Kiviä, röykkiöitä ja kantarelleja Mynämäellä

16. heinäkuuta sain ehdotuksen lähteä tutustumaan minulle melko eksoottisen Mynämäen kulttuuriperintöön. Sateisesta säästä huolimatta en empinyt lähteä matkaan kun tyttöystäväni Elina sai autonkin lainaksi. Pääsin myös tutustumaan Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopiston muinaistekniikkalinjan tiloihin, joissa en - häpeä myöntää - ollut aiemmin vieraillut.

Varsinaisiksi muinaiskohteiksi valikoituivat todella näyttävä Hiittiönmäki ja siitä etelämpänä oleva Sunila 1:n kivikautinen asuinpaikka sekä Kallasvuoren alue.

Joku oli valinnut Hiittiönmäen veneensä viimeiseksi leposijaksi. Kuva: I.A.

Hiittiönmäki oli jo luonnonmuodoiltaan mieleenpainuva: paikoitellen jyrkkäseinäisen mäen rinteet olivat täynnä isoja siirtolohkareita. Muinaisjäännösrekisteri ei mäestä osaa paljon kertoa; sitä pidetään mahdollisena linnavuorena (mitä epäilen) ja rautakautisena asuinpaikkana tai kalmistona. Oli miten oli, mäen laelta löytyi eriskummallisia kivirakenteita. Siirtolohkareista oli muodostettu kivikehiä, joista näyttävimmässä oli silmäkiven ympärillä peräti kolme kivikehää. Lähinnä tulevat mieleen tuomarinympyrät, kyse lienee siis jonkinlaisista rautakautisista hautarakenteista.

Kolmikehäinen - niin, mikä? Tällaiseen silmäkivelliseen jäännökseen en ole
ennen törmännyt. Kuva: I.A.

Pienempi kivikehä. Kuva: I.A.

Rinteessä kivikehien alapuolella kulki useampi peräkkäinen lohkareista kasattu kivivalli. Joko vallit liittyvät linnavuoreen (mitä epäilen edelleen), tai sitten kyseessä on kalmistorakenne.

Kivivalleja Hiittiönmäellä. Kuva: I.A.

Mäellä oli myös nuorempia jäännöksiä, löysimme ainakin vanhan virstanpylvään. Kivien lomassa loikkiessa tuli nautittua iso määrä mustikoita, joita mäellä kasvoi valtavasti.

Virstanpylväs tai rajamerkki. Kuva: I.A.

Hiittiömäeltä jatkoimme Turkua kohti hiekanottoalueelle, mistä löysimme Sunila 1:n kivikautisen asuinpaikan. Lähistöllä olisi sijainnut myös Sunila 2:n asuinpaikka, mutta koska ilta alkoi hämärtyä jätimme sen väliin. Kuten arvata saattaa, ei asuinpaikka näyttänyt kovin kummoiselta:

Sunila 1: kivikautinen asuinpaikka. Kuva: I.A.

Vaikka kohde oli pahasti myllätty, oli läsnä kuitenkin joitakin merkkejä muinaisesta asutuksesta. Tarkemmin katsoessa maaperä oli väärällään kvartsi- ja kivilaji-iskoksia, joita keräsimme näytteeksi. Pienimuotoisen moraalisen kamppailun jälkeen jätimme iskokset paikoilleen. Mikään ei ole tylsempää kuin täysin putsattu arkeologinen kohde.

Sunilan iskoksia. Kuva: I.A.

Sunilasta jatkoimme läheiselle mäelle, jonka laella oli paljon erikokoisia hiidenkirnuja.

Hiidenkirnu Kallavuoren alueella. Kuva: I.A.

Hiidenkirnut unohtuivat kuitenkin pian kun vastaan tuli todellinen yllätys, joka on vaivannut minua retkestä asti. Rauhaisassa notkelmassa jäämassojen sulavesivirtojen muovaamien outojen kalliomuotojen keskellä solisevan veden ääreltä löytyi aivan pyöreäksi hioutunut uurteellinen kivi. Osittain jäkälän peitossa ollut kivi oli nostettavaa kokoa ja näytti ikään kuin asetetun kivitasanteelle missä se makasi. Siitä asti kun aloin tehdä proseminaarityötäni miekanhiontakivistä viime syksynä olen usein nähnyt unia joissa löydän hiomauurteellisia kiviä. Nyt olin ensi kertaa todellisuudessa aiemmin tuntemattoman tällaisen kiven äärellä.

Kuvan keskellä laakean kiven päällä makaa uurteellinen kivi. Kuva: I.A.

Uurrehan siinä on, mutta kenen tekemä? Kuva: I.A.

Uurteen toinen sivu oli rosoinen ja näytti luonnolliselta, mutta toinen sivu oli hiottu tai hioutunut aivan peilisileäksi. Äkkiseltään en keksinyt kuinka sellainen hiomajälki syntyisi luonnostaan. Mikäli uurre olisi jossain muualla kuin mynämäkeläisen mäen päällä olevassa pienessä kivessä, olisin oitis ollut valmis sanomaan kyseessä olevan "miekanhiontauurteen". Ympäristö on kuitenkin hämmentävä, eikä läheltä tunneta ainuttakaan rautakauden jäännöstä, kun taas Suomesta vain Hämeestä tunnetut hiomauurrekivet ovat pääosin selvän rautakautisessa ympäristössä. Suomesta tunnetut yksilöt ovat myös aina vesistön rannalla, kun taas tämä kivi on mäen laella - joskin hyvin vetisessä ympäristössä.

Näkymä Kallavuorelta. Kuva: I.A.

Uurrekiven aiheuttamasta hämmennyksestä huolimatta jatkoimme matkaa läheisen Kallavuoren laelle, missä sijaitsee osittain hajotettu pronssikautinen röykkiö. Todellisuudessa röykkiö on hieman selkeämpi kuin valokuvassa.

Kallavuoren röykkiö. Kuva: I.A.

Kallavuorelta palasimme autollemme ja lähdimme kohti kotia. Aivan saaliittomaksi ei retkemme jäänyt, sillä uusien kokemusten ja löytömme aiheuttaman päänvaivan lisäksi mukaan tarttui kasa kantarelleja, joista kehkeytyi varsin herkullinen iltapala.

Retken kruunanneet kantarellit. Kuva: I.A.