torstai 21. kesäkuuta 2012

Muinaisjäännösretki saaristoon: Toinen päivä

Saaristomeren rengastien muinaisjäännösretkemme toinen päivä valkeni Houtskärin kansanopiston leirintäalueella hieman pilvisenä, eikä yhtä lämpimänä kuin edellinen. Retkelle osallistuneen Jennyn täti tarjosi meille ruhtinaallisen aamiaisen, minkä voimin jaksoimme lähteä kohti päivän muinaisjäännöksiä.

Furunabbin varhaisrautakautista röykkiökalmistoa.




Ensimmäinen kohteemme oli Furunabbin rautakautinen röykkiökalmisto, joka ei sijainnut kovin kaukana majapaikastamme. Kalmisto on sinänsä poikkeuksellinen, sillä sen kolmestatoista röykkiöstä suurimman keskellä seisoo Suomen oloissa poikkeuksellinen bautakivi. Sama röykkiö on myös neliskulmainen.
Löytöinä röykkiöistä on hieman palanutta luuta. 1970-luvun tutkimuksissa käytettiin mielenkiintoista metodia, ja röykkiöiden sekaantumisen estämiseksi kuhunkin haudattiin eri vuosiluvullisia pennejä. Oi aikoja oi tapoja?

Bautakivi.
Piskuisempi röykkiö samassa kalmistossa.
Furunabbin röykkiökalmistosta löytyi myös kiinnostavaa sammalta.

Furunabbin jälkeen kipusimme Borgbergin vuorelle, jonka huipulla aukeni näköalatornista aikamoinen maisema Houtskarin ympäristöön. Harrastimme myös extremekiipeilyä ja kipusimme henkemme kaupalla katsomaan luolaa kallion kyljessä. Nimestään huolimatta vuorelta ei ole arkeologisia löytöjä sen enempää kuin tutkimustakaan.

Vuorikiipeilyä Borgbergillä. Olivathan vakuutukset kunnossa?
Borgbergiltä näkyi saaristo.

Houtskarista lähti lautta Iniöön, ja melkein tunnin mittainen matka olikin reissun pisin. Lautalla ehti sitten ihailla merta ja lauleskella merirosvolauluja. Iniössä ensimmäisen kohteen löytäminen ei ollutkaan niin helppoa kuin olimme kuvitelleet: metsästimme Rådalenin historiallista rajakiveä, joka mitä ilmeisimmin oli pelkkä luonnonkivi vailla mitään kaiverruksia. Jonkun aikaa punkkien uhalla pöpelikössä rämmittyämme tulimme siihen tulokseen, että sen oli oltava ainoa muinaisjäännösrekisterin ilmoittaman koordinaatin lähistöllä näkyvä valkoinen, reilun metrin korkuinen kivi. Kivi sijaitsi täsmälleen nykyisellä kylien välisellä rajalla, joten oletus taisi osua aika oikeaan. Joka tapauksessa keikka oli hyvä muistutus siitä, ettei edes tunnettujen muinaisjäännösten paikantaminen ole aina liian helppoa.

Kuinka monta arkeologia tarvitaan etsimään muinaisjäännös?
Tämäkö se on? No saa kelvata.

 Jatkoimme Iniössä taas kirkkokierrostamme, ja pyörähdimme vuosina 1797–1800 rakennetulla kirkolla. Harmaakivinen kirkko oli hengeltään hämmentävän keskiaikainen ollakseen niin nuori. Kirkolla vietettiin kaatuneitten muistopäivää.

Iniön kirkko.
Iniön kirkon pihamaan aurinkokellosta riitti hupia.
Iniö oli viimeinen varsinainen kohteemme ennen kuin suuntasimme takaisin mantereelle Kustaviin. Koska aikaa kuitenkin oli riittämiin, päätimme käydä vielä parilla kohteella. Näistä ensimmäinen oli Taivassalon keskiaikainen harmaakivikirkko, joka lienee rakennettu 1400-luvun alkupuolella.

Viimeiset meritunnelmat.

Taivassalon kirkko.

 Kirkko oli tapansa mukaan kiinni, eikä sen kiertämiseen mennyt pitkää tovia. Sen jälkeen lähdimme vihoviimeiselle kohteelle, joka ei ollutkaan mikä tahansa: päätimme käydä Louhisaaren kartanossa, ja vaikka onkin häpeä myöntää, se oli minulle ensimmäinen kerta. Kartanolinna osoittautuikin jos mahdollista vielä hienommaksi kuin olin osannut kuvitellakaan. Ehdimme juuri viimeiselle kierrokselle kun pistimme vähän juoksuksi kartanon kaunista puiden reunustamaa kujaa pitkin.



1600-luvun interiööri kiinnosti erityisesti siinä mielessä, että ehjien esineiden ja elementtien näkeminen auttaa ymmärtämään Turun porvariselämää samaan aikaan. Kartano varmasti jättää varjoonsa kirkkoherra Elias Espingin asunnon jota nyt Aboa Vetuksessa kaivan, mutta perspektiivin saamikeksi tekee ihan hyvää kun on kyllin kauan katsellut sortuneita seiniä ja palaneita esinefragmentteja jotka joskus ovat olleet jotakin.


Pirun huoneen piru ei ollut erityisen kammottava.


Harmi kyllä kamerastani loppui akku kesken Louhisaaren kierroksen, joten kartanolinnan arkeologiset löydöt jäivät kuvaamatta. Näistä erityisesti sykähdytti aivan priimakunnossa oleva kokonainen rengaspanssari, joka on löytynyt linnan takapihalta, siis vanhasta merenpohjasta.

Louhisaari kruunasi ehdottomasti retken, joka muutenkin oli totuttua Vare-laatua. Kun pääsimme takaisin Turkuun oli olo jokseenkin voipunut mutta kylläinen, ihan niin kuin pitikin.Yksi asia ainakin tuli selväksi: saaristokin on täynnä menneisyyttä, ja hyvä niin. Meri-ilma antaa muinaisjäännösretkeilyynkin oman raikkaan säväyksensä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti