Ensinnäkin olin töissä Turun museokeskuksen kaivauksilla syyskuulle asti. Aurajokirannan kuoppa tuotti yllätyksen: olimme kaivaneet metritolkulla vuoden 1827 palossa tuhoutunutta Kåkenhusia kakluuneineen, posliiniastioineen ja viinipulloineen, mutta sen puuarinan alta tuntui paljastuvan suoranainen tyhjiö. Ainoat merkit keskiajasta olivat savinen puusilppu ja oljet, jonkinlainen puuränni, laiturin perustukset, pari palaa kivisavikeramiikkaa ja yksi nahkakenkä. Tämä saattaa jonkun mielestä kuulostaa paljolta, mutta siihen nähden miten lähellä olimme keskiajan Turun ydintä oli löytömäärä naurettavan pieni. Ovatko ihmiset olleet Aboa Vetus -museon nurkilla tarkempia omaisuudestaan vai onko joen virtaus kuljettanut hukatut esineet pois on vaikea sanoa, mutta olimme odottaneet paljon enemmän.
 |
| Aurajokirannan kaivauksissa alettiin jo olla aika syvällä. Kuva: I.A. |
Kaivausten jälkeen oli palattava opintojen ääreen, tai oikeastaan opastamaan muita yliopiston saloihin; sain nimittäin tutoroida kaikkia neljää varsinaista uutta arkeologian opiskelijaa. Pakollisten perehdytysten ohella vierailimme mm. Kuralan Kylämäessä jossa oli arkeologian oppiaineen näyttely 2011 eKr., joka kertoi elämästä kivikauden Turussa. Allekirjoittanutkin oli osallistunut näyttelyyn piirtämällä kuvan Kotirinteen kivikautisesta asuinpaikasta. Kävimme myös Aboa Vetus & Ars Nova -museossa tutustumassa keskiajan arkeologiaan ja nykytaiteeseen, minkä lisäksi vierailimme luonnollisesti jokirannan kaivauksellakin katsomassa mitä työ oikeasti pitää sisällään.
 |
| Mittaamiamme kalliohakkauksia Seilissä. Kuva: I.A. |
Olin ajatellut syksystäni opintojen suhteen kevyttä mutta erehdyin pahasti. Kursseja kertyi ja tulin opiskelleeksi niin Venäjän keskiajan historiaa kuin klassista kreikkaakin. Arkeologiassa osallistuin suunnitelmieni vastaisesti syventävien opintojen aloituskurssille joka käsitteli lempiajanjaksoni rautakauden erityiskysymyksiä Suomessa. Kenttätyömetodiikan kurssilla taas pääsimme vääntelemään karttoja ja tekemään mittauksia Tähkäpään kalmistossa Kaarinassa ja Seilin saaressa.
Kiitoksena kaikesta vaivannäöstä kruunasin syksyni lähtemällä kahden ystäväni kanssa Kreikkaan Ateenan rauhaan tapaamaan siellä työharjoittelua tehnyttä kolmatta ystävääni. Klassisesta kreikasta oli ehkä hyötyä kaikissa museoissa joissa tuli vierailtua, mutta onneksi olin ymmärtänyt itseopiskella nykykreikkaakin niin että selvisi kahviloista ja taksin tilaamisesta.
 |
| Allekirjoittanut tutkailee Areiopagia Ateenassa. Kuva: Johanna Paloposki |
Loppuvuodesta alkoi arkeologian kandidaatin työtä vastaava proseminaari, jonka kanssa onkin pähkäilty siitä lähtien. Pienen mutkan kautta aiheekseni valikoituivat mystiset hämäläiset "miekanhiontakivet" joita tunnetaan vain kuusi kappaletta. Mutta niistä lisää myöhemmin!
Miekanhiontakivet... vielä höttöisempiä kuin kuppikivet, have fun. Muistelin, että blogissani olisi ollut sellaisesta vain katsojajoukkokuva, mutta näköjään olin ikuistanut myös itse kiven. Jos olen nähnyt toisen samanmoisen olen jättänyt raportoimatta.
VastaaPoista