keskiviikko 29. elokuuta 2012

Löytö

Tällä viikolla Aboa Vetuksesta on tullut vain yksi löytö siitä sattuneesta syystä, etten ole muilta kiireiltäni päässyt kaivamaan. Tämäkin löytö tuli ihan sattumalta (kuten löydöillä on tapana) maanantaina, kun siistin kaivausaluetta EAA-vieraita varten.



Löytö on yksinkertainen, toiselta puolelta lyijylasitettu ja valkosavella koristeltu punasaviastian pala. Pala on pienestä koostaan huolimatta toistaiseksi suurin keramiikankappale tämän kesän kaivauksilta. Se kertonee osaltaan siitä, miten fragmentaarista löytöaineisto on.

Tämä pala on vadista tai lautasesta, mutta samalla tavalla koristellut, ehkä edelleen perinteisiksi miellettävät punasaviastiat ovat olleet varsin tyypillisiä Turussa uuden ajan alussa. Kaikki piirteet ovat tyypillisiä nk. nuoremmalle punasavikeramiikalle.

Kirjallisuus:
Tulkki, Carita (2003): Oliko punasaviastioiden valmistus mahdollista uuden ajan alun Turussa? Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan (toim. Liisa Seppänen). Archaeologia Medii Aevii Finlandiae IX: 207-222

Suuri mediapäivä ja muuta hulinaa Aboa Vetuksessa

Huomenta god morgon. Olisin voinut hyvin otsikoida tekstin "suuri mediaviikko", mutta koko arkeologisjulkinen hullunmylly kulminoituu tänään. Aloitin aamuni kello 9.10 Radio Vega Åbolandin ruotsinkielisessä haastattelussa. Vaikka tuntui että studion penkillä kielitaitoni romahti, oli kokemuksessa silti itsensä voittamisen makua. Pätkä oli peräti 15 minuutin pituinen, joten toivottavasti se houkuttelee kävijöitä illan arkeologiselle erityisopastukselle.

Kaivantoonihan on oikeasti ilmestynyt kuoppa. Kuva: I.A.

Ikäänkuin yksi radiohaastattelu ei olisi ollut kylliksi, soitettiin minulle Yleltä iltapäivällä ja pyydettiin puhelinhaastattelua. Pahoin pelkään että saan tätä vauhtia ääneni käheäksi ennen illan kierrosta...
Ja mediapäivähän ei olisi mediapäivä jos se rajoittuisi vain yhteen viestimeen, joten lisäksi Turun Sanomat julkaisi haastatteluni Ilmiö-palstallaan otsikolla Akateeminen raksaduuni.

Aiemmin tällä viikolla on riittänyt yleisötyötä muutenkin: tärkein tapahtuma oli maanantai-iltainen opastus Lounais-Suomeen matkaaville kansainvälisille arkeologeille, jotka ottavat osaa Helsingissä järjestettävään European Association of Archaeologyn (EAA:n) konferenssiin. Olin opastamassa heitä museolehtori arkeologi Janna Jokelan kanssa, ja vaikka kohde oli heille illan viimeinen, jaksoi museo ilmeisesti olla mielenkiintoinen. Ainakin saimme paljon kiitosta ja hyviä ajatuksia tämänhetkisen kaivauskohteen tulkinnasta. Itselleni tuli varsin energinen olo kun museo oli täynnä ei-suomalaisia arkeologeja.

Eilen puolestaan opastin turkulaisia arkeologian harrastajia ja uusia arkeologian opiskelijoita kaivausten saloihin. Itselleni se oli ensimmäinen kontakti uusiin ja vielä viattomiin opiskelijoihin. Ehkä joku heistä keksii innostua kaupunkiarkeologiasta?


Letkuvyyhtiä ja kellarin esiin kaivettua lattiaa. Kuva: I.A.

Kaikki tämänpäiväinen medianäkyvyyteni liittyy pohjimmiltaan siihen, että tänään kello 17.30 vedän arkeologisen erikoiskierroksen tämän kesän kaivauksiin, löytöihin ja tekniikoihin. Tervetuloa katsomaan ja kuuntelemaan! 

 Fast rundturen är på finska, är svenskspråkiga också välkomna att ställa frågor på svenska.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Lisää Mikkelin Tuukkalasta

Tuukkalan kalmistoon kajoamisen (ks. aiempi teksti) ilmoittaminen selvästi kannatti, sillä tapaus päätyi viikko sitten uutisiin asti. Sen voi katsoa Ylen Itä-Suomen uutisista täältä kohdasta 3:12 eteenpäin. Uutisen voi myös lukea Ylen sivuilta täältä.

Tapauksesta on käyty keskustelua myös metallinpaljastinharrastajien Aarre maan alla -foorumilla.

Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa II

Perjantaiaamu 28.7. valkeni Kuusaalla kirkkaana, ja runsaan aamupalan jälkeen oli hyvä lähteä matkaan. Edessä oli pitkä suora Ouluun ja sielä Yli-Iihin, ja päätimme ajaa Mikkelin ja Kuopion kautta. Tarkoitus oli käydä Ristiinassa katsomassa Brahenlinnan raunioita, mutta ajoimme niistä ohi. Lohdutukseksi päätimme käydä katsomassa Mikkelin Tuukkalan keskiaikaista kalmistoa, ja hyvä että kävimme. Ilmeisesti edellisen päivän järkytys Pakanavuorella ei riittänyt, sillä Tuukkalassa vastaamme tuli taas uutta tuhoa.

Infotaulu ei tiennyt kalmiston uusista ajoituksista. Kuva: I.A.

Kalmistoon oli ilmeisesti vain muutaman päivän sisään kaiveltu sinne tänne syviä kuoppia. Varas oli ollut liikkeelä metallinpaljastimen kanssa, minkä lopullisesti varmisti erään kuopan vieressä ollut alumiinifoliomöntti, joka signaalin oli aiheuttanut. Kuoppia löytyi ainakin kymmenkunta, mikä sai taas veren kuohumaan. Edes muinaismuistolaki ei voi suojella muinaisjäännöksiä tai taata Tuukkalan kaltaisten kalmistojen vainajien hautarauhaa.









Lähdimme aurinkoiselta kalmistoniityltä vaitonaisina. Minua ärsytti, etten ollut nettiyhteyden ääressä ja joutuisin odottamaan alkuviikkoon ennen kuin saisin tehtyä ilmoituksen Museovirastolle. Ei sillä että ilmoitus mitään auttaisi, varas oli mennyt menojaan ja vienyt mitä oli vienyt - se tuskin koskaan selviää. Jos ja kun Tuukkalassa taas joskus kaivetaan, osa tiedosta on viety tutkimukselta, mutta mikä osa? Itsekkyys ei tunne rajoja.

Tuukkalan kalmisto näytti tasaiselta. Kuva: I.A.

Suora männikkö kalmiston vieressä näytti salaperäiseltä. Se oli houkutellut
ryöstelijääkin. Kuva: I.A.

Tunnelma parani päivän mittaan kun köröttelimme Pieksämäen ja Kuopion kautta suoraa tylsää tietä Ouluun kauniissa säässä. Vaihtuvat maisemat antoivat hienon läpileikkauksen Suomen luonnosta Kallavedeltä Pohjanmaan lakeuksille, siis silloin kun maltoin irrottaa katseeni matkalukemisenani olleesta Ian Mortimerin The Time Traveller's Guide to Medieval England -kirjasta.
 Matkalta keräsimme luonnonatimia Kuttelon ruoanlaittonäytökseen Kierikissä ja ihailimme erään arkkitehdin vinkistä Pohjanmaan puukirkkoja.

Moottoritie oli kuuma. Kuva: I.A.

Piippolan puukirkko matkan varrelta. Huomatkaa kaunis kivijalka. Kuva: I.A.

Pohjanmaalla oli tasaista. Kuva: I.A.

Oulu näyttäytyikin illalla kauniimpana kuin muistinkaan, ja etenkin rannan vanhat makasiinit tekivät kunnostettuina vaikutuksen. Tutustuimme perinteiseen oululaiseen ruokakulttuuriin Phuket-nimisessä thairavintolassa ja kauhistelimme varsin nuoria perjantai-illan viettäjiä.

Oulun satamamakasiineja. Kuva: I.A.

Oulusta oli enää viitisenkymmenen kilometrin rutistus Yli-Iihin, mikä ei enää tuntunut kouliintuineissa istumalihaksissa missään. Oli lopulta hauska päästä määränpäähän ja nähdä kivikauden kylä juuri sellaisena kuin olin sen valokuvista hahmottanut. Paikalla oli enää kivikauden elävöittäjiä ja muutama arkeologi viettämässä iltaa idyllisellä hiekkarannalla. Mahtavaa Iijokea katsellessa tuli tuntu ettei matkaa oltu tehty turhaan. Silti suurimmat elämykset olivat vasta edessä.

Ensisilmäys Kierikkikeskuksen kivikautiseen kyläennallistukseen. Kuva: I.A.

Paikalta löytyi tuttuja arkeologeja ahkeroimassa, tällä kertaa koivuterva-
kokeilun parissa. Kuva: I.A.


Näkymä hikimajan sisältä. Harmi etten päässyt testaamaan löylyjä. Kuva: I.A.

Mitäpä sitä enempää sanoisi? Viikonlopusta tuli värikäs. Kuva: I.A.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Suuri matka pohjoiseen (ja vähän itäänkin) osa I

Torstaina 27.7. astuin Turku-Hämeenlinna-Lahti-bussiin Tuomiokirkon pysäkiltä tietäen, että seuraavan viiden päivän aikana kokisin monia enemmän tai vähemmän arkeologisia elämyksiä ja näkisin kolmatta tuhatta kilometriä Suomea ristiin rastiin. Retken pääasiallinen tarkoitus oli Elinan kanssa matkata Yli-Iin Kierikkikeskuksen kivikausimarkkinoille, missä Elinan kivikaudenelävöittäjäporukka Kuttelo oli esiintymässä, sekä samalla tekosyyllä käväistä itärajalla Suomussalmen Hossassa katsomassa Värikallion kalliomaalausta.

Turusta köröttelimme bussilla tuttua tietä Hämeenlinnaan. Kymppitien varteen mahtuu jos monenmoista muinaisjäännöstä ja kulttuurimaisemaa, ja Aurajokilaaksoahan silmäilee ihan ilokseen. Hämeenlinnan päässä taas on aina yhtä sykähdyttävää kun eteen levittäytyy Hattelmalan harju koko komeudessaan kivikautisine asuinpaikkoineen ja rautakautisine kalmistoineen. Harjun jälkeen näkyvät kolme linnavuorta: Mantereenlinna, Hakovuoren Linnanpää ja Aulanko. Metsän keskeltä pilkistää keskiaikaisen Vanajan kirkon valkea torni, ja vasemmalle käännyttäessä näkyvät 1798 valmistunut pääkirkko ja tietysti Hämeen linnan tornit. Aivan Innoparkin edessä ehtii nähdä vilaukselta Vankan suuren uhrilähteen, jonka ympäristö ikävä kyllä on tuhottu.

Muinaisjäännösten runsautta 10- ja 3-teiden risteyksessä. Kulttuuriympäristön
karttasealain.

Koska meillä oli aikaa, kävimme vanhempieni luona kääntymässä ja syömässä. Siitä jatkui matkamme junalla Lahteen. Ehdimme junasta ihailla Janakkalassa Isohiiden harjua Kiianlinnan muinaislinnoineen ja Kalpalinnan laskettelukeskuksineen.

Lahden juna-asemalla taisi olla kuvauksellista. Kuva: I.A.



Kymijoki ja Pakanavuoren kalliomaalauskallio. Kuva: I.A.

Lahdesta matka jatkui Kouvolaan ja Kuusaalle, missä oli ensimmäisen päivän pysäkkimme Elinan äidin luona. Ennen kuin asetuimme taloksi kävimme kuitenkin tarkastamassa Pakanavuoren kalliomaalauksen Kymijoen rannalla. Paikka on Elinalle tärkeä, ja olin itsekin käynyt siellä lähes kymmenkunta vuotta sitten. Maalauspaikalla minua odotti kuitenkin ikävä näky, jota en osannut odottaa: maalaus oli tärvelty.

Pakanavuoren maalauspintaa. Edustalla punaväriläiskän yllä sinistä maalia,
keskellä nuotion nokeama kallio ja oikealla sinisellä töhritty ihmishahmo.
Kuva: I.A.

Ensinnäkin kalliolipan alla oltiin pidetty nuotiota, joka oli saanut kallion lohkeilemaan ja mustannut osan maalausalueesta. Kahdessa kohti maalauspintaa oltiin sotattu sinisellä maalilla. Pahin vahinko oli kalliomaalauksen selkeimmän ja näkyvimmän tanssivan ihmishahmon tärveleminen. Kuvan päälle oltiin maalattu sen muotoja seuraillen. Tuollainen ilkivalta on jotakin, mitä arkeologin on mahdoton käsittää. Mikä saa ihmisen turmelemaan sellaista, joka on onnistunut säilymään meidän päiviimme vuosituhanten läpi? Luulin että kalliomaalausten sottaaminen oli vain yhdsyvaltalainen ilmiö, ja vaikka olin lukenutkin Pakanavuoren kurjasta kohtalosta, oli se painunut minulta unhoon.

Mustunutta maalauspintaa ja töhritty ihmishahmo. Kuva: I.A.

Sydämeni itki verta. Miten joku voi olla näin ajattelematon? Kuva: I.A.

Vaikka ilkivalta saikin sapen kiehumaan, kapusimme silti vuoren laelle erittäin jyrkkää ja liukasta rapautunutta rinnettä pitkin. Vuoren laella on kallio, jossa pakanat tarinan mukaan ovat tanssineet ja antaneet paikalle nimensä. Sieltä aukeni kaunis näkymä laajalle Kymijoelle. Paikassa tuntui edelleen olevan jotakin pyhää, jota edes nuorison töhryt eivät olleet poistaneet.

Näkymä kesäöiselle Kymijoelle Pakanavuoren laelta. Kuva: I.A.

Lopuksi vielä kuva Pakanavuoresta koko komeudessaan. Se oli hyvä lähtökohta seikkailullemme kivikauteen.

Pakanavuori. Kuva: I.A.

perjantai 10. elokuuta 2012

Lisää aarteita Aboa Vetuksesta

Tuntuu että viime aikoina kaivamani kellarin täytemaa on ollut selvästi aiempaa löydökkäämpää. Tällä viikolla alkoi vahvistua myös uskoni siihen, että kesäkoululaiset tekevät parhaat löydöt.

Kesäkoululaisia kaivamassa. Kuva: I.A.

Keskiviikkona oli viimeisen kesäkouluryhmän arkeologipäivä, joten tietyssä mielessä voin huokaista helpotuksesta. Kesäkoulupäivät, niin hauskoja kun ne ovat voineet ollakin, ovat kuitenkin olleet kuluttavia ja vieneet aikaa varsinaiselta työnteolta, lapset kun eivät yleensä ole olleet kovin tehokkaita kaivajia. Kesäkoululaiset olivat kuitenkin todella tarkkasilmäisiä ja (useimmiten) pitkäpinnaisia, mistä oli hyötyä etenkin seulomisessa. Keskiviikkona lapset löysivät seulasta taas uuden kolikon, tällä kertaa puolikkaan sellaisen. Kyseessä on ilmeisesti Juhana III:n vuoden 1592 "inflaatiofyrkka" kuten raha-asiantuntijani Nina sitä kuvaili, siis puolen äyrin kolikko. Raha on huonokuntoinen, mutta siitä erottuu toiselta puolen Vaasa-lyhde ja toiselta puolen kolme kruunua vaakunakilvellä.

Puolikas Juhana III:n puoliäyrisestä. Kuva: I.A.


Raha ei suinkaan jäänyt ainoaksi hienoksi löydöksi. Lapset löysivät myös toistaiseksi ainoan tästä kellarista vastaan tulleen kolmijalkapadan jalan. Maasta paljastui myös lasiastian pala ja iso määrä luita. Lisäksi löytyi ilmeisesti kirstun lukko, lajitelma hiiltyneitä hasselpähkinänkuoria sekä jälleen nuppineula, joka nostaa niiden määrän jo kahdeksaan. Voivatko ne kaikki olla vain hukattuja?

Kolmijalkapadan jalka. Kuva: I.A.

Lukko? Kuva: I.A.

Hienoin löytö tuli kuitenkin eilen kun seuloin keskiviikkona kaivettua maata: tiilenpalasten ja laastipurun seasta paljastui lyijyinen ristiriipus. Yhtä puuttuvaa sakaraa lukuun ottamatta riipus on hyvässä kunnossa. Se on todella kotikutoisen näköinen, risti on ilmeisesti valettu melko huolimattomasti tehtyyn muottiin.

Ristiriipus. Kuva: I.A.

torstai 2. elokuuta 2012

Kiviä, röykkiöitä ja kantarelleja Mynämäellä

16. heinäkuuta sain ehdotuksen lähteä tutustumaan minulle melko eksoottisen Mynämäen kulttuuriperintöön. Sateisesta säästä huolimatta en empinyt lähteä matkaan kun tyttöystäväni Elina sai autonkin lainaksi. Pääsin myös tutustumaan Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopiston muinaistekniikkalinjan tiloihin, joissa en - häpeä myöntää - ollut aiemmin vieraillut.

Varsinaisiksi muinaiskohteiksi valikoituivat todella näyttävä Hiittiönmäki ja siitä etelämpänä oleva Sunila 1:n kivikautinen asuinpaikka sekä Kallasvuoren alue.

Joku oli valinnut Hiittiönmäen veneensä viimeiseksi leposijaksi. Kuva: I.A.
Hiittiönmäki oli jo luonnonmuodoiltaan mieleenpainuva: paikoitellen jyrkkäseinäisen mäen rinteet olivat täynnä isoja siirtolohkareita. Muinaisjäännösrekisteri ei mäestä osaa paljon kertoa; sitä pidetään mahdollisena linnavuorena (mitä epäilen) ja rautakautisena asuinpaikkana tai kalmistona. Oli miten oli, mäen laelta löytyi eriskummallisia kivirakenteita. Siirtolohkareista oli muodostettu kivikehiä, joista näyttävimmässä oli silmäkiven ympärillä peräti kolme kivikehää. Lähinnä tulevat mieleen tuomarinympyrät, kyse lienee siis jonkinlaisista rautakautisista hautarakenteista.

Kolmikehäinen - niin, mikä? Tällaiseen silmäkivelliseen jäännökseen en ole
ennen törmännyt. Kuva: I.A.

Pienempi kivikehä. Kuva: I.A.

Rinteessä kivikehien alapuolella kulki useampi peräkkäinen lohkareista kasattu kivivalli. Joko vallit liittyvät linnavuoreen (mitä epäilen edelleen), tai sitten kyseessä on kalmistorakenne.

Kivivalleja Hiittiönmäellä. Kuva: I.A.

Mäellä oli myös nuorempia jäännöksiä, löysimme ainakin vanhan virstanpylvään. Kivien lomassa loikkiessa tuli nautittua iso määrä mustikoita, joita mäellä kasvoi valtavasti.

Virstanpylväs tai rajamerkki. Kuva: I.A.

Hiittiömäeltä jatkoimme Turkua kohti hiekanottoalueelle, mistä löysimme Sunila 1:n kivikautisen asuinpaikan. Lähistöllä olisi sijainnut myös Sunila 2:n asuinpaikka, mutta koska ilta alkoi hämärtyä jätimme sen väliin. Kuten arvata saattaa, ei asuinpaikka näyttänyt kovin kummoiselta:

Sunila 1: kivikautinen asuinpaikka. Kuva: I.A.

Vaikka kohde oli pahasti myllätty, oli läsnä kuitenkin joitakin merkkejä muinaisesta asutuksesta. Tarkemmin katsoessa maaperä oli väärällään kvartsi- ja kivilaji-iskoksia, joita keräsimme näytteeksi. Pienimuotoisen moraalisen kamppailun jälkeen jätimme iskokset paikoilleen. Mikään ei ole tylsempää kuin täysin putsattu arkeologinen kohde.

Sunilan iskoksia. Kuva: I.A.
Sunilasta jatkoimme läheiselle mäelle, jonka laella oli paljon erikokoisia hiidenkirnuja.

Hiidenkirnu Kallavuoren alueella. Kuva: I.A.

Hiidenkirnut unohtuivat kuitenkin pian kun vastaan tuli todellinen yllätys, joka on vaivannut minua retkestä asti. Rauhaisassa notkelmassa jäämassojen sulavesivirtojen muovaamien outojen kalliomuotojen keskellä solisevan veden ääreltä löytyi aivan pyöreäksi hioutunut uurteellinen kivi. Osittain jäkälän peitossa ollut kivi oli nostettavaa kokoa ja näytti ikään kuin asetetun kivitasanteelle missä se makasi. Siitä asti kun aloin tehdä proseminaarityötäni miekanhiontakivistä viime syksynä olen usein nähnyt unia joissa löydän hiomauurteellisia kiviä. Nyt olin ensi kertaa todellisuudessa aiemmin tuntemattoman tällaisen kiven äärellä.

Kuvan keskellä laakean kiven päällä makaa uurteellinen kivi. Kuva: I.A.


Uurrehan siinä on, mutta kenen tekemä? Kuva: I.A.

Uurteen toinen sivu oli rosoinen ja näytti luonnolliselta, mutta toinen sivu oli hiottu tai hioutunut aivan peilisileäksi. Äkkiseltään en keksinyt kuinka sellainen hiomajälki syntyisi luonnostaan. Mikäli uurre olisi jossain muualla kuin mynämäkeläisen mäen päällä olevassa pienessä kivessä, olisin oitis ollut valmis sanomaan kyseessä olevan "miekanhiontauurteen". Ympäristö on kuitenkin hämmentävä, eikä läheltä tunneta ainuttakaan rautakauden jäännöstä, kun taas Suomesta vain Hämeestä tunnetut hiomauurrekivet ovat pääosin selvän rautakautisessa ympäristössä. Suomesta tunnetut yksilöt ovat myös aina vesistön rannalla, kun taas tämä kivi on mäen laella - joskin hyvin vetisessä ympäristössä.

Näkymä Kallavuorelta. Kuva: I.A.

Uurrekiven aiheuttamasta hämmennyksestä huolimatta jatkoimme matkaa läheisen Kallavuoren laelle, missä sijaitsee osittain hajotettu pronssikautinen röykkiö. Todellisuudessa röykkiö on hieman selkeämpi kuin valokuvassa.

Kallavuoren röykkiö. Kuva: I.A.

Kallavuorelta palasimme autollemme ja lähdimme kohti kotia. Aivan saaliittomaksi ei retkemme jäänyt, sillä uusien kokemusten ja löytömme aiheuttaman päänvaivan lisäksi mukaan tarttui kasa kantarelleja, joista kehkeytyi varsin herkullinen iltapala.

Retken kruunanneet kantarellit. Kuva: I.A.

Viikon sitaatti

Tämän viikon sitaattina ajattelin jakaa Aboa Vetuksen kesäkoululaisilta kuultuja kysymyksiä ja kommentteja:

– Kuinka monta luuta sä oot löytäny? Mä oon löytäny jo ainakin kakstoista.
– Mä haluan tuhota nää rauniot!
– Yäk, kaivetaanko me vanhoja roskia? Mitä jos täältä löytyy mätä omena?
– Mä haluan löytää alastoman naisen!
– Ai kui täältä ei saa ottaa mitään kotiin? Mitä te näillä luilla muka teette?
– Saanko mä ottaa luita mukaan? Mä antaisin ne kaverille synttärilahjaks.