lauantai 21. marraskuuta 2009

50 000 persialalaisen ja kahden italialaisen huijaus

On sitä arkeologimaailmassa tuoreita huijauksiakin.



Tätä Discovery Newsin videota voisi pitää vakuuttavanakin, mutta valitettavasti Egyptin museovirasto SCA:n puheenjohtaja Zahi Hawass osoitti blogissaan ja lehdistötiedotteessa väitteet Persian kuningas Kambyses II:n kadonneen armeijan löytymisestä huijaukseksi.

Kambyses II, Kyrus Suuren poika, hallitsi Persian valtakuntaa 530-522 eaa. ja Egyptiä 525-522 eaa. Historiantutkijoiden usein lainaama "historiankirjoituksen isä" Herodotos kertoo Kambyseen koonneen 50 000 miehen armeijan ja lähteneen hyökkäykseen Siwan keitaalla Egyptissä sijainnutta Ammonin oraakkelia (saman viran haltija myöhemmin julisti Aleksanteri Suuren Ammonin pojaksi) vastaan.
Matkalla valtaisa hiekkamyrsky kuitenkin yllätti armeijan eikä siitä sen koommin kuultu.
Useat historioitsijat ovat ajatelleet tarinan olleen keksitty, mutta monet ovat silti etsineet armeijaa, eikä tämän kertainen huijaus ole ensimmäinen - armeijan löytymisestä uutisoitiin jo 1977.

Tämänkertaiset "löytäjät" ovat italialaiset Castiglonin veljekset, jotka ovat tunnettuja kohuhakuisista "dokumenttielokuvistaan", jollaisessa he tieteellisen julkaisun sijaan Kambyses II:n armeijastakin ilmoittivat.
Italialainen arkeologi Paulo Gallo on tutkinut väitettyä löytöaluetta vuodesta 2002, eikä Castigloneille ole myönnetty siellä kaivauslupaa.

Oli armeijaa tai ei, Kambyses itse kuoli hyvin hämärissä olosuhteissa lähdettyään Egyptistä tukahduttamaan Persiassa noussutta vastarintaa. Hänen seuraajansa Dareioksen mukaan, joka tuolloin toimi keisarin keihäänkantajana, Dareios teki itsemurhan ymmärrettyään ettei voi saavuttaa voittia. Herodotos puolestaan kertoo kuoleman olleen vahinko: Kambyses olisi kuollut oman miekkansa lävistämänä kun hänen huotransa petti hänen noustessaan hevosensa selkään. Kuulostaa fyysisesti aika vaikealta. Kambyseen hauta tunnistettiin vuonna 2006.

Voi toki olla että persialainen armeija edelleen odottelee Saharan hiekkojen alla, mutta taas saimme muistutuksen siitä ettei kaikkea italialaista spaghettia pidä purematta niellä - eikä uskoa kaikkia uutisia joita kuulemme.

Lisäys 30.12.
Olen hyvin pettynyt. Jopa Ylen latinankielinen viikkokatsaus noteerasi italialaisveljesten löydön aitona. Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa?

tiistai 17. marraskuuta 2009

Vanhoja ja uusia löytöjä

Arkeologia on siitä jännä ala että siinä tohisee jatkuvasti.

Esimerkiksi Satakunnan museo uutisoi saaneensa marraskuun alussa haltuunsa Suomen oloissa merkittävän myöhäiskivikautisen tai pronssikautisen piisirpin. Sirpin oli löytänyt jo 1950-luvulla Seppo Grönfors Eurajoen Alisen-Juvan hiekkaharjusta.
Samanlaisia sirppejä tunnetaan Suomesta 30 ja niiden arvellaan jäljittelevän pronssisia vastineitaan. Niillä on leikattu heinää karjalle tai niitetty viljaa, mikä vinkkaa maanviljelyksen harjoittamisesta. Kertoo sirppi toki muutakin, muun muassa siitä ettei Suomi ollut vuosituhansia sittenkään mikään oma Euroopasta irrallinen saarekkeensa: piikiveä ei tästä maasta löydy, eli se on täytynyt tuoda muualta.
Jos tämäkin piiterä oli lojunut vintillä puoli vuosisataa, niin kuka tietää mitä muita löytöjä ihmisten komeroissa lymyääkään?

Melko tuore on myös lokakuun lopulla saapunut uutinen Ruotsista: Kanaljordenin mesoliittiselta asuinpaikalta Motalassa on löytynyt puinen kirveenvarsi ja ilmeisesti jousen katkelma, joilla saattaa olla ikää jopa 9000 vuotta. Arkeologit ja muinaisteknikot hihkuvat tämän kuultuaan varmasti riemusta, koska harvinaiset puuesineet antavat aina uutta tietoa siitä, millaisia työkaluja kivikaudella todella käytettiin.
Talven mittaan suoritettavat radiohiiliajoitukset varmistavat esineiden löytökerroksen iän.

Lisää Kanaljordenin kaivauksista täältä. Piinsirpistä kertoo Satakunnan museo sivuillaan.

Pimeä arkeologia

Tähtiensodassa heiluttaa Darth Vader valomiekkaa ja räjäyttelee planeettoja, mutta arkeologian Pimeällä puolella ei ole yhtä pääpahista jota vihata. Termillä "pimeä arkeologia" tarkoitetaan luvatonta ja useassa maassa lainvastaista toimintaa, jossa etsitään muinaisjäännöksiä omaan pussiin, joka mielenkiinnosta tai mustille markkinoille kaupattavaksi.

Pahaa pimeästä arkeologiasta tekee se, että vaikka se olisi tekijän mielestä viatonta se voi aiheuttaa suuria ongelmia tieteelliselle tutkimukselle:
kertaalleen myllätyn kohteen alkuperäistä tilaa on mahdotonta selvittää ja vaikka viedyt esineet saataisiin takaisin on vahinko jo tapahtunut. Löytökontekstistaan irrallinen artefakti on vielä tavallistakin hiljaisempi sillä kaikki mitä se voisi löytöyhteydellään kertoa katoaa kun esine siitä irrotetaan.

Ongelma on Suomessa verraten pieni kun ajattelee esimerkiksi hautojen tyhjentämistä Egyptissä tai Bagdadin museon ryöväämistä Irakin sodan aikana (Afghanista on tiettävästi kadonnut viimeisen vuosikymmenen aikana kokonainen Antiikin kaupunki!), mutta aarteenetsijät ovat kasvava ongelma meilläkin. Suurimman ongelman aiheuttavat - kuten SKAS:n viimeisin jäsenlehti (1/2009) muistuttaa - metallinpaljastinharrastajat.

Metallinpaljastimilla leikkiminen ei ole väärin, päin vastoin. Eihän Staffordshiren aarrekätköäkään olisi löydetty ilman sitä. Ongelmana ovat kuitenkin väärinkäytökset ja ihmisten tietämättömyys muinaismuistolainsäädännöstä. Museovirasto on selkeästi laiminlyönyt tehtävänsä muinaisjäännösten suojelijana tältä osalta ja nyt olisi sen korkea aika saada asioita tapahtumaan. Niin kauan kuin muinaismuistoon kajoamisesta ei voida langettaa kuolemantuomiota, olisi hyvä kakkosvaihtoehto lisätä ihmisten tietämystä lakipykälistä ja menneisyydestä ylipäätään - ehkä jopa tehdä metallinpaljastintoiminta luvanvaraiseksi.

Metallinpaljastimien käyttäjät ovat kuitenkin selkeästi kiinnostuneita historiasta. Laittoman arkeologian sijaan he voisivat palvella tieteellistä tutkimusta monella tasolla, ei vähiten menneisyyden ymmärtämisen välittäjinä tavalliselle kansalle.
Muinaisjäännöksiä suojellaan paitsi tulevia polvia, myös meitä varten. Mikäli keskivertoihmisten tietämystä menneestä kasvatettaisiin, voitaisiin saada aikaan hedelmällinen jatkuma menneen ja tulevan välillä. Ilman tällaista siltaa on museovirasto epäonnistunut. Jos ihminen ei tiedä tarinaa, ovat kivet hänelle vain kiviä. Mikäli haluamme menneellä ylipäätään olevan arvoa tässä päivässä, meidän on muutettava asenteita.

Ai mutta niin, se raha.