Muinaisjäännöksistä

Euran Luistarin kalmisto ja sitä halkova voimalinja. Luistari on maamme suurin tunnettu rautakautinen kalmisto: siihen on tehty noin 1000 hautausta. Kuva: Ilari Aalto

Istun bussissa ja mutustan neoliittisen vallankumouksen hedelmiä, tuc-keksejä. Tai minkä vallankumouksen, siirtyminen maanviljelykseenhän vei ihmiskunnalta tuhansia vuosia ennen kuin kasvien tarkkailusta ja yksinkertaisesta hyödyntämisestä päästiin lainehtiviin emmervehnäpeltoihin. Nyt maailma on kokemassa aivan uudenlaista murrosvaihetta, kun viimeisetkin kulttuurit ovat siirtymässä metsästäjä-keräilystä maanviljelykseen tai ainakin riippuvaisuuteen siitä.

Vaikka ulkona on jo pimeää, näen maisemassa asioita joita kaikki eivät näe edes päivänvalossa: Aurajokilaakso on täynnä historiaa ja sen merkkeinä kiinteitä muinaisjäännöksiä. Tuota kalmistoa, tuota röykkiötä, tuota asuinpaikkaa ei moni ohikulkija tunne tai ymmärrä. Mutta pitäisikö tämän ymmärtää?

Suomen muinaismuistolaki velvoittaa suojelemaan kiinteää kulttuuriperintöämme, mutta kumma kyllä Muinaismuistovirasto on perinteisesti tulkinnut tämän niin, että muinaisjäännökset tulee salata. Ajatushan on sinänsä looginen, jos oletamme suurimman osan suomalaisista haluavan tuhota kollektiivista menneisyyttämme, mutta aivan järjenvastainen jos haluamme ihmisten voivan ymmärtää kulttuuriperintöämme. Salailu ei ole mikään tae jäännösten säilymisestä, sillä metsätyön koneellistumisen myötä järkyttävän monet metsissämme olevista jäännöksistä on tuhottu, eikä tässä tapauksessa ole ollut mitään merkitystä sillä, oliko ne merkitty museoviraston kyltillä vai ei. Ilman metsäkoneitakin jäännöksiämme uhkaavat luonnonvoimat, kuten rapautuminen. Ei mikään, ei edes pronssikautinen hiidenkiuas, ole ikuinen.

Muinaisjäännöksiin liittyy yksi aivan perustavanlaatuinen kysymys: miksi me niitä suojelemme? Säilytämmekö me röykkiöitä, linnavuoria ja maisemia vain niiden itsensä takia, tutkimuksellisista syistä vai kokemuksellisina paikkoina, joissa ihmiset voivat kohdata juurensa? Muinaisjäännösten arvottamisessa kansallisesti merkittävät jäännökset on ehdottomasti suojeltava osittain juuri tutkimuspotentiaalinsa vuoksi, mutta tässä jokin menee pahasti vikaan: näiden ykkösluokan jäännösten tutkimiseen on nimittäin lähes mahdotonta saada lupaa. Usein urbaanissa ympäristössä säilytettävät muinaisjäännöksetkin taas ovat vain irvikuvia itsestään: vaikka jäännökseen ei kajottaisi, sen informaatioarvo ja elämyksellisyys kärsivät pahasti kun jäännöksen ympäristö on tuhottu.

Muinaisjäännöksiä on kaikkialla, vaikkei sitä aina uskoisi. Tienviitta Kiukaisista. Kuva: I.A.

Monille muinaisjäännökset tuntuvat olevan vain tikku silmässä, koska ne haittaavat maankäyttöä. Muinaisjäännöksiin, kuten arkeologiaankin, on usein kahtalaista suuntautumista: niistä ei joko tiedetä mitään, tai niitä suorastaan vihataan. Onneksi aitoa mielenkiintoakin on, mutta se tuntuu usein jäävän vähälle. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka moni suomalainen on käynyt ihailemassa kauniita kalliomaalauksiamme tai nähnyt eläessään uhrikiven. Esihistorian opetuksemme vain sattuu koulussa olemaan niin perusteellisen olematonta, ettei ole mikään ihme etteivät ihmiset usein tiedä jäännöksestä vaikka asuisivat sen vieressä. Ihme ei siis ole sekään, että ihmiset usein yllättyvät kuullessaan että Suomessa on asuttu jo kivikaudella, 10 000 vuotta sitten! Osattiinkohan silloin vielä puhua, uteli erään radion keskusteluohjelman soittaja.

Voi hyvällä syyllä kysyä, onko pari tuhatta vuotta vanhalla kalmistolla merkitystä nykypäivänä, jos se ei anna kokijalleen mitään. Jos ihmisten historiatietämys taas jatkuisi hieman talvisotaa kauemmas, voisivat esihistorialliset maiseman merkit palvella tietolähteenä, linkkinä nykyisen ja menneen välillä. Muinaisjäännös ei nimittäin ikinä ole vain fyysiset puitteensa: se on läjä merkityksiä, joita esi-isät sille antoivat, ja toisaalta niitä, joita me sille nyt annamme. Muinaisjäännöksen kohtaaminen on keskustelua menneen kanssa, missä emme saavuta menneisyyttä täysin, mutta ehkäpä ymmärrämme sitä ja itseämme taas vähän enemmän. Yhtä asiaa on hyvä kysyä itseltään kuin katselee samaa järvimaisemaa, jota kivikauden asukaskin joskus katseli: haluaisimmeko me, että tuhannen vuoden päästä meidät muistettaisiin?