maanantai 28. toukokuuta 2012

Viikon sitaatti

Mikään ei saa tympäistä arkeologia hänen tutkimustyössään. Ei ainoastaan kuokalla ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei vähäisinkään savipala tai luunsiru välttyisi hänen huomioltaan.  
                                                              – Carl Grimberg, teoksessa Kansojen historia 1–2

Carl Grimberg itse. Wikimedia Commons.

lauantai 26. toukokuuta 2012

Muinaisjäännösretki saaristoon: ensimmäinen päivä

Viime viikonloppuna Turun arkeologian ainejärjestö Vare järjesti perinteisen kevätretkensä Turun saaristoon. Kahden henkilöautollisen voimin kiersimme Saariston rengastien varrella olevia muinaisjäännöskohteita. Mukaan mahtui pronssikautisia röykkiöitä, rautakautinen röykkiökalmisto, keskiaikaisia kirkkoja, jatulintarha ja isonvihan aikaisia ryssänuuneja. Viimeinen retkikohde oli ex tempore valittu Louhisaaren kartano, joka kruunasi koko matkan.


Jos metsään haluat mennä nyt... Valmistauduimme maasto-oloihin Paraisilla.

 Ensimmäinen kohteemme oli kahden röykkiön ja niitä yhdistävä kivivalli Paraisilla. Kohde oli Turun yliopiston opetuskaivauspaikkana 2009, ja se ajoittunee pronssikauden alkuun.

Pienempi röykkiö Paraisilla.

Jenny esittelee kaivamaansa röykkiötä. Kuvan keskellä kulkee valli ja
takana näkyy suurempi röykkiö.

Vallin päässä oleva suurempi röykkiö.
Seuraava kohteemme oli Kappelludden niminen niemenkärki. Paikalla sijaitsee muurilla rajattu keskiaikainen hautausmaa, jossa on suoritettu arkeologisia tutkimuksia 1970- ja 1980-luvuilla. Kappelia paikalta ei ole löytynyt, mutta yksi hautaus kylläkin.

Saaristomaisemat olivat hulppeat.

Portti Kappelluddenin hautausmaalle.

Kappelluddenin kirkkoaitaa.


Kappeluddenilta siirryimme lossin kautta Nauvoon, missä vierailimme Ernholmsbergetin pronssikautisella hautaröykkiöllä ennen kuin saavuimme keskustaan.

Ernholmsbergetin pronssikautinen röykkiö.

Varelaisia vareella.

Nauvossa kävimme vasta-avatussa ravintolalaiva Najadissa pitsalla, mikä ottikin aikamoisen tovin. Lämmin päivä oli ilmeisesti houkutellut muitakin liikkeelle. Pitsat syötyämme kävimme kiertämässä kätevästi kulmilla olleen Nauvon keskiaikaisen kivikirkon.

Nauvon keskiaikainen kivikirkko.

Nauvon keskustasta jatkoimme korkean mäen päällä sijaitsevalle Hvitsin jatulintarhalle. Niin kuin jatulintarhat aina, oli tämäkin labyrintti pakko kiertää. Päätimme ottaa muinaisjäännöksellä myös virallisen retkikuvan.

Poseerausta Hvitsin jatulintarhalla.

Nauvosta jatkoimme meritaisteluhistoriastaan tunnettuun pittoreskiin Korppooseen. Siellä kohteenamme oli Korppoon keskiaikainen kirkko, joka muiden kollegoidensa lailla oli kiinni. Kirkossa huomiotaherättävää oli sen jykevä torni, joka muistuttaa enemmän Ahvenanmaan kuin sisämaan keskiaikaista kirkkoarkkitehtuuria.

Korppoon kirkko.

Tiilinaama Korppoon jykevän keskiaikaisen kirkon seinässä.

Korppoon kirkon mystinen ovi.

Kirkon jälkeen lähdimme kapuamaan Kvarnudd-nimiselle mäelle, josta oltiin vuonna 1940 iventoitu 16 varmaa ja 9 epävarmaa ryssänuunia. Kivistä ladotut uunit liittyvät ennen kaikkea Venäjän laivaston liikkumiseen isovihan (1714-1721) aikaan, mutta niitä on rakennettu myös Suomen sodan (1808-1809) aikaan.

Sortunut ryssänuuni Kvarnuddilla.

Toinen samanmoinen.

Kvarnuddenin jälkeen jätimme Korppoon taaksemme ja siirryimme Houtskärille, missä yövyimme leirikeskuksessa. Kävimme tarkastamassa Houtskärin 1700-luvulla rakennetun puukirkon, joka oli sisältä yllättävän pramea vaatimattomaan ulkoasuun nähden. Houtskärillä kulki myös Pyhän Andreaan historiapolku, jonka yksi kohde oli 1700-luvun teloituspaikka. Sekin täytyi käydä katsastamassa!

Lauttanäkymiä puolituntiselta lauttamatkalta Houtskäriin.


Houtskärin kirkko 1700-luvulta.

Illan vietimme hyvän ruuan ja juoman merkeissä. Punkkisyynissä punkkeja löytyi vain kolme - kahdelta retkeläiseltä. Onneksi vältyin niiltä itse. Loppuillasta keskustelu siirtyi ainakin poikien internaatissa syväluotaavaan analyysiin euroviisuista.

 
Ansaittu illallinen Houtskärissä.

torstai 24. toukokuuta 2012

Löytöjen pesua ja fossiileja

Tämä viikko on Vetuksella ollut vähälöytöinen, mutta koululaisryhmiä on ollut sitäkin enemmän. Maanantaina museo oli niin täynnä väkeä, ettemme Ninan kanssa mitenkään mahtuneet kuljettamaan maata seulontapaikalle. Niinpä päätimme pestä jo tehdyt löydöt ja laittaa ne uusiin pusseihin jälkitöitä odottamaan.


Pestyjä löytöjä kuivumassa.

Erivärisiä luita, kalanruotoja ja suomuja kuivumassa.

Kuoppa on kuitenkin syventynyt hyvään tahtiin koululaishässäkästä huolimatta. Ensimmäinen tavoite eli alueen kaivaminen 1990-luvun kaivauksissa räjäytetyn kaivinkonekuopan pohjan tasolle alkaa olla saavutettu. Siitä on kuitenkin vielä pari metriä matkaa keskiaikaiselle lattiatasolle.


Nina ahkeroi kuopassa. Keskellä kellarin rikottu katto.

Kaivaukselta on löytynyt jo kolme kalkkikiven seassa laastiin päätynyttä fossiilia, joista olen koostanut pienen näyttelyn työpöydälleni. Kaksi fossiileista on simpukoita, jotka ovat osittain korvautuneet punaisella jaspiksella. Joskus tulee lipsahtaneeksi paleontologian puolelle!

Useampikin ehta fossiilli - liitukaudelta?

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Löytöjä, vihdoinkin!

Aboa Vetuksessa on kaivettu jo neljättä viikkoa, mutta suuren kivitalon kellarin täyttömaa on vaikuttanut varsin vaitonaiselta löytöjen suhteen. Paitsi tänään.

Olimme assistenttini Ninan kanssa putsanneet kaivausalueelle 1990-luvulla tehdyn kaivinkonekuopan reunaprofiileja suoremmiksi (ja tieteellisemmän näköisiksi), ja tänään maata seuloessa sieltä tuli melkoisia yllätyksiä. Ensinnäkin luita tuli kuten arvata saattoi, mutta ikkunalasia oli tavallista runsaammin. Saimme talteen myös pari palaa liitupiipusta, mikä on jo paljon enemmän kuin onneton murunen joka löytyi kaivausten alkupuolella.

Varsinainen jytky tuli kuitenkin hiilisestä maasta, jossa on isojakin hiiliä mahdollisesti entisestä lattiasta. Maan seassa oli mustia paksuja "karvoja", eikä meiltä mennyt kauaa tajuta että ne olivat tummunutta tekstiiliä. Tavattoman mielenkiintoinen löytö siinä mielessä, ettei tekstiililöytöjä Vetuksesta juuri ole ennestään. Mikä parasta, tekstiiliä tuli kahdenlaista: löyhästi kudottua palttinaa ja tiiviimpää, nauhamaista tavaraa – kenties jopa lautanauhaa.

Maassa tummaksi muuttunutta tekstiiliä. Oikeassa alakulmassa tiiviimpää 
kudosta oleva kappale.


Ikään kuin tekstiili ei vielä olisi ollut tarpeeksi, tuli pian perään samasta maasta myös rengassolki, jossa oli kiinni samaista tekstiiliä! Solki tuntuu aika oudolta 1600-luvun kontekstissa, eli ehkä nyt puhutaan jo vanhemmasta tavarasta? 1500-luku ei ole poissuljettu.

Rengassolki, jossa kiinni tekstiiliä. Vasemmalla on paloja mahdollisesti
toisesta samanlaisesta.
Riemukasta (ellei maanista) naurua aiheutti myös pieni mutta kaunis sirpale passglass-pikaria, joka tuli päivän loppupuolella.


Passglass-pikarin pala, jossa on jäljellä nauhakoristetta. Se voi ajoittua yhtä
hyvin niin 1500- kuin 1600-luvulle.
Seulasta tuli myös kaunis teräväreunainen pala piikiveä ja hiiltynyt hasselpähkinän puolikas.

Piikivi.
Lupasin pistää vanhoistakin löydöistä kuvia, ja alla onkin nuppineula joka löytyi viime viikolla. Sen pää on kierretty, ei valettu, joten se on hieman vanhempaa tyyppiä.


Lopuksi vielä tunnelmakuva siitä, miltä kaivauskuoppamme näyttää tällä hetkellä:


maanantai 14. toukokuuta 2012

Vetuksen kuulumisia

Vaikka kaivaminen onkin hidasta käsityötä, huomaa että edistymme kuitenkin jatkuvasti ja jopa ihan kelvollista vauhtia. Löytöjä on toistaiseksi edelleen vähän, eikä niitä oletettavasti laasti-tiili-purkukerroksesta tulekaan. Olemme kuitenkin pian päässeet sen läpi, joten saa nähdä mitä maa sen alla on syönyt!

Purkukerros (ks. toinen kuva) on syntynyt oletettavasti kun kellarin katto on hajotettu jossakin vaiheessa kellarin täyttämistä 1600-luvun puolivälissä.

Kuoppa ennen kaivausten alkamista 27.4.

Kuoppa hieman eri kulmasta tänään 14.5.
Jos oikein kiinnostut Vetuksen projektista voit tietysti tulla museolle katsomaan kuinka kaivaus etenee. Kellarin vieressä on kaivauspäiväkirja, johon yritän säännöllisesti päivittää löytöjä ja tunnelmia. Tietysti olen arkisin yleensä itse kuopassa ison osan päivää.

Kaivauspäiväkirja.

Rapolan linnavuori

Minulla on paha tapa, etten viikonloppuisinkaan osaa pysyä erossa muinaisjäännöksistä. Tänään kävin äitienpäivän kunniaksi Valkeakoskella Rapolassa, Suomen suurimmalla linnavuorella. Tässä muutamia tuokiokuvia:

Linnoituksen näyttävää vallitusta. Kukaan ei tiedä koska se on rakennettu.
Koko vuorelta on vain kolme esinelöytöä, joista mikään ei auta rautakautta/keskiaikaa
kauemmas. Joka tapauksessa Rapola on näyttävyydessään aivan omaa luokkaansa.

Erikoinen liesikiveys, jonkalaisia vuoren laella on 19 kappaletta.



Kauashan sieltä näkyi. Vanajanselkää.

Sudenkuoppa 1700-luvulta.

Kylttyyrimaisemaa linnavuoren juuressa. Edustalla Matomäen kalmisto.

Hajotettuja röykkiöitä matkalla Matomäelle. Tien pakeilta on löydetty Ulfberth-miekka.

Matomäki itse. Kalmistossa on 12 maansekaista röykkiötä, joista osa tutkittu.
Ne ajoittuvat löytöjen perusteella 400-luvulle jaa.

Ainakin koivut ja katajat viihtyvät kalmojen kanssa.

Matomäen röykkiöt ovat olleet silmäkivellisiä.

Harjun lakea ympäröivän muurin pituus on noin yksi kilometri.

"Asumuspainanne". Näitä 10 neliömetrin kuoppia on linnavuorella 90,
mutta niille ei ole aukotonta selitystä. Kenties niistä on kaivettu
rakennusainetta valleihin? Joka tapauksessa niistä löytyneestä hiilestä
on radiohiiliajoitus 1300-1400-luvulle.


Linnan keskellä oleva suppa, Linnanhauta.

Kaivoksi tulkittu rakenne keskellä linnavuoren suppaa.

Maastomuodot ovat jyrkkiä myös linnoitetun alueen sisällä.

Rekonstruktio linnoituksen vallituksesta.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Viikon sitaatti

Savikimpale maassa on joskus
ollut kruunu tai sinettisormus.
Pyyhi tomu poskelta varovasti:
sekin on joskus ollut jonkun poski.
                  – Umar Khayyam, kääntänyt Jaakko Hämeen-Anttila (Omar Khaijam. Runoilijan elämä. Otava, 2008.)

 Zarathustralainen symboli Persepoliissa. Wikimedia Commons.

Yleisötyön iloista

... ja kiroista

Nyt kun koululaisten kevätretkiaika on toden teolla alkanut, olen saanut muistutuksen että kaupunkiarkeologia on aina enemmän tai vähemmän yleisötyötä. Mutta niinhän sen kuuluukin olla: jos ajatellaan että yksi arkeologian tehtävistä on palvella yhteiskuntaa, on vähintäänkin reilua että tietoa voi saada suoraan sieltä missä se syntyy – kaivauksilta.

Tiedän että kaikki eivät ole samaa mieltä yleisötyön tarpeellisuudesta, ja tietenkin resurssien ollessa niukkoja on tehtävä arvovalintoja sen edessä, kuinka paljon halutaan panostaa populaarityöhön muun työn kustannuksella. Toisaalta popularisointi ja tiedon välittäminen on mielestäni aina sijoitus: monesti todeksi koetun kaavan mukaan ihmiset eivät pidä tärkeänä sitä, mistä eivät mitään tiedä. Sitä paitsi arkeologialla on iso potentiaali antaa veronmaksajalle jotakin muutakin kuin mahdollisuus valittaa verorahojen väärinkäytöstä (mikä sekin voi olla terapeuttista). Eikö arkeologia parhaimmillaan voi antaa ihmisille uuden, syvemmän kokemuksen kotiseudustaan tai omasta paikastaan maailmassa suhteessa menneisiin sukupolviin?

Kaikki ne kommentit mitä on kaivauksia seuranneilta kansalaisilta kuullut (eikä minulla edes ole aiheesta kovin monen vuoden kokemusta) kertovat osaltaan yleisötyön tarpeellisuudesta. Toisaalta aina on palkitsevaa kuulla jonkun saavan aitoja ymmärryksen hetkiä oppiessaan ihan uutta, mutta toisaalta usein on järkyttävää törmätä ihmisten tietämättömyyteen. Tässä muutama esimerkki kommenteista, jotka ovat pahasti horjuttaneet ainakin omaa uskoani yleissivistykseen:

Turun Tuomiokirkkopuiston kaivauksilla 2011 ohikulkija ei mitenkään voinut käsittää maakerrosten syntyä:
– Eivätkö ihmiset muka tajunneet kävelevänsä pari metriä maan alla?

Keski-ikäinen pariskunta seurasi seulontaa Turun Aurajokirannan kaivauksilla 2011. Mies katseli kummissaan löytökorissa olevia rautanauloja ja kysyi niiden ikää. Hänelle vastattiin niiden olevan 1700–1800-luvulta, johon vastauksena:
– Mitä, niin vanhoja! Mutta nehän ovat rautaa. Oliko sitä muka jo silloin?!
(Miehen naama venähti entisestään, kun kerroimma raudan käytön alkaneen Suomessa jo 500-luvulla eaa.)


Aboa Vetuksessa opastuksen jälkeen parikin kertaa kuultu kysymys:
– Niin mistä nämä rauniot on tänne tuotu?


Kuuleman mukaan Turun Tuomiokirkkotorin kaivauksilla kuultua:
– Oliko keskiajalla muka jo tiiliä?! (Vieressä oleva Suomen suurin keskiaikainen tiilikirkko ei ehkä antanut tarpeeksi vihiä?)

Vanhempi rouva kassajonossa Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoiden aikaan:
– Mutta eihän keskiajalla ollut tulta. Näin sen elokuvasta. (En tohtinut kysyä mikä elokuva oli kyseessä.)

Aurajokiranta 2011:
– Onko tuo talo alunperin rakennettu veden alle?

...sekä tietysti perinteiset, joka kaivauksella kuullut:
– Mitä te etsitte?
– Etsittekö te kultaa?
– Toivottavasti löytyy jotain että saatte palkkaa.

Ainahan on helppo nauraa toisten tietämättömyydelle. Myönnän, etten itsekään ole joka alan asiantuntija, mutta vaikka on ehkä mahdollista elää hyvää tasapainoista elämää kuvitellen ihmisten asuneen puissa vielä 1800-luvulla, ei tietynlainen terve kronologian taju ole mielestäni liikaa vaadittu. Minusta on suorastaan epäkunnioittavaa kaikkia menneitä sukupolvia kohtaan olla tietämättä näistä mitään. Voi kysyä haluammeko me itse tulla muistetuiksi vuosituhannen päästä? Kovin usein kronologian taju tuntuu kuitenkin yltävän tasan niin kauas kuin oma elämä, kaikki sitä aiempi on myyttistä "entisaikaa".

Aivan oma kategoriansa ovat tietysti ihmisten pinttyneet virhekäsitykset, joista nämä eivät suostu päästämään irti vaikka kuulisivatkin oikeaa tietoa. Koko keskiaika-käsite on hyvä esimerkki totaalisen latautuneesta ajankuvasta. Keskiajalla oli pimeää ja likaista, ihmiset olivat tyhmiä, hulluja tai pelkästään humalassa ja Katariina Jagellonicahan se toi haarukan Suomeen. Haarniska päällä ei voi nousta hevosen selkään, miekkaa saivat kantaa vain ritarit, vain prostituoidut pukeutuivat keltaiseen ja noitaroviot paloivat yötä päivää. Ihmiset olivat kitukasvuisia kääpiöitä ja kaikilla oli paiseita. Tai ehkei sittenkään.

Rasismi on nykypäivän kuuma sana, mutta miksei koskaan puhuta periodirasismista, jonkin aiemman aikakauden demonisoimisesta? Keskiajasta on ehkä tieten tahtoen tehty outo vieras maa, jossa ihmiset olivat totaalisia muukalaisia. On miellyttävää ajatella, että muutaman vuosisadan takaisesta barbariasta on päästy nykyiseen sivistysvaltioon, mutta oikeastaan koko ajatus vie naurettavuudessaan sivistysvaltiolta sen pohjan. Vaikka on huomattu, että kaikki kulttuurit eivät kehitykkään asteittain kohti täydellistä postmodernia länsimaalaisuutta, on ajatus keskiajan kohdalla ehkä jäänyt elämään. Eikä tämä tietenkään koske yksin keskiaikaa, vaan on helppo ajatella että kivikaudella elettiin luolissa ja lyötiin kavereita nuijalla ja rautakaudella istuttiin vakavina kotona kun viikingit seilasivat vierestä ympäri maailmaa.

Jos joku kehtaa vielä väittää yleisötyötä tarpeettomaksi, saa kyllä tulla perustelemaan minulle henkilökohtaisesti. Jos kerran peruskoulu ei tässä maassa kykene tarjoamaan kansalaisille ymmärrystä historian kulusta, on tieto välitettävä jotain muuta kautta mikäli menneisyyttä halutaan arvostaa. Jos ei, niin miksi ylipäätään pyrkiä säilyttämään kollektiivista muistia? Ketään tuskin on satuttanut tässä maassa saada tietää asuvansa samoilla sijoilla kuin vuosituhansia sitten. Minusta ainakin on lohdullista tuntea kuuluvansa osaksi jotakin isompaa.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Kertomuksia Aboa Vetuksen kaivauksilta

No niin, Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarin K94:9 kaivaukset saatiin kunniakkaasti alkuun toissa perjantaina. Ennen kaivamisen aloittamista maa täytyi saada kosteaksi, kellari dokumentoitua ja maan seulontapaikka järjestettyä.

Patenttiratkaisu keskiaikaisen kellarin kasteluun Clas Ohlsonin malliin.
Kuva: I.A.




Kellari dokumentoitiinkin sitten kunnolla: otin siitä alkuasussaan digikuvat ja mustavalkodiakuvat, minkä liäksi Panu Savolainen laserkeilasi sen Turun yliopiston arkeologian oppiaineen uudella laserkeilaimella. Lopuksi kellarin rakenteet vielä piirrettiin ja pinnankorkeudet mitattiin takymetrillä.

Panu käyttelee Faro-laserkeilainta. Kelain luo kohteesta
kolmiulotteisen mallin. Kuva: I.A.


Kaivettava maa on täyttömaata, joten sitä voi kaivaa aika huolettomasti. Toisaalta kaivauksella ei ole mitään kiirettä kun rakennuttaja ei hengitä niskaan, eli sinänsä maa on järkevää kaivaa tarkasti – siitäkin huolimatta että se seulotaan.

Ensimmäinen löytö tuli jo ennen kuin ehdin kaivaa lapiollistakaan:
kissantassutiili. Kuva: I.A.

Kaikeksi onneksi sain maanantaina avukseni Ninan, pitkän linjan arkeologian opiskelijan joka tekee harjoittelua museossa kuukauden ajan. Työ on paljon joutuisampaa osaavassa seurassa ja on ihan helpottavaa ettei kanna kaikkea vastuuta itse. Tietysti viime kädessä vastuu kaivauksesta on kaivausjohtaja Hanneleella.

Mutta mitä maan alta sitten on tullut esiin? Tiilen ja laastinsekaisesta täyttömaasta on tullut rautanauloja, pari kaakelin murua, luita, vihreää ikkunalasia, kalanruotoja ja tuoreimpina löytöinä tupakantumppi sekä 10-penninen vuodelta 1994. Viimeksimainitut ovat kumpikin ovat peräisin 1990-luvun kaivauksilta.

Saatte löydöistä kuviakin – joskus.

Kartta vuoden 2006 kaivauksilta. Tämänhetkinen kaivausalue kattaa koko sen kellarin,
jossa vanha kaivausalue 7 sijaitsee.