Yleisötyön iloista

... ja kiroista

Nyt kun koululaisten kevätretkiaika on toden teolla alkanut, olen saanut muistutuksen että kaupunkiarkeologia on aina enemmän tai vähemmän yleisötyötä. Mutta niinhän sen kuuluukin olla: jos ajatellaan että yksi arkeologian tehtävistä on palvella yhteiskuntaa, on vähintäänkin reilua että tietoa voi saada suoraan sieltä missä se syntyy – kaivauksilta.

Tiedän että kaikki eivät ole samaa mieltä yleisötyön tarpeellisuudesta, ja tietenkin resurssien ollessa niukkoja on tehtävä arvovalintoja sen edessä, kuinka paljon halutaan panostaa popularisoimistyöhön muun työn kustannuksella. Toisaalta popularisointi ja tiedon välittäminen on mielestäni aina sijoitus: monesti todeksi koetun kaavan mukaan ihmiset eivät pidä tärkeänä sitä, mistä eivät mitään tiedä. Sitä paitsi arkeologialla on iso potentiaali antaa veronmaksajalle jotakin muutakin kuin mahdollisuus valittaa verorahojen väärinkäytöstä (mikä sekin voi olla terapeuttista). Eikö arkeologia parhaimmillaan voi antaa ihmisille uuden, syvemmän kokemuksen kotiseudustaan tai omasta paikastaan maailmassa suhteessa menneisiin sukupolviin?

Kaikki ne kommentit mitä on kaivauksia seuranneilta kansalaisilta kuullut (eikä minulla edes ole aiheesta kovin monen vuoden kokemusta) kertovat osaltaan yleisötyön tarpeellisuudesta. Toisaalta aina on palkitsevaa kuulla jonkun saavan aitoja ymmärryksen hetkiä oppiessaan ihan uutta, mutta toisaalta usein on järkyttävää törmätä ihmisten tietämättömyyteen. Tässä muutama esimerkki kommenteista, jotka ovat pahasti horjuttaneet ainakin omaa uskoani yleissivistykseen:

Turun Tuomiokirkkopuiston kaivauksilla 2011 ohikulkija ei mitenkään voinut käsittää maakerrosten syntyä:
– Eivätkö ihmiset muka tajunneet kävelevänsä pari metriä maan alla?

Keski-ikäinen pariskunta seurasi seulontaa Turun Aurajokirannan kaivauksilla 2011. Mies katseli kummissaan löytökorissa olevia rautanauloja ja kysyi niiden ikää. Hänelle vastattiin niiden olevan 1700–1800-luvulta, johon vastauksena:
– Mitä, niin vanhoja! Mutta nehän ovat rautaa. Oliko sitä muka jo silloin?!
(Miehen naama venähti entisestään, kun kerroimma raudan käytön alkaneen Suomessa jo 500-luvulla eaa.)

Aboa Vetuksessa opastuksen jälkeen parikin kertaa kuultu kysymys:
– Niin mistä nämä rauniot on tänne tuotu?

Kuuleman mukaan Turun Tuomiokirkkotorin kaivauksilla kuultua:
– Oliko keskiajalla muka jo tiiliä? (Vieressä oleva Suomen suurin keskiaikainen tiilikirkko ei ehkä antanut tarpeeksi vihiä?)

Vanhempi rouva kassajonossa Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoiden aikaan:
– Mutta eihän keskiajalla ollut tulta. Näin sen elokuvasta. (En tohtinut kysyä mikä elokuva oli kyseessä.)

Aurajokiranta 2011:
– Onko tuo talo alunperin rakennettu veden alle?

...sekä tietysti perinteiset, joka kaivauksella kuullut:
– Mitä te etsitte?
– Etsittekö te kultaa?
– Toivottavasti löytyy jotain että saatte palkkaa.

Ainahan on helppo nauraa toisten tietämättömyydelle. Myönnän, etten itsekään ole joka alan asiantuntija, mutta vaikka on ehkä mahdollista elää hyvää tasapainoista elämää kuvitellen ihmisten asuneen puissa vielä 1800-luvulla, ei tietynlainen terve kronologian taju ole mielestäni liikaa vaadittu. Minusta on suorastaan epäkunnioittavaa kaikkia menneitä sukupolvia kohtaan olla tietämättä näistä mitään. Voi kysyä haluammeko me itse tulla muistetuiksi vuosituhannen päästä? Kovin usein kronologian taju tuntuu kuitenkin yltävän tasan niin kauas kuin oma elämä, kaikki sitä aiempi on myyttistä "entisaikaa".

Aivan oma kategoriansa ovat tietysti ihmisten pinttyneet virhekäsitykset, joista nämä eivät suostu päästämään irti vaikka kuulisivatkin oikeaa tietoa. Koko keskiaika-käsite on hyvä esimerkki totaalisen latautuneesta ajankuvasta. Keskiajalla oli pimeää ja likaista, ihmiset olivat tyhmiä, hulluja tai pelkästään humalassa ja Katariina Jagellonicahan se toi haarukan Suomeen. Haarniska päällä ei voi nousta hevosen selkään, miekkaa saivat kantaa vain ritarit, vain prostituoidut pukeutuivat keltaiseen ja noitaroviot paloivat yötä päivää. Ihmiset olivat kitukasvuisia kääpiöitä ja kaikilla oli paiseita. Tai ehkei sittenkään.

Rasismi on nykypäivän kuuma sana, mutta miksei koskaan puhuta periodirasismista, jonkin aiemman aikakauden demonisoimisesta? Keskiajasta on ehkä tieten tahtoen tehty outo vieras maa, jossa ihmiset olivat totaalisia muukalaisia. On miellyttävää ajatella, että muutaman vuosisadan takaisesta barbariasta on päästy nykyiseen sivistysvaltioon, mutta oikeastaan koko ajatus vie naurettavuudessaan sivistysvaltiolta sen pohjan. Vaikka on huomattu, että kaikki kulttuurit eivät kehitykkään asteittain kohti täydellistä postmodernia länsimaalaisuutta, on ajatus keskiajan kohdalla ehkä jäänyt elämään. Eikä tämä tietenkään koske yksin keskiaikaa, vaan on helppo ajatella että kivikaudella elettiin luolissa ja lyötiin kavereita nuijalla ja rautakaudella istuttiin vakavina kotona kun viikingit seilasivat vierestä ympäri maailmaa.

Jos joku kehtaa vielä väittää yleisötyötä tarpeettomaksi, saa kyllä tulla perustelemaan minulle henkilökohtaisesti. Jos kerran peruskoulu ei tässä maassa kykene tarjoamaan kansalaisille ymmärrystä historian kulusta, on tieto välitettävä jotain muuta kautta mikäli menneisyyttä halutaan arvostaa. Jos ei, niin miksi ylipäätään pyrkiä säilyttämään kollektiivista muistia? Ketään tuskin on satuttanut tässä maassa saada tietää asuvansa samoilla sijoilla kuin vuosituhansia sitten. Minusta ainakin on lohdullista tuntea kuuluvansa osaksi jotakin isompaa.