusteluja lastan raapiessa maata. Tänään esimerkiksi saimme aikaan aimo annoksen huonoa huumoria juurista, joita riittää kaikissa kaivannoissa. Juuri niin, juurista. Juurettomuudessa on puolensa, vaikka useimmilla meistä juuret yltävät syvälle. Juuri siksi tarvittiin juurihoitoa (oksasaksia) nopeuttamaan kaivamista. Voi, mitä viikon kaivaminen voikaan ihmismielelle tehdä...

Kaivauspäivän päättyessä horisonttiin ilmestyi sateenkaari. Ehkä se oli merkki ensi viikolla odottavista aarteista? Sen saamme nähdä.

Seuraava kaivauspäivä

Edellinen kaivauspäivä