Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa I

Torstaina 27.7. astuin Turku-Hämeenlinna-Lahti-bussiin Tuomiokirkon pysäkiltä tietäen, että seuraavan viiden päivän aikana kokisin monia enemmän tai vähemmän arkeologisia elämyksiä ja näkisin kolmatta tuhatta kilometriä Suomea ristiin rastiin. Retken pääasiallinen tarkoitus oli Elinan kanssa matkata Yli-Iin Kierikkikeskuksen kivikausimarkkinoille, missä Elinan kivikaudenelävöittäjäporukka Kuttelo oli esiintymässä, sekä samalla tekosyyllä käväistä itärajalla Suomussalmen Hossassa katsomassa Värikallion kalliomaalausta.

Turusta köröttelimme bussilla tuttua tietä Hämeenlinnaan. Kymppitien varteen mahtuu jos monenmoista muinaisjäännöstä ja kulttuurimaisemaa, ja Aurajokilaaksoahan silmäilee ihan ilokseen. Hämeenlinnan päässä taas on aina yhtä sykähdyttävää kun eteen levittäytyy Hattelmalan harju koko komeudessaan kivikautisine asuinpaikkoineen ja rautakautisine kalmistoineen. Harjun jälkeen näkyvät kolme linnavuorta: Mantereenlinna, Hakovuoren Linnanpää ja Aulanko. Metsän keskeltä pilkistää keskiaikaisen Vanajan kirkon valkea torni, ja vasemmalle käännyttäessä näkyvät 1798 valmistunut pääkirkko ja tietysti Hämeen linnan tornit. Aivan Innoparkin edessä ehtii nähdä vilaukselta Vankan suuren uhrilähteen, jonka ympäristö ikävä kyllä on tuhottu.

Muinaisjäännösten runsautta 10- ja 3-teiden risteyksessä. Kulttuuriympäristön
karttasealain.

Koska meillä oli aikaa, kävimme vanhempieni luona kääntymässä ja syömässä. Siitä jatkui matkamme junalla Lahteen. Ehdimme junasta ihailla Janakkalassa Isohiiden harjua Kiianlinnan muinaislinnoineen ja Kalpalinnan laskettelukeskuksineen.

Lahden juna-asemalla taisi olla kuvauksellista. Kuva: I.A.

Kymijoki ja Pakanavuoren kalliomaalauskallio. Kuva: I.A.

Lahdesta matka jatkui Kouvolaan ja Kuusaalle, missä oli ensimmäisen päivän pysäkkimme Elinan äidin luona. Ennen kuin asetuimme taloksi kävimme kuitenkin tarkastamassa Pakanavuoren kalliomaalauksen Kymijoen rannalla. Paikka on Elinalle tärkeä, ja olin itsekin käynyt siellä lähes kymmenkunta vuotta sitten. Maalauspaikalla minua odotti kuitenkin ikävä näky, jota en osannut odottaa: maalaus oli tärvelty.

Pakanavuoren maalauspintaa. Edustalla punaväriläiskän yllä sinistä maalia,
keskellä nuotion nokeama kallio ja oikealla sinisellä töhritty ihmishahmo.
Kuva: I.A.

Ensinnäkin kalliolipan alla oltiin pidetty nuotiota, joka oli saanut kallion lohkeilemaan ja mustannut osan maalausalueesta. Kahdessa kohti maalauspintaa oltiin sotattu sinisellä maalilla. Pahin vahinko oli kalliomaalauksen selkeimmän ja näkyvimmän tanssivan ihmishahmon tärveleminen. Kuvan päälle oltiin maalattu sen muotoja seuraillen. Tuollainen ilkivalta on jotakin, mitä arkeologin on mahdoton käsittää. Mikä saa ihmisen turmelemaan sellaista, joka on onnistunut säilymään meidän päiviimme vuosituhanten läpi? Luulin että kalliomaalausten sottaaminen oli vain yhdsyvaltalainen ilmiö, ja vaikka olin lukenutkin Pakanavuoren kurjasta kohtalosta, oli se painunut minulta unhoon.

Mustunutta maalauspintaa ja töhritty ihmishahmo. Kuva: I.A.

Sydämeni itki verta. Miten joku voi olla näin ajattelematon? Kuva: I.A.

Vaikka ilkivalta saikin sapen kiehumaan, kapusimme silti vuoren laelle erittäin jyrkkää ja liukasta rapautunutta rinnettä pitkin. Vuoren laella on kallio, jossa pakanat tarinan mukaan ovat tanssineet ja antaneet paikalle nimensä. Sieltä aukeni kaunis näkymä laajalle Kymijoelle. Paikassa tuntui edelleen olevan jotakin pyhää, jota edes nuorison töhryt eivät olleet poistaneet.

Näkymä kesäöiselle Kymijoelle Pakanavuoren laelta. Kuva: I.A.

Lopuksi vielä kuva Pakanavuoresta koko komeudessaan. Se oli hyvä lähtökohta seikkailullemme kivikauteen.

Pakanavuori. Kuva: I.A.